Näen vuodenkierron ellipsin muotoisena kierteenä. Vuoden alusta laskeudutaan alas kohti kesää ja juhannuksen jälkeen kivutaan ylöspäin kohti joulua. Joka vuosi sama kuvio toistuu. Kuitenkin jokainen vuosi on erilainen. Tapahtumat luovat lovia tasaiseen matemaattiseen muotoon ja jokaisesta vuosirenkaasta muodostuu oma erillinen luomuksensa, joka on aina erilainen kuin yksikään aikaisempi.
Aika itsessään on ihmisen luoma käsite. Tapa koettaa hallita elämää. Antaa jonkinlaiset raamit tälle maalliselle taivalluksellemme. Ilman näitä kehyksiä tapamme hahmottaa ja elää arkeamme hajoisi pieniksi pirstaleiksi aikaansaaden sen, että se vähäinenkin kontrolli mikä meillä on elämässämme katoaisi kokonaan.
Uuden vuoden alkaminen nähdään mahdollisuutena aloittaa oma elämänsä uudelleen. Tehdään lupauksia, joilla seuraavasta vuosirenkaasta tulisi parempi kuin edellisestä. Olen itse aloittanut jo vaikka kuinka monta uutta elämään. Yksikään niistä ei ole ajoittunut tiedemiesten asettamaan vuodenvaiheteeseen, eivätkä ne kaikki ole olleet vapaaehtoisesti valitsemiani. Kaikki ne ovat kuitenkin tehneet minusta sen mitä juuri nyt olen.
Lupaukset ovat helppoja rikkoa. Koko sana "lupaus" on kuin kevyttä sanahelinää, jonka jokainen tietää varisevan murusiksi houkutusten käydessä liian suureksi. Eivät ne silti turhia ole. Kertovan jotain siitä mitä voisi olla, jos oikeasti niin haluaisi.
Unelmat ovat eri asia. Niitä ei tulisi rikkoa, vaan ruokkia. Mitä minä oikeasti elämältäni haluan? Onko silloin kyse unelmasta vai jostain joka on ihan mahdollista saavuttaa? Onko unelma se miksi meidät on tarkoitettu vai eikö meillä mitään tarkoitusta olekaan?
Tapasin tänään kaksi vahvaa ja luovaa naista. Molemmille on kykyä tehdä jotain sellaista mihin minä en koskaan pystyisi. He molemmat ovat päteviä ammateissaan ja viihtyvät niissä, mutta se ei ole se, mistä nämä leidit unelmoivat. Oikeasti he haluaisivat kokeilla siipiään, jossain aivan muussa. Toinen ehkä vahvemmin kuin toinen. Ehkä elämä johtaa oikeaan suuntaan ehkä ei. Jossain vaiheessa on vain itse tehtävä ratkaisu, kukaan muu ei sitä lopulta tee. Askel tyhjyyten on otettava ja katsottava kantavatko siivet.
Minäkin unelmoin. Kuvittelen monelaisia asioita. Erilaisia tapoja elää tätä elämää. Olen tyytyväinen siihen mitä minulle on, mutta en pistäisi vastaan, jos saisin vielä jotain unelmistani toteutettuani. En kuitenkaan enää pelkästään aseta tavoitteita, pyrkiminen niihin kun yleensä aikaansaa sen, ettei muista elää käsillä olevaa hetkeä. Sillä siinä on juuri se mitä tällä hetkellä on - uudet elämänalut ovat tämän minulle opettaneet.
Mieleeni palautuivat erään vanhemman naisen sanat, kun olimme yhdessä avoimen yliopiston teologian kurssilla. Hän totesi, että hän kammoksuu ajatusta ikuisesta elämästä maan päällä, hän haluaa kuolla vanhana "elämästä kylläisenä".
Niin minäkin. Siihen kuuluu vielä pari unelmaa. Toteutuvat ne sitten tai eivät, tuovat ne ainakin valonpilkahduksia talven pimeyteen. Kaunista vuotta 2013 kaikille.
maanantai 31. joulukuuta 2012
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Arvokas joulu
Hiljaisena asettelen jäälyhdyt kiven eteen. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Sytytän kynttilän ja katselen niiden pientä liekkiä, joka valaisee lyhtyjen seinän hennot kuviot. Näky on kaunis ja hauras kuin itse elämä.
Seison ja tuijotan liekkien leikkiä. Tämä on se mitä näille lapsille pystyn joka joulu antamaan - pienen valon suuren lumen keskellä. Tunnen lämpimän kyyneleen vierivän poskeani pitkin. En vieläkään ymmärrä miksi. En tiedä miksi minun piti tämä kokea. Olen läsnä tässä pienessä pysähtyneessä hetkessä elämässäni. Tapahtumassa joka toistuu vuodesta toiseen vuodenaikojen vaihtuessa samanlaisena, mutta kuitenkin erilaisena.
Koko joulu on suuri ristiriita. Se sisältää paljon, mutta joku olennainen puuttuu. Kaikki ovat läsnä, mutta silti jotain tärkeää on poissa. Pitäisi rakentaa lämpö niistä palasista mitä on sisältäen myös sen mikä puuttuu.
Käännän katseeni kohti muita hautoja ja näen miehen joka juoksee palava hautakynttilä kädesään. Hän tiputtaa sen nopeasti kiven eteen ja juoksee takaisin kohti parkkipaikkaa. En tiedä hänen tarinaansa, mutta hänen näkemisensä saa minut surulliseksi. Onko niin, että kynttilän vieminen on vain velvollisuus? Jotain mitä on pakko tehdä? Kenen vuoksi se silloin tapahtuu?
Katson ympärilläni olevaa valomerta. Ajattelen jokaisen kynttilän edustavan muistamista. Mutta minkälaista muistoa? Kiireistä, pakotettua, tukahdutettua, katkeraa vai lämmintä, tärkeää, arvokasta ja korvaamatonta? Ehkä kaikkein suurinta kaipausta rakkainta kohti, joka ei ole enää läsnä.
Surun ollessa läsnä elämässä se värittää pyhät olemuksellaan. Se kanttaa värähtelyllään jokaisen tapahtuman ja jokaisen hetken. Se nostaa esiin muistot, jotain mitä on joskus ollut tai jotain mitä ei koskaan tullut olemaan. Se värjää elämän ikuisesti. Esiin se tulee välillä heikompana ja välillä suurempana. Poissa se ei koskaan ole.
Toivon, että tässä ajassa, juuri tässä hetkessä, muistan kuinka arvokas elämä on. Muistan kertoa eläville lapsilleni kuinka rakkaita he ovat. Kuinka he itsessään ovat elämän tarkoitus ja jo heidän olemassaolonsa on merkityksellistä. Sillä ihan jokainen hetki, voi olla se viimeinen.
Toivon, että elämän minusta jättäessä, heillä on aikaa pysähtyä haudalleni, asettaa sille kynttilä ja muistella hetki yhteistä taipalettamme ja toivon, että suurin osa muistoista on hyviä.
Seison ja tuijotan liekkien leikkiä. Tämä on se mitä näille lapsille pystyn joka joulu antamaan - pienen valon suuren lumen keskellä. Tunnen lämpimän kyyneleen vierivän poskeani pitkin. En vieläkään ymmärrä miksi. En tiedä miksi minun piti tämä kokea. Olen läsnä tässä pienessä pysähtyneessä hetkessä elämässäni. Tapahtumassa joka toistuu vuodesta toiseen vuodenaikojen vaihtuessa samanlaisena, mutta kuitenkin erilaisena.
Koko joulu on suuri ristiriita. Se sisältää paljon, mutta joku olennainen puuttuu. Kaikki ovat läsnä, mutta silti jotain tärkeää on poissa. Pitäisi rakentaa lämpö niistä palasista mitä on sisältäen myös sen mikä puuttuu.
Käännän katseeni kohti muita hautoja ja näen miehen joka juoksee palava hautakynttilä kädesään. Hän tiputtaa sen nopeasti kiven eteen ja juoksee takaisin kohti parkkipaikkaa. En tiedä hänen tarinaansa, mutta hänen näkemisensä saa minut surulliseksi. Onko niin, että kynttilän vieminen on vain velvollisuus? Jotain mitä on pakko tehdä? Kenen vuoksi se silloin tapahtuu?
Katson ympärilläni olevaa valomerta. Ajattelen jokaisen kynttilän edustavan muistamista. Mutta minkälaista muistoa? Kiireistä, pakotettua, tukahdutettua, katkeraa vai lämmintä, tärkeää, arvokasta ja korvaamatonta? Ehkä kaikkein suurinta kaipausta rakkainta kohti, joka ei ole enää läsnä.
Surun ollessa läsnä elämässä se värittää pyhät olemuksellaan. Se kanttaa värähtelyllään jokaisen tapahtuman ja jokaisen hetken. Se nostaa esiin muistot, jotain mitä on joskus ollut tai jotain mitä ei koskaan tullut olemaan. Se värjää elämän ikuisesti. Esiin se tulee välillä heikompana ja välillä suurempana. Poissa se ei koskaan ole.
Toivon, että tässä ajassa, juuri tässä hetkessä, muistan kuinka arvokas elämä on. Muistan kertoa eläville lapsilleni kuinka rakkaita he ovat. Kuinka he itsessään ovat elämän tarkoitus ja jo heidän olemassaolonsa on merkityksellistä. Sillä ihan jokainen hetki, voi olla se viimeinen.
Toivon, että elämän minusta jättäessä, heillä on aikaa pysähtyä haudalleni, asettaa sille kynttilä ja muistella hetki yhteistä taipalettamme ja toivon, että suurin osa muistoista on hyviä.
tiistai 25. joulukuuta 2012
Joulun pieni onni
Jouluun kuuluu pimeys, hiljaisuus ja kynttilät. Siihen liittyy hartaus ja hiljentyminen. Hiljainen äänettömyys ja sisäinen pysähtyminen. Se on jotain mitä kauneimmissa joululauluissa on onnistuttu pukemaan sanoiksi.
Joka puolelta ennen joulua meitä muistutetaan siitä, kuinka huonosti monen perheen asiat jouluna ovat. Kuinka pitkät pyhät päästävät perhehelvetin irti ja miten hyvä on muistaa, ettei kaikilla ole sitä mitä moni itsestäänselvyytenä pitää - onnellista joulua.
Ei olekaan. Kiiltokuvamaailma ei vastaa todellisuutta. On unelmia, mielikuvia siitä, miten kaikki pitäisi olla ja sitten on se maailma missä eletään, se on jotain aivan muuta.
Miten syvältä koskettikaan pienen pojan kohtalo Ylöjärvellä. Miten todelta tuntuikaan lumilinnaleikki. Miten usein itsekin pienenä rakenteli syviä lumiluolia ojien syvyyksiin. Miten pienestä kaikki on kiinni.
Hetkessä pala taivasta voi muuttua eläväksi helvetiksi. Elämän muutumiseen ei tarvita kuin pieni heilahdus ja kaikki tuttu katoaa ja ajanlasku palautuu nollapisteeseen. Ja hetki siitä hetkestä ymmärrämme, että suuren surun edessä olemme kaikki yhtä pieniä.
Kaiken tämän keskellä, näiden murheiden ympäröimänä, saako sanoa, että jouluni oli kaunis? Voinko kertoa, että kaikki sujui hyvin? Että elävät lapseni nauttivat yhteisistä pyhistä ja aattoilta oli onnistunut? Voinko olla tyytyväinen, että sain olla perheeni kanssa yhdessä aatonaaton puusaunassa, laskemassa joulupäivän pulkkamäkeä ja käymässä hautausmaalla laskemassa kynttilän Akselille ja Elinalle? Saanko kertoa siitä, että lapseni nauttivat toistensa seurasta ja puuhastelevat yhdessä lahjojensa parissa? Saako tämän kaiken jakaa?
Kyse ei ole mistään suuresta, vaan monesta pienestä seikasta. Minulta on otettu paljon pois. Olen vaeltanut monen tuskan läpi. Välillä mietin eikö tämä jo riittäisi? Ei riitä, elämä on edelleen ylä- ja alamäkeä.
Mutta väitän, että kyse on paljon myös asenteesta. Siitä miten asioihin suhtautuu. Kun on menettänyt paljon, näkee ehkä helpommin pienten hetkien tärkeyden. Sen, että pimeässä yksikin kynttilä riittää. Kaiken kauheuden keskellä on oikeus hetkittäisiin onnen hetkiin. Vaikka pimeys on välillä kaikenkattava, jossain on aina pieni tähti, joka valaisee polun kuljettavaksi. Jouluni oli kaunis - saahan sen myös jakaa?
Joka puolelta ennen joulua meitä muistutetaan siitä, kuinka huonosti monen perheen asiat jouluna ovat. Kuinka pitkät pyhät päästävät perhehelvetin irti ja miten hyvä on muistaa, ettei kaikilla ole sitä mitä moni itsestäänselvyytenä pitää - onnellista joulua.
Ei olekaan. Kiiltokuvamaailma ei vastaa todellisuutta. On unelmia, mielikuvia siitä, miten kaikki pitäisi olla ja sitten on se maailma missä eletään, se on jotain aivan muuta.
Miten syvältä koskettikaan pienen pojan kohtalo Ylöjärvellä. Miten todelta tuntuikaan lumilinnaleikki. Miten usein itsekin pienenä rakenteli syviä lumiluolia ojien syvyyksiin. Miten pienestä kaikki on kiinni.
Hetkessä pala taivasta voi muuttua eläväksi helvetiksi. Elämän muutumiseen ei tarvita kuin pieni heilahdus ja kaikki tuttu katoaa ja ajanlasku palautuu nollapisteeseen. Ja hetki siitä hetkestä ymmärrämme, että suuren surun edessä olemme kaikki yhtä pieniä.
Kaiken tämän keskellä, näiden murheiden ympäröimänä, saako sanoa, että jouluni oli kaunis? Voinko kertoa, että kaikki sujui hyvin? Että elävät lapseni nauttivat yhteisistä pyhistä ja aattoilta oli onnistunut? Voinko olla tyytyväinen, että sain olla perheeni kanssa yhdessä aatonaaton puusaunassa, laskemassa joulupäivän pulkkamäkeä ja käymässä hautausmaalla laskemassa kynttilän Akselille ja Elinalle? Saanko kertoa siitä, että lapseni nauttivat toistensa seurasta ja puuhastelevat yhdessä lahjojensa parissa? Saako tämän kaiken jakaa?
Kyse ei ole mistään suuresta, vaan monesta pienestä seikasta. Minulta on otettu paljon pois. Olen vaeltanut monen tuskan läpi. Välillä mietin eikö tämä jo riittäisi? Ei riitä, elämä on edelleen ylä- ja alamäkeä.
Mutta väitän, että kyse on paljon myös asenteesta. Siitä miten asioihin suhtautuu. Kun on menettänyt paljon, näkee ehkä helpommin pienten hetkien tärkeyden. Sen, että pimeässä yksikin kynttilä riittää. Kaiken kauheuden keskellä on oikeus hetkittäisiin onnen hetkiin. Vaikka pimeys on välillä kaikenkattava, jossain on aina pieni tähti, joka valaisee polun kuljettavaksi. Jouluni oli kaunis - saahan sen myös jakaa?
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Tulkoon joulu, mutta millainen?
Minä pidän joulusta. Siitä hiljaisuudesta, joka ympäröi kaikkea ja pimeydestä, joka tummuudellaan peittää jokaisen kolkan. Nautin kun saan astella levollisessa luonnossa ainoastaan lumen narskuessa kenkien alla ja kuunnella täyttä tyhjyyttä.
Minä kammoksun joulua. Sitä, että perheeni ei ole täydellisesti koolla. Sitä, että kaksi lasta puuttuu pöydästä. Sitä, että joudun miettimään, mitä joulukortteihini kirjoitan. En voi toivottaa "hauskaa" joulua enkä "onnellista" uutta vuotta. Enkä tiedä miten allekirjoitan kortit.
Kun katsoo joulun ulkoisia merkkejä - mainostajien suoltamaa tavaranpaljoutta, uutisten julkaisemia tietoja ostovoiman kasvusta, listaa suosikkileluista - alkaa ahdistaa. Kaikkea tuotako pitäisi olla, tuon mukaanko pitäisi mennä ja muiden määrittelemien kriteerien mukaisesti toimia? Millä lailla se takaa joulun rauhan löytymisen?
Miten pahalta se tuntuu, kun vierestä katsoo mistä hankinnoista aito joulu koostuu, kun omassa sydämessä on iso aukko. On olemassa joku, jolle lahjaa ei voinut koskaa antaa tai joku jolle lahjaa ei voi enää antaa. Miten pieneen sitä olisi tyytynytkään, jos olisi saanut edes vielä pienen hetken.Sen hetken arvo kun olisi enemmän kun millään mittarilla mitata voisi.
Minä muistan ja ajoittain haluaisin muidenkin muistavan. Mutta harva pysähtyy kuuntelemaan, on kiire saavuttaa jouluntunnelma päivän erikoistarjouksella. Ajan myötä sen kanssa on oppinut elämään. En minä ole sen parempi. Ei kuoleman kohtaaminen ole minua mihinkään jalostanut. Se on antanut minulle syvyyttä oman elämäni tarkasteluun, mutta kenenkään muun elämästä en voi sanoa mitään - senkin elämän rajallisuuden kohtaaminen on konkretisoinut.
Lopulta syvimmmät tunteeni kuuluvat vain minulle. Kun pyyhkii pois kaiken ulkoisen, jää pelkkä puhdas sisin. Ja väitän, että se on kaunis. Sen kohtaaminen tosin vaatii rohkeutta, koska sen läsnäolo edellyttää täydellistä "puhdasta tyhjyyttä", tilaa, jossa olet hyväksynyt tapahtuneet osaksi elämääsi.
Siksi pidän joulusta. Sen pimeys suojaa. Voi ikäänkuin olla lasikuvun sisällä ja päästää läpi sen minkä haluaa. Voi luvalla käpertyä itseensä ja kuunnella hiljaisuutta etsien vastausta. Sillä jossainhan sen on oltava - aidon totuuden.
Minä kammoksun joulua. Sitä, että perheeni ei ole täydellisesti koolla. Sitä, että kaksi lasta puuttuu pöydästä. Sitä, että joudun miettimään, mitä joulukortteihini kirjoitan. En voi toivottaa "hauskaa" joulua enkä "onnellista" uutta vuotta. Enkä tiedä miten allekirjoitan kortit.
Kun katsoo joulun ulkoisia merkkejä - mainostajien suoltamaa tavaranpaljoutta, uutisten julkaisemia tietoja ostovoiman kasvusta, listaa suosikkileluista - alkaa ahdistaa. Kaikkea tuotako pitäisi olla, tuon mukaanko pitäisi mennä ja muiden määrittelemien kriteerien mukaisesti toimia? Millä lailla se takaa joulun rauhan löytymisen?
Miten pahalta se tuntuu, kun vierestä katsoo mistä hankinnoista aito joulu koostuu, kun omassa sydämessä on iso aukko. On olemassa joku, jolle lahjaa ei voinut koskaa antaa tai joku jolle lahjaa ei voi enää antaa. Miten pieneen sitä olisi tyytynytkään, jos olisi saanut edes vielä pienen hetken.Sen hetken arvo kun olisi enemmän kun millään mittarilla mitata voisi.
Minä muistan ja ajoittain haluaisin muidenkin muistavan. Mutta harva pysähtyy kuuntelemaan, on kiire saavuttaa jouluntunnelma päivän erikoistarjouksella. Ajan myötä sen kanssa on oppinut elämään. En minä ole sen parempi. Ei kuoleman kohtaaminen ole minua mihinkään jalostanut. Se on antanut minulle syvyyttä oman elämäni tarkasteluun, mutta kenenkään muun elämästä en voi sanoa mitään - senkin elämän rajallisuuden kohtaaminen on konkretisoinut.
Lopulta syvimmmät tunteeni kuuluvat vain minulle. Kun pyyhkii pois kaiken ulkoisen, jää pelkkä puhdas sisin. Ja väitän, että se on kaunis. Sen kohtaaminen tosin vaatii rohkeutta, koska sen läsnäolo edellyttää täydellistä "puhdasta tyhjyyttä", tilaa, jossa olet hyväksynyt tapahtuneet osaksi elämääsi.
Siksi pidän joulusta. Sen pimeys suojaa. Voi ikäänkuin olla lasikuvun sisällä ja päästää läpi sen minkä haluaa. Voi luvalla käpertyä itseensä ja kuunnella hiljaisuutta etsien vastausta. Sillä jossainhan sen on oltava - aidon totuuden.
lauantai 1. joulukuuta 2012
"Minun suruni on sinua suruasi suurempi"
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin teini-ikäisen lapsen. Minulla on muistoja, jotka kasvattavat tuskaani. Kokemuksia, joiden pohjalta tiedän mitä lapsestani olisi tullut. Minä olen saanut koskea, minä olen saanut tuntea, minä olen ollut lähellä. Minä olen menettänyt jotain konkreettista.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin lapseni ennen kuin hän ehti elää tässä maailmassa päivääkään. Minä tunsin kuinka hän kasvoi sisälläni. Kuinka hän potki ja heitti kuperkeikkoja. Minä pidin kättäni vatsani päällä ja kuvittelin miltä hänen silkinpehmeä poskensa tuntuisi. Minä menetin kaiken, jokaisen unelman. En saanut hetkeäkään jaettavaksi tässä maailmassa. Sain ainostaan suuren tyhjyyden ja menetetyt unelmat.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin aikuisen lapseni. Minä näin miten hän kasvoi, miten hän voitti vaikeudet, miten hän löysi paikkansa elämässään ja miten hän kauniisti hän kohteli muita ihmisiä. Minä näin kuinka hyvä hän oli. Minä tiedän, että hänen elämänsä olisi ollut onnellinen. Nuori elämä päättyi aivan liian pian. Minä olin ylpeä hänen jokaisesta saavutuksesta, hänen elämäniloista. Minä odotin tulevaisuuteni jatkuvan hänessä.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska ainoastaan minä tiedän miltä tuska tuntuu. Ainoastaan minun kokemukseni oikeuttaa aitoon suruun. Ainoastaan minä olen menettänyt jotain arvokasta, muiden menetys on vähempiarvoisempi. He eivät ole eläneet läpi samaa murhetta kuin minä.
Minä olen normaali. Minä olen kaiken mittapuu. Se mitä minä olen kokenut on juuri se oikea suru. Se jota vasten kaikki muu mitataan ja mikään ei pääse sitä lähellekään. Minä voin sanoa, että muut tuntevat vähemmän, koska kukaan eikä mikään voi olla vastaavaa, kuin se tuska jonka koin kun lapseni silmät eivät enää koskaan avautuneet. Vain minä tiedän, ei kukaan muu.
Me kaikki hautasimme lapsen, jotkut jopa enemmän kuin yhden. Me hautasimme tulevaisuutemme, toiveemme, unelmamme. Me hautasimme palan itseämme. Tilalle saimme maailman joka ei koskaan ole sama. Me kaikki koimme jotain peruuttamattoman kamalaa, jotain joka saa meidät näyttäämään muun maailman edessä kummajaisilta. Me kaikki käsittelemme asiaa omista lähtökohdista, omista arvoista ja omista elämänkokemuksestamme. Me olemme samanlaisia ja samalla erilaisia.
Meillä kaikilla on suru. Se ei ole tieteellisesti mitattavissa. Se on jokaisen oma. Me kaikki olemme ihmisiä. Sen perusasioihin kuuluu ihmisarvon antaminen myös toiselle. Sillä tämä toinen on yhtä arvokas ihmisenä kuin minäkin. Enkä minä koskaan voi mennä sanomaan, että hänen kokemuksensa on vähempiarvoisempi kuin minun. Sillä mistä minä sen voin tietään. Olen vain ihminen. Mutta se on lopulta kaikki ja arvokkainta mitä minä ja muut kanssakulkijat koskaan tässä maanpäällisessä vaelluksessa ovat. Kunnioittakaamme toisiamme. Lapsemme ovat sen ansainneet.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin lapseni ennen kuin hän ehti elää tässä maailmassa päivääkään. Minä tunsin kuinka hän kasvoi sisälläni. Kuinka hän potki ja heitti kuperkeikkoja. Minä pidin kättäni vatsani päällä ja kuvittelin miltä hänen silkinpehmeä poskensa tuntuisi. Minä menetin kaiken, jokaisen unelman. En saanut hetkeäkään jaettavaksi tässä maailmassa. Sain ainostaan suuren tyhjyyden ja menetetyt unelmat.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska menetin aikuisen lapseni. Minä näin miten hän kasvoi, miten hän voitti vaikeudet, miten hän löysi paikkansa elämässään ja miten hän kauniisti hän kohteli muita ihmisiä. Minä näin kuinka hyvä hän oli. Minä tiedän, että hänen elämänsä olisi ollut onnellinen. Nuori elämä päättyi aivan liian pian. Minä olin ylpeä hänen jokaisesta saavutuksesta, hänen elämäniloista. Minä odotin tulevaisuuteni jatkuvan hänessä.
Minun suruni on sinun suruasi suurempi, koska ainoastaan minä tiedän miltä tuska tuntuu. Ainoastaan minun kokemukseni oikeuttaa aitoon suruun. Ainoastaan minä olen menettänyt jotain arvokasta, muiden menetys on vähempiarvoisempi. He eivät ole eläneet läpi samaa murhetta kuin minä.
Minä olen normaali. Minä olen kaiken mittapuu. Se mitä minä olen kokenut on juuri se oikea suru. Se jota vasten kaikki muu mitataan ja mikään ei pääse sitä lähellekään. Minä voin sanoa, että muut tuntevat vähemmän, koska kukaan eikä mikään voi olla vastaavaa, kuin se tuska jonka koin kun lapseni silmät eivät enää koskaan avautuneet. Vain minä tiedän, ei kukaan muu.
Me kaikki hautasimme lapsen, jotkut jopa enemmän kuin yhden. Me hautasimme tulevaisuutemme, toiveemme, unelmamme. Me hautasimme palan itseämme. Tilalle saimme maailman joka ei koskaan ole sama. Me kaikki koimme jotain peruuttamattoman kamalaa, jotain joka saa meidät näyttäämään muun maailman edessä kummajaisilta. Me kaikki käsittelemme asiaa omista lähtökohdista, omista arvoista ja omista elämänkokemuksestamme. Me olemme samanlaisia ja samalla erilaisia.
Meillä kaikilla on suru. Se ei ole tieteellisesti mitattavissa. Se on jokaisen oma. Me kaikki olemme ihmisiä. Sen perusasioihin kuuluu ihmisarvon antaminen myös toiselle. Sillä tämä toinen on yhtä arvokas ihmisenä kuin minäkin. Enkä minä koskaan voi mennä sanomaan, että hänen kokemuksensa on vähempiarvoisempi kuin minun. Sillä mistä minä sen voin tietään. Olen vain ihminen. Mutta se on lopulta kaikki ja arvokkainta mitä minä ja muut kanssakulkijat koskaan tässä maanpäällisessä vaelluksessa ovat. Kunnioittakaamme toisiamme. Lapsemme ovat sen ansainneet.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Mitä sitten tapahtui?
Ihmisille on iskostunut käsitys suruvuodesta. Kun aika on vuoden verran menetyksen jälkeen kierähtänyt eteenpäin, on koettu yhden kerran rakkaan syntymäpäivä, joulu, äitien- ja isänpäivä sekä muut merkitykselliset päivämäärät. Sitten pitäisi helpottaa ja elämän jatkua eteenpäin aivan kuin ihmisen ajattelumaailma olisi automaattisesti lineaarinen, kuten kauniit matemaattiset suorat.
Tosiasiassa sen täysin värähtelemättömän viivan näkee surun kanssa vain silloin, kun rakkaasi on lakannut hengittämästä ja sairaalan monitori piirtää hetken yhtäjaksoista janaa, kunnes sairaanhoitaja ymmärtää painaa off-näppäintä. Valvontaa ei enää tarvita.
Oikeasti suru on kuin spiraali. Se kiertää ydintään koko ajan. Välillä se on siitä kauempana ja välillä todella lähellä. Se ei noudata da Vincin kultaisen leikkauksen kaltaista harmoniaa, vaan poukkoilee mielen määrin kaaosteorian tavoin ennalta-arvaamattomalla tavalla ytimensä ympärillä.
Hän, joka menetystä ei ole kokenut, ei voi tietää, että jokainen juhlapyhän lähestyminen on vaikeaa. Se, ettei voi viettää hetkiä yhdessä ja antaa lahjaa rakkaimalleen. Se, kun pöydästä puuttuu yksi. Se, kuinka lapset esiintyvät juhlissa, mutta yksi on aina poissa. Kuinka muut ikätoverit varttuvat ja mielessä on hän, jonka pitäisi seistä tuossa rinnalla.
Mihin perustuu se käsitys, että vuodessa kaiken tuon pitäisi olla poissa? Se, että tuossa ajassa pitäisi voida sanoa selviytyneensä surusta. Ei surusta selviydytä. Sen kanssa opitaan elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolleet elävät ja varttuvat siinä rinnalla. He eivät katoa. He eivät unohdu. Eikä heidän pitäisi niin tehdäkään.
Sillä minkälainen olisi todellisuus, jossa menehtyneet katoaisivat mielestämme tietyn ajan jälkeen? Miten silloin oppisimme näkemään oman ja muiden elämän arvokkuuden? Miksi kenenkään pitäisi unohtaa? Elämän värit, kun näyttäytyvät kirkkaampana kuoleman kohtaamisen jälkeen.
Miten sitten pitäisi suhtautua ihmisiin, jotka ihmettelevät, ettenkö vieläkään ole unohtanut? Jotka edelleen päästävät suustaan sammakoita, jotka voivat loukata ja kuvastavat ennen kaikkea tietämättömyyttä.
Juuri näin ajattelen. He eivät tiedä. Ajattelen, ettei heidän tarkoituksenaan ole loukata. He todennäköisesti suojelevat itseään totuudelta. Siltä väistämättömältä tosiasialta, että myös heidän ja heidän läheistensä elämä on rajallinen. Kun jonkun asian kieltää, sitä ei tarvitse tietoisesti kohdata. Ja kun kohtaamista ei tapahdu, voi jatkaa elämäänsä ajatellen lineaarisen suoran jatkuvan päättymättömänä. Ei liene minun tehtäväni rikkoa tätä pilvilinnaa.
Joskus kuitenkin toivoisin hieman enemmän kunnioitusta toisen elämän kokemuksille. Meillä kenelläkään kun ei liene hallussaan yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Sen joka muuta väittää, tulisi pystyä se todistamaan. Ja näin ei tässä elämässä ole. Sitä odotellessa kaikille kaunista joulunalusaikaa.
Tosiasiassa sen täysin värähtelemättömän viivan näkee surun kanssa vain silloin, kun rakkaasi on lakannut hengittämästä ja sairaalan monitori piirtää hetken yhtäjaksoista janaa, kunnes sairaanhoitaja ymmärtää painaa off-näppäintä. Valvontaa ei enää tarvita.
Oikeasti suru on kuin spiraali. Se kiertää ydintään koko ajan. Välillä se on siitä kauempana ja välillä todella lähellä. Se ei noudata da Vincin kultaisen leikkauksen kaltaista harmoniaa, vaan poukkoilee mielen määrin kaaosteorian tavoin ennalta-arvaamattomalla tavalla ytimensä ympärillä.
Hän, joka menetystä ei ole kokenut, ei voi tietää, että jokainen juhlapyhän lähestyminen on vaikeaa. Se, ettei voi viettää hetkiä yhdessä ja antaa lahjaa rakkaimalleen. Se, kun pöydästä puuttuu yksi. Se, kuinka lapset esiintyvät juhlissa, mutta yksi on aina poissa. Kuinka muut ikätoverit varttuvat ja mielessä on hän, jonka pitäisi seistä tuossa rinnalla.
Mihin perustuu se käsitys, että vuodessa kaiken tuon pitäisi olla poissa? Se, että tuossa ajassa pitäisi voida sanoa selviytyneensä surusta. Ei surusta selviydytä. Sen kanssa opitaan elämään. Tämä tarkoittaa sitä, että kuolleet elävät ja varttuvat siinä rinnalla. He eivät katoa. He eivät unohdu. Eikä heidän pitäisi niin tehdäkään.
Sillä minkälainen olisi todellisuus, jossa menehtyneet katoaisivat mielestämme tietyn ajan jälkeen? Miten silloin oppisimme näkemään oman ja muiden elämän arvokkuuden? Miksi kenenkään pitäisi unohtaa? Elämän värit, kun näyttäytyvät kirkkaampana kuoleman kohtaamisen jälkeen.
Miten sitten pitäisi suhtautua ihmisiin, jotka ihmettelevät, ettenkö vieläkään ole unohtanut? Jotka edelleen päästävät suustaan sammakoita, jotka voivat loukata ja kuvastavat ennen kaikkea tietämättömyyttä.
Juuri näin ajattelen. He eivät tiedä. Ajattelen, ettei heidän tarkoituksenaan ole loukata. He todennäköisesti suojelevat itseään totuudelta. Siltä väistämättömältä tosiasialta, että myös heidän ja heidän läheistensä elämä on rajallinen. Kun jonkun asian kieltää, sitä ei tarvitse tietoisesti kohdata. Ja kun kohtaamista ei tapahdu, voi jatkaa elämäänsä ajatellen lineaarisen suoran jatkuvan päättymättömänä. Ei liene minun tehtäväni rikkoa tätä pilvilinnaa.
Joskus kuitenkin toivoisin hieman enemmän kunnioitusta toisen elämän kokemuksille. Meillä kenelläkään kun ei liene hallussaan yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta. Sen joka muuta väittää, tulisi pystyä se todistamaan. Ja näin ei tässä elämässä ole. Sitä odotellessa kaikille kaunista joulunalusaikaa.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Niin kauan kun on elämää...
Mikä on murheen ja surun objektiivinen mittari? Sitä mietin välillä, kun kuuntelen eri ihmisten tarinoita elämästään. Sellaista ei ole. Kukin kokee asian yksilöllisesti. Murhe on aina murhe sen kokevalle, vaikka ulkopuolisista toiselta tuntuisi. Insinööritiede ja -maailma jää tässä arvionnissa kakkoseksi. Mittatikkua kun ei ole olemassa.
Joskus mietin, että auttaako itse kokemani kokemukset paremmin ymmärtämään ihmisiä. Ehkä jotenkin asettumaan heidän asemaansa ja näkemään asiat heidän näkökulmastaan. Kyllä ja ei. Tuo edellinen kun ei kohdallani tarkoita sitä, että hyväksyn ehdoitta heidän käsittelytapansa ja reaktionsa asiaan.
Sitä kun välillä tekisi mieli sanoa, että muuta asioita valittamisen sijaan. Niin kauan kun on elämää, on toisin toimisen mahdollisuus. Ei tarvitse jäädä murheeseen makaamaan ja ihmetellä kun ihmiset kävelevät yli. Niin kauan kun on elämää, pystyy keskustelemaan asioista. Jos puhe ei auta ja toinen osapuoli ei suostu yhteisiin ratkaisuihin, on turha tuuleen huudella, vaan jatkaa eteenpäin. Kenekään elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi väliinpitämättömien ja ajattelemattomien ihmisten kanssa kahnaamiseen.
Niin kauan kuin on elämää, voi muuttaa omaa käyttäytymistään. Voi muuttaa omaa näkemystään, voi muuttaa omaa itseään. Niin kauan kun on elämää, voi löytää oman arvonsa. Nähdä oma ainutlaatuisuutensa ja se, ettei oman sisäisen valon löytyminen, ole muiden sanomisista ja arvosteluista kiinni.
Niin kauan kun on elämää, on mahdollista erottaa toisistaan asiat ja ihmiset. Nähdä, että ilkeän asian, pahan sanomisen tai lyttyyn lyömisen takana, on aina ihminen, jolla on itsellään vaikeuksia oman elämänsä kanssa. Joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.
Niin kauan kun on elämää, voi ja pitää ymmärtää, ettei vastuuta toisen aikuisen elämästä pidä ottaa. Jos toinen haluaa nähdä asioista vaan huonot puolet, katsoa vain varjoja, suostumatta näkemään aurinkoa, on se hänen valintansa. Niin kauan kun on elämää, kukin tekee omat valintansa ja välttäköön jokainen edellyttämästä, että muut valitsisivat samoin. Jokainen takoo rautansa haluamallaan tavalla.
Nämä mietteet tulee usein mieleeni miettiessäni kohdalleni osuvia lasten kohtaloita. Kuinka sydämestä toivonkin vanhempien näkevän omien ongelmiensa yli ja kääntävän katseensa lapsiinsa. Heillä kun vielä lapset ovat. Monella ei näin ole. Niin kauan kun on elämää, voidaan laivan kokka ohjata toisaalle.
Kun ei ole enää elämää, katoaa koko meri ja sen pienet purret. Pitäisi muistaa elää, niin kauan kun siihen mahdollisuus annetaan. Ja pitäisi muistaa, että niin kauan kun on elämää, on vastuu siitä elämästä, jonka on tähän maailmaan saattanut.
Joskus mietin, että auttaako itse kokemani kokemukset paremmin ymmärtämään ihmisiä. Ehkä jotenkin asettumaan heidän asemaansa ja näkemään asiat heidän näkökulmastaan. Kyllä ja ei. Tuo edellinen kun ei kohdallani tarkoita sitä, että hyväksyn ehdoitta heidän käsittelytapansa ja reaktionsa asiaan.
Sitä kun välillä tekisi mieli sanoa, että muuta asioita valittamisen sijaan. Niin kauan kun on elämää, on toisin toimisen mahdollisuus. Ei tarvitse jäädä murheeseen makaamaan ja ihmetellä kun ihmiset kävelevät yli. Niin kauan kun on elämää, pystyy keskustelemaan asioista. Jos puhe ei auta ja toinen osapuoli ei suostu yhteisiin ratkaisuihin, on turha tuuleen huudella, vaan jatkaa eteenpäin. Kenekään elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi väliinpitämättömien ja ajattelemattomien ihmisten kanssa kahnaamiseen.
Niin kauan kuin on elämää, voi muuttaa omaa käyttäytymistään. Voi muuttaa omaa näkemystään, voi muuttaa omaa itseään. Niin kauan kun on elämää, voi löytää oman arvonsa. Nähdä oma ainutlaatuisuutensa ja se, ettei oman sisäisen valon löytyminen, ole muiden sanomisista ja arvosteluista kiinni.
Niin kauan kun on elämää, on mahdollista erottaa toisistaan asiat ja ihmiset. Nähdä, että ilkeän asian, pahan sanomisen tai lyttyyn lyömisen takana, on aina ihminen, jolla on itsellään vaikeuksia oman elämänsä kanssa. Joko tiedostettuja tai tiedostamattomia.
Niin kauan kun on elämää, voi ja pitää ymmärtää, ettei vastuuta toisen aikuisen elämästä pidä ottaa. Jos toinen haluaa nähdä asioista vaan huonot puolet, katsoa vain varjoja, suostumatta näkemään aurinkoa, on se hänen valintansa. Niin kauan kun on elämää, kukin tekee omat valintansa ja välttäköön jokainen edellyttämästä, että muut valitsisivat samoin. Jokainen takoo rautansa haluamallaan tavalla.
Nämä mietteet tulee usein mieleeni miettiessäni kohdalleni osuvia lasten kohtaloita. Kuinka sydämestä toivonkin vanhempien näkevän omien ongelmiensa yli ja kääntävän katseensa lapsiinsa. Heillä kun vielä lapset ovat. Monella ei näin ole. Niin kauan kun on elämää, voidaan laivan kokka ohjata toisaalle.
Kun ei ole enää elämää, katoaa koko meri ja sen pienet purret. Pitäisi muistaa elää, niin kauan kun siihen mahdollisuus annetaan. Ja pitäisi muistaa, että niin kauan kun on elämää, on vastuu siitä elämästä, jonka on tähän maailmaan saattanut.
lauantai 17. marraskuuta 2012
Yhteisöllisyyttä vai pikkumaisuutta?
Elämässä, jossa on neljä elävää lasta, mies joka tekee iltatöitä ja itse on yksityisyrittäjä, joutuu tasaisesti tekemään erilaisia järjestelyjä, jotta asiat toimivat. Perjantaina oli yksi sellainen tilanne.ästä johtuen meidän neiti kolmetoista vee, joutui hetken pitämään herra kuusveetä ja neiti kaksveetä jumppasalilla. Ei suositeltavaa, mutta muuten en vaan saanut aikatauluja ja logistiikkaa siltä päivältä toimimaan.
Kun ajoin koulun pihaan, jossa jumppaharjoitukset olivat, oli salin sisäänkäynti kansoitettu noin kymmenellä nuorella. Yksi oli kiivennyt oven yläpuolella olevan katoksen päälle, toinen oli sinne menossa ja muut kannustivat ja hengailivat oven liepeillä. Siis sen sisäänkäynnin edessä, josta alle kymmenenvuotiaiden tyttöjen oli tarkoitus käydä sisään ja ulos.
Ajoin oven eteen ja laitoin pitkät päälle autossani nähdäkseni tilanteen. Marraskuussa kun on jo ihan säkkipimeää puoli viiden aikoihin. Nousin autosta ja pyysin poikia tulemaan alas katoksen päältä. Sanoin, että jos haluavat kiipeillä niin vieressä on siihen tarkoitukseen rakennettuja telineitä.
Nuoret tuijottivat minua, kun avaruudesta pudonnutta olentoa. En tiedä, ehkä heitä ei ennen ollut siinä paikassa komennett, koska hämmästyksekseni pojat kapusivat alas katolta.
Soitin voimistelusalin ovikelloa ja ovi avattiin minulle. Kun olin vetämässä ovea perässäni kiinni, tunki joku sankareista vähintään kokoa 43 olevan kenkänsä oven väliin ja oli tulossa sisään saliin. Pyysin ystävällisesti tätä tulevaisuuden toivoa poistamaan mononsa, jotta voin sulkea oven.
Tämän jälkeen he roikkuivat ovenkahvassa toisella puolella ja sain kiskaista kunnolla, jotta ovi lukkiutui. Sisällä salissa oli siis tyttöjä iältään korkeintaan kymmenen vuotta ja heidän nuoria teinivalmentajia.
Puin nuorimmaiseni päälle ja pukuhuoneessa seisoi seitsemänvuotias tyttö, joka ei uskaltanut mennä ulos salista nuorison hengailessa siinä ulkopuolella. Pyysin neitokaista odottamaan, että saan juniorini puettua niin ja voin tulla ulos yhdessä hänen kanssaan.
Tänä aikana nämä Suomen tulevaisuudenrakentajat rimputtivat salin ovikelloa yhtäsoittoa koko ajan häiriten voimistelijoita.
Astuin salista ulos yhdessä omien lasteni sekä ylimääräisen neitin kanssa. Tyttönen juoksi nopeasti ulkopuolella odottavan vanhempansa autoon ja minä jäin juttelemaan nuorten kanssa. Heidän määränsä oli tänä aikana lisääntynyt sillä mikä onkaan parempi paikka viettää perjantai-iltaa kun paikallisen ala-asteen piha?
Pyysin nuoria poistumaan ja jättämään tytöt rauhaan. Sanoin myös näille joidenkin vanhempien kullannpuille, että annoin tytöille salissa ohjeen soittaa poliisille, jos häirintä jatkuu. Pienen ystävällisen keskustelun ja sen jälkeen kun muutama huomiota vaille jäänyt yksilö esitti minulle voimistelutemppuja nämä tulevaisuudentoivot poistuivat paikalta.
Jäin vielä hetkeksi neiti kaksveen ja herra kuusveen kanssa sysipimeään pihaan ihan vaan varmistaakseni, että nuorukaiset eivät palaa paikalle. Mietin, että vaikka monen mielestä kyse oli normaalista nuorten toiminnasta, niin aidosti tilanne pelotti sisälläolevia jumppareita. Oli hyvä, että tulin paikalle. Ehkä loukkasin jonkun paikalla olleen kullannupun vanhempia, komentamalla heidän jälkeläisiään. Mutta loppujen lopuksi kenellä kasvatusvastuu tällaisissa tilanteissa on? Mielestäni ihan jokaisella.
Tein ilmeisesti kuitenkin jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, kun seuraavana päivänä kaupassa käydessäni yksi näistä paikalla olleista vesoista tunnisti minut ja tervehti iloisesti. Ei ilmeisesti ollut kuitenkaan kovin traumaattinen kohtaaminen täti-ihmisen kanssa tällä klopilla.
Kun ajoin koulun pihaan, jossa jumppaharjoitukset olivat, oli salin sisäänkäynti kansoitettu noin kymmenellä nuorella. Yksi oli kiivennyt oven yläpuolella olevan katoksen päälle, toinen oli sinne menossa ja muut kannustivat ja hengailivat oven liepeillä. Siis sen sisäänkäynnin edessä, josta alle kymmenenvuotiaiden tyttöjen oli tarkoitus käydä sisään ja ulos.
Ajoin oven eteen ja laitoin pitkät päälle autossani nähdäkseni tilanteen. Marraskuussa kun on jo ihan säkkipimeää puoli viiden aikoihin. Nousin autosta ja pyysin poikia tulemaan alas katoksen päältä. Sanoin, että jos haluavat kiipeillä niin vieressä on siihen tarkoitukseen rakennettuja telineitä.
Nuoret tuijottivat minua, kun avaruudesta pudonnutta olentoa. En tiedä, ehkä heitä ei ennen ollut siinä paikassa komennett, koska hämmästyksekseni pojat kapusivat alas katolta.
Soitin voimistelusalin ovikelloa ja ovi avattiin minulle. Kun olin vetämässä ovea perässäni kiinni, tunki joku sankareista vähintään kokoa 43 olevan kenkänsä oven väliin ja oli tulossa sisään saliin. Pyysin ystävällisesti tätä tulevaisuuden toivoa poistamaan mononsa, jotta voin sulkea oven.
Tämän jälkeen he roikkuivat ovenkahvassa toisella puolella ja sain kiskaista kunnolla, jotta ovi lukkiutui. Sisällä salissa oli siis tyttöjä iältään korkeintaan kymmenen vuotta ja heidän nuoria teinivalmentajia.
Puin nuorimmaiseni päälle ja pukuhuoneessa seisoi seitsemänvuotias tyttö, joka ei uskaltanut mennä ulos salista nuorison hengailessa siinä ulkopuolella. Pyysin neitokaista odottamaan, että saan juniorini puettua niin ja voin tulla ulos yhdessä hänen kanssaan.
Tänä aikana nämä Suomen tulevaisuudenrakentajat rimputtivat salin ovikelloa yhtäsoittoa koko ajan häiriten voimistelijoita.
Astuin salista ulos yhdessä omien lasteni sekä ylimääräisen neitin kanssa. Tyttönen juoksi nopeasti ulkopuolella odottavan vanhempansa autoon ja minä jäin juttelemaan nuorten kanssa. Heidän määränsä oli tänä aikana lisääntynyt sillä mikä onkaan parempi paikka viettää perjantai-iltaa kun paikallisen ala-asteen piha?
Pyysin nuoria poistumaan ja jättämään tytöt rauhaan. Sanoin myös näille joidenkin vanhempien kullannpuille, että annoin tytöille salissa ohjeen soittaa poliisille, jos häirintä jatkuu. Pienen ystävällisen keskustelun ja sen jälkeen kun muutama huomiota vaille jäänyt yksilö esitti minulle voimistelutemppuja nämä tulevaisuudentoivot poistuivat paikalta.
Jäin vielä hetkeksi neiti kaksveen ja herra kuusveen kanssa sysipimeään pihaan ihan vaan varmistaakseni, että nuorukaiset eivät palaa paikalle. Mietin, että vaikka monen mielestä kyse oli normaalista nuorten toiminnasta, niin aidosti tilanne pelotti sisälläolevia jumppareita. Oli hyvä, että tulin paikalle. Ehkä loukkasin jonkun paikalla olleen kullannupun vanhempia, komentamalla heidän jälkeläisiään. Mutta loppujen lopuksi kenellä kasvatusvastuu tällaisissa tilanteissa on? Mielestäni ihan jokaisella.
Tein ilmeisesti kuitenkin jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, kun seuraavana päivänä kaupassa käydessäni yksi näistä paikalla olleista vesoista tunnisti minut ja tervehti iloisesti. Ei ilmeisesti ollut kuitenkaan kovin traumaattinen kohtaaminen täti-ihmisen kanssa tällä klopilla.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Ovatko he kaikki isiä?
Isä odottelee sängyssä. Kuulee rapistelun ja touhuamisen keittiössä. Kääntää kylkeään ja näyttää nukkuvalta. Pian H-hetki on käsillä. Kahvia ja kakkua sänkyyn. Itsetehdyt kortit ja lahjat ojennetaan pienin käsin ja ylpein mielin. Miten mukavaa onkaan peuhata yhdessä vanhempien suuressa sängyssä ja katsoa kuinka tyytyväinen isä on saatuaan rakkaudella tehdyt lahjat avattua.
Todellisuutta osassa perheitä. Mutta vain osassa. On perheitä missä ei ole isää ja perheitä, joissa on isä, mutta ei lasta.
Miten syvältä kalvaakin juhlapyhät perheissä, joissa lapsi on poissa. Joka puolelta syydetään markkinamiesten toimesta idylliä siitä miten kaikki tulisi olla. Miten isää tulee muistaa milloin milläkin kalsaripaketilla tai uudella partakoneella. Miten isänpäivä ei ole mitään ilman perheen yhteistä lounasta, iltapäiväkävelyä ja harmonista iltahetkeä yhteisen ajanvietteen kanssa. Tekisi vaan mieli sulkea silmät ja huutaa: "Ettekö te ymmärrä? Lopettaako jo!, Isyyttä ei rahalla osteta."
Todellisuudessa katse siirtyy lapsen tyhjään sänkyyn, kehtoon, jota ei koskaan keinutettu, vaunuihin, joita ei koskaan työnnetty. Kaikkiin niihin unelmiin, jotka hetkessä muuttuivat painajaisiksi. Esiin nousee kysymys, olenko isä ollenkaan? Sain tuntea jonkilaisen aavistuksen mitä voisi olla, mutta ennenkuin sain lapseni vahvoille käsivarsilleni, hänet riistettiin toiseen todellisuuteen. Mikä minä nyt olen?
En pystynyt suojelemaan lastani. En auttamaan lapseni äitiä. Seurasin raskautta sivusta, odotin vuoroani. Kyllä minullakin on tehtäväni syntyvän lapsen elämässä. Niin olikin, mutta ei se miksi sen kuvittelin. Minun tehtäväkseni tulikin tukea, kannatella, ja hoitaa käytännön järjestelyt. Saatoin lapseni hautaan ja kannattelin äidin surun läpi. Olenko isä ollenkaan? Mitä minä isyydestä tiedän, kun kokemukseni on kuolleen lapsen viimeiselle matkalla saattaminen? Olen saanut koskea kylmää otsaa, silittää hentoja haituvia, en enempää enkä vähempää. Se on siinä, mutta siinä on kaikki.
Saanko surra? Mitä minä suren? Lapsi ei kasvanut sisälläni. Minä odotin. Seurasin sivusta. Rakensin mielessäni kuvitelman siitä miten leikkaan napanuoran, kylvetän, vaihdan vaipan. Tunsin jo kuinka työnsin vaunuja, pidin kiinni kädestä ensiaskeleet, opetin ajamaan ilman apupyöriä, nikkaroin puuveneen, sidoin luistimennarut ja päästiin ensi kertaa irti kädestä, kun omat taidot kantoivat. Olin ylpeä. Minä saatoin tämän pienen ihmistaimen elämäntaipaleelle. Annoin hänelle kaiken sen tiedon ja tuen minkä hän tarvitsee navigoidakseen myrskyjen lävitse. Kaiken tämän kuvittelin ja paljon muuta. Nyt ei ole kuin tyhjäksi tehdyt unelmat jäljellä ja edessä muuttunut ajanlasku.
Mitä merkitystä on sillä saako aamulla sänkyynsä uuden kirjan tai tohvelit? Tärkeintä, että sinne saa lapsensa. On monta isää, jotka eivät tänään saaneet. Sillä kyllä, isiä he ovat. Ovat jokaisella solullaan. Ehkä enemmän kuin ne, jotka edes tänään viettävät hetken lapsensa kanssa ajatukset kuitenkin jossain muualla.
Nämä unohdetut isät sytyttävät kynttilän poismenneelle lapselleen tänään ja kantavat heitä ikuisesti sydämessään - sillä he tietävät mitä aito isänrakkaus on ja miten ainutlaatuista on se, että sen voisi sydämestään lapselleen näyttää. Ei vain tänään, vaan joka päivä.
Todellisuutta osassa perheitä. Mutta vain osassa. On perheitä missä ei ole isää ja perheitä, joissa on isä, mutta ei lasta.
Miten syvältä kalvaakin juhlapyhät perheissä, joissa lapsi on poissa. Joka puolelta syydetään markkinamiesten toimesta idylliä siitä miten kaikki tulisi olla. Miten isää tulee muistaa milloin milläkin kalsaripaketilla tai uudella partakoneella. Miten isänpäivä ei ole mitään ilman perheen yhteistä lounasta, iltapäiväkävelyä ja harmonista iltahetkeä yhteisen ajanvietteen kanssa. Tekisi vaan mieli sulkea silmät ja huutaa: "Ettekö te ymmärrä? Lopettaako jo!, Isyyttä ei rahalla osteta."
Todellisuudessa katse siirtyy lapsen tyhjään sänkyyn, kehtoon, jota ei koskaan keinutettu, vaunuihin, joita ei koskaan työnnetty. Kaikkiin niihin unelmiin, jotka hetkessä muuttuivat painajaisiksi. Esiin nousee kysymys, olenko isä ollenkaan? Sain tuntea jonkilaisen aavistuksen mitä voisi olla, mutta ennenkuin sain lapseni vahvoille käsivarsilleni, hänet riistettiin toiseen todellisuuteen. Mikä minä nyt olen?
En pystynyt suojelemaan lastani. En auttamaan lapseni äitiä. Seurasin raskautta sivusta, odotin vuoroani. Kyllä minullakin on tehtäväni syntyvän lapsen elämässä. Niin olikin, mutta ei se miksi sen kuvittelin. Minun tehtäväkseni tulikin tukea, kannatella, ja hoitaa käytännön järjestelyt. Saatoin lapseni hautaan ja kannattelin äidin surun läpi. Olenko isä ollenkaan? Mitä minä isyydestä tiedän, kun kokemukseni on kuolleen lapsen viimeiselle matkalla saattaminen? Olen saanut koskea kylmää otsaa, silittää hentoja haituvia, en enempää enkä vähempää. Se on siinä, mutta siinä on kaikki.
Saanko surra? Mitä minä suren? Lapsi ei kasvanut sisälläni. Minä odotin. Seurasin sivusta. Rakensin mielessäni kuvitelman siitä miten leikkaan napanuoran, kylvetän, vaihdan vaipan. Tunsin jo kuinka työnsin vaunuja, pidin kiinni kädestä ensiaskeleet, opetin ajamaan ilman apupyöriä, nikkaroin puuveneen, sidoin luistimennarut ja päästiin ensi kertaa irti kädestä, kun omat taidot kantoivat. Olin ylpeä. Minä saatoin tämän pienen ihmistaimen elämäntaipaleelle. Annoin hänelle kaiken sen tiedon ja tuen minkä hän tarvitsee navigoidakseen myrskyjen lävitse. Kaiken tämän kuvittelin ja paljon muuta. Nyt ei ole kuin tyhjäksi tehdyt unelmat jäljellä ja edessä muuttunut ajanlasku.
Mitä merkitystä on sillä saako aamulla sänkyynsä uuden kirjan tai tohvelit? Tärkeintä, että sinne saa lapsensa. On monta isää, jotka eivät tänään saaneet. Sillä kyllä, isiä he ovat. Ovat jokaisella solullaan. Ehkä enemmän kuin ne, jotka edes tänään viettävät hetken lapsensa kanssa ajatukset kuitenkin jossain muualla.
Nämä unohdetut isät sytyttävät kynttilän poismenneelle lapselleen tänään ja kantavat heitä ikuisesti sydämessään - sillä he tietävät mitä aito isänrakkaus on ja miten ainutlaatuista on se, että sen voisi sydämestään lapselleen näyttää. Ei vain tänään, vaan joka päivä.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Pyhäinpäivä halloweenin varjossa
"Miksei meillä vietetä halloweenia", kysyi joku lapsistamme vuosia sitten. Kysyin, että mitä hänen mielestä silloin oikein juhlitaan. Eihän lapsi sitä tiedä ja eikä liene tarpeellista selittää tämän juhlan perinteitä, jotka juontavat juurensa uskomukseen tämän maailman ja yliluonnollisen maailman välisten rajojen katoamiseen sekä siihen kuinka uskottiin, että henget saattoivat näihin aikoihin yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen.
Lapsista kyse on tietenkin jännästä pukeutumisesta ja rajojen etsimestä pelottavien asioiden kanssa turvallisessa ympäristössä. Silti minun on jotenkin vaikea hahmottaa, että miksi tämä amerikkalainen juhlatapa, pitää väkisin tuoda tänne Pohjolaan. Kysehän on tietenkin kaupallisuudesta. Rahahan se on, joka pitää kaupat auki esimerkiksi itärajallamme auki pyhäpäivinä. Yhtään venäläisten tuomaa euroa ei saa päästää pois kaupungista. Ei tässäkään asiassa sen kummallisemmasta asiasta ole kyse.
Pyhäinpäivä keskellä syksyn pimeyttä on tarkoitettu vainajien muistelemiseen. Tarkoitus on kunnioittaa heidän muistoa ja toivottavasti sitä kautta hahmottaa oman elämän ainutlaatuisuus. Kun kuoleman on kohdannut läheltä, pystyy helpommin näkemään ihmisyyden ytimen. Se, että vuodessa on olemassa yksi päivä sille, että käännetään katse toiseensuuntaan jatkuvan eteenpäin juoksemisen sijasta, on vähintäänkin se pieni retriitti, jonka jokainen ihminen hetkittäin tarvitsisi.
Kyllä meillä saa viettää halloweenia. Naamiaisasut on tehty ja lapset ovat kavereiden kanssa juhlineet. Tämän riehakkuuden keskellä toivon kuitenkin voivani siirtää lapsilleni myös sen hiljaisuuden ja kunnioituksen tunteen, joka tähän pyhään liittyy. Toivon, ettei ihan jokaista pyhää muutettaisi markkinatalouden ehdoilla toimivaksi suureksi showksi. Jotta arjen arvon ymmärtää, tulee se rytmittää pyhillä. Nähdä, että juhlat ovat muutakin kuin kaupallisuuden määrittelemä ostosrytmejä. Siksi tänäkin vuonna käymme sytyttämässä kynttilät hautausmaalla ja kerron miksi pyhäinpäivää vietetään – halloweenin tarkoitus jäänee edelleen hämäräksi.
Lapsista kyse on tietenkin jännästä pukeutumisesta ja rajojen etsimestä pelottavien asioiden kanssa turvallisessa ympäristössä. Silti minun on jotenkin vaikea hahmottaa, että miksi tämä amerikkalainen juhlatapa, pitää väkisin tuoda tänne Pohjolaan. Kysehän on tietenkin kaupallisuudesta. Rahahan se on, joka pitää kaupat auki esimerkiksi itärajallamme auki pyhäpäivinä. Yhtään venäläisten tuomaa euroa ei saa päästää pois kaupungista. Ei tässäkään asiassa sen kummallisemmasta asiasta ole kyse.
Pyhäinpäivä keskellä syksyn pimeyttä on tarkoitettu vainajien muistelemiseen. Tarkoitus on kunnioittaa heidän muistoa ja toivottavasti sitä kautta hahmottaa oman elämän ainutlaatuisuus. Kun kuoleman on kohdannut läheltä, pystyy helpommin näkemään ihmisyyden ytimen. Se, että vuodessa on olemassa yksi päivä sille, että käännetään katse toiseensuuntaan jatkuvan eteenpäin juoksemisen sijasta, on vähintäänkin se pieni retriitti, jonka jokainen ihminen hetkittäin tarvitsisi.
Kyllä meillä saa viettää halloweenia. Naamiaisasut on tehty ja lapset ovat kavereiden kanssa juhlineet. Tämän riehakkuuden keskellä toivon kuitenkin voivani siirtää lapsilleni myös sen hiljaisuuden ja kunnioituksen tunteen, joka tähän pyhään liittyy. Toivon, ettei ihan jokaista pyhää muutettaisi markkinatalouden ehdoilla toimivaksi suureksi showksi. Jotta arjen arvon ymmärtää, tulee se rytmittää pyhillä. Nähdä, että juhlat ovat muutakin kuin kaupallisuuden määrittelemä ostosrytmejä. Siksi tänäkin vuonna käymme sytyttämässä kynttilät hautausmaalla ja kerron miksi pyhäinpäivää vietetään – halloweenin tarkoitus jäänee edelleen hämäräksi.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Elämän kalenterimerkintöjä
Sain taas uuden kalenterin. Sellaisen vanhanaikaisen selattavan paperisen version. En ole siirtynyt kännykkäaikaan tässä, vaan merkitsen kaiken lyijykynällä paperisille lehdille.
Lyijykynällä siksi, että Akselin kuoleman jälkeen halusin poistaa almanakastani kaiken turhan, kaiken sellaisen jolla ei ole merkitystä. Kun ajanlasku alkoi uudestaan, tuli koko pöytä putsata. Ja sen olen oppinut, että oikeastaan mikä tahansa kalenterimerkintä on lopulta suht hataralla pohjalla. Milloin vain elämä voi muuttua ja silloin aikaisemmat suunnitelmat menettävät merkityksen.
Mutta pidän kalenteria. Teen suunnitelmia. Asetan tavoitteita. Ilman niitä elämä olisi ajelehtimista ilman yritystä ja halua ohjata sitä toivottuun suuntaan.
Joka vuosi uuden almanakan saapuessa merkitsen sen sivuille ystävien ja heidän lastensa syntymäpäivät. Tiedättekö, että Ville täyttäisi ensi vuonna 8 vuotta, Veera ja Hellu 9 vuotta, Roope aloittaisi eskarin ja Linn voisi juhlapäivänsä kunniaksi kantaa Lucia-kruunua koulunsa juhlissa? Nämä ja lukuisat muut lapset kasvavat yhdessä Akselin ja Elinan kanssa.
Vuosittaisen almanakan läpikäymisen yhteydessä mietin miten erilaiselta elämä voisi näyttää, jos nämä pienet elämänihmeet olisivat täällä seurassamme. Millälailla heidän vanhempiensa kalenterimerkinnät eroasivat siitä mitä sinne nyt on kirjoitettu?
Tosiasia on, että sitä aistii elämän vahvemmin kun on tehnyt tuttavuutta kuoleman kanssa. Ihminen on silloin ihminen - ei titteli, ei arvonimi, ei saavutus. Ja tämä itsestäänselvä ihmisarvo kuluu myös jokaiselle lapselle.
Vuosittain saan merkitä kalenteriini lukuisia iloisia tulevia syntymäpäiviä. Joka vuosi joudun ottamaan sieltä pois muutaman merkinnän, hyvän läheisen ihmisen, joka ei enää juhli ikävuosien karttumista.
Aina rinnalla seuraa kuitenkin muistutus siitä miten pienestä elämän muutuminen on kiinni. On hienoa, että saa iloita niistä kalenterimerkinnöistä, joiden perusteella saa juhlistaa kulunutta vuotta. Se kannattaa, koska varmuudella ei voi tietää miltä elämä näyttää vuoden päästä.
Lyijykynällä siksi, että Akselin kuoleman jälkeen halusin poistaa almanakastani kaiken turhan, kaiken sellaisen jolla ei ole merkitystä. Kun ajanlasku alkoi uudestaan, tuli koko pöytä putsata. Ja sen olen oppinut, että oikeastaan mikä tahansa kalenterimerkintä on lopulta suht hataralla pohjalla. Milloin vain elämä voi muuttua ja silloin aikaisemmat suunnitelmat menettävät merkityksen.
Mutta pidän kalenteria. Teen suunnitelmia. Asetan tavoitteita. Ilman niitä elämä olisi ajelehtimista ilman yritystä ja halua ohjata sitä toivottuun suuntaan.
Joka vuosi uuden almanakan saapuessa merkitsen sen sivuille ystävien ja heidän lastensa syntymäpäivät. Tiedättekö, että Ville täyttäisi ensi vuonna 8 vuotta, Veera ja Hellu 9 vuotta, Roope aloittaisi eskarin ja Linn voisi juhlapäivänsä kunniaksi kantaa Lucia-kruunua koulunsa juhlissa? Nämä ja lukuisat muut lapset kasvavat yhdessä Akselin ja Elinan kanssa.
Vuosittaisen almanakan läpikäymisen yhteydessä mietin miten erilaiselta elämä voisi näyttää, jos nämä pienet elämänihmeet olisivat täällä seurassamme. Millälailla heidän vanhempiensa kalenterimerkinnät eroasivat siitä mitä sinne nyt on kirjoitettu?
Tosiasia on, että sitä aistii elämän vahvemmin kun on tehnyt tuttavuutta kuoleman kanssa. Ihminen on silloin ihminen - ei titteli, ei arvonimi, ei saavutus. Ja tämä itsestäänselvä ihmisarvo kuluu myös jokaiselle lapselle.
Vuosittain saan merkitä kalenteriini lukuisia iloisia tulevia syntymäpäiviä. Joka vuosi joudun ottamaan sieltä pois muutaman merkinnän, hyvän läheisen ihmisen, joka ei enää juhli ikävuosien karttumista.
Aina rinnalla seuraa kuitenkin muistutus siitä miten pienestä elämän muutuminen on kiinni. On hienoa, että saa iloita niistä kalenterimerkinnöistä, joiden perusteella saa juhlistaa kulunutta vuotta. Se kannattaa, koska varmuudella ei voi tietää miltä elämä näyttää vuoden päästä.
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Saanko olla ylpeä?
Seison hiljaa ja katson nuorta miestä, joka on polvistuneena eteeni. Selkä minuun päin valkoisessa albassaan hän näyttää juuri siltä, kun komean nuoren pojan pitääkin, ylväältä ja samalla omalla teinimäisellä tavalla pieneltä lapselta.
Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.
Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.
Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.
Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.
Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?
Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.
Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.
Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.
Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.
Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?
lauantai 6. lokakuuta 2012
Levon hetki
"Menit sitten ihan vapaaehtoisesti häntä vielä viimeisen kerran katsomaan". "Menit vaikka sanoivat, että kuoleman jäljet jo kasvoissa näkyvät".
Niin tein. En epäröinyt päätöstä hetkeäkään. Silitin hiuksia ja annoin suudelman kylmälle otsalle. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Poissa oli elämän liekki ja jäljellä olivat vain kuoret.
Kuinka monta kertaa olen jo katsonut kuolemaa silmästä silmää. Kuinka usein tuntenut sen lähelläni, vaikka vielä ei ole ollut hetki käsillä. Silloin sen kulkiessa vierellä se luo ympärilleen tyhjyyden, jonkinlaisen käsin kosketeltavan haurauden, joka voi murtua milloin vain. Silloin se voi tukahduttaa, aiheuttaa ahdistusta, saada aikaiseksi kirkkaan ja vahvan tunteen siitä, että pinnalle on päästävä, vielä ei ole aika luovuttaa.
Mutta sitten kun kuolema on ottanut omansa, on tunnelma aivan eri. Kun arkun kansi nostetaan ja valkoista liinaa raotetaan, ovat kasvot levolliset. Poissa on kaikki tuska, kaikki kärsimys, jäljellä on vain rauha ja sanoinkuvaamaton hiljaisuus ja lepo.
Siinä hetkessä aika pysähtyy. Arkun vierellä voisin olla vaikka kuinka kauan. Voisin silittää hiuksia ja tuntea kaiken rajallisuudessa myös suunnattoman pyhyyden. Se, että kuolema piiloitetaan meiltä, se, että meitä estetään näkemästä viimeistä lepoa, saa aikaseksi mielikuvan siitä, että viimeisellä hetkellä meiltä riistetään ihmisyys ja jätetään jäljelle pelkkä rujo kuori, jonka näkemistä ja kohtaamista on viimeiseen asti vältettävä. Kieltämällä väistämätön saadan mielikuvissa aikaiseksi hirviö.
Kuinka väärä tämä mielikuva onkaan. Kuolema sinetöi tämän elämäksi kutsutun vaiheen. Tuli se kohdalle millä tavalla tahansa, lähtijälleen se jättää suunnattoman rauhan ja levon. Tyyneys, joka kasvoista heijastuu, hohkaa ympärilleen viisautta, josta osan toivoisi saavan itselleen tämän taipaleen aikana.
Kuolema on ottanut minulta paljon, mutta se on myös antanut jotain. Kunnioitan sitä. En pelkää. Sen kohdatessa lähimmäisiäni, menen heitä vielä viimeisen kerran tapaamaan. Teen sen, koska arvostan elämää lahjana, kunnioitan rakkaitani ja haluan nähdä sen, kuinka levollisesti he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen - joka ikikinen kerta.
Niin tein. En epäröinyt päätöstä hetkeäkään. Silitin hiuksia ja annoin suudelman kylmälle otsalle. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Poissa oli elämän liekki ja jäljellä olivat vain kuoret.
Kuinka monta kertaa olen jo katsonut kuolemaa silmästä silmää. Kuinka usein tuntenut sen lähelläni, vaikka vielä ei ole ollut hetki käsillä. Silloin sen kulkiessa vierellä se luo ympärilleen tyhjyyden, jonkinlaisen käsin kosketeltavan haurauden, joka voi murtua milloin vain. Silloin se voi tukahduttaa, aiheuttaa ahdistusta, saada aikaiseksi kirkkaan ja vahvan tunteen siitä, että pinnalle on päästävä, vielä ei ole aika luovuttaa.
Mutta sitten kun kuolema on ottanut omansa, on tunnelma aivan eri. Kun arkun kansi nostetaan ja valkoista liinaa raotetaan, ovat kasvot levolliset. Poissa on kaikki tuska, kaikki kärsimys, jäljellä on vain rauha ja sanoinkuvaamaton hiljaisuus ja lepo.
Siinä hetkessä aika pysähtyy. Arkun vierellä voisin olla vaikka kuinka kauan. Voisin silittää hiuksia ja tuntea kaiken rajallisuudessa myös suunnattoman pyhyyden. Se, että kuolema piiloitetaan meiltä, se, että meitä estetään näkemästä viimeistä lepoa, saa aikaseksi mielikuvan siitä, että viimeisellä hetkellä meiltä riistetään ihmisyys ja jätetään jäljelle pelkkä rujo kuori, jonka näkemistä ja kohtaamista on viimeiseen asti vältettävä. Kieltämällä väistämätön saadan mielikuvissa aikaiseksi hirviö.
Kuinka väärä tämä mielikuva onkaan. Kuolema sinetöi tämän elämäksi kutsutun vaiheen. Tuli se kohdalle millä tavalla tahansa, lähtijälleen se jättää suunnattoman rauhan ja levon. Tyyneys, joka kasvoista heijastuu, hohkaa ympärilleen viisautta, josta osan toivoisi saavan itselleen tämän taipaleen aikana.
Kuolema on ottanut minulta paljon, mutta se on myös antanut jotain. Kunnioitan sitä. En pelkää. Sen kohdatessa lähimmäisiäni, menen heitä vielä viimeisen kerran tapaamaan. Teen sen, koska arvostan elämää lahjana, kunnioitan rakkaitani ja haluan nähdä sen, kuinka levollisesti he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen - joka ikikinen kerta.
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Syyllisyys ja suru
Kuuluuko suruun aina syyllisyys?
Syyllisyys siitä, että ei soittanut useammin, ei vieraillut aina kuin pystyi, ei kuunnellut tarpeeksi, ei järjestänyt asioita vielä kun se oli mahdollista. Syyllisyys siitä, että hermostui, oli kärsimätön, lopetti keskustelut lyhyeen, vähätteli vaivoja, ei tarttunut ongelmiin kun ne vielä oli ratkaistavissa.
Syyllisyys siitä, että raskausaikana söi jotain sopimatonta, remontissa hengitti sisäänsä vaarallisia kemikaaleja, värjäsi hiuksensa kestovärillä, oli tupakoivien ihmisten vierellä ja joi muutaman lasin viiniä. Syyllisyys siitä, että ei kuunnellut kehoaan tarpeeksi, ei lähtenyt sairaalaan tarpeeksi ajoissa, ettei käynyt tarkistamassa nukkuvaa vauvaansa joka hetki.
Kun vain olisi tehnyt jotenkin toisin, näin ei olisi tapahtunut. Automaattisesti sitä ajattelee, että vaihtoehtoinen tapahtumaketju olisi ollut juuri se miksi sen mielessään kuvittelee. Kun tapahtuu jotain arvaamatonta, toinen polku olisi ollut arvattavissa. Se olisi ollut hallittavissa, olisimme tienneet miten toimia. Sen käsikirjoitus olisi ollut selvä.
On mielenkiintoista, että yllättävän elämän hallitsemattomuuden osoittaman tapahtuman edessä, silti näin uskomme. Eikö elämä juuri osoittanut, että sitä ei voi sääntöihin suitsia?
Huono omatunto teoista, joita ei tullut tai jotka tuli tehtyä, kuuluu kuoleman jälkeisiin kysymyksiin. Osalla niistä lienee todellisuuspohja, suurimmalla osalla kuitenkaan ei.
Jos tietää läheisensä kuolevan lähiaikoina, miten sitä käytöstään muuttaa? Käyttääkö enemmän aikaa läsnäoloon, kuunteluun, käytännön apuun ja lähellä olemiseen. Varmasti näin tulee tehtyä.
Pitääkö sitten tuntea syyllisyyttä, kun kuolema yllättää ja paljon jäi tekemättä ja lukuisia keskusteluja käymättä. En tiedä pitääkö, mutta surun mukanaan tuomiin tunteisiin se kuuluu. Ei kuitenkaan pidä olla liian annkara itselleen. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, heikkouksissaan ja vahvuuksissaan. Armo on käsitteenä lohdullinen. Sille pitäisi löytää oman syyllisyyden osalta myös sisältö. Tulisi löytää lepo myös omalle sielulleen, vaikka sen tuoma rauha olisikin aluksi vain hetkittäistä.
Syyllisyys siitä, että ei soittanut useammin, ei vieraillut aina kuin pystyi, ei kuunnellut tarpeeksi, ei järjestänyt asioita vielä kun se oli mahdollista. Syyllisyys siitä, että hermostui, oli kärsimätön, lopetti keskustelut lyhyeen, vähätteli vaivoja, ei tarttunut ongelmiin kun ne vielä oli ratkaistavissa.
Syyllisyys siitä, että raskausaikana söi jotain sopimatonta, remontissa hengitti sisäänsä vaarallisia kemikaaleja, värjäsi hiuksensa kestovärillä, oli tupakoivien ihmisten vierellä ja joi muutaman lasin viiniä. Syyllisyys siitä, että ei kuunnellut kehoaan tarpeeksi, ei lähtenyt sairaalaan tarpeeksi ajoissa, ettei käynyt tarkistamassa nukkuvaa vauvaansa joka hetki.
Kun vain olisi tehnyt jotenkin toisin, näin ei olisi tapahtunut. Automaattisesti sitä ajattelee, että vaihtoehtoinen tapahtumaketju olisi ollut juuri se miksi sen mielessään kuvittelee. Kun tapahtuu jotain arvaamatonta, toinen polku olisi ollut arvattavissa. Se olisi ollut hallittavissa, olisimme tienneet miten toimia. Sen käsikirjoitus olisi ollut selvä.
On mielenkiintoista, että yllättävän elämän hallitsemattomuuden osoittaman tapahtuman edessä, silti näin uskomme. Eikö elämä juuri osoittanut, että sitä ei voi sääntöihin suitsia?
Huono omatunto teoista, joita ei tullut tai jotka tuli tehtyä, kuuluu kuoleman jälkeisiin kysymyksiin. Osalla niistä lienee todellisuuspohja, suurimmalla osalla kuitenkaan ei.
Jos tietää läheisensä kuolevan lähiaikoina, miten sitä käytöstään muuttaa? Käyttääkö enemmän aikaa läsnäoloon, kuunteluun, käytännön apuun ja lähellä olemiseen. Varmasti näin tulee tehtyä.
Pitääkö sitten tuntea syyllisyyttä, kun kuolema yllättää ja paljon jäi tekemättä ja lukuisia keskusteluja käymättä. En tiedä pitääkö, mutta surun mukanaan tuomiin tunteisiin se kuuluu. Ei kuitenkaan pidä olla liian annkara itselleen. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, heikkouksissaan ja vahvuuksissaan. Armo on käsitteenä lohdullinen. Sille pitäisi löytää oman syyllisyyden osalta myös sisältö. Tulisi löytää lepo myös omalle sielulleen, vaikka sen tuoma rauha olisikin aluksi vain hetkittäistä.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Hyvä ihminen on poissa
Räiskyvä persoona - se sinä olit. Ensihetkestä lähtein kodissasi tunsin itseni tervetulleeksi. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin tarjonnut minulle syömistä ja juomista tavalla jolla sinä sen teit. Kysyit kerta toisensa jälkeen halusinko jotain, vaikka olin jo monta kertaa kieltäytynyt. Sanoit muuttuneesi pohjalaisesta karjalaiseksi, jos ei muussa niin tarjoilujen määrässä. Ruokasi oli rakkauden osoitus lähimmäisillesi.
Kukaan ei myöskään koskaan ollut kysynyt minulta asioita yhtä suoraan kuin sinä. Mikään elämän käänne ei sinua pelottanut. Eri mieltä, sitä olit monta kertaa. Se ei jäänyt koskaan epäselväksi. Silti sinuun pystyi luottamaan. Olit nähnyt ja kokenut niin paljon elämässäsi, etteivät sinua mitkään tuulet katkaiseet. Heilutti kyllä oksiasi, taivuit välillä, mutta juuresi pitivät sinut aina pystyssä. Se, että joku ei mielipiteitäsi jakanut, ei estänyt sinua olemasta hänen ystävänsä. Elämää, sitä ei pitkävihaisuuteen pidä tuhlata.
Kerroit minulle asioita, joita et ollut sanonut pojillesi. He eivät kuulemma ymmärtäisi. Kyseessä oli naisten juttuja. Kuuntelin hiljaa. Elämäsi ei ollut ollut helppoa. Suuren perheen lapsena olit köyhistä oloista ponnistanut hyvään elämään. Jossain vaiheessa sanoit, että olen suosikkiminiäisi. Nauroin ja epäilin, että 500 kilometrin välimatkalla saattoi olla asian kanssa tekemistä. Hymähdit tälle - ehkäpä näin oli.
Sinulle annettiin paljon taakkoja matkasi varrella kannettavaksi, mutta myös paljon iloa. Sait kolme hienoa poikaa. Näit kuinka he kasvoivat järkeviksi nuoriksi miehiksi, kävivät koulunsa, löysivät elämänkumppaninsa ja asettuivat aloilleen. Lastenlapsesi tuottivat sinulle aitoa iloa. Sinulle jokaisen heistä syntymä oli ihme. Olit ylpeä isoäiti, joka muisti jokaisen syntymä- ja nimipäivän - myös miniöiden.
Lähtösi, se oli yllättävä. Aina kun erottiin halasit ja itkit. Tiesit, että koska tahansa saattaa olla viimeinen kerta.
Nyt emme enää tässä maailmassa tapaa. En saa enää maistaa riisipuuroasi, en murekettasi, en makaroonilaatikkoasi. En saa enää kahdenkymmenen vuoden toistuvan kertomisen jälkeen enää yhä uudelleen selittää ruokailun jälkeen, etten vieläkään pidä kiisseleistä ja kyllä juon edelleen vain puoli kuppia kahvia.
Olit hyvä ihminen. Monesta niin sanotaan, mutta harvasta aidosti sitä tarkoitetaan. Et halunnut kenelläkään pahaa ja pojillesi annoit kaiken minkä pystyitt.. Hyvä äiti, pojillesi paras mahdollinen se sinä olit.
Minulle olit tärkeä. Sanonta "elämä jatkuu" ei kuoleman akuutissa kosketuksessa auta, mutta sinun elämäsi se jatkuu meidän jäljelle jääneiden mielissä. Rakas anoppini lepää rauhassa. Olet sen ansainnut.
Kukaan ei myöskään koskaan ollut kysynyt minulta asioita yhtä suoraan kuin sinä. Mikään elämän käänne ei sinua pelottanut. Eri mieltä, sitä olit monta kertaa. Se ei jäänyt koskaan epäselväksi. Silti sinuun pystyi luottamaan. Olit nähnyt ja kokenut niin paljon elämässäsi, etteivät sinua mitkään tuulet katkaiseet. Heilutti kyllä oksiasi, taivuit välillä, mutta juuresi pitivät sinut aina pystyssä. Se, että joku ei mielipiteitäsi jakanut, ei estänyt sinua olemasta hänen ystävänsä. Elämää, sitä ei pitkävihaisuuteen pidä tuhlata.
Kerroit minulle asioita, joita et ollut sanonut pojillesi. He eivät kuulemma ymmärtäisi. Kyseessä oli naisten juttuja. Kuuntelin hiljaa. Elämäsi ei ollut ollut helppoa. Suuren perheen lapsena olit köyhistä oloista ponnistanut hyvään elämään. Jossain vaiheessa sanoit, että olen suosikkiminiäisi. Nauroin ja epäilin, että 500 kilometrin välimatkalla saattoi olla asian kanssa tekemistä. Hymähdit tälle - ehkäpä näin oli.
Sinulle annettiin paljon taakkoja matkasi varrella kannettavaksi, mutta myös paljon iloa. Sait kolme hienoa poikaa. Näit kuinka he kasvoivat järkeviksi nuoriksi miehiksi, kävivät koulunsa, löysivät elämänkumppaninsa ja asettuivat aloilleen. Lastenlapsesi tuottivat sinulle aitoa iloa. Sinulle jokaisen heistä syntymä oli ihme. Olit ylpeä isoäiti, joka muisti jokaisen syntymä- ja nimipäivän - myös miniöiden.
Lähtösi, se oli yllättävä. Aina kun erottiin halasit ja itkit. Tiesit, että koska tahansa saattaa olla viimeinen kerta.
Nyt emme enää tässä maailmassa tapaa. En saa enää maistaa riisipuuroasi, en murekettasi, en makaroonilaatikkoasi. En saa enää kahdenkymmenen vuoden toistuvan kertomisen jälkeen enää yhä uudelleen selittää ruokailun jälkeen, etten vieläkään pidä kiisseleistä ja kyllä juon edelleen vain puoli kuppia kahvia.
Olit hyvä ihminen. Monesta niin sanotaan, mutta harvasta aidosti sitä tarkoitetaan. Et halunnut kenelläkään pahaa ja pojillesi annoit kaiken minkä pystyitt.. Hyvä äiti, pojillesi paras mahdollinen se sinä olit.
Minulle olit tärkeä. Sanonta "elämä jatkuu" ei kuoleman akuutissa kosketuksessa auta, mutta sinun elämäsi se jatkuu meidän jäljelle jääneiden mielissä. Rakas anoppini lepää rauhassa. Olet sen ansainnut.
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Selvitä ja unohtaa - ainoa oikea tapa?
"Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi", kirjoitti Martti Lindqvist. Tämä on minusta yksi parhaista määritelmistä mitä olen asiasta lukenut.
Tänään minulta kysyttiin, jälleen kerran, miten olen voinut selvitä kaikesta kokemastani. Vastasin, kuten aiemmin: "Mitä tarkoittaa selviäminen?" Olen hyväksynyt tapahtumat osaksi elämääni. Elän niiden kanssa välillä ne ovat mukana vahvemmin välillä heikommin. Mutta unohda, sitä en tee koskaan.
Kuolleet saavat elämän jäljellejääneiden muistoissa, heidän perintönsä siirtyy tarinoissa seuraaville sukupolville. Ajatus, jonka joskus kuulee lausuttavan ääneen, mietittäessä miksi näin piti tapahtua, "mitä tällä halutaan minulle sanoa tai opettaa?" Nähdäkseni kukaan ei kuole opettaakseen jollekin toiselle ihmiselle jotain. Tämä nimittäin pitää sisällä sen ajatuksen, että jonkun ihmisen henki on vähempiarvoisempi kuin jonkun toisen, koska sen voi "uhrata" opetustarkoituksessa, jonka sisältö ei useimmille edes koskaan valkene.
Joskus on kuullut siitä kuinka, joku on jäänyt kiinni suruunsa. Ei uskalla päästää siitä irti, koska se pitää sisällään jotain tuttua. Ihminen turvautuu siihen minkä tuntee ja mielessä jopa suru voi kääntyä tällaiseksi asiaksi. Tällöin ihminen takertuu menneisyyteen, ei uskalla kohdata nykyisyyttä, eikä edes vilkaista tulevaisuutta. Tällöin on kyse jostain muusta kuin spiraalin lailla etenevästä surutyöstä.
Ihminen on suunniteltu "selviämään". Yksiselitteistä tietä, joka kaikilla toimisi, siihen ei ole olemassa. Selviäminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista. Se että muistaa, on yksi ihmismielen hienouksia. Kuolleiden muiston kunnioittaminen luo elävään elämään uuden ulottuvuuden.
Se, että sytytät kynttilän, hiljennyt hetken, tunnet tunteet, ei ole pois tästä hetkestä, vaan antaa siihen uuden syvyyden. Elämäntapahtumasi, suurin surusikin, on osa sinua, mutta vain yksi osa. Kukaan meistä ei ole vain yhden asian kautta määriteltävissä, mutta se kuinka paljon muut sinusta haluavat nähdä ei ole omissa käsissäsi.
Tänään minulta kysyttiin, jälleen kerran, miten olen voinut selvitä kaikesta kokemastani. Vastasin, kuten aiemmin: "Mitä tarkoittaa selviäminen?" Olen hyväksynyt tapahtumat osaksi elämääni. Elän niiden kanssa välillä ne ovat mukana vahvemmin välillä heikommin. Mutta unohda, sitä en tee koskaan.
Kuolleet saavat elämän jäljellejääneiden muistoissa, heidän perintönsä siirtyy tarinoissa seuraaville sukupolville. Ajatus, jonka joskus kuulee lausuttavan ääneen, mietittäessä miksi näin piti tapahtua, "mitä tällä halutaan minulle sanoa tai opettaa?" Nähdäkseni kukaan ei kuole opettaakseen jollekin toiselle ihmiselle jotain. Tämä nimittäin pitää sisällä sen ajatuksen, että jonkun ihmisen henki on vähempiarvoisempi kuin jonkun toisen, koska sen voi "uhrata" opetustarkoituksessa, jonka sisältö ei useimmille edes koskaan valkene.
Joskus on kuullut siitä kuinka, joku on jäänyt kiinni suruunsa. Ei uskalla päästää siitä irti, koska se pitää sisällään jotain tuttua. Ihminen turvautuu siihen minkä tuntee ja mielessä jopa suru voi kääntyä tällaiseksi asiaksi. Tällöin ihminen takertuu menneisyyteen, ei uskalla kohdata nykyisyyttä, eikä edes vilkaista tulevaisuutta. Tällöin on kyse jostain muusta kuin spiraalin lailla etenevästä surutyöstä.
Ihminen on suunniteltu "selviämään". Yksiselitteistä tietä, joka kaikilla toimisi, siihen ei ole olemassa. Selviäminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista. Se että muistaa, on yksi ihmismielen hienouksia. Kuolleiden muiston kunnioittaminen luo elävään elämään uuden ulottuvuuden.
Se, että sytytät kynttilän, hiljennyt hetken, tunnet tunteet, ei ole pois tästä hetkestä, vaan antaa siihen uuden syvyyden. Elämäntapahtumasi, suurin surusikin, on osa sinua, mutta vain yksi osa. Kukaan meistä ei ole vain yhden asian kautta määriteltävissä, mutta se kuinka paljon muut sinusta haluavat nähdä ei ole omissa käsissäsi.
Hyvä ja normaali vai täydellinen ja virheetön?
Emmekö huomaa vai emmekö välitä? Ero voi olla hiuksenhieno, mutta se on olemassa. En usko, että perhesurmien perheet, olivat aivan "normaaleja hyviä perheitä". Kyse on siitä mitä me suostumme näkemään. Kuka voisi määrittää normaalin perheen?
Tuleeko silloin täyttää aikakauslehtien kriteerit ihanne arjesta? Tiedättekö sellainen lapsiperheen ihannekoti, joka on parhaissa tapauksissa sisustettu valkoisella. Lelut ovat aina paikoillaan tai ainakin asetettuna kauniisiin laatikoihin roosan- tai sinisensävyisessä huoneessa. Lapsilla on puhtaat ja vastasilitetyt vaatteet, kultainen noutaja lepäilee sävyisästi tyylikkään harmaalla klinkkerilattialla. Lapset harrastavat joka ilta, vanhemmat käyvät töissä ja viettävät keskenään laatuaikaa ipanoiden nukahdettua. Ruoka valmistetaan itse alusta asti luomuna ja vanhemmat harjoittelevat maratonia varten.
Moni on sitä mieltä, että naapurilla on jotain sellaista mitä minulla ei ole. Katsotaan, muttei nähdä. Keskitytään siihen miltä elämä näyttää ulospäin, eikä ehditä huomata, mitä tapahtuu perheen sisällä.
Ei kai kukaan oikeasti väitä, ettei niillä pieneillä asioilla, joita on nostettu keskusteluissa esille, oikeasti olisi merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Se, että antaa aikaansa aidosti lapsilleen, vanhemmilleen, ystävilleen ja muille kohtaamilleen ihmisille, on merkitystä - jopa se ratkaiseva merkitys.
Ei yhteiskunta pysty yksin pelastamaan yksilöitä. Se pystyy korkeintaan tarjoamaan tukensa ja ohjauksensa hädän hetkellä. Kummalle vastuu lopulta kuuluu? Yhteiskunnalle vai yksilölle? Aito välittäminen on kuin ihmisten välillä rakennettu silta, se kantaa aina kuin tarvitaan.
Jos keskitytään vain ulkoisiin seikkoihin, tavoitellaan, jotain mitä ei aidosti ole olemassa, sorrumme me aikuisetkin samaan ilmiöön kuin nuoret teinit. Pitäisi päästä mallinmittoihin, jotta olisi onnellinen.
Miksi on niin vaikea uskoa, ettei täydellisyyttä ole olemassa? Ei ainakaan objektiivisesti mitattuna. Hyvä ja normaali on jotain muuta kuin täydellinen ja virheetön. Ihminen on ihminen, ei valmiista muotista valmistettu tuote.
Tuleeko silloin täyttää aikakauslehtien kriteerit ihanne arjesta? Tiedättekö sellainen lapsiperheen ihannekoti, joka on parhaissa tapauksissa sisustettu valkoisella. Lelut ovat aina paikoillaan tai ainakin asetettuna kauniisiin laatikoihin roosan- tai sinisensävyisessä huoneessa. Lapsilla on puhtaat ja vastasilitetyt vaatteet, kultainen noutaja lepäilee sävyisästi tyylikkään harmaalla klinkkerilattialla. Lapset harrastavat joka ilta, vanhemmat käyvät töissä ja viettävät keskenään laatuaikaa ipanoiden nukahdettua. Ruoka valmistetaan itse alusta asti luomuna ja vanhemmat harjoittelevat maratonia varten.
Moni on sitä mieltä, että naapurilla on jotain sellaista mitä minulla ei ole. Katsotaan, muttei nähdä. Keskitytään siihen miltä elämä näyttää ulospäin, eikä ehditä huomata, mitä tapahtuu perheen sisällä.
Ei kai kukaan oikeasti väitä, ettei niillä pieneillä asioilla, joita on nostettu keskusteluissa esille, oikeasti olisi merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Se, että antaa aikaansa aidosti lapsilleen, vanhemmilleen, ystävilleen ja muille kohtaamilleen ihmisille, on merkitystä - jopa se ratkaiseva merkitys.
Ei yhteiskunta pysty yksin pelastamaan yksilöitä. Se pystyy korkeintaan tarjoamaan tukensa ja ohjauksensa hädän hetkellä. Kummalle vastuu lopulta kuuluu? Yhteiskunnalle vai yksilölle? Aito välittäminen on kuin ihmisten välillä rakennettu silta, se kantaa aina kuin tarvitaan.
Jos keskitytään vain ulkoisiin seikkoihin, tavoitellaan, jotain mitä ei aidosti ole olemassa, sorrumme me aikuisetkin samaan ilmiöön kuin nuoret teinit. Pitäisi päästä mallinmittoihin, jotta olisi onnellinen.
Miksi on niin vaikea uskoa, ettei täydellisyyttä ole olemassa? Ei ainakaan objektiivisesti mitattuna. Hyvä ja normaali on jotain muuta kuin täydellinen ja virheetön. Ihminen on ihminen, ei valmiista muotista valmistettu tuote.
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Minun maailmani muuttui
Tiedättekö sen tunteen kun maailma muuttuu? Kun avaat silmäsi, nouset ylös ja mikään ei ole kuten ennen. Lapsesi sijaan pidät heikolla otteella sylissäsi vähitellen kuihtuvaa ruusua. Ainoa mitä jäi jäljelle elämän muuttaneesta silmänräpäyksestä.
Tarkastelet maailmaa lasikuvun takaa. Tunnet kaikki äänet, hajut, katseet vahvempina. Kaikki turha niiden ympäriltä on karsiutunut pois. Olet täysin avoin, heikko ja haavoittuvainen ja kuvittelet muiden näkevän sen välittömästi. Jokainen katse jonka kohtaat lävistää sinut kuin seiväs, jokainen lause joka lausutaan saa uuden merkityksen. Elät vaihetta, jolloin maailmasi uuden ajanlaskun alku alkaa.
Mietit voitko suorittaa normaaleja arkiaskareita kotisi ulkopuolella. Ajattelet jokaisen solusi huutavan maailmalle suruasi ja vastaantulijoiden takertuvan siihen välittömästi ja särkevän sinut palasiksi pelkällä katseella. Pelkäät kohdata ihmisiä ja samalla toivot jonkun tulevan lähelle, koskettavan ja ymmärtävän.
Olet hauraimmillasi elämän peruskysymysten äärellä ja samalla joudut löytämään itsestäsi vahvemmat voimat, jota koskaan kuvittelit olevan edes olemassa. Vaihtoehtoja ei ole. Sinun on jatkettava tavalla tai toisella eteenpäin, vaikka mikään ei koskaan ole niin kuin ennen.
Vähitellen myös toinen totuus valkenee. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ei kukaan tuntenut todellisuutesi muuttumista. He näkivät sinut edelleen sellaisina kuin he halusivat sinun olevan. Surusi ei saanut heitä muuttumaan.
Sinun maailmasi maalautui uudestaan, heidän värinsä ovat edelleen samanlaisia. Joudut sopeuttamaan maailmankuvasi heidän todellisuuteen pitäen kuitenkin kiinni siitä perimmäisestä totuudesta, joka kosketti sinun elämääsi. Sen kanssa olet yksin.
Totuus on se millaisena me sen haluamme nähdä. Joskus toivon, että muutos voisi tapahtua vähemmän kivun kautta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan taida olla.
Tarkastelet maailmaa lasikuvun takaa. Tunnet kaikki äänet, hajut, katseet vahvempina. Kaikki turha niiden ympäriltä on karsiutunut pois. Olet täysin avoin, heikko ja haavoittuvainen ja kuvittelet muiden näkevän sen välittömästi. Jokainen katse jonka kohtaat lävistää sinut kuin seiväs, jokainen lause joka lausutaan saa uuden merkityksen. Elät vaihetta, jolloin maailmasi uuden ajanlaskun alku alkaa.
Mietit voitko suorittaa normaaleja arkiaskareita kotisi ulkopuolella. Ajattelet jokaisen solusi huutavan maailmalle suruasi ja vastaantulijoiden takertuvan siihen välittömästi ja särkevän sinut palasiksi pelkällä katseella. Pelkäät kohdata ihmisiä ja samalla toivot jonkun tulevan lähelle, koskettavan ja ymmärtävän.
Olet hauraimmillasi elämän peruskysymysten äärellä ja samalla joudut löytämään itsestäsi vahvemmat voimat, jota koskaan kuvittelit olevan edes olemassa. Vaihtoehtoja ei ole. Sinun on jatkettava tavalla tai toisella eteenpäin, vaikka mikään ei koskaan ole niin kuin ennen.
Vähitellen myös toinen totuus valkenee. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ei kukaan tuntenut todellisuutesi muuttumista. He näkivät sinut edelleen sellaisina kuin he halusivat sinun olevan. Surusi ei saanut heitä muuttumaan.
Sinun maailmasi maalautui uudestaan, heidän värinsä ovat edelleen samanlaisia. Joudut sopeuttamaan maailmankuvasi heidän todellisuuteen pitäen kuitenkin kiinni siitä perimmäisestä totuudesta, joka kosketti sinun elämääsi. Sen kanssa olet yksin.
Totuus on se millaisena me sen haluamme nähdä. Joskus toivon, että muutos voisi tapahtua vähemmän kivun kautta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan taida olla.
torstai 6. syyskuuta 2012
Kromosomi-ilotulitusta
"Ei sinun pidä tästä huolestua", olivat lääkärin sanat hänen kertoessaan, neiti kaksveeltä kolme viikkoisena, löytyneestä poikkeamasta toisessa x-kromosomissa. Jos sitä vasta synnyttäneenä huolestuu, jo pelkästään siitä, että lapsi viedään keltaisuuden vuoksi valohoitoon, niin minkälainen vaikutus tällaisella tiedolla on?
Mielikuvat Downin- oireyhtymästä 18- ja 13-trisomiaan vilahtelivat sadasosasekunnissa aivojen läpi. Kauhukuvat eri vaihtoehdoista vakavasta kehitysvammasta kuolemaan väistämättä johtavista sairaudesta täyttivät ajatukseni katsoessani neitiä, joka oli juuri toipumassa isosta sydänleikkauksesta. Miten niin tästä ei pidä huolestua?
Hetket muistuivat mieleeni Helsingin valmistuessa tänä iltana ilotulituksen SM-kisoihin. Kaksi vuotta sitten seisoin Lastenklinikan ikkunan edessä ja seurasin valoräiskettä taivaalla odottaen, että neiti vietäisiin toiseen sydänleikkaukseensa. Tietoa kromosomipoikkeavuuden merkityksestä ei ollut kahden leikkauksen välillä tullut ja asia oli yhä edelleen suuri mysteeri Lastenklinikan henkilökunnalle.
Kysyin osaston johtavalta lääkäriltä kertovatko he minulle varmasti kaiken mitä tietävät. Epäilin, että he salaavat jotain suojellakseen minua. Vastaus oli "Suomalaisen terveydenhuollon hyvä ja huono puoli on siinä, että kaikki asiat kerrotaan. Kun me tiedämme, myös te tiedätte."
Uskoin häntä. Neidin kromosomipoikkeus ei vaikuttanut hänen hoitoonsa. Hän sai ja saa edelleen kaiken sen erikoisosaamisen mitä hänen tilansa vaatii. Suomalainen sairaalahoito on tasapuolinen. Se asettaa kaikki lapset samaan asemaan. Näin sen pitääkin olla.
Nyt principessa on kaksi vuotta. Löydön kliinistä merkitystä ei vieläkään tiedetä. Oma tietämykseni kromosomipoikkeavuuksista on laajentunut huomattavasti ensireaktiosta. Välillä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt lapsivesipunktion. Sitä kun minulle tarjottiin monelta taholta ja useaan otteeseen. En halunnut, katsoin, että minulle oli tarpeeksi huolta ilman tällaista toimenpidettä. Ratkaisu oli oikea.
Mitä olisin tehnyt kun olisin saanut tiedon poikkeavuudesta raskauden aikana? Lääkärit eivät olisi osanneet auttaa oikean tiedon antamisesta. Heillä ei olisi ollut sitä. Päätös olisi ollut yksin minun tehtävä ja kannettava. Miten voi päättää mitään niin perustaavalaatuista, kun ei tiedä todellista vaihtoehtoa? Ei minusta olisi ollut siinä tilanteessa siihen. Ja kuitenkin olisin sen joutunut tekemään ja myöskin tehnyt. Senkin tiedän.
Pricipessa on villi, eloisa, pilalle hemmoteltu, oman arvonsa tunteva linssilude - räiskyvä kuin värikkäin ilotulitus. Hurmaava persoona, jonka kromosomikartta on kliinisesti haastava. Toista samanlaista ei maailmasta löydy. Tulevaisuutta ei tiedetä, mutta aidosti, kenen osalta se on selvä?
Mielikuvat Downin- oireyhtymästä 18- ja 13-trisomiaan vilahtelivat sadasosasekunnissa aivojen läpi. Kauhukuvat eri vaihtoehdoista vakavasta kehitysvammasta kuolemaan väistämättä johtavista sairaudesta täyttivät ajatukseni katsoessani neitiä, joka oli juuri toipumassa isosta sydänleikkauksesta. Miten niin tästä ei pidä huolestua?
Hetket muistuivat mieleeni Helsingin valmistuessa tänä iltana ilotulituksen SM-kisoihin. Kaksi vuotta sitten seisoin Lastenklinikan ikkunan edessä ja seurasin valoräiskettä taivaalla odottaen, että neiti vietäisiin toiseen sydänleikkaukseensa. Tietoa kromosomipoikkeavuuden merkityksestä ei ollut kahden leikkauksen välillä tullut ja asia oli yhä edelleen suuri mysteeri Lastenklinikan henkilökunnalle.
Kysyin osaston johtavalta lääkäriltä kertovatko he minulle varmasti kaiken mitä tietävät. Epäilin, että he salaavat jotain suojellakseen minua. Vastaus oli "Suomalaisen terveydenhuollon hyvä ja huono puoli on siinä, että kaikki asiat kerrotaan. Kun me tiedämme, myös te tiedätte."
Uskoin häntä. Neidin kromosomipoikkeus ei vaikuttanut hänen hoitoonsa. Hän sai ja saa edelleen kaiken sen erikoisosaamisen mitä hänen tilansa vaatii. Suomalainen sairaalahoito on tasapuolinen. Se asettaa kaikki lapset samaan asemaan. Näin sen pitääkin olla.
Nyt principessa on kaksi vuotta. Löydön kliinistä merkitystä ei vieläkään tiedetä. Oma tietämykseni kromosomipoikkeavuuksista on laajentunut huomattavasti ensireaktiosta. Välillä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt lapsivesipunktion. Sitä kun minulle tarjottiin monelta taholta ja useaan otteeseen. En halunnut, katsoin, että minulle oli tarpeeksi huolta ilman tällaista toimenpidettä. Ratkaisu oli oikea.
Mitä olisin tehnyt kun olisin saanut tiedon poikkeavuudesta raskauden aikana? Lääkärit eivät olisi osanneet auttaa oikean tiedon antamisesta. Heillä ei olisi ollut sitä. Päätös olisi ollut yksin minun tehtävä ja kannettava. Miten voi päättää mitään niin perustaavalaatuista, kun ei tiedä todellista vaihtoehtoa? Ei minusta olisi ollut siinä tilanteessa siihen. Ja kuitenkin olisin sen joutunut tekemään ja myöskin tehnyt. Senkin tiedän.
Pricipessa on villi, eloisa, pilalle hemmoteltu, oman arvonsa tunteva linssilude - räiskyvä kuin värikkäin ilotulitus. Hurmaava persoona, jonka kromosomikartta on kliinisesti haastava. Toista samanlaista ei maailmasta löydy. Tulevaisuutta ei tiedetä, mutta aidosti, kenen osalta se on selvä?
maanantai 3. syyskuuta 2012
Voiko pahuuden aistia?
Otsikon kysymys on esitetty kahdeksanvuotiaan tytön oikeudenkäynnissä esiin tulleiden seikkojen pohjalta. Kuinka jotain näin iljettävää voi tapahtua niin, ettei kukaan asiaa huomaa?
Kaikkihan me tiedämme miten eri ihmisistä jää omalaatuinen vaikutelmansa. Se ei perustu järkeen vaan kyse on tunnetason kohtaamisesta. Ensivaikutelman muuttaminen joksikin muuksi on vaikeaa, ei toki mahdotonta. On ihmisiä, joita kohdatessa tuntee, että jokin on pielessä, mutta on vaikea asettaa sormea siihen mistä oikein on kysymys.
Meille opetetaan, ettei ketään pidä tuomita pelkästään tunteiden perusteella, tarvitaan järjen ääntä, jotta päätös on perusteltavissa. Erityisesti lainkäytön osalta näin pitääkin olla.
Veikkaan, että tässäkin otsikossa olevassa tapauksessa pahuus on ollut aistittavissa. Varmasti moni ihminen on sen sivalluksen tuntenut, mutta ei ole osannut järjellisesti perustella mistä tunne johtuu.
Hälyyttävintä mielestäni on se, että tapauksessa on tehty juuri se mitä laki lastensuojelutapauksissa edellyttää - lastensuojeluilmoitus ja useampi sellainen. Ja silti on päässyt tapahtumaan se mitä nyt Helsingin käräjäoikeudessa puidaan.
Kysyä voidaan mitä enemmän ulkopuoliset tahot olisivat asiassa voineet tehdä? Kukaan kun ei voi enempää laillisesti minkään perheen asioiden puuttua. Selvää on, ettei päätöksiä voida perustaa pelkään tunteisiin, siihen, että aistii jotain. Mutta jos se yhdistettynä tehtyihin ilmoituksiin, ei saa viranomaisia reagoimaan, niin mikä sitten? Lakitekstille annettaan konkreettinen sisältö ihmisten tosiasiallisilla toimilla.
Puuttumattomuuden periaate ja vanhempien vanhemmuudelle yhä uusien mahdollisuuksien antaminen, menee liian usein lasten edun edelle. Kuvaavaa on, että huoltajuusoikeudenkäynneissä osallisina ovat vanhemmat, ei lapsi. Lapsella ei oikeudessa eikä muissa viranomaisissa ole omaa asianajajaa. Lapsen puolesta ei kukaan puhu.
Tapauksessa, jossa lapsi elää helvetissä, ei hänellä ole käsitystä siitä, mikä on normaalia. Hän ei tiedä miten asioiden tulisi olla. Kukaan ei ole sitä hänelle kertonut. Miten voidaan olettaa, että hän tällaisessa tilanteessa puhuisi vieraille aikuisille kokemuksistaan? Suun avaaminen kun johtaisi lisääntyvään pahuuteen. Sanalla luottamus ei tällaisten lasten kohdalla ole mitään sisältöä.
On hyvä, että asiassa suoritetaan puolueeton tutkinta sosiaaliviranomaisten toimesta. Helsingin kaupungin sosiaalitoimenjohtaja on julkisuudessa vedonnut siihen, ettei yksittäisistä tapauksista voi puhua. Näin asioista tulee esiin kaikkien muiden näkökulma, kuin päätöksen tehneiden sosiaaliviranomaisten.
Odotan mielenkiinnolla mitkä ovat ne perusteet, joilla viranomaiset ovat antaneet lapsen asua isänsä luona. Nyt esiin tulleen tiedon varassa pahuus on ollut olemassa, se on eri toimijoiden puolelta jopa huomattu, silti viranomaisten puolelta on epäonnistuttu täydellisesti lapsen näkökulman havaitsemisessa. Asiassa ei liene olemassa mitään selityksiä ja oli lopputulos mikä tahansa, kuollutta lasta mikään ei tuo takaisin.
Kaikkihan me tiedämme miten eri ihmisistä jää omalaatuinen vaikutelmansa. Se ei perustu järkeen vaan kyse on tunnetason kohtaamisesta. Ensivaikutelman muuttaminen joksikin muuksi on vaikeaa, ei toki mahdotonta. On ihmisiä, joita kohdatessa tuntee, että jokin on pielessä, mutta on vaikea asettaa sormea siihen mistä oikein on kysymys.
Meille opetetaan, ettei ketään pidä tuomita pelkästään tunteiden perusteella, tarvitaan järjen ääntä, jotta päätös on perusteltavissa. Erityisesti lainkäytön osalta näin pitääkin olla.
Veikkaan, että tässäkin otsikossa olevassa tapauksessa pahuus on ollut aistittavissa. Varmasti moni ihminen on sen sivalluksen tuntenut, mutta ei ole osannut järjellisesti perustella mistä tunne johtuu.
Hälyyttävintä mielestäni on se, että tapauksessa on tehty juuri se mitä laki lastensuojelutapauksissa edellyttää - lastensuojeluilmoitus ja useampi sellainen. Ja silti on päässyt tapahtumaan se mitä nyt Helsingin käräjäoikeudessa puidaan.
Kysyä voidaan mitä enemmän ulkopuoliset tahot olisivat asiassa voineet tehdä? Kukaan kun ei voi enempää laillisesti minkään perheen asioiden puuttua. Selvää on, ettei päätöksiä voida perustaa pelkään tunteisiin, siihen, että aistii jotain. Mutta jos se yhdistettynä tehtyihin ilmoituksiin, ei saa viranomaisia reagoimaan, niin mikä sitten? Lakitekstille annettaan konkreettinen sisältö ihmisten tosiasiallisilla toimilla.
Puuttumattomuuden periaate ja vanhempien vanhemmuudelle yhä uusien mahdollisuuksien antaminen, menee liian usein lasten edun edelle. Kuvaavaa on, että huoltajuusoikeudenkäynneissä osallisina ovat vanhemmat, ei lapsi. Lapsella ei oikeudessa eikä muissa viranomaisissa ole omaa asianajajaa. Lapsen puolesta ei kukaan puhu.
Tapauksessa, jossa lapsi elää helvetissä, ei hänellä ole käsitystä siitä, mikä on normaalia. Hän ei tiedä miten asioiden tulisi olla. Kukaan ei ole sitä hänelle kertonut. Miten voidaan olettaa, että hän tällaisessa tilanteessa puhuisi vieraille aikuisille kokemuksistaan? Suun avaaminen kun johtaisi lisääntyvään pahuuteen. Sanalla luottamus ei tällaisten lasten kohdalla ole mitään sisältöä.
On hyvä, että asiassa suoritetaan puolueeton tutkinta sosiaaliviranomaisten toimesta. Helsingin kaupungin sosiaalitoimenjohtaja on julkisuudessa vedonnut siihen, ettei yksittäisistä tapauksista voi puhua. Näin asioista tulee esiin kaikkien muiden näkökulma, kuin päätöksen tehneiden sosiaaliviranomaisten.
Odotan mielenkiinnolla mitkä ovat ne perusteet, joilla viranomaiset ovat antaneet lapsen asua isänsä luona. Nyt esiin tulleen tiedon varassa pahuus on ollut olemassa, se on eri toimijoiden puolelta jopa huomattu, silti viranomaisten puolelta on epäonnistuttu täydellisesti lapsen näkökulman havaitsemisessa. Asiassa ei liene olemassa mitään selityksiä ja oli lopputulos mikä tahansa, kuollutta lasta mikään ei tuo takaisin.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Kiroileva valmentaja
Tiedän, että lapset harrastavat paljon ja useassa lajissa ohjaajien puute on aito ongelma. Lasten kanssa toimivat valmentajat tekevät tärkeää työtä vapaaehtoisesti omalla ajallaan. He haluavat ohjata lapsia ja eivät välttämättä saa ansaitsemaansa kiitosta tunneista, jotka käyttävät treenipaikalla luotsaten tulevaisuuden toivoja eteenpäin.
Yleinen ongelma on myös vanhempien aktivoiminen yhteisen hyvän puolesta toimimiseen. Eri seuroilla on erilaiset toimintamallit hiljaisen massan liikuttelemiseksi, toiset pyytävät kauniisti ja toiset yksinkertaisesti käskevät eikä vaihtoehtoja anneta. Molempi parempi, oikeaa vaihtoehtoa on vaikea antaa, koska totuushan on, että talkootyöhön ei yleisöryntäystä ole odotettavissa. Usein ne ovat samat ihmiset, jotka hommat hoitavat.
Harrastustoiminnassa ei ole kyse koulusta, jossa osallistuminen kaikkiin keräyksiin on aina vapaaehtoista. Tämä perustuu siihen, että kaikkien on käytävä koulua, mutta ketään ei voi velvoittaa sujauttamaan luokan kassaan kymmentä euroa, koska se ei kuulu peruskoulun oppisuunnitelmaan. Siksi näkisin, että jos lapsi osallistuu seuran toimintaan, myös vanhemmalla on tarvittaessa velvollisuus osallistua talkootyöhön. Siinä kun ei vanhempia erotella yhteiskunta- eikä tuloluokkien mukaan. Kaikki on samanarvoisia. Yhteinen nimittäjä on seurassa toimiva lapsi.
Mutta kaikessa tässä vapaaehtoisuudessa on nurja puolensa. Usein puhutaan siitä, että vanhemmat eivät osaa käyttäytyä. He odottavat jälkikasvunsa toteuttavan unelmansa ja yltävän suorituksiin, joita tässä maailmassa ei ole aikaisemmin nähty. Ja jos ja kun tähän päästä, on syy aina jossain muussa kuin omassa itsessään - lapsessa tai valmentajassa. Näin usein keskustelua käydään.
Entä sitten kun valmentajalla menee homma niin sanotusti yli. Kun unohtuu, että kyse on lapsista, joiden lajin harrastamisen pääasiallinen tarkoitus on oppia toimimaan yhdessä, tottua kestämään tappiota ja iloitsemaan voitoista yhdessä. Nähdä miten ryhmässä toimitaan ja miten ilot ja surut jaetaan ja miten yksin ei pelejä voiteta, jos ryhmä ei toimi.
Tämä tuli mieleeni, kun seisoin taas sateisen kentän laidalla ja katsoin lasten junioricupin pelejä. Neiti yhdeksän vee kertoi, että yksi hänen tuttavansa oli lopettanut pelaamisen hänelle rakkaassa lajissa, koska heidän valmentajansa oli kiroillut harjoituksissa niin paljon. Selvennettäköön, että kyseessä ei ole meidän neiti ysiveen joukkuetoveri eikä edes samanikäisestä ystävä.
Ehkä ei ainoa syy lopettamiseen, mutta kertoo jotain joukkueen hengestä. Missä menee raja, jolla lasten kanssa liikuttaessa pyritään tuloksia saavuttamaan? Nähdäkseni tässä se on ylitetty. Tulevia Messejä tai ei, roolimallien tulisi olla selvät. Kiroilulla ja huutamisella ei saada aikaiseksi urheilijoita, jotka harjoittelevat rakkaudesta lajiin, vaan aivan muista syistä. Kehoitan, jos ei muuta, niin lukemaan Andre Agassin elämänkerran. Se avaa aivan uusia näkemyksiä asiaan.
Yleinen ongelma on myös vanhempien aktivoiminen yhteisen hyvän puolesta toimimiseen. Eri seuroilla on erilaiset toimintamallit hiljaisen massan liikuttelemiseksi, toiset pyytävät kauniisti ja toiset yksinkertaisesti käskevät eikä vaihtoehtoja anneta. Molempi parempi, oikeaa vaihtoehtoa on vaikea antaa, koska totuushan on, että talkootyöhön ei yleisöryntäystä ole odotettavissa. Usein ne ovat samat ihmiset, jotka hommat hoitavat.
Harrastustoiminnassa ei ole kyse koulusta, jossa osallistuminen kaikkiin keräyksiin on aina vapaaehtoista. Tämä perustuu siihen, että kaikkien on käytävä koulua, mutta ketään ei voi velvoittaa sujauttamaan luokan kassaan kymmentä euroa, koska se ei kuulu peruskoulun oppisuunnitelmaan. Siksi näkisin, että jos lapsi osallistuu seuran toimintaan, myös vanhemmalla on tarvittaessa velvollisuus osallistua talkootyöhön. Siinä kun ei vanhempia erotella yhteiskunta- eikä tuloluokkien mukaan. Kaikki on samanarvoisia. Yhteinen nimittäjä on seurassa toimiva lapsi.
Mutta kaikessa tässä vapaaehtoisuudessa on nurja puolensa. Usein puhutaan siitä, että vanhemmat eivät osaa käyttäytyä. He odottavat jälkikasvunsa toteuttavan unelmansa ja yltävän suorituksiin, joita tässä maailmassa ei ole aikaisemmin nähty. Ja jos ja kun tähän päästä, on syy aina jossain muussa kuin omassa itsessään - lapsessa tai valmentajassa. Näin usein keskustelua käydään.
Entä sitten kun valmentajalla menee homma niin sanotusti yli. Kun unohtuu, että kyse on lapsista, joiden lajin harrastamisen pääasiallinen tarkoitus on oppia toimimaan yhdessä, tottua kestämään tappiota ja iloitsemaan voitoista yhdessä. Nähdä miten ryhmässä toimitaan ja miten ilot ja surut jaetaan ja miten yksin ei pelejä voiteta, jos ryhmä ei toimi.
Tämä tuli mieleeni, kun seisoin taas sateisen kentän laidalla ja katsoin lasten junioricupin pelejä. Neiti yhdeksän vee kertoi, että yksi hänen tuttavansa oli lopettanut pelaamisen hänelle rakkaassa lajissa, koska heidän valmentajansa oli kiroillut harjoituksissa niin paljon. Selvennettäköön, että kyseessä ei ole meidän neiti ysiveen joukkuetoveri eikä edes samanikäisestä ystävä.
Ehkä ei ainoa syy lopettamiseen, mutta kertoo jotain joukkueen hengestä. Missä menee raja, jolla lasten kanssa liikuttaessa pyritään tuloksia saavuttamaan? Nähdäkseni tässä se on ylitetty. Tulevia Messejä tai ei, roolimallien tulisi olla selvät. Kiroilulla ja huutamisella ei saada aikaiseksi urheilijoita, jotka harjoittelevat rakkaudesta lajiin, vaan aivan muista syistä. Kehoitan, jos ei muuta, niin lukemaan Andre Agassin elämänkerran. Se avaa aivan uusia näkemyksiä asiaan.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
"Sussa on jotain vikaa"
Näillä sanoilla se alkoi. Lohdutus toisen lapsen menettämisen jälkeen. Yksinpuhelu jatkui jotenkin niin, että älä nyt vaan ole niin hullu, että lähdet vielä yrittämään. Pitäisihän sitä jo vähemmästäkin ymmärtää.
Näin ei sanonut vaan yksi henkilö, vaan kuoroon yhtyi useampi persoona sukulaisista lääkäreihin.
Niin kai pitäisi, jos loogisesti ajattelee. Mutta kun elämä on muutakin kuin järkeä. Siinä on niin paljon sellaista, jota tiede ja ihminen ei pysty selittämään. Ovatko nämä asiat toissijaisia? Kenties jotenkin vähempiarvoisia kuin empiirisesti todistetut seikat?
On, joissain asioissa. Selvää on, että järjellä on sanasa sanottavana eikä sitä saa jättää huomioimatta. Mutta ei saa tunteitakaan. Jos teet omaa elämääsi koskevan järkevän päätöksen, mutta sydämessäsi olet aidosti eri mieltä, jää sisääsi siemen, joka voi jossain vaiheessa kasvaa katkeruudeksi.
Sen jälkeen kun minut oli todettu vialliseksi, todettiin, että hulluhan minä olin, kun uskalsin vielä Elinan kuoleman jälkeen tulla raskaaksi. Näin siksi, ettei Akselin ja Elinan kohtaloihin löytynyt lääketieteellistä selitystä. Kyse oli uhkapelistä, mutta sitähän elämä loppujen lopuksi on. Ratkaisevaa onkin miten siihen suhtautuu. Miten helppoa onkaan määritellä asiat ulkopuolisena? Tietää kaikki vastaukset joutumatta elämään itse kyseisiä asioita. Pelata peliä kentän laidalta.
Elämää eletään itselle. Ei muille, ei heidän odotusten mukaisesti, ei heidän ehdoillaan. Tekojen seuraukset kannetaan lopulta yksin. Ei kukaan muu voi tietää mikä on oikea ratkaisu, miten asioissa pitäisi toimia.
En minäkään väitä, että tekemäni valinnat olisivat oikeita. En näe asioita näin mustavalkoisina. Kyse on kuitenkin päätöksistä, jotka tekohetkellä ovat käytettävissä olevan tiedon valossa, tuntuneet oikeilta. Enempää ei voi vaatia. Eikä kenelläkään pitäisi olla tästä huomauttamista. Mutta on helpompaa kääntää katse muihin, kun tutkia omaa elämäänsä ja omia valintojaan.
Loppujen lopuksi tapahtumat ovat tapahtumia, oikeiksi ja vääriksi, hyviksi ja pahoiksi, ne muuttuvat vasta sen jälkeen kun joku ne sellaisiksi määrittelee. Kuka voi toisen puolen sanoa miten hänen tulee elämänsä tapahtumiin suhtautua? Jokainen elämä kun on omanlaisensa. Sellaisena se myös tulisi kohdata.
Näin ei sanonut vaan yksi henkilö, vaan kuoroon yhtyi useampi persoona sukulaisista lääkäreihin.
Niin kai pitäisi, jos loogisesti ajattelee. Mutta kun elämä on muutakin kuin järkeä. Siinä on niin paljon sellaista, jota tiede ja ihminen ei pysty selittämään. Ovatko nämä asiat toissijaisia? Kenties jotenkin vähempiarvoisia kuin empiirisesti todistetut seikat?
On, joissain asioissa. Selvää on, että järjellä on sanasa sanottavana eikä sitä saa jättää huomioimatta. Mutta ei saa tunteitakaan. Jos teet omaa elämääsi koskevan järkevän päätöksen, mutta sydämessäsi olet aidosti eri mieltä, jää sisääsi siemen, joka voi jossain vaiheessa kasvaa katkeruudeksi.
Sen jälkeen kun minut oli todettu vialliseksi, todettiin, että hulluhan minä olin, kun uskalsin vielä Elinan kuoleman jälkeen tulla raskaaksi. Näin siksi, ettei Akselin ja Elinan kohtaloihin löytynyt lääketieteellistä selitystä. Kyse oli uhkapelistä, mutta sitähän elämä loppujen lopuksi on. Ratkaisevaa onkin miten siihen suhtautuu. Miten helppoa onkaan määritellä asiat ulkopuolisena? Tietää kaikki vastaukset joutumatta elämään itse kyseisiä asioita. Pelata peliä kentän laidalta.
Elämää eletään itselle. Ei muille, ei heidän odotusten mukaisesti, ei heidän ehdoillaan. Tekojen seuraukset kannetaan lopulta yksin. Ei kukaan muu voi tietää mikä on oikea ratkaisu, miten asioissa pitäisi toimia.
En minäkään väitä, että tekemäni valinnat olisivat oikeita. En näe asioita näin mustavalkoisina. Kyse on kuitenkin päätöksistä, jotka tekohetkellä ovat käytettävissä olevan tiedon valossa, tuntuneet oikeilta. Enempää ei voi vaatia. Eikä kenelläkään pitäisi olla tästä huomauttamista. Mutta on helpompaa kääntää katse muihin, kun tutkia omaa elämäänsä ja omia valintojaan.
Loppujen lopuksi tapahtumat ovat tapahtumia, oikeiksi ja vääriksi, hyviksi ja pahoiksi, ne muuttuvat vasta sen jälkeen kun joku ne sellaisiksi määrittelee. Kuka voi toisen puolen sanoa miten hänen tulee elämänsä tapahtumiin suhtautua? Jokainen elämä kun on omanlaisensa. Sellaisena se myös tulisi kohdata.
lauantai 25. elokuuta 2012
Ja hän liitää yli esteiden...
Tiedättehän te koulu- ja esteratsastuksen eron? Ensimmäisessä istutaan tärkeän näköisenä kuin seipään nielleenä hevosen selässä ja koetetaan saada nelijalkainen reagoimaan epämääräisiin painoapuihin, jalkojen liikutteluun ja käsien nytkyttelyyn. Sanotte mitä sanotte, siitä, että kädet pitävät olla paikoillaan, niin eihän se todellisuudessa toteudu.
Seisoopas minkä tahansa kentän laidalla, niin näkee mitä ihmeellisimpiä käsiliikkeitä sivuttaisesta veivaamisesta epämääräiseen ylös-alas nykimiseen, joka usein johtaa myös siihen, että ratsastajan leuka kääntyy alaspäin ja katse johonkin hevosen etukavioiden kohdalle. Jos hevonen ei olisi fiksu, saisi aidan korjaajat olla jatkuvassa varotilassa päin ratsastuksista johtuen. Hyvä olisi tilanteiden varalle myös pehmustaa maneesin seinät.
Pehmuistelle olisi myös varmasti käyttöä ratsastajan osalta epäonnistuneen tunnin jälkeen. Ratsastus on nimittäin laji, jossa yhden tunnin aikana voi nollautua taitotasoltaan niin täysin, että kaikki kymmenien vuosien opit valuvat viemäristä alas ja tunnet itsesti täydelliseksi epäonnistujaksi. Pari pehmustettua seinää ei siinä vaiheessa, olisi huono ratkaisu.
Niin ja se esteratsastus. Siinä painetaan kaasua niin paljon kuin sielu sietää, istutaan epämääräisessä "kevyessä" istunnassa, joka on kaikkea muuta kuin kevyt. Lähinnä kyse on siitä, että istuisit tarpeillasi nokkospusikossa - paino jaloilla mutta takamus mahdollismman korkealla ja varo ettet pasko kintuillesi. Koeta nyt siinä sitten ohjailla ja myödätä ohjista sekä tähdätä suoraan kohti seuraavaa estettä.
Kouluratsastajat, nuo jalon taidon taitajat, eivät paljon esteistä välitä. Se on vulgaaria hommaa. Vähän niinkuin hiphop-bileet valssikurssilla. Esteratsastajat taas myöntävät, että pakko kai se on muutama kerta volttejakin hioa, jotta tietää miten kääntyä tehokkaasti ja voittaa radalla se muutaman sadasosasekunti, joka palkinotpallille tarvitaan.
Toki näkökulma on myös se, että sileällä työskentely on turvallisempaa kuin aitojen yli liitely. On epätodennäköisempää, että se vaarallinen puskapupu saa ratsussasi aikaan tornadoefektin, kun väännät avotaivutusta turpa lavassa, kun jos juuri silloin rytmität laukkaa yksikuudestoista tahtiin ilman puolipidätteitä. Eli suomeksi pitää olla hiukan viehtymystä vaaraan ja vauhdikkaisiin tilanteisiin, jos meinaa esteitä pomppia.
Siltä se ainakin tätiratsastajasta tuntuu. Ja tästä huolimatta uskaltauduin aivan oikealle esteradalle eilen. Tosin minut ehkä lievästi sanoen pakotettiin. Eikä rakkaan siskoni lapsenomainen innostus asiaan tehnyt sitä yhtään helpommaksi.
Esteet olivat valtavia - ainakin 40 senttiä irti maasta. Niitä oli monta peräkkäin - ainakin kahdenkymmen metrin välein. Olin jännityksestä kalpea. Kysyin, että eikö riitä, että olen radan kiertänyt hevosen selässä ja todennut, että loistavalta näyttää. Ei kuulemma riittänyt.
Ei muutakuin hommiin. Ensimmäiset hypyt olivat, no sanotaanko, että hyppyjä ne ainakin olivat. En tosin uskaltanut tehdä muuta kuin pitää harjasta kiinni. Vähitellen sain kädet irrotettua liinajouhista ja sain ahaa-elämyksen. Ratsasta vaan niin kuin aina, hevonen hoitaa hyppäämisen. Ja avot! Hommahan sujui.
Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi radalla kiitäjäksi - kiitos loistavan hevosen. Riemua lisäsi hieman myös se, että rakkaalla siskollani, oli enemmän ongelmia. Myönnettäköön se johtui hevosvalinnasta. Hänen ponillaan, en olisi päässyt edes ensimmäisen puomin yli. Siskoni kyllä selvitti koko radan vinkurillaan.
Saatan tehdä saman uudestaan. Ehkä jopa 50 sentin esteillä. Tosin sitä ennen käyn ostamassa turvaliivin. Ei nyt kuitenkaan liioitella tämän vauhdin hurman kanssa.
Seisoopas minkä tahansa kentän laidalla, niin näkee mitä ihmeellisimpiä käsiliikkeitä sivuttaisesta veivaamisesta epämääräiseen ylös-alas nykimiseen, joka usein johtaa myös siihen, että ratsastajan leuka kääntyy alaspäin ja katse johonkin hevosen etukavioiden kohdalle. Jos hevonen ei olisi fiksu, saisi aidan korjaajat olla jatkuvassa varotilassa päin ratsastuksista johtuen. Hyvä olisi tilanteiden varalle myös pehmustaa maneesin seinät.
Pehmuistelle olisi myös varmasti käyttöä ratsastajan osalta epäonnistuneen tunnin jälkeen. Ratsastus on nimittäin laji, jossa yhden tunnin aikana voi nollautua taitotasoltaan niin täysin, että kaikki kymmenien vuosien opit valuvat viemäristä alas ja tunnet itsesti täydelliseksi epäonnistujaksi. Pari pehmustettua seinää ei siinä vaiheessa, olisi huono ratkaisu.
Niin ja se esteratsastus. Siinä painetaan kaasua niin paljon kuin sielu sietää, istutaan epämääräisessä "kevyessä" istunnassa, joka on kaikkea muuta kuin kevyt. Lähinnä kyse on siitä, että istuisit tarpeillasi nokkospusikossa - paino jaloilla mutta takamus mahdollismman korkealla ja varo ettet pasko kintuillesi. Koeta nyt siinä sitten ohjailla ja myödätä ohjista sekä tähdätä suoraan kohti seuraavaa estettä.
Kouluratsastajat, nuo jalon taidon taitajat, eivät paljon esteistä välitä. Se on vulgaaria hommaa. Vähän niinkuin hiphop-bileet valssikurssilla. Esteratsastajat taas myöntävät, että pakko kai se on muutama kerta volttejakin hioa, jotta tietää miten kääntyä tehokkaasti ja voittaa radalla se muutaman sadasosasekunti, joka palkinotpallille tarvitaan.
Toki näkökulma on myös se, että sileällä työskentely on turvallisempaa kuin aitojen yli liitely. On epätodennäköisempää, että se vaarallinen puskapupu saa ratsussasi aikaan tornadoefektin, kun väännät avotaivutusta turpa lavassa, kun jos juuri silloin rytmität laukkaa yksikuudestoista tahtiin ilman puolipidätteitä. Eli suomeksi pitää olla hiukan viehtymystä vaaraan ja vauhdikkaisiin tilanteisiin, jos meinaa esteitä pomppia.
Siltä se ainakin tätiratsastajasta tuntuu. Ja tästä huolimatta uskaltauduin aivan oikealle esteradalle eilen. Tosin minut ehkä lievästi sanoen pakotettiin. Eikä rakkaan siskoni lapsenomainen innostus asiaan tehnyt sitä yhtään helpommaksi.
Esteet olivat valtavia - ainakin 40 senttiä irti maasta. Niitä oli monta peräkkäin - ainakin kahdenkymmen metrin välein. Olin jännityksestä kalpea. Kysyin, että eikö riitä, että olen radan kiertänyt hevosen selässä ja todennut, että loistavalta näyttää. Ei kuulemma riittänyt.
Ei muutakuin hommiin. Ensimmäiset hypyt olivat, no sanotaanko, että hyppyjä ne ainakin olivat. En tosin uskaltanut tehdä muuta kuin pitää harjasta kiinni. Vähitellen sain kädet irrotettua liinajouhista ja sain ahaa-elämyksen. Ratsasta vaan niin kuin aina, hevonen hoitaa hyppäämisen. Ja avot! Hommahan sujui.
Tunsin itseni maailman rohkeimmaksi radalla kiitäjäksi - kiitos loistavan hevosen. Riemua lisäsi hieman myös se, että rakkaalla siskollani, oli enemmän ongelmia. Myönnettäköön se johtui hevosvalinnasta. Hänen ponillaan, en olisi päässyt edes ensimmäisen puomin yli. Siskoni kyllä selvitti koko radan vinkurillaan.
Saatan tehdä saman uudestaan. Ehkä jopa 50 sentin esteillä. Tosin sitä ennen käyn ostamassa turvaliivin. Ei nyt kuitenkaan liioitella tämän vauhdin hurman kanssa.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Koskaan ei ole liian aikaista
Ajattelin aina tulla kiittämään sinua. Käymään läpi tapahtuneen ja kertomaan sinulle kuinka tärkeää minulle oli, että seisoit vierelläni ja hoidit asiantuntemuksellasi työsi samalla kuunnellen minua lähimmäisenäsi.
Et koskaan piiloutunut valkoisen takkisi taakse. Sinun ei tarvinnut. Osasit asiasi eikä inhimillisen puolen näyttäminen vienyt arvovaltaasi vaan pikemmin kohotti sinun asemaan, jota ei pelkästään oppikirjoista lukemalla opita.
Olin sinulle potilas. Yksi monien joukossa. Uskallan kuitenkin väitää, että elämäni tapahtumaketju ja lukuisat kohtaamisemme saivat myös sinut avaamaan itsestäsi ovia, joiden läpi ei lyhyissä tarkastuksissa kävellä. Roolijako oli kuitenkin aina selvä. Rajat olivat kirkkaat ja niiden olemassaolo loi tutkimuksissa turvallisuuden tunteen.
Olen tavannut monia ammattisi edustajia. Elämäni varrella olen puristanut lukuisten valkotakkien kättä. He kuten muutkin ihmiset ovat minulle vain ja ainoastaan ihmisiä, vaikka nähdäkseni ihmisistä ei tule puhua käsitteillä "vain ja ainoastaan". Ihmisyydessä on kaikki. Sen pitäisi riittää. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole.
Osa piiloutuu takkinsa suojaan. Asettuu torniin, jossa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella. Ehkä ajatus tästä luo jonkinlaisen suojan. Illuusion koskemattomuudesta. Ehkä jopa kuolemattomuudesta. Enää tällaiset kohtamiset eivät satuta. Aikaisemmin kyllä, jolloin tunsin itseni tilastomerkinnäksi tällaisia ihmisiä tavatessani.
Kanssasi ei koskaan ollut niin. En koskaan tuntenut itseäni vähempiarvoiseksi - tapaukseksi oppikirjojen sivuilta.
Säikähdin kun soitit minulle ja ilmoitit ettet voi tehdä viimeistä sovittua tutkimusta. Olit sairastunut. Vakavasti. Sinun ei olisi tarvinnut ottaa itse yhteyttä, olisit voinut laittaa apulaisesi asialle. Valitsit toisin. En ollut sinulle vain potilaskortti, tapaus, josta keskustellaan viikkopalavereissa. Olin ihminen, jolla oli merkitystä.
Olin sanaton. Täysin keskittynyt itseeni. Ajattelin ottavani yhteyttä kun kaikki on ohi. Kun tilanne on rauhoittunut.
Pitäisihän minun se tietää. Sellaista hetkeä ei koskaan tule. Elämässä on aina jotain. Aina löytyy joku syy olla ottamatta yhteyttä, käydä kiittämässä ja kertomassa kuinka tärkeä toinen ihminen on.
En ehtinyt. Kuolema tuli kohdallasi nopeasti. Kiitos ja hyvästi. Olit tärkeä.
Et koskaan piiloutunut valkoisen takkisi taakse. Sinun ei tarvinnut. Osasit asiasi eikä inhimillisen puolen näyttäminen vienyt arvovaltaasi vaan pikemmin kohotti sinun asemaan, jota ei pelkästään oppikirjoista lukemalla opita.
Olin sinulle potilas. Yksi monien joukossa. Uskallan kuitenkin väitää, että elämäni tapahtumaketju ja lukuisat kohtaamisemme saivat myös sinut avaamaan itsestäsi ovia, joiden läpi ei lyhyissä tarkastuksissa kävellä. Roolijako oli kuitenkin aina selvä. Rajat olivat kirkkaat ja niiden olemassaolo loi tutkimuksissa turvallisuuden tunteen.
Olen tavannut monia ammattisi edustajia. Elämäni varrella olen puristanut lukuisten valkotakkien kättä. He kuten muutkin ihmiset ovat minulle vain ja ainoastaan ihmisiä, vaikka nähdäkseni ihmisistä ei tule puhua käsitteillä "vain ja ainoastaan". Ihmisyydessä on kaikki. Sen pitäisi riittää. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole.
Osa piiloutuu takkinsa suojaan. Asettuu torniin, jossa kuvittelee olevansa muiden yläpuolella. Ehkä ajatus tästä luo jonkinlaisen suojan. Illuusion koskemattomuudesta. Ehkä jopa kuolemattomuudesta. Enää tällaiset kohtamiset eivät satuta. Aikaisemmin kyllä, jolloin tunsin itseni tilastomerkinnäksi tällaisia ihmisiä tavatessani.
Kanssasi ei koskaan ollut niin. En koskaan tuntenut itseäni vähempiarvoiseksi - tapaukseksi oppikirjojen sivuilta.
Säikähdin kun soitit minulle ja ilmoitit ettet voi tehdä viimeistä sovittua tutkimusta. Olit sairastunut. Vakavasti. Sinun ei olisi tarvinnut ottaa itse yhteyttä, olisit voinut laittaa apulaisesi asialle. Valitsit toisin. En ollut sinulle vain potilaskortti, tapaus, josta keskustellaan viikkopalavereissa. Olin ihminen, jolla oli merkitystä.
Olin sanaton. Täysin keskittynyt itseeni. Ajattelin ottavani yhteyttä kun kaikki on ohi. Kun tilanne on rauhoittunut.
Pitäisihän minun se tietää. Sellaista hetkeä ei koskaan tule. Elämässä on aina jotain. Aina löytyy joku syy olla ottamatta yhteyttä, käydä kiittämässä ja kertomassa kuinka tärkeä toinen ihminen on.
En ehtinyt. Kuolema tuli kohdallasi nopeasti. Kiitos ja hyvästi. Olit tärkeä.
lauantai 18. elokuuta 2012
Epäoikeudenmukaista elämää?
Seitsemän vuotta sitten tuttavani sanoi minulle, juoksevansa maratonin kahden vuoden kuluttua ja että heidän esikoisensa saisi kultaisen noutajan täyttäessään kymmenen. Lisäksi hän ilmoitti, että heidän lapsilukunsa oli täynnä, kun olivat saaneet sekä tytön että pojan. Tämän jälkeen hän katsoi minua ja kysyi minkälainen oli minun viiden vuoden suunnitelmani?
Hämäännyin täysin. Ei minulla ollut mitään viiden vuoden aikajaksoajatelmaa. Muistin kyllä lukeneeni niistä joskus historian tunnilla. Silloin ne mielestäni yhdistettiin silloiseen Neuvostoliittoon. Ei minulla ollut edes vuoden eteenpäin suunnitelmaa.
Tunsin itseni hieman epäonnistuneeksi yksilöksi, kun mieleeni ei ollut tullut laatia tavoitteelista suunnitelmaa elämälleni. Mietin olinko ajalehtinut paikasta toiseen vailla päämäärää antaen tapahtumien viedä.
Keskustelu tuli mieleeni, kun minulle sanottiin, että elämä on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja minulle on annettu liikaa murhetta kannettavaksi.
En osaa tuohon vastata - mikä on epäoikeudenmukaista ja mikä on liikaa. On eri asia katsoa tapahtumia ulkopuolelta kuin elää ne itse läpi.
Olen tavannut tavattoman vahvoja ihmisiä. Tavallisia äitejä ja isejä, jotka ovat venyneet aivan uskomattomiin suorituksiin hädän hetkellä. He eivät ole akuutissa hetkessä valittaneet omaa taakkaansa, eivät ole murhehtineet omalle kohdalle osuuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. He ovat pitäneet kuolemansairaita lapsiaan kädestä, katsoneet kuinka he taistelevat, kuinka he uskovat, kuinka heidän silmistään näkee elämän suurimman viisauden, kuinka osa heistä ylittää rajan.
Miten siinä hetkessä voi ajatella itseään ja omia tunteitaan? Miten voi ajatella kokevansa itse jotain epäoikeudenmukaista? Sitä kun on niin paljon vähemmän kuin oma lapsensa.
Tapahtumat eivät tule kaikki kerralla. Ne tulevat asteittaan. Ymmärtäminen ei tule rysäyksessä. Tajunta suojaa ja antaa vain sen minkä sillä kerralla kestää. Tai sitten ei.
Sanonta "Mikä ei tapa, se vahvistaa", on kuin pyhäinhäväistys lausuttuna ihmiselle, joka kamppaillee murheidensa kanssa. Kokemukseni perusteella asia lienee niin, että se mikä ei tapa, se muuttaa elämää. Mihin suuntaan, sitä ei kukaan etukäteen voi tietää.
Elämäni on ollut se mikä se on. Olen joutunut ja saanut kokea paljon. En koe itseäni paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi kuin kukaan muu. Epäoikeudenmukaisuudesta en tiedä. Minulla ei ole viisautta arvioida sitä.
Olen onnellinen, useimmiten. Olen löytänyt rauhan, useimmiten. Olen oppinut elämään elämäni tapahtumien kanssa, useimmiten. En tee viisivuotissuunnitelmia, en koskaan. Elän tämän hetken ja toivon, että kalenteriini merkityt tapahtumat toteutuvat kuten sydämessäni haluan. Tiedän, että kaikki voi muuttua minusta riippumatta suuntaan, jonka hyvyydestä tai pahuudesta, ei siinä hetkessä voi lausua vielä mitään. Tietämisen lisäksi koetan ymmärtää. Nähdäkseni nämä ovat kaksi eri asiaa.
Tuttavani ei muuten juossut maratonia, polvi ei kestänyt. Tytär ei saanut koiraansa, allergia iski. Lapsiluku, se on edelleen kaksi. Elämä yllättää - halusi tai ei.
Hämäännyin täysin. Ei minulla ollut mitään viiden vuoden aikajaksoajatelmaa. Muistin kyllä lukeneeni niistä joskus historian tunnilla. Silloin ne mielestäni yhdistettiin silloiseen Neuvostoliittoon. Ei minulla ollut edes vuoden eteenpäin suunnitelmaa.
Tunsin itseni hieman epäonnistuneeksi yksilöksi, kun mieleeni ei ollut tullut laatia tavoitteelista suunnitelmaa elämälleni. Mietin olinko ajalehtinut paikasta toiseen vailla päämäärää antaen tapahtumien viedä.
Keskustelu tuli mieleeni, kun minulle sanottiin, että elämä on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti ja minulle on annettu liikaa murhetta kannettavaksi.
En osaa tuohon vastata - mikä on epäoikeudenmukaista ja mikä on liikaa. On eri asia katsoa tapahtumia ulkopuolelta kuin elää ne itse läpi.
Olen tavannut tavattoman vahvoja ihmisiä. Tavallisia äitejä ja isejä, jotka ovat venyneet aivan uskomattomiin suorituksiin hädän hetkellä. He eivät ole akuutissa hetkessä valittaneet omaa taakkaansa, eivät ole murhehtineet omalle kohdalle osuuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. He ovat pitäneet kuolemansairaita lapsiaan kädestä, katsoneet kuinka he taistelevat, kuinka he uskovat, kuinka heidän silmistään näkee elämän suurimman viisauden, kuinka osa heistä ylittää rajan.
Miten siinä hetkessä voi ajatella itseään ja omia tunteitaan? Miten voi ajatella kokevansa itse jotain epäoikeudenmukaista? Sitä kun on niin paljon vähemmän kuin oma lapsensa.
Tapahtumat eivät tule kaikki kerralla. Ne tulevat asteittaan. Ymmärtäminen ei tule rysäyksessä. Tajunta suojaa ja antaa vain sen minkä sillä kerralla kestää. Tai sitten ei.
Sanonta "Mikä ei tapa, se vahvistaa", on kuin pyhäinhäväistys lausuttuna ihmiselle, joka kamppaillee murheidensa kanssa. Kokemukseni perusteella asia lienee niin, että se mikä ei tapa, se muuttaa elämää. Mihin suuntaan, sitä ei kukaan etukäteen voi tietää.
Elämäni on ollut se mikä se on. Olen joutunut ja saanut kokea paljon. En koe itseäni paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi kuin kukaan muu. Epäoikeudenmukaisuudesta en tiedä. Minulla ei ole viisautta arvioida sitä.
Olen onnellinen, useimmiten. Olen löytänyt rauhan, useimmiten. Olen oppinut elämään elämäni tapahtumien kanssa, useimmiten. En tee viisivuotissuunnitelmia, en koskaan. Elän tämän hetken ja toivon, että kalenteriini merkityt tapahtumat toteutuvat kuten sydämessäni haluan. Tiedän, että kaikki voi muuttua minusta riippumatta suuntaan, jonka hyvyydestä tai pahuudesta, ei siinä hetkessä voi lausua vielä mitään. Tietämisen lisäksi koetan ymmärtää. Nähdäkseni nämä ovat kaksi eri asiaa.
Tuttavani ei muuten juossut maratonia, polvi ei kestänyt. Tytär ei saanut koiraansa, allergia iski. Lapsiluku, se on edelleen kaksi. Elämä yllättää - halusi tai ei.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Viidestoista päivä saapui painajaisineen...
Kesä 2010 oli kuuma ja hiostava. Niin minulle on kerrottu. Itse en muista kuin lääkärikäyntien rytmittämät viikot ja kohdussa tuntuvien liikkeiden tunnustelut. Mitään lomamatkoja ei tehty. Kotia kauemmas ei lähdetty. Elettin jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Mitä jos tässäkin käy huonosti?
Viikon vanhana pääsimme sairaalasta kotiin. Voiko nyt vihdoin huokaista? Mieheni lähti kolmen muun lapsen kanssa käymään kotiseudullaan. Juuri ehtii ennen koulun alkamista. Yksi lomamatka tällekin kesälle. Kotona vain minä ja sinä - pieni leijonanpentu.
Aurinko lämmitti. Kesä oli parhaimmillaan. Et suostunut nukkumaan omassa sängyssä. Halusit olla aivan vieressä. Annoin sinun olla. Ihmettelin pientä elämänihmettä raidoitettuine hiuksineen. Ei ollut kuin tämä hetki.
Sunnuntaiaamuna kahdentenatoista elinpäivänäsi et jaksanut oikein syödä, Et edes pullosta, johon sinut oli sairaalassa opetettu. Katsoit vain minua sinisillä silmilläsi. Kätesi putosi rinnoiltasi ja hengityksesi muuttui raskaammaksi. Kuullostit pieneltä inisevältä koiranpennulta. Päivä oli elokuun 15.
Nyt ei kaikki ole hyvin. Tunsin kuoleman läheisyyden - taas. Hän on jossain kulman takana. Hiljainen lopullisuus hengitti niskaan pehmeän painokkaati.
Soitin sairalaan. Tuttu hoitaja vastasi. Tule välittömästi. Ilmoitamme päivystykseen, että he osaavat odottaa teitä.
Koko kaupungin kaikki liikennevalot olivat punaisia. Kuuntelin hengitystäsi takapenkin turvaistuimessa. Inisit edelleen. Ajoin punaisia päin. Sunnuntaiaamupäivä, ehkä ei ole niin paljon liikennettä.
Päivystyksessä oli vastassa kesäapulainen. Miten inhoankaan kuoleman uhkaa kesäisin. Sitä kuinka hengenhädässä viritellään keskustelua siitä kuinka hoitajan äitikin synnytti iltatähden ja kuinka hän on tätä pikkusiskoaan paljon hoitanut. Anteeksi vain, ei kiinnosta. Minun lapseni huulet muuttuvat siniseksi. Etkö sinä näe! Minä en halua kuulla sinun tarinaasi.
Vauvalla on kylmä. Eikö teillä ole peittoja pienen kehon suojaksi. Se kun piti riisua perustoimenpiteitä varten. Missä meidät tunteva hoitaja ja tuttu lääkäri lastenosastolta viipyvät? Ettekö te ymmärrä? Kai te näette, että vauvan tila heikkenee silmissä. Tehkää jotain!
Vihdoin he tulevat. Lääkäri näkee tilanteen vakavuuden heti. Lämpöhuovat noudetaan sekunnissa. Hengitysteihin asetetaan putki. Katson vieressä. En voi tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Tämä ei enää ole minun käsissäni.
Vauva siirrettään traumahuoneen kautta teho-osastolle. Minut ohjataan käytävälle odottamaan. Soitan miehelleni. Hän on autossa matkalla kotiin. Matkaa on vielä lähes kolmesataa kilometriä. En muista mitä sanoin, mutta hänen loppuajomatkansa auringonsäteet muuttuivat mustareunaisiksi.
Istun käytävällä ja odotan. Hyvä ystäväni tulee paikalle. Mieheni on soittanut hänelle. Kukaan ei tiedä mitään. Aika kuluu. Valkotakkeja juoksee edestakaisin. Sanoja ei ole. On vain hiljaisuus ja hitaasti laahustavat sekunnit. Pääni on tyhjä.
Nesteenpuute, sepsis, maksan tai munuaisten vajaatoiminta, erilaisia vaihtoehtoja putoilee huoneesta ulostulevien suusta. Onneksi ei hapenpuutetta. Tulimme ajoissa. Kyse oli minuuteista. Vauvan tilanne on vakava, mutta juuri nyt vakaa. Muuta ei tiedetä. Tutkitaan edelleen.
Mieheni tulee. On ajanut elämänsä mustimmat kilometrin kolmen vanhimmaisen kanssa. Pidä pää kylmänä ja keskity liikenteeseen. Et voi muuta.
Kuuden tunnin jälkeen paikalle tulee toinen lastenlääkäri. Hän osaa tehdä sydämen ultria. Ehkä vika on siellä. Toimenpiteen tulisi kestää reilu neljäkymmentä minuuttia. Teille kyllä kerrotaan tulokset heti.
Kestää useita tunteja. Välillä lääkäri istuu vakavan näköisenä puhelimessa ja jatkaa ultraamista. Kukaan ei sano meille mitään. Katsovat vaan ohimennen. Vihdoin joku kysyy haluatteko kahvia, mehua, teetä? Jotain joka tuntuisi normaalilta. Minä en halua mitään, kehoni on täysin turta. Kaikki aistit keskittyvät vauvaan. Syöminen ja juominen ovat toissijaisia.
Neiti makaa pienellä ensiapupöydällä kiinni useassa laitteessa. Onkohan hänellä nälkä? Onko kukaan antanut maitoa, ajattelen. Mieheni voi huonosti. Ei kestä sairaalaympäristöä. Minä en ajattele muuta kuin vauvaa. Omat tunteeni ovat täysin deletoitu. Niille ei ole nyt sijaa.
Vihdoin lääkäri tulee luoksemme. Kyse on samasta lääkäristä, joka Akselin kuoleman kohdalle, ei saanut kerrotuksi meille tilanteen vakavuutta, vaan pakeni paikalta. Nyt näen hänen silmistään ja tunnistan katseesta, ei hyviä uutisia. Nyt on tosi kyseessä. Tällä kertaa hän saa kerrottua asian. Ehkä vuodet ovat häntäkin koulineet.
"Vauvallanne on vakava sydänvika."
Sikiöaikana verta sydämessä kuljettanut ductus on umpeutunt, niin kuin se pitääkin, mutta normaali verenkierto ei ole alkanut toimimaan. Aorta on ahdas, kaventunut ja kammioissa reikiä. Kirjainyhdistelmä HAA, COA ja VSD, tulisivat tahdittamaan tätä elämää.
Tilanne on nyt hoidettu lääkkeillä, mutta tarvitaan leikkaus. Iso sellainen. Vauva lennätetään Lastenklinikalle Helsinkiin. Ainoa varma asia. Muusta ei ole takeita.
Miten tämä on mahdollista? Raskausaikana lapsi ultrattiin kuuden synnytyslääkärin toimesta eikä kukaan huomannut mitään. Nyt olemme matkalla ambulanssilentokoneella kohti pääkaupunkia viisitoista tuntia siitä kun kätesi putosi rinnoiltasi ja lopetit syömisen. Kaikki muuttui taas pienessä hetkessä.
Viikon vanhana pääsimme sairaalasta kotiin. Voiko nyt vihdoin huokaista? Mieheni lähti kolmen muun lapsen kanssa käymään kotiseudullaan. Juuri ehtii ennen koulun alkamista. Yksi lomamatka tällekin kesälle. Kotona vain minä ja sinä - pieni leijonanpentu.
Aurinko lämmitti. Kesä oli parhaimmillaan. Et suostunut nukkumaan omassa sängyssä. Halusit olla aivan vieressä. Annoin sinun olla. Ihmettelin pientä elämänihmettä raidoitettuine hiuksineen. Ei ollut kuin tämä hetki.
Sunnuntaiaamuna kahdentenatoista elinpäivänäsi et jaksanut oikein syödä, Et edes pullosta, johon sinut oli sairaalassa opetettu. Katsoit vain minua sinisillä silmilläsi. Kätesi putosi rinnoiltasi ja hengityksesi muuttui raskaammaksi. Kuullostit pieneltä inisevältä koiranpennulta. Päivä oli elokuun 15.
Nyt ei kaikki ole hyvin. Tunsin kuoleman läheisyyden - taas. Hän on jossain kulman takana. Hiljainen lopullisuus hengitti niskaan pehmeän painokkaati.
Soitin sairalaan. Tuttu hoitaja vastasi. Tule välittömästi. Ilmoitamme päivystykseen, että he osaavat odottaa teitä.
Koko kaupungin kaikki liikennevalot olivat punaisia. Kuuntelin hengitystäsi takapenkin turvaistuimessa. Inisit edelleen. Ajoin punaisia päin. Sunnuntaiaamupäivä, ehkä ei ole niin paljon liikennettä.
Päivystyksessä oli vastassa kesäapulainen. Miten inhoankaan kuoleman uhkaa kesäisin. Sitä kuinka hengenhädässä viritellään keskustelua siitä kuinka hoitajan äitikin synnytti iltatähden ja kuinka hän on tätä pikkusiskoaan paljon hoitanut. Anteeksi vain, ei kiinnosta. Minun lapseni huulet muuttuvat siniseksi. Etkö sinä näe! Minä en halua kuulla sinun tarinaasi.
Vauvalla on kylmä. Eikö teillä ole peittoja pienen kehon suojaksi. Se kun piti riisua perustoimenpiteitä varten. Missä meidät tunteva hoitaja ja tuttu lääkäri lastenosastolta viipyvät? Ettekö te ymmärrä? Kai te näette, että vauvan tila heikkenee silmissä. Tehkää jotain!
Vihdoin he tulevat. Lääkäri näkee tilanteen vakavuuden heti. Lämpöhuovat noudetaan sekunnissa. Hengitysteihin asetetaan putki. Katson vieressä. En voi tehdä mitään muuta kuin tuijottaa. Tämä ei enää ole minun käsissäni.
Vauva siirrettään traumahuoneen kautta teho-osastolle. Minut ohjataan käytävälle odottamaan. Soitan miehelleni. Hän on autossa matkalla kotiin. Matkaa on vielä lähes kolmesataa kilometriä. En muista mitä sanoin, mutta hänen loppuajomatkansa auringonsäteet muuttuivat mustareunaisiksi.
Istun käytävällä ja odotan. Hyvä ystäväni tulee paikalle. Mieheni on soittanut hänelle. Kukaan ei tiedä mitään. Aika kuluu. Valkotakkeja juoksee edestakaisin. Sanoja ei ole. On vain hiljaisuus ja hitaasti laahustavat sekunnit. Pääni on tyhjä.
Nesteenpuute, sepsis, maksan tai munuaisten vajaatoiminta, erilaisia vaihtoehtoja putoilee huoneesta ulostulevien suusta. Onneksi ei hapenpuutetta. Tulimme ajoissa. Kyse oli minuuteista. Vauvan tilanne on vakava, mutta juuri nyt vakaa. Muuta ei tiedetä. Tutkitaan edelleen.
Mieheni tulee. On ajanut elämänsä mustimmat kilometrin kolmen vanhimmaisen kanssa. Pidä pää kylmänä ja keskity liikenteeseen. Et voi muuta.
Kuuden tunnin jälkeen paikalle tulee toinen lastenlääkäri. Hän osaa tehdä sydämen ultria. Ehkä vika on siellä. Toimenpiteen tulisi kestää reilu neljäkymmentä minuuttia. Teille kyllä kerrotaan tulokset heti.
Kestää useita tunteja. Välillä lääkäri istuu vakavan näköisenä puhelimessa ja jatkaa ultraamista. Kukaan ei sano meille mitään. Katsovat vaan ohimennen. Vihdoin joku kysyy haluatteko kahvia, mehua, teetä? Jotain joka tuntuisi normaalilta. Minä en halua mitään, kehoni on täysin turta. Kaikki aistit keskittyvät vauvaan. Syöminen ja juominen ovat toissijaisia.
Neiti makaa pienellä ensiapupöydällä kiinni useassa laitteessa. Onkohan hänellä nälkä? Onko kukaan antanut maitoa, ajattelen. Mieheni voi huonosti. Ei kestä sairaalaympäristöä. Minä en ajattele muuta kuin vauvaa. Omat tunteeni ovat täysin deletoitu. Niille ei ole nyt sijaa.
Vihdoin lääkäri tulee luoksemme. Kyse on samasta lääkäristä, joka Akselin kuoleman kohdalle, ei saanut kerrotuksi meille tilanteen vakavuutta, vaan pakeni paikalta. Nyt näen hänen silmistään ja tunnistan katseesta, ei hyviä uutisia. Nyt on tosi kyseessä. Tällä kertaa hän saa kerrottua asian. Ehkä vuodet ovat häntäkin koulineet.
"Vauvallanne on vakava sydänvika."
Sikiöaikana verta sydämessä kuljettanut ductus on umpeutunt, niin kuin se pitääkin, mutta normaali verenkierto ei ole alkanut toimimaan. Aorta on ahdas, kaventunut ja kammioissa reikiä. Kirjainyhdistelmä HAA, COA ja VSD, tulisivat tahdittamaan tätä elämää.
Tilanne on nyt hoidettu lääkkeillä, mutta tarvitaan leikkaus. Iso sellainen. Vauva lennätetään Lastenklinikalle Helsinkiin. Ainoa varma asia. Muusta ei ole takeita.
Miten tämä on mahdollista? Raskausaikana lapsi ultrattiin kuuden synnytyslääkärin toimesta eikä kukaan huomannut mitään. Nyt olemme matkalla ambulanssilentokoneella kohti pääkaupunkia viisitoista tuntia siitä kun kätesi putosi rinnoiltasi ja lopetit syömisen. Kaikki muuttui taas pienessä hetkessä.
perjantai 10. elokuuta 2012
Voiko lopun läheisyyden tuntea?
Se on tietynlainen pysähtyneisyys. Ilma aivan kuin seisoo. Kukaan ei hengitä. Kaikki vain odottavat. Sen tuntee, aistii joka soluillaan. Se tunkeutuu sieluusi ja et voi kun pidättää hengitystä ja toivoa, että valonsäde vähitellen täyttää tämänkin ympärille muodostuneen tyhjyyden. Kun sen on kerran kokenut, ei sitä koskaan unohda. Jäljet ovat ikuiset ennen viimeistä kohtaamista.
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se voi olla minun lapseni. Minä jätin hänet vain hetkeksi sairaalan sänkyyn käydäkseni aamupalalla toisessa kerroksessa. Kaikesta kokemastani huolimatta, uskoin elämään tämän lapsen kohdalla.
Hän oli pieni, niin pieni, että joutui syntymänsä jälkeen lastenosastolle sokeritippaan. Ei mitään vaarallista minulle sanottiin. Tosin minua oli mahdoton tästä vakuuttaa. Uskoni ihmisen ylivertaisuuteen lääketieteessä kun oli kahden lapsen menettämisen jälkeen kadonnut - mikä tahansa toimenpide oli riski, aito sellainen.
Tulin takaisin viidennestä kerroksesta kahdeksanteen ja aistin sen jo ennen osaston ovea. Hän oli täällä. Läsnä ja lähellä. Hän oli vienyt jonkun. Joku vastasyntynyt oli vain käynyt aistimassa lyhyen hetken tätä maailmaa palatakseen toiseen todellisuuteen. Olin siitä aivan varma. Tunne lävisti jokaisen elävän soluni. Kuolema kietoutui niiden ympärille aivan kuin tervehtiäkseen vanhaan tuttavaa.
Osaston lasiovien takana näin papin. Hän odotti. Kohdisti katseensa minuun. Näin lattialla elvytystarvikkeet. Hoitajien liikkeistä tiesin, että tilanne oli ohi. Hän oli jo ottanut omansa. Jättänyt jälkeensä tyhjyyden. Kiire oli väistynyt, oli vain pysähtynyt aika.
Kohtasin papin katseen, tuijotin suoraan hänen lohduttomiin silmiin ja toistin mielessäni, ei se voi olla minun lapseni. Tarkkailin hoitajia, eivät he etsineet minua. He odottivat jotakuta muuta, jolle kertoa kuinka lääketiede ei voinut tapahtuneelle mitään.
Kävelin kaikkien ohitse ja väistelin käytävällä olevia elvytystarvikkeita. Näin vasemalla puolella tehohoitohuoneen. Sen kaikki laitteet oli pysäytetty - mikään mittari ei piirtänyt käyrää eikä valvonut sykettä. Tekniikka oli turhaa. Se oli kohdannu voittajansa.
Tunsin tutun tuoksun, aistin hänen läsnäolonsa. Siellä hän oli valkoisen verhon takana - kuolema. Ei epäilystäkään. Kaksi kertaa ollaan kätelty. Tunsin hänen läheisyyden, joka solullani.
Käännyin oikealle pieneen huoneeseen ja siellä hän tuhisi neiti kaksivuotias vajaan vuorokauden ikäisenä. Tönäisin häntä varovasti. Varmistaakseni, että hän hengitti. Puristin hänen pientä kättään ja lausuin äänettömän toiveen - älä vie minulta tätä lasta.
Kuulin kuinka osaston ovi kävi. Suljin silmäni. Tiesin minkä tuskan edessä vanhemmat olivat. Anna hoitajille oikeat sanat, lohduttava kosketus ja kiireetön mieli. Anna heidän kohdata nämä vanhemmat oikein.
Vain hetki edellisestä ja mieheni tuli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset - kalmankalpeat. Kädessään hänellä oli puutarhastamme poimittu kukka. Verso, jossa oli kuusi nuppua kuvaamaan kaikkia lapsiamme. Niin iloinen hän oli ollut, sen löydettyään.
Tapahtui käsittämätön virhe. Mieheni ohjattiin kuolleen lapsen luokse tehohoitohuoneeseen. Hoitaja oli luullut häntä menehtyneen pienokaisen isäksi. Varovasti hänet oli saateltu valkoisen sermin taakse pienen sängyn eteen, jossa vastasyntynyt makasi kapaloituna valkoiseen liinaan punainen kukka rintansa päällä.
Hitaasti kuva oli kirkastunut hänen mielessänsä. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Miten minä taas olen tässä tilanteessa? Illalla kotiin lähtiessä kaikki oli vielä hyvin, missä vaiheessa tämä on tapahunu? Miksei kolmannen kuolemasta ilmoitettu mitään? Missä minun vaimoni on? Ei, ei tämä ei voi olla totta.
Hän kääntyi katsomaan hoitajaa. He huomasivat erehdyksensä. Väärä isä väärän lapsen luona. Hänen lapsensa oli hengissä. Neiti oli toisessa huonessa. Anteeksi vaan virheemme. Ohjaamme teidät oikeaan huoneeseen. Sanat katosivat tässä vaiheessa.
Mitä tämä kaikki oikein on? Julmaa pilaa, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa tasapainoilua syntymän, elämän ja kuoleman välillä. Aikaansa ei kukaan tiedä. Elä nyt.
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei se voi olla minun lapseni. Minä jätin hänet vain hetkeksi sairaalan sänkyyn käydäkseni aamupalalla toisessa kerroksessa. Kaikesta kokemastani huolimatta, uskoin elämään tämän lapsen kohdalla.
Hän oli pieni, niin pieni, että joutui syntymänsä jälkeen lastenosastolle sokeritippaan. Ei mitään vaarallista minulle sanottiin. Tosin minua oli mahdoton tästä vakuuttaa. Uskoni ihmisen ylivertaisuuteen lääketieteessä kun oli kahden lapsen menettämisen jälkeen kadonnut - mikä tahansa toimenpide oli riski, aito sellainen.
Tulin takaisin viidennestä kerroksesta kahdeksanteen ja aistin sen jo ennen osaston ovea. Hän oli täällä. Läsnä ja lähellä. Hän oli vienyt jonkun. Joku vastasyntynyt oli vain käynyt aistimassa lyhyen hetken tätä maailmaa palatakseen toiseen todellisuuteen. Olin siitä aivan varma. Tunne lävisti jokaisen elävän soluni. Kuolema kietoutui niiden ympärille aivan kuin tervehtiäkseen vanhaan tuttavaa.
Osaston lasiovien takana näin papin. Hän odotti. Kohdisti katseensa minuun. Näin lattialla elvytystarvikkeet. Hoitajien liikkeistä tiesin, että tilanne oli ohi. Hän oli jo ottanut omansa. Jättänyt jälkeensä tyhjyyden. Kiire oli väistynyt, oli vain pysähtynyt aika.
Kohtasin papin katseen, tuijotin suoraan hänen lohduttomiin silmiin ja toistin mielessäni, ei se voi olla minun lapseni. Tarkkailin hoitajia, eivät he etsineet minua. He odottivat jotakuta muuta, jolle kertoa kuinka lääketiede ei voinut tapahtuneelle mitään.
Kävelin kaikkien ohitse ja väistelin käytävällä olevia elvytystarvikkeita. Näin vasemalla puolella tehohoitohuoneen. Sen kaikki laitteet oli pysäytetty - mikään mittari ei piirtänyt käyrää eikä valvonut sykettä. Tekniikka oli turhaa. Se oli kohdannu voittajansa.
Tunsin tutun tuoksun, aistin hänen läsnäolonsa. Siellä hän oli valkoisen verhon takana - kuolema. Ei epäilystäkään. Kaksi kertaa ollaan kätelty. Tunsin hänen läheisyyden, joka solullani.
Käännyin oikealle pieneen huoneeseen ja siellä hän tuhisi neiti kaksivuotias vajaan vuorokauden ikäisenä. Tönäisin häntä varovasti. Varmistaakseni, että hän hengitti. Puristin hänen pientä kättään ja lausuin äänettömän toiveen - älä vie minulta tätä lasta.
Kuulin kuinka osaston ovi kävi. Suljin silmäni. Tiesin minkä tuskan edessä vanhemmat olivat. Anna hoitajille oikeat sanat, lohduttava kosketus ja kiireetön mieli. Anna heidän kohdata nämä vanhemmat oikein.
Vain hetki edellisestä ja mieheni tuli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset - kalmankalpeat. Kädessään hänellä oli puutarhastamme poimittu kukka. Verso, jossa oli kuusi nuppua kuvaamaan kaikkia lapsiamme. Niin iloinen hän oli ollut, sen löydettyään.
Tapahtui käsittämätön virhe. Mieheni ohjattiin kuolleen lapsen luokse tehohoitohuoneeseen. Hoitaja oli luullut häntä menehtyneen pienokaisen isäksi. Varovasti hänet oli saateltu valkoisen sermin taakse pienen sängyn eteen, jossa vastasyntynyt makasi kapaloituna valkoiseen liinaan punainen kukka rintansa päällä.
Hitaasti kuva oli kirkastunut hänen mielessänsä. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Miten minä taas olen tässä tilanteessa? Illalla kotiin lähtiessä kaikki oli vielä hyvin, missä vaiheessa tämä on tapahunu? Miksei kolmannen kuolemasta ilmoitettu mitään? Missä minun vaimoni on? Ei, ei tämä ei voi olla totta.
Hän kääntyi katsomaan hoitajaa. He huomasivat erehdyksensä. Väärä isä väärän lapsen luona. Hänen lapsensa oli hengissä. Neiti oli toisessa huonessa. Anteeksi vaan virheemme. Ohjaamme teidät oikeaan huoneeseen. Sanat katosivat tässä vaiheessa.
Mitä tämä kaikki oikein on? Julmaa pilaa, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa tasapainoilua syntymän, elämän ja kuoleman välillä. Aikaansa ei kukaan tiedä. Elä nyt.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Vanhenemisesta ja vanhemmista
Se on kuin kaunis helminauha, sukupolvien välinen ketju. Jotenkin sitä ajattelee olevansa aina siinä keskivaiheella, on nuorempia ja on vanhempia. Sitä ei ole ensimmäinen eikä myöskään viimeinen.
Suvun lasten syntymäpäivillä ihmetellään ajan kulumista. Vasta hetki sittenhän hän oli pieni vauva, nyt jo ottanut ensi askeleet, tapailee sanoja ja leikkii muiden mukana.Aina ihmetellään mihin aika katosi. Leikillään lausutaan kuinka vanheneminen vain koskee lapsia, ei meitä muita.
Me katsomme helposti lapsiin päin. Näemme heidän kasvun ja kehityksen, iloitsemme heidän mukanaan ja toivomme heidän välttävän elämän suurimmat karikot. Koetamme tukea heitä ja opastaa tietäen, että jokaisen on löydettävä oma polkunsa, tehtävä omat virheensä. Emme voi kuin toivoa, että he kuuntelisivat edellisten sukupolvien kokemuksia. Heissä on toivo, heille kaikki on vielä mahdollista. Siksi heitä on niin helppo katsoa.
Sitten yhtäkkiä kohotamme katseemme toiseen suuntaan ja näemme vanhempamme. Ne ihmiset, joiden olemme olettaneet pysyvän samoina kuin nuoruudessamme. Missä välissä heidän kasvoihinsa on tullut nuo uurteet? Koska heidän askeleensa on tuolla tavoin madaltunut? Milloin heidän ajatuksensa lento on hidastunut? Miksi meitä ei varoitettu?
Aika kulkee. Kaikki virtaa. Sitä vain useimmiten katsoo perässään tulevia. Niitä joiden ensiaskelia pitää tukea. Ja unohtaa edellä kävijät. Ne, jotka ovat raivanneet tien ja tehneet kaiken mahdolliseksi. Jotenkin sitä tuntee itsensä petetyksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei ainakaan juuri nyt. Minulla oli elämälle muita suunnitelmia.
Ei vanhempien pidä vanheta. Ei heistä pidä tulla autettavia. Enhän minä ole saanut omia lapsianikaan vielä seisomaan jaloillaan ja nyt minun pitäisi kääntyä myös toiseen suuntaan. Missä vaiheessa voin katsoa omaan itseeni? Mutta toisaalta onko minun elämäni muiden elämästä irrallinen? Eikö ihmisyys kuitenkin muodostu juuri suhteista toisiin ihmisiin?
Mikä on velvollisuuteni vanhempiani kohtaan? Jos se pitää sisällään käsitteen pakko, tulee siitä taakka, joka kääntyy katkeruudeksi. Tämä siemen on kylvetty jo omassa lapsuudessa. Täyteen mittaansa se kasvaa viimeistään vanhuuden viedessä voiton aikuisuuden itsenäisyydeltä. Silloin ihminen ei koskaan tunne elävänsä omaa elämäänsä.
Jos taas sisältönä on kiitollisuus ja mahdollisuus antaa jotain takaisin, ei kyseessä ole oman elämän uhraaminen, vaan päinvastoin sen eläminen viimeiseen pisaraan. Oman elämän näkeminen katkeamattomana ketjuna, jonka viimeiset helmet ovat hioutuneet timanteiksi, joilla on jotain annettavaa ulkoisesta hauraudesta huolimatta, on vahvuus, joka kannattelee vaikeina hetkinä.
Mutta vaikka velvollisuuden siemen on kylvetty jo lapsuudessa, riippuu sen kasvusuunta ja käsitteen saama sisältö siitä, miten sitä sen elinikänä hoidetaan - asetetaanko se varjoon vain annetaanko sen suunnata itsensä valoa kohti. Ja kun olemme kasvaneet lapsuudestamme ulos nuoruuteen ja kohti aikuisuutta, voimme itse asettaa taimemme minne haluamme ja hoitaa sitä niinkuin parhaaksi näemme. Oman elämän onnen avaimet on jokaisella itsellään kädessään.
Suvun lasten syntymäpäivillä ihmetellään ajan kulumista. Vasta hetki sittenhän hän oli pieni vauva, nyt jo ottanut ensi askeleet, tapailee sanoja ja leikkii muiden mukana.Aina ihmetellään mihin aika katosi. Leikillään lausutaan kuinka vanheneminen vain koskee lapsia, ei meitä muita.
Me katsomme helposti lapsiin päin. Näemme heidän kasvun ja kehityksen, iloitsemme heidän mukanaan ja toivomme heidän välttävän elämän suurimmat karikot. Koetamme tukea heitä ja opastaa tietäen, että jokaisen on löydettävä oma polkunsa, tehtävä omat virheensä. Emme voi kuin toivoa, että he kuuntelisivat edellisten sukupolvien kokemuksia. Heissä on toivo, heille kaikki on vielä mahdollista. Siksi heitä on niin helppo katsoa.
Sitten yhtäkkiä kohotamme katseemme toiseen suuntaan ja näemme vanhempamme. Ne ihmiset, joiden olemme olettaneet pysyvän samoina kuin nuoruudessamme. Missä välissä heidän kasvoihinsa on tullut nuo uurteet? Koska heidän askeleensa on tuolla tavoin madaltunut? Milloin heidän ajatuksensa lento on hidastunut? Miksi meitä ei varoitettu?
Aika kulkee. Kaikki virtaa. Sitä vain useimmiten katsoo perässään tulevia. Niitä joiden ensiaskelia pitää tukea. Ja unohtaa edellä kävijät. Ne, jotka ovat raivanneet tien ja tehneet kaiken mahdolliseksi. Jotenkin sitä tuntee itsensä petetyksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei ainakaan juuri nyt. Minulla oli elämälle muita suunnitelmia.
Ei vanhempien pidä vanheta. Ei heistä pidä tulla autettavia. Enhän minä ole saanut omia lapsianikaan vielä seisomaan jaloillaan ja nyt minun pitäisi kääntyä myös toiseen suuntaan. Missä vaiheessa voin katsoa omaan itseeni? Mutta toisaalta onko minun elämäni muiden elämästä irrallinen? Eikö ihmisyys kuitenkin muodostu juuri suhteista toisiin ihmisiin?
Mikä on velvollisuuteni vanhempiani kohtaan? Jos se pitää sisällään käsitteen pakko, tulee siitä taakka, joka kääntyy katkeruudeksi. Tämä siemen on kylvetty jo omassa lapsuudessa. Täyteen mittaansa se kasvaa viimeistään vanhuuden viedessä voiton aikuisuuden itsenäisyydeltä. Silloin ihminen ei koskaan tunne elävänsä omaa elämäänsä.
Jos taas sisältönä on kiitollisuus ja mahdollisuus antaa jotain takaisin, ei kyseessä ole oman elämän uhraaminen, vaan päinvastoin sen eläminen viimeiseen pisaraan. Oman elämän näkeminen katkeamattomana ketjuna, jonka viimeiset helmet ovat hioutuneet timanteiksi, joilla on jotain annettavaa ulkoisesta hauraudesta huolimatta, on vahvuus, joka kannattelee vaikeina hetkinä.
Mutta vaikka velvollisuuden siemen on kylvetty jo lapsuudessa, riippuu sen kasvusuunta ja käsitteen saama sisältö siitä, miten sitä sen elinikänä hoidetaan - asetetaanko se varjoon vain annetaanko sen suunnata itsensä valoa kohti. Ja kun olemme kasvaneet lapsuudestamme ulos nuoruuteen ja kohti aikuisuutta, voimme itse asettaa taimemme minne haluamme ja hoitaa sitä niinkuin parhaaksi näemme. Oman elämän onnen avaimet on jokaisella itsellään kädessään.
perjantai 3. elokuuta 2012
Leijonanpentu
Kuuntele, kuuntele, kuuntele. Sydämen syke. Elämän ääni. Kuuntele. Kaikki on vielä hyvin.
Kaksi viikkoa sairaalassa. Anturit vatsan päällä vähintään neljä kertaa vuorokaudessa. Tarvittaessa enemmänkin, jos siltä tuntuu.
Kuuntele ktg-laitteen tasaista ääntä. Sydän sykkii. Katsele koneen paperille piirtämää käyrää. Se muistuttaa vuoriston sivukuvaa. Jättää jäljen sydämen lyönneistä, jotain konkreettista mihin tarttua. Sulje silmäsi ja tunnustele liikkeitä. Kyllä, vauva on edelleen hengissä.
Yhden kerran se tapahtuu. Laitteen luvut putoavat 140:stä alas 90:neen ja vielä alaspäin. Kone alkaa hälyttää. Järkyttävän kuuloinen summeri huutaa yhtä soittoa. Koko huoneen täyttää teollisesti tuotettu hätähuuto. Ääni, joka tulee leimaamaan elämäsi alkusoittoja vielä useita kertoja. Onneksi en sitä vielä tuolloin tiennyt.
Jotain on pielessä. Painan hätääntyneenä soittokelloa.
Hoitaja juoksee paikalle. Hän painelee vatsaa, tönii ja pökkii. Koettaa saada liikettä aikaiseksi. Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen anturi alkaa piirtämään jälleen käyrää ja huoneen täyttää tuttu "du-dum du-dum" -sointi. Pieni sydän sykkii taas kuten pitääkin.
Ehdin jo käydä mielessäni läpi Akselin ja Elinan kohtalon samalla kuin ajatuksissasi pyöri sananlasku "ei kahta ilman kolmatta".
Lääkäri tutkii vielä varmuudeksi ultralla. Kaikki näyttää olevan niinkuin pitääkin. Neiti lepäilee kohdussa ominaiseen tapaansa käsi oikean posken päällä. Tapahtuneelle ei löydy selitystä.
Kuolema pyyhälsi tällä kertaa ohitse. Ei pysähtynyt, hengähti vaan kohdallasi hetkeksi. Myöhemmin selvisi, että se kuitenkin otti jonkun mukaansa tästä sairaalasta. Toisen pienen elämän, aivan vierestä.
Synnytyspäivää edeltävänä päivänä olet vielä väärin päin kohdussa. Sinut pitäisi kääntää. Operaatio suunnitellaan iltapäiväksi. Aamulla sairaalan rannassa lähetän pyynnön kirkkaalle taivaalle, käänny nyt. Käänny, ettei tarvitse väkisin yritää.
Ja sinähän käännyit. Aivan itse omasta tahdosta. Osoitit luonteesi laadun.
Seuraavana päivänä synnyit. Yhden kerran sydänäänet heikkenivät ponnistushetkellä. Katosivat näytöltä. Tällä kertaa siihen löytyi selitys. Napanuorasi oli kietoutunut vasemman nilkkasi ympärille.
Muutoin kaikki meni hienosti. Lääkäri tutki sinut välittömästi. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Olit täydellinen pieni elämän ihme. Sinulla oli tumma tukka, jossa oli valmiiksi vaaleita raitoja. Jotain mitä tässä sairaalassa eikä myöhemmin Lastenklinikallakaan oltu aikaisemmin nähty.
Pieni, mutta sitkeä, leijonanpentu, syntyi tasan kaksi vuotta sitten perheemme kuopukseksi. Elämäsi ensimmäiset viikot ja kuukaudet muistuttivat jälleen kerran siitä, että jokainen syntymä ja jokainen elämä on aito ihme - sellaisena se tulisi myös aina kohdata.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Hiljaisuuden kosketus
Kaunis oli päivä myös tasan kahdeksan vuotta sitten. Tietyt päivämäärät painuvat ihmisen muistiin ikuisiksi ajoiksi. Tuolloin aurinko paistoi vaahteroiden lehtien välistä ja aivan kuin luonto olisi vain odottanut.
Saattojoukko seisoi hiljaisen pienen arkun äärellä. Se oli Akselin isän itsensä veistämä. Kaikki vähäinen mitä tämän lapsen eteen voitiin vielä tehdä itse, tehtiin. Hautakivi valittiin pihan omista kivistä - yksi oli jäänyt kiviaidan tekemisen jälkeen yli. Se oli liian sileäpintainen laitettavaksi kivimuuriin. Sille oli varattu muu tärkeämpi tehtävä. Se selvisi nyt.
Emme seisseet kirkon emmekä siunauskappelin suojissa vain ulkona luonnossa kaiken äärettömyyden keskellä. Ihmisen rakentamat seinät, yritykset ottaa haltuunsa jotain meille käsittämätöntä, ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Ulkona keskikesän kauneimpana hetkenä hiljennyimme hautausmaan vaahteran alle siunaamaan lastamme haudan lepoon.
Pappi lausui muutaman sanan. Käsittämättömän edessä ei ole lauseita, jotka auttavat. On vain suuri tyhjyys. Sen täytti sellon kauniit soinnit, jousten tapailessa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie säveliä. Oli aivan hiljaista, aivan kuin luonto olisi seisahtanut ja pysähtynyt kuuntelemaan. Lopuksi vielä kanttori lauloi Mun kanteeleeni kauniimmin laulun.
En muista puheita, mutta muistan musiikin. Muistan sen tunteen, joka minut ympäröi. Muistan äärettömän hiljaisuuden ja jonkilaisen puhtauden. Muistan rauhan, joka minut kaiken haurauden keskellä ympäröi. Muistan auringonsäteet ja vaahteran vihreyden. Kaiken tämän muistan.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä kanttori soitti meille. Hän oli tilaisuudessa kokenut vahvasti Pyhän läsnäolon. Vahvempana kuin koskaan. Hänen oli ollut pakko soittaa jakaakseen tämän kokemuksen. Tunne hänen osaltaan oli ollut niin vahva. Puhelu lohdutti minua. Hänkin tunsi jotain.
En tiedä mikä on totta. En tiedä vastauksia. Minulla on edelleen valtava määrä kysymyksiä. En vieläkään ymmärrä. En edes väitä tietäväni jotain. Mutta sen tiedän mitä koin ja tunsin. En edes halua, että sille koetetaan antaa ulkopuolisten taholta merkitys. Että sitä koetetaan selittää tieteen tai muilla ihmisen kehittämillä käsitteillä.
Se oli minun kokemukseni, miten sitä kukaan muu edes osaisi selittää? Ja ennen kaikkea, miksi pitäisi. Miksi, jonkun muun pitäisi se koettaa pukea hyväksyttäviin selityksiin tai mitattaviin suureisiin. Minulle asiassa riittää oma kokemukseni. Se suuri hiljaisuus, joka minua kahdeksan vuotta sitten lohdutti, miksi sitä pitäisi kenenkään selitää?
Saattojoukko seisoi hiljaisen pienen arkun äärellä. Se oli Akselin isän itsensä veistämä. Kaikki vähäinen mitä tämän lapsen eteen voitiin vielä tehdä itse, tehtiin. Hautakivi valittiin pihan omista kivistä - yksi oli jäänyt kiviaidan tekemisen jälkeen yli. Se oli liian sileäpintainen laitettavaksi kivimuuriin. Sille oli varattu muu tärkeämpi tehtävä. Se selvisi nyt.
Emme seisseet kirkon emmekä siunauskappelin suojissa vain ulkona luonnossa kaiken äärettömyyden keskellä. Ihmisen rakentamat seinät, yritykset ottaa haltuunsa jotain meille käsittämätöntä, ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Ulkona keskikesän kauneimpana hetkenä hiljennyimme hautausmaan vaahteran alle siunaamaan lastamme haudan lepoon.
Pappi lausui muutaman sanan. Käsittämättömän edessä ei ole lauseita, jotka auttavat. On vain suuri tyhjyys. Sen täytti sellon kauniit soinnit, jousten tapailessa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie säveliä. Oli aivan hiljaista, aivan kuin luonto olisi seisahtanut ja pysähtynyt kuuntelemaan. Lopuksi vielä kanttori lauloi Mun kanteeleeni kauniimmin laulun.
En muista puheita, mutta muistan musiikin. Muistan sen tunteen, joka minut ympäröi. Muistan äärettömän hiljaisuuden ja jonkilaisen puhtauden. Muistan rauhan, joka minut kaiken haurauden keskellä ympäröi. Muistan auringonsäteet ja vaahteran vihreyden. Kaiken tämän muistan.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä kanttori soitti meille. Hän oli tilaisuudessa kokenut vahvasti Pyhän läsnäolon. Vahvempana kuin koskaan. Hänen oli ollut pakko soittaa jakaakseen tämän kokemuksen. Tunne hänen osaltaan oli ollut niin vahva. Puhelu lohdutti minua. Hänkin tunsi jotain.
En tiedä mikä on totta. En tiedä vastauksia. Minulla on edelleen valtava määrä kysymyksiä. En vieläkään ymmärrä. En edes väitä tietäväni jotain. Mutta sen tiedän mitä koin ja tunsin. En edes halua, että sille koetetaan antaa ulkopuolisten taholta merkitys. Että sitä koetetaan selittää tieteen tai muilla ihmisen kehittämillä käsitteillä.
Se oli minun kokemukseni, miten sitä kukaan muu edes osaisi selittää? Ja ennen kaikkea, miksi pitäisi. Miksi, jonkun muun pitäisi se koettaa pukea hyväksyttäviin selityksiin tai mitattaviin suureisiin. Minulle asiassa riittää oma kokemukseni. Se suuri hiljaisuus, joka minua kahdeksan vuotta sitten lohdutti, miksi sitä pitäisi kenenkään selitää?
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Muutama sananen naisista
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He kantavat sisällään niin paljon, kätkevät sydämiinsä surunsa, vievät elämää eteenpäin ja muiden silmissä toivottomissa tilanteissa uskaltavat uskoa ja toivoa.
He murhehtivat valtavasti. Joskus jopa liikaa. Miettivät "mitä jos" ja kun omat murheet hellittävät, he miettivät muiden murheita - lapsiensa, vanhempiensa, ystäviensä ja muiden läheisten.
Usein he myös ajattelevat mitä muut heistä tai asioista miettivät. Koettavat saada kaikkien mielipiteet huomioiduksi, usein unohtaen kaikkein tärkeimmän eli itsensä. Kysymys kenen elämää tässä eletään, jää usein taka-alalle.
Jos ei huolehdi itsestään, ei kuuntele omia tarpeitaan, unohtaa tutustua kaikkein tärkeimpään ihmiseen - itseensä. Ja jos ei tunne itseään, muut eivät voi tutustua aitoon sinuun. Kanssaihmiset, ne jotka haluavat, saavat syyn käyttää sinua hyväksi ja hyödyntää heikkoa puolta sinussa. Sillä meissä kaikissa on heikkoutemme. Niiden tunteminen on vahvuutta.
Naiset tekevät ratkaisuja, jotka muiden silmissä voivat näyttäytyä järjettömiltä. He tarpovat elämässään sellaisille vuorille, joiden valloittaminen pitäisi kaikkien ulkoisten tunnusmerkistöjen valossa, olla mahdotonta. Niinhän se onkin. Jos seuraa muiden neuvoja ja uskoo epäilijöitä.
Näitä vuoria ei kuitenkaan valloiteta muiden kokemuksilla, ei heidän uskollaan tai epäuskolla, vaan sillä aidolla totuudella mikä meillä jokaisella on sisimmässään.
Helppoa, sitä ei elämä ole. Kompromisseja, niitäkin joutuu tekemään. Tärkeintä on kuitenkin, että mitä tahansa tekeekin, sen tekee itselleen oikeista syistä.
Ihmisten kokemusmaailmat eivät ole identtisiä. Ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan tulee aina toimia. On pystyttävä itse elämään tekemiensä ratkaisujen kanssa. Jos joku kanssaihminen ei tätä hyväksy, hänen tiensä johtanee muualle luotasi.
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He seuraavat sydämensä ääntä kohti omaa elämäänsä ja toivovat, että ratkaisut osoittautuvat oikeiksi ja ehkä joskus muutkin ymmärtävät. Elämässä ei ole takuuta. Senkin he tietävät.
He murhehtivat valtavasti. Joskus jopa liikaa. Miettivät "mitä jos" ja kun omat murheet hellittävät, he miettivät muiden murheita - lapsiensa, vanhempiensa, ystäviensä ja muiden läheisten.
Usein he myös ajattelevat mitä muut heistä tai asioista miettivät. Koettavat saada kaikkien mielipiteet huomioiduksi, usein unohtaen kaikkein tärkeimmän eli itsensä. Kysymys kenen elämää tässä eletään, jää usein taka-alalle.
Jos ei huolehdi itsestään, ei kuuntele omia tarpeitaan, unohtaa tutustua kaikkein tärkeimpään ihmiseen - itseensä. Ja jos ei tunne itseään, muut eivät voi tutustua aitoon sinuun. Kanssaihmiset, ne jotka haluavat, saavat syyn käyttää sinua hyväksi ja hyödyntää heikkoa puolta sinussa. Sillä meissä kaikissa on heikkoutemme. Niiden tunteminen on vahvuutta.
Naiset tekevät ratkaisuja, jotka muiden silmissä voivat näyttäytyä järjettömiltä. He tarpovat elämässään sellaisille vuorille, joiden valloittaminen pitäisi kaikkien ulkoisten tunnusmerkistöjen valossa, olla mahdotonta. Niinhän se onkin. Jos seuraa muiden neuvoja ja uskoo epäilijöitä.
Näitä vuoria ei kuitenkaan valloiteta muiden kokemuksilla, ei heidän uskollaan tai epäuskolla, vaan sillä aidolla totuudella mikä meillä jokaisella on sisimmässään.
Helppoa, sitä ei elämä ole. Kompromisseja, niitäkin joutuu tekemään. Tärkeintä on kuitenkin, että mitä tahansa tekeekin, sen tekee itselleen oikeista syistä.
Ihmisten kokemusmaailmat eivät ole identtisiä. Ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan tulee aina toimia. On pystyttävä itse elämään tekemiensä ratkaisujen kanssa. Jos joku kanssaihminen ei tätä hyväksy, hänen tiensä johtanee muualle luotasi.
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He seuraavat sydämensä ääntä kohti omaa elämäänsä ja toivovat, että ratkaisut osoittautuvat oikeiksi ja ehkä joskus muutkin ymmärtävät. Elämässä ei ole takuuta. Senkin he tietävät.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Jos kaikki olisi mennyt toisin
Aika pysähtyy. Kello on 8.52. Akseli syntyi ja eli 46 tuntia ja 18 minuuttia. Tänään hän täyttäisi kahdeksan vuotta.
Tuijotan kelloa ja mietin. Hän menisi toiselle luokalle syksyllä, mutta nyt hän viettäisi kesälomaa. Hyppisi sisarusten kanssa trampoliinilla, pelaisi jalkapalloa ja yöpyisi teltassa viinimarjapensaiden suojassa. Ehkä.
Tai sitten hän istuisi vaikeasti vammautuneena rullatuolissa autettavana 24/7. Olisi kykenemätön kommunikoimaan vieraiden kanssa. Minä äitinä varmasti ymmärtäisin häntä, muu yhteiskunta näkisi hänet taakkana. Pitäisin häntä kädestä ja muistelisin kaunista heinäkuun päivää, kun hän muutti elämämme.
Rakas hän olisi, olisi kortit jaettu tapauksessa miten tahansa. Rakas hän on nytkin. Rakkaampi kuin moni kuvittelee. Hän piirsi ikuisen jäljen sydämeeni ja sai minut koko syntymänsä jälkeen katselemaan maailmaa kuin sadepisaroiden läpi. Näen kaiken saman kuin muutkin, mutta ympärilläni on kalvo, joka suodattaa kokemani eri värisävyjen sävyttämäksi spektriksi.
Haluaisin niin tietää miten elämä olisi mennyt, jos kaikki olisi sujunut kuten suunniteltiin. Jos sairaanhoitajan miehelleni synnytyssalin ulkopuolella lausumat sanat siitä, että kaikki sujuu rutiinilla, olisikin pitänyt paikkansa. Jos emme olisi olleet tilastopoikkeus.
Niin, tämä pieni sana - jos. Ehkä en enää niin paljon jossittele, mutta Akseli kasvaa tässä perheessä aina mukana. Hän elää mielissämme ja antoi lyhyellä elämällä merkityksen meidän muiden elämiin. Koskettaa ja asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Menneisyyden kanssa pitää tehdä rauha, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tunteet pitää tuntea, ajatukset on käytävä läpi ja koetettava löytää sovinto itsensä kanssa. Mutta unohtaa ei tarvitse. Lapsensa on oikeutettu itsellään pitämään riippumatta muiden ihmisten puheista ja mielipiteistä.
Tänääkin, kuten seitsemänä aikaisempan vuotena, ostan kaksi litraa mansikoita ja leivon kakun. Akselin mansikkakakun. Ajattelivatpa muut ihmiset asiasta mitä tahansa. Ei minun elämääni kukaan muu elä.
Tuijotan kelloa ja mietin. Hän menisi toiselle luokalle syksyllä, mutta nyt hän viettäisi kesälomaa. Hyppisi sisarusten kanssa trampoliinilla, pelaisi jalkapalloa ja yöpyisi teltassa viinimarjapensaiden suojassa. Ehkä.
Tai sitten hän istuisi vaikeasti vammautuneena rullatuolissa autettavana 24/7. Olisi kykenemätön kommunikoimaan vieraiden kanssa. Minä äitinä varmasti ymmärtäisin häntä, muu yhteiskunta näkisi hänet taakkana. Pitäisin häntä kädestä ja muistelisin kaunista heinäkuun päivää, kun hän muutti elämämme.
Rakas hän olisi, olisi kortit jaettu tapauksessa miten tahansa. Rakas hän on nytkin. Rakkaampi kuin moni kuvittelee. Hän piirsi ikuisen jäljen sydämeeni ja sai minut koko syntymänsä jälkeen katselemaan maailmaa kuin sadepisaroiden läpi. Näen kaiken saman kuin muutkin, mutta ympärilläni on kalvo, joka suodattaa kokemani eri värisävyjen sävyttämäksi spektriksi.
Haluaisin niin tietää miten elämä olisi mennyt, jos kaikki olisi sujunut kuten suunniteltiin. Jos sairaanhoitajan miehelleni synnytyssalin ulkopuolella lausumat sanat siitä, että kaikki sujuu rutiinilla, olisikin pitänyt paikkansa. Jos emme olisi olleet tilastopoikkeus.
Niin, tämä pieni sana - jos. Ehkä en enää niin paljon jossittele, mutta Akseli kasvaa tässä perheessä aina mukana. Hän elää mielissämme ja antoi lyhyellä elämällä merkityksen meidän muiden elämiin. Koskettaa ja asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Menneisyyden kanssa pitää tehdä rauha, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tunteet pitää tuntea, ajatukset on käytävä läpi ja koetettava löytää sovinto itsensä kanssa. Mutta unohtaa ei tarvitse. Lapsensa on oikeutettu itsellään pitämään riippumatta muiden ihmisten puheista ja mielipiteistä.
Tänääkin, kuten seitsemänä aikaisempan vuotena, ostan kaksi litraa mansikoita ja leivon kakun. Akselin mansikkakakun. Ajattelivatpa muut ihmiset asiasta mitä tahansa. Ei minun elämääni kukaan muu elä.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Itä-Preussilainen puolipidäte
Elämä soljuu eteenpäin. Sitä urautuu arkeen ja toistaa rutiineja toisensa perään. Päivät näyttäytyvät samanlaisina ja ihminen kulkee silmälaput silmillään. Arjesta tulee raskasta ja elämästä katoaa ilo. Sitä unohtaa miten pienistä asioista onni koostuu.
Sitä kävelee eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava työjuhta. Niska- ja hartiaseutu on niin lukkiutunut, ettei näe ympärillään olevia elämän tarjoamia pieniä ihmeitä. Ei osaa oikeasti katsoa edessään avautuvaa meren ulappaa, näkee vain veden, joka saa aikaiseksi kylmän luihin ja ytimiin puhaltavan tuulen. Unohtaa aistia aamukasteen kukkivien kukkien terälehdillä, sen sijaan katsoo alas ja kiroaa kengän sisässä olevaa kiveä. Ei ehdi maistamaan ruokaansa, harmittelee sen sijaan, että keho tarvitsee ravintoa, ettei mieli ärsyynny lisää. Ei oikeasti katso taivaan sineä, vaan sitä, että pian sataa ja pyykitkin ovat ulkona kuivamassa.
Elämä ottaa välillä puolipidätteitä. Havahduttaa antamaan tilaisuuden nähdä, että elämä on lahja. Useasti nämä pidätteet ovat pieniä, juuri sellaisia, kuin täydellisessä harmoniassa oleva ratsukon yhteistyö. Ulkopuoliset eivät sitä havaitse, mutta hevonen aistii tuo ratsastajan pienen hengityksen pidätyksen ja osaa muuttaa annettua tehtävää. Se onkin eläin, joka on kosketuksissa vaistoihinsa. Samaa ei voi sanoa ihmisestä.
Useimmilta meistä nämä hienovaraiset avut menevät ohi. Ne voi havaita pienenä häiriötekijänä arjen rutiineissa. Seikkoina, jotka ohipyyhkäistynä vain harmittavat häiritsevinä kaavan rikkojina. Mutta ne eivät saa meitä nostamaan päätämme ja katsomaan elämäämme uusin silmin. Emme näe tätä oravanpyörää, jota elämäksemme kutsutaan, emmekä ymmärrä, että siitä voi astua ulos. Pyöritämme sen sijaan sen rattaita entistä kovempaa aivan itse.
Joskus se sitten tapahtuu - itä-preusillainen puolipidäte. Molemmista ohjista vedetään niin, että liike hidastuu ja jopa pysähtyy kuin seinään. Silloin seisomme yksin omassa kuplassamme ja mietimme miten tässä näin kävi. Enkö huomannut hienovaraisia merkkejä? Enkö osannut lukea omaa elämääni paremmin? Kuka nämä kaikki vaatimukset asetti? Ja kuka on tuo ihminen, joka elää tuota minun elämäkseni kutsuttua näytelmää?
Osa seisahtuu vain hetkeksi. Häiritsevä kivi poistetaan kengästä ja jatketaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Ehkä jopa kovennetaan tahtia, jotta pienet kepit rattaissa katkeaisivat entistä nopeammin, eivätkä enää pysäyttäisi liikettä. Aterian voi asettaa tarjottimelle, mutta syömään ei voi pakottaa.
Mutta ne, jotka pysähtyvät, riisuvat kengät ja kävelevät ruohikossa paljain jaloin, voivat aistia jotain uutta. Nähdä elämänsä ja itsensä aidosti. Pysähtyä ja hengittää. Huomata olevansa jotain muuta kuin ulkoapäin asetetut vaatimukset ja kriteerit. Ihan vaan olla oma itsensä. Se riittää elämälle. Miksi se ei riittäisi ihmisille?
Sitä kävelee eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava työjuhta. Niska- ja hartiaseutu on niin lukkiutunut, ettei näe ympärillään olevia elämän tarjoamia pieniä ihmeitä. Ei osaa oikeasti katsoa edessään avautuvaa meren ulappaa, näkee vain veden, joka saa aikaiseksi kylmän luihin ja ytimiin puhaltavan tuulen. Unohtaa aistia aamukasteen kukkivien kukkien terälehdillä, sen sijaan katsoo alas ja kiroaa kengän sisässä olevaa kiveä. Ei ehdi maistamaan ruokaansa, harmittelee sen sijaan, että keho tarvitsee ravintoa, ettei mieli ärsyynny lisää. Ei oikeasti katso taivaan sineä, vaan sitä, että pian sataa ja pyykitkin ovat ulkona kuivamassa.
Elämä ottaa välillä puolipidätteitä. Havahduttaa antamaan tilaisuuden nähdä, että elämä on lahja. Useasti nämä pidätteet ovat pieniä, juuri sellaisia, kuin täydellisessä harmoniassa oleva ratsukon yhteistyö. Ulkopuoliset eivät sitä havaitse, mutta hevonen aistii tuo ratsastajan pienen hengityksen pidätyksen ja osaa muuttaa annettua tehtävää. Se onkin eläin, joka on kosketuksissa vaistoihinsa. Samaa ei voi sanoa ihmisestä.
Useimmilta meistä nämä hienovaraiset avut menevät ohi. Ne voi havaita pienenä häiriötekijänä arjen rutiineissa. Seikkoina, jotka ohipyyhkäistynä vain harmittavat häiritsevinä kaavan rikkojina. Mutta ne eivät saa meitä nostamaan päätämme ja katsomaan elämäämme uusin silmin. Emme näe tätä oravanpyörää, jota elämäksemme kutsutaan, emmekä ymmärrä, että siitä voi astua ulos. Pyöritämme sen sijaan sen rattaita entistä kovempaa aivan itse.
Joskus se sitten tapahtuu - itä-preusillainen puolipidäte. Molemmista ohjista vedetään niin, että liike hidastuu ja jopa pysähtyy kuin seinään. Silloin seisomme yksin omassa kuplassamme ja mietimme miten tässä näin kävi. Enkö huomannut hienovaraisia merkkejä? Enkö osannut lukea omaa elämääni paremmin? Kuka nämä kaikki vaatimukset asetti? Ja kuka on tuo ihminen, joka elää tuota minun elämäkseni kutsuttua näytelmää?
Osa seisahtuu vain hetkeksi. Häiritsevä kivi poistetaan kengästä ja jatketaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Ehkä jopa kovennetaan tahtia, jotta pienet kepit rattaissa katkeaisivat entistä nopeammin, eivätkä enää pysäyttäisi liikettä. Aterian voi asettaa tarjottimelle, mutta syömään ei voi pakottaa.
Mutta ne, jotka pysähtyvät, riisuvat kengät ja kävelevät ruohikossa paljain jaloin, voivat aistia jotain uutta. Nähdä elämänsä ja itsensä aidosti. Pysähtyä ja hengittää. Huomata olevansa jotain muuta kuin ulkoapäin asetetut vaatimukset ja kriteerit. Ihan vaan olla oma itsensä. Se riittää elämälle. Miksi se ei riittäisi ihmisille?
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Kesä on...
Kesä on lupaus valosta, pitkistä päivistä, lämmöstä ja rauhasta. Montaa kesää olen odottanut, moni on muotonsa lupauksistaan muuttannut ja lopulta ikuisesti tummalla pitsireunuksella reunustanut.
Kesä on vuodenajoista petollisin. Se ottaa syleilyynsä ja antaa ripauksen kaikesta hyvästä, mutta sen jokaiseen henkäykseen on jo kirjoitettu sen loppu. Ennen odotin kesän valoa, luottaen sen loisteeseen, nyt tiedän sen tuovan tulleessaan myös pimeyden.
Oliko ennen paremmin? Silloin kuin en tiennyt jokaisen alun sisältävän myös lopun. Silloin kuin vielä uskoin, että elämän loppuminen koskettaa vain joitain muita. Olinko silloin onnellisempi?
En tiedä. Olin ainakin tietämättömämpi. Onnellisuus on niin kovin häilyvä käsite. Nyt kaikki on erilaista. Ajanlasku on alkanut uudestaan. Kesä, jolloin Akseli kuoli, muutti kaiken.
Ja silti. Katson järven tyyntä pintaa, kuten kaikkina aikaisimpina kesinä. Olen aivan hiljaa ja odotan. Suljen silmäni ja keskityn. Tunnen sen, pienen henkäyksen, aivan hennon kosketuksen. Olet siinä ja kun en liikaa pinnistele, pysyt hetken.
Yhä kahdeksan vuoden jälkeen silmäni kostuvat. Olet lähellä, mutta silti niin kaukana. Kyyneleistäni voisi punoa helminauhan, pienen polun järven selälle loistamaan yhdessä täysikuun sillan kanssa. Minulle riittää tuo sanaton silta - sielujen yhteys. Sen on oltava tarpeeksi, muuta en saa. Sen olen oppinut.
Olet opettanut minut olemaan pelkäämättä elämää. Näkemään kaiken turhuuden läpi ja kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jos lapseni, sekä sinä, että siskosi Elina, ovat astuneet rajan tuolle puolen, miten minä voisin tässä elämässä enää vapista?
En tiedä oliko asiat ennen paremmin. Nyt ne ovat kuten ovat. Mennyttä ei voi muuttaa. Pidän kiinni - pienen hetken - vaikka tiedän, että olet vapaa. Olet opettanut minulle elämän ainutlaatuisuuden. Siitä sinua kiitän. Pidän silmäni vielä hetken suljettuina. Kyllä, juuri nyt, tässä hetkessä, olen onnellinen.
Kesä on vuodenajoista petollisin. Se ottaa syleilyynsä ja antaa ripauksen kaikesta hyvästä, mutta sen jokaiseen henkäykseen on jo kirjoitettu sen loppu. Ennen odotin kesän valoa, luottaen sen loisteeseen, nyt tiedän sen tuovan tulleessaan myös pimeyden.
Oliko ennen paremmin? Silloin kuin en tiennyt jokaisen alun sisältävän myös lopun. Silloin kuin vielä uskoin, että elämän loppuminen koskettaa vain joitain muita. Olinko silloin onnellisempi?
En tiedä. Olin ainakin tietämättömämpi. Onnellisuus on niin kovin häilyvä käsite. Nyt kaikki on erilaista. Ajanlasku on alkanut uudestaan. Kesä, jolloin Akseli kuoli, muutti kaiken.
Ja silti. Katson järven tyyntä pintaa, kuten kaikkina aikaisimpina kesinä. Olen aivan hiljaa ja odotan. Suljen silmäni ja keskityn. Tunnen sen, pienen henkäyksen, aivan hennon kosketuksen. Olet siinä ja kun en liikaa pinnistele, pysyt hetken.
Yhä kahdeksan vuoden jälkeen silmäni kostuvat. Olet lähellä, mutta silti niin kaukana. Kyyneleistäni voisi punoa helminauhan, pienen polun järven selälle loistamaan yhdessä täysikuun sillan kanssa. Minulle riittää tuo sanaton silta - sielujen yhteys. Sen on oltava tarpeeksi, muuta en saa. Sen olen oppinut.
Olet opettanut minut olemaan pelkäämättä elämää. Näkemään kaiken turhuuden läpi ja kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jos lapseni, sekä sinä, että siskosi Elina, ovat astuneet rajan tuolle puolen, miten minä voisin tässä elämässä enää vapista?
En tiedä oliko asiat ennen paremmin. Nyt ne ovat kuten ovat. Mennyttä ei voi muuttaa. Pidän kiinni - pienen hetken - vaikka tiedän, että olet vapaa. Olet opettanut minulle elämän ainutlaatuisuuden. Siitä sinua kiitän. Pidän silmäni vielä hetken suljettuina. Kyllä, juuri nyt, tässä hetkessä, olen onnellinen.
perjantai 29. kesäkuuta 2012
"Poika on mieluisempi"
Tapasin vanhemman rouvan. Erinnäisistä syistä olin käymässä hänen kotonaan, jossa asui yhdessä kaksi sukupolvea. Kyse oli ensikohtaamisesta ja aika todennäköisesti myös viimeisestä, koska rouva asuu paikkakunnalla, jossa en yleensä liiku.
Mukanani minulla oli lapsistani neiti ysivee, herra kuusvee ja neiti yksvee. Tämä jo tietenkin tekee tapaamisesta hieman haastavan. Ja siihen kun lisätään, että rouvan ikä oli lähes kolminumeroinen ja kuulo ei ollut aivan parhaassa terässä. Mutta järjenjuoksu pelasi. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Nähtyäni lapseni rouva totesi kylmän viileästi, "Poikahan noista on mieluisin". Mitäs siihen vastataan? Sanoin, että kyllä kaikki lapseni ovat yhtä mieluisia. Tähän rouva jatkoi, että niin varmaan, eihän niitä tyttöjäkään todennäköisesti vihata. Että siinä ne vaihtoehdot olivat.
Oikein tai väärin, en käynyt asiasta rouvan kanssa enempää keskustelua. Olen aina ajatellut, että tällaiset lauseet kertovat niiden sanojasta enemmän, kuin siitä kenelle ne on lausuttu. Ajattelin, ettei ole minun tehtäväni käydä oikomaan rouvan käsityksiä vastaamaan omiani, mutta mielessäni kävi kysymys, siitä minkälaisen elämän rouva oli joutunut elämään ja mitä tunteita hän piti sisällään.
Samalla mieleeni palasi ne lukemattomat kerrat kun olen Akselin ja Elinan jälkeen saanut kuulla mitä uskomattomampia lausahduksia ihmisten suusta. Olen ajatellut, etteivät ihmiset tahallaan ilkeitä ole, he eivät vaan tiedä miten tietyissä tilanteissa toimia. Mutta tuntuu jokseenkin kohtuutomalta joutua sen lisäksi, että yrität löytää mieltä elämääsi, syytä jatkaa eteenpäin, suurimman surun keskellä, ymmärtämään kanssaihmisiä, jotka lohduttaakseen päästävät suustaan kaikenlaisia sammakoita.
Lauseet "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minultakin kuoli villakoira kuukausi sitten" tai "Senkun vaan uutta lasta yrittämään, eihän hänen elämä mitään helppoa olisi ollut" tai "Lääketiede varmaan hyötyy tästä ja osaa toimia toisin seuraavassa tapauksessa", ei todellakaan lapsen kuollessa lohduta.
Niinpä rouvaa katsoessa mietin selittäisinkö hänelle minkäarvoisia mielestäni kaikki lapset ovat. Miten he ovat elämän pieniä ihmeitä, lahjoja jotka saa hetken pitää luonaan. Siitä miten lapsia ei hankita, heidät saadaan ja aika, jonka heidät saa luonaan pitää on, kokonainen elämä, siihen mahtuu kaikki arvokas, oli sen kesto kuinka lyhyt tahansa. Sillä onko lapsi tyttö tai poika, ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että hän on olemassa, juuri tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ei ole tietoa.
Ehkä minun tehtäväni ei ole sitä lähes satavuotiaalle selittää. Kysehän on vain minun mielipiteestäni. Hänellä on oikeus omaansa. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivoin, ettei hän ollut saanut tuota tyttöihin kohdistuvaa vihaa kovin konkreettisesti kokea. Sellainen kun voi myrkyttää mielen pitkäksi aikaa.
Mukanani minulla oli lapsistani neiti ysivee, herra kuusvee ja neiti yksvee. Tämä jo tietenkin tekee tapaamisesta hieman haastavan. Ja siihen kun lisätään, että rouvan ikä oli lähes kolminumeroinen ja kuulo ei ollut aivan parhaassa terässä. Mutta järjenjuoksu pelasi. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Nähtyäni lapseni rouva totesi kylmän viileästi, "Poikahan noista on mieluisin". Mitäs siihen vastataan? Sanoin, että kyllä kaikki lapseni ovat yhtä mieluisia. Tähän rouva jatkoi, että niin varmaan, eihän niitä tyttöjäkään todennäköisesti vihata. Että siinä ne vaihtoehdot olivat.
Oikein tai väärin, en käynyt asiasta rouvan kanssa enempää keskustelua. Olen aina ajatellut, että tällaiset lauseet kertovat niiden sanojasta enemmän, kuin siitä kenelle ne on lausuttu. Ajattelin, ettei ole minun tehtäväni käydä oikomaan rouvan käsityksiä vastaamaan omiani, mutta mielessäni kävi kysymys, siitä minkälaisen elämän rouva oli joutunut elämään ja mitä tunteita hän piti sisällään.
Samalla mieleeni palasi ne lukemattomat kerrat kun olen Akselin ja Elinan jälkeen saanut kuulla mitä uskomattomampia lausahduksia ihmisten suusta. Olen ajatellut, etteivät ihmiset tahallaan ilkeitä ole, he eivät vaan tiedä miten tietyissä tilanteissa toimia. Mutta tuntuu jokseenkin kohtuutomalta joutua sen lisäksi, että yrität löytää mieltä elämääsi, syytä jatkaa eteenpäin, suurimman surun keskellä, ymmärtämään kanssaihmisiä, jotka lohduttaakseen päästävät suustaan kaikenlaisia sammakoita.
Lauseet "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minultakin kuoli villakoira kuukausi sitten" tai "Senkun vaan uutta lasta yrittämään, eihän hänen elämä mitään helppoa olisi ollut" tai "Lääketiede varmaan hyötyy tästä ja osaa toimia toisin seuraavassa tapauksessa", ei todellakaan lapsen kuollessa lohduta.
Niinpä rouvaa katsoessa mietin selittäisinkö hänelle minkäarvoisia mielestäni kaikki lapset ovat. Miten he ovat elämän pieniä ihmeitä, lahjoja jotka saa hetken pitää luonaan. Siitä miten lapsia ei hankita, heidät saadaan ja aika, jonka heidät saa luonaan pitää on, kokonainen elämä, siihen mahtuu kaikki arvokas, oli sen kesto kuinka lyhyt tahansa. Sillä onko lapsi tyttö tai poika, ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että hän on olemassa, juuri tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ei ole tietoa.
Ehkä minun tehtäväni ei ole sitä lähes satavuotiaalle selittää. Kysehän on vain minun mielipiteestäni. Hänellä on oikeus omaansa. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivoin, ettei hän ollut saanut tuota tyttöihin kohdistuvaa vihaa kovin konkreettisesti kokea. Sellainen kun voi myrkyttää mielen pitkäksi aikaa.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Nappikset jalustimiin
Kaksi vuosikymmentä sitä on katseltu, kuunneltu ja vähän tunnusteltu. Seisottu kentän laidalla ensiksi nuoruuden rakkauden huumassa ja viime aikoina tenavien tempauksia seuratessa. Neljän vuoden välein on hehkutettu maailmanmestaria ja toisen neljän vuoden Euroopan mestaria.
Olen yrittänyt ymmärtää ja avarakatseisesti tarkastella lajin hienouksia. Väitän, että tiedän jotain ja tämä on johtanut siihen, että seuraan vain joko lasten matseja tai EM- ja MM-otteluita. Mestareiden liigakin välillä menee. Vauhtia pitää olla, taitavia pelintekijöitä ja tietenkin miesten otteluissa hyvännäköisiä pelaajia, koska eihän sitä nyt koko ajan jaksa analysoida pelitilanteita.
"Poikkitieteellisyyttä" meillä on harjoiteltu siten, että olen jossain vaiheessa nuoruutta seissyt maalissa, jotta on voitu harjoitella vetoja ja taas mieheni on pari kertaa kivunnut hevosen selkään. Se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulema oli, että eihän sitä ratsastusta voi harrastaa vakavissaan, kun sillä hevosella on ihan oma tahto ja se menee mihin sitä huvittaa, ei sinne mihin olisi pitänyt.
Niinpä. Selitäpä siinä sitten, että sehän se yksi lajin hienouksista onkin. Se kun saa yhteistyön toimimaan saumattomasti. Tämä ei valitettavasti onnistu ihan parilla ratsastuskerralla. Mutta, joko intressi on olemassa tai sitten ei. You can lead the horse to the water but you can't make him drink. Mieheni mielestä kun osaa jonkun urheilulajin kunnolla, niin muutkin ovat vähän helpompia. Eikä oikeasti niin kovin vähäkään, jos on vihkiytynyt kuningaslajin eli jalkapallon saloihin. Tämä teoria meni romukoppaan tuossa kokeilussa. Asiasta ei sen jälkeen jostain syystä paljon ole puhuttu.
Mutta minulla ei ole mitään itsekritiikkiä eikä -suojelua minkään urheilumuodon suhteen. Joten tänään olin ensiksi aivan loistavalla ratsastustunnilla. Poni kulki alla edellistä kertaa paremmin ja saimme yhteistyömme hetkittäin jopa saumattomaksi. Tulipa jopa pitkästä aikaa pikkutyttömäinen halu laukata villisti pitkin peltoja, sen sijaan, että työskennellä tarkasti kymmenen metrin laukkavolttien kanssa.
Ratsastuksen jälkeen nappikset jalkaan ja elämäni ensimmäisiin futistreeneihin. Kentälle oli kokoontunut mukava joukko jalkapalloäitejä. Ensiksi lämmiteltiin, tehtiin tekniikkaharjoituksia ja lopuksi pelattiin. Täytyy myöntää, että pelikuviot omassa päässä olivat jokseenkin kehittyneemmät, kuin todellinen toiminta kentällä. Jostain syystä meno ei ollut ihan kuin tv-ruudussa iltaisin. Mutta pelkästään jo se kiljunnan ja ilon määrä, oli jotain ainutlaatuista.
Ja kertoohan sekin jotain, että saimme katsojiakin. Heillä näytti olevan hauskaa ja seurasivat koko pelin kiinteästi hyttysten valloittaman kentän laidalla. Sehän osoittaa, että peli oli varmasti ihan yhtä mielenkiintoista kuin Englannin ja Ukrainan tämän iltainen kohtaaminen.
Lopputulema oli, että jotta saan oman kroppani tekemään pallon kanssa sen mitä jo ajatuksissa teen, aion jatkaa harrastamistani. Mielikuvaharjoitusten perusteellahan syntyy kaikenlaisia mestareista :)
Olen yrittänyt ymmärtää ja avarakatseisesti tarkastella lajin hienouksia. Väitän, että tiedän jotain ja tämä on johtanut siihen, että seuraan vain joko lasten matseja tai EM- ja MM-otteluita. Mestareiden liigakin välillä menee. Vauhtia pitää olla, taitavia pelintekijöitä ja tietenkin miesten otteluissa hyvännäköisiä pelaajia, koska eihän sitä nyt koko ajan jaksa analysoida pelitilanteita.
"Poikkitieteellisyyttä" meillä on harjoiteltu siten, että olen jossain vaiheessa nuoruutta seissyt maalissa, jotta on voitu harjoitella vetoja ja taas mieheni on pari kertaa kivunnut hevosen selkään. Se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulema oli, että eihän sitä ratsastusta voi harrastaa vakavissaan, kun sillä hevosella on ihan oma tahto ja se menee mihin sitä huvittaa, ei sinne mihin olisi pitänyt.
Niinpä. Selitäpä siinä sitten, että sehän se yksi lajin hienouksista onkin. Se kun saa yhteistyön toimimaan saumattomasti. Tämä ei valitettavasti onnistu ihan parilla ratsastuskerralla. Mutta, joko intressi on olemassa tai sitten ei. You can lead the horse to the water but you can't make him drink. Mieheni mielestä kun osaa jonkun urheilulajin kunnolla, niin muutkin ovat vähän helpompia. Eikä oikeasti niin kovin vähäkään, jos on vihkiytynyt kuningaslajin eli jalkapallon saloihin. Tämä teoria meni romukoppaan tuossa kokeilussa. Asiasta ei sen jälkeen jostain syystä paljon ole puhuttu.
Mutta minulla ei ole mitään itsekritiikkiä eikä -suojelua minkään urheilumuodon suhteen. Joten tänään olin ensiksi aivan loistavalla ratsastustunnilla. Poni kulki alla edellistä kertaa paremmin ja saimme yhteistyömme hetkittäin jopa saumattomaksi. Tulipa jopa pitkästä aikaa pikkutyttömäinen halu laukata villisti pitkin peltoja, sen sijaan, että työskennellä tarkasti kymmenen metrin laukkavolttien kanssa.
Ratsastuksen jälkeen nappikset jalkaan ja elämäni ensimmäisiin futistreeneihin. Kentälle oli kokoontunut mukava joukko jalkapalloäitejä. Ensiksi lämmiteltiin, tehtiin tekniikkaharjoituksia ja lopuksi pelattiin. Täytyy myöntää, että pelikuviot omassa päässä olivat jokseenkin kehittyneemmät, kuin todellinen toiminta kentällä. Jostain syystä meno ei ollut ihan kuin tv-ruudussa iltaisin. Mutta pelkästään jo se kiljunnan ja ilon määrä, oli jotain ainutlaatuista.
Ja kertoohan sekin jotain, että saimme katsojiakin. Heillä näytti olevan hauskaa ja seurasivat koko pelin kiinteästi hyttysten valloittaman kentän laidalla. Sehän osoittaa, että peli oli varmasti ihan yhtä mielenkiintoista kuin Englannin ja Ukrainan tämän iltainen kohtaaminen.
Lopputulema oli, että jotta saan oman kroppani tekemään pallon kanssa sen mitä jo ajatuksissa teen, aion jatkaa harrastamistani. Mielikuvaharjoitusten perusteellahan syntyy kaikenlaisia mestareista :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)