Kaunis oli päivä myös tasan kahdeksan vuotta sitten. Tietyt päivämäärät painuvat ihmisen muistiin ikuisiksi ajoiksi. Tuolloin aurinko paistoi vaahteroiden lehtien välistä ja aivan kuin luonto olisi vain odottanut.
Saattojoukko seisoi hiljaisen pienen arkun äärellä. Se oli Akselin isän itsensä veistämä. Kaikki vähäinen mitä tämän lapsen eteen voitiin vielä tehdä itse, tehtiin. Hautakivi valittiin pihan omista kivistä - yksi oli jäänyt kiviaidan tekemisen jälkeen yli. Se oli liian sileäpintainen laitettavaksi kivimuuriin. Sille oli varattu muu tärkeämpi tehtävä. Se selvisi nyt.
Emme seisseet kirkon emmekä siunauskappelin suojissa vain ulkona luonnossa kaiken äärettömyyden keskellä. Ihmisen rakentamat seinät, yritykset ottaa haltuunsa jotain meille käsittämätöntä, ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Ulkona keskikesän kauneimpana hetkenä hiljennyimme hautausmaan vaahteran alle siunaamaan lastamme haudan lepoon.
Pappi lausui muutaman sanan. Käsittämättömän edessä ei ole lauseita, jotka auttavat. On vain suuri tyhjyys. Sen täytti sellon kauniit soinnit, jousten tapailessa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie säveliä. Oli aivan hiljaista, aivan kuin luonto olisi seisahtanut ja pysähtynyt kuuntelemaan. Lopuksi vielä kanttori lauloi Mun kanteeleeni kauniimmin laulun.
En muista puheita, mutta muistan musiikin. Muistan sen tunteen, joka minut ympäröi. Muistan äärettömän hiljaisuuden ja jonkilaisen puhtauden. Muistan rauhan, joka minut kaiken haurauden keskellä ympäröi. Muistan auringonsäteet ja vaahteran vihreyden. Kaiken tämän muistan.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä kanttori soitti meille. Hän oli tilaisuudessa kokenut vahvasti Pyhän läsnäolon. Vahvempana kuin koskaan. Hänen oli ollut pakko soittaa jakaakseen tämän kokemuksen. Tunne hänen osaltaan oli ollut niin vahva. Puhelu lohdutti minua. Hänkin tunsi jotain.
En tiedä mikä on totta. En tiedä vastauksia. Minulla on edelleen valtava määrä kysymyksiä. En vieläkään ymmärrä. En edes väitä tietäväni jotain. Mutta sen tiedän mitä koin ja tunsin. En edes halua, että sille koetetaan antaa ulkopuolisten taholta merkitys. Että sitä koetetaan selittää tieteen tai muilla ihmisen kehittämillä käsitteillä.
Se oli minun kokemukseni, miten sitä kukaan muu edes osaisi selittää? Ja ennen kaikkea, miksi pitäisi. Miksi, jonkun muun pitäisi se koettaa pukea hyväksyttäviin selityksiin tai mitattaviin suureisiin. Minulle asiassa riittää oma kokemukseni. Se suuri hiljaisuus, joka minua kahdeksan vuotta sitten lohdutti, miksi sitä pitäisi kenenkään selitää?
maanantai 30. heinäkuuta 2012
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Muutama sananen naisista
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He kantavat sisällään niin paljon, kätkevät sydämiinsä surunsa, vievät elämää eteenpäin ja muiden silmissä toivottomissa tilanteissa uskaltavat uskoa ja toivoa.
He murhehtivat valtavasti. Joskus jopa liikaa. Miettivät "mitä jos" ja kun omat murheet hellittävät, he miettivät muiden murheita - lapsiensa, vanhempiensa, ystäviensä ja muiden läheisten.
Usein he myös ajattelevat mitä muut heistä tai asioista miettivät. Koettavat saada kaikkien mielipiteet huomioiduksi, usein unohtaen kaikkein tärkeimmän eli itsensä. Kysymys kenen elämää tässä eletään, jää usein taka-alalle.
Jos ei huolehdi itsestään, ei kuuntele omia tarpeitaan, unohtaa tutustua kaikkein tärkeimpään ihmiseen - itseensä. Ja jos ei tunne itseään, muut eivät voi tutustua aitoon sinuun. Kanssaihmiset, ne jotka haluavat, saavat syyn käyttää sinua hyväksi ja hyödyntää heikkoa puolta sinussa. Sillä meissä kaikissa on heikkoutemme. Niiden tunteminen on vahvuutta.
Naiset tekevät ratkaisuja, jotka muiden silmissä voivat näyttäytyä järjettömiltä. He tarpovat elämässään sellaisille vuorille, joiden valloittaminen pitäisi kaikkien ulkoisten tunnusmerkistöjen valossa, olla mahdotonta. Niinhän se onkin. Jos seuraa muiden neuvoja ja uskoo epäilijöitä.
Näitä vuoria ei kuitenkaan valloiteta muiden kokemuksilla, ei heidän uskollaan tai epäuskolla, vaan sillä aidolla totuudella mikä meillä jokaisella on sisimmässään.
Helppoa, sitä ei elämä ole. Kompromisseja, niitäkin joutuu tekemään. Tärkeintä on kuitenkin, että mitä tahansa tekeekin, sen tekee itselleen oikeista syistä.
Ihmisten kokemusmaailmat eivät ole identtisiä. Ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan tulee aina toimia. On pystyttävä itse elämään tekemiensä ratkaisujen kanssa. Jos joku kanssaihminen ei tätä hyväksy, hänen tiensä johtanee muualle luotasi.
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He seuraavat sydämensä ääntä kohti omaa elämäänsä ja toivovat, että ratkaisut osoittautuvat oikeiksi ja ehkä joskus muutkin ymmärtävät. Elämässä ei ole takuuta. Senkin he tietävät.
He murhehtivat valtavasti. Joskus jopa liikaa. Miettivät "mitä jos" ja kun omat murheet hellittävät, he miettivät muiden murheita - lapsiensa, vanhempiensa, ystäviensä ja muiden läheisten.
Usein he myös ajattelevat mitä muut heistä tai asioista miettivät. Koettavat saada kaikkien mielipiteet huomioiduksi, usein unohtaen kaikkein tärkeimmän eli itsensä. Kysymys kenen elämää tässä eletään, jää usein taka-alalle.
Jos ei huolehdi itsestään, ei kuuntele omia tarpeitaan, unohtaa tutustua kaikkein tärkeimpään ihmiseen - itseensä. Ja jos ei tunne itseään, muut eivät voi tutustua aitoon sinuun. Kanssaihmiset, ne jotka haluavat, saavat syyn käyttää sinua hyväksi ja hyödyntää heikkoa puolta sinussa. Sillä meissä kaikissa on heikkoutemme. Niiden tunteminen on vahvuutta.
Naiset tekevät ratkaisuja, jotka muiden silmissä voivat näyttäytyä järjettömiltä. He tarpovat elämässään sellaisille vuorille, joiden valloittaminen pitäisi kaikkien ulkoisten tunnusmerkistöjen valossa, olla mahdotonta. Niinhän se onkin. Jos seuraa muiden neuvoja ja uskoo epäilijöitä.
Näitä vuoria ei kuitenkaan valloiteta muiden kokemuksilla, ei heidän uskollaan tai epäuskolla, vaan sillä aidolla totuudella mikä meillä jokaisella on sisimmässään.
Helppoa, sitä ei elämä ole. Kompromisseja, niitäkin joutuu tekemään. Tärkeintä on kuitenkin, että mitä tahansa tekeekin, sen tekee itselleen oikeista syistä.
Ihmisten kokemusmaailmat eivät ole identtisiä. Ei ole käsikirjoitusta, jonka mukaan tulee aina toimia. On pystyttävä itse elämään tekemiensä ratkaisujen kanssa. Jos joku kanssaihminen ei tätä hyväksy, hänen tiensä johtanee muualle luotasi.
Naiset ovat uskomattoman vahvoja. He seuraavat sydämensä ääntä kohti omaa elämäänsä ja toivovat, että ratkaisut osoittautuvat oikeiksi ja ehkä joskus muutkin ymmärtävät. Elämässä ei ole takuuta. Senkin he tietävät.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Jos kaikki olisi mennyt toisin
Aika pysähtyy. Kello on 8.52. Akseli syntyi ja eli 46 tuntia ja 18 minuuttia. Tänään hän täyttäisi kahdeksan vuotta.
Tuijotan kelloa ja mietin. Hän menisi toiselle luokalle syksyllä, mutta nyt hän viettäisi kesälomaa. Hyppisi sisarusten kanssa trampoliinilla, pelaisi jalkapalloa ja yöpyisi teltassa viinimarjapensaiden suojassa. Ehkä.
Tai sitten hän istuisi vaikeasti vammautuneena rullatuolissa autettavana 24/7. Olisi kykenemätön kommunikoimaan vieraiden kanssa. Minä äitinä varmasti ymmärtäisin häntä, muu yhteiskunta näkisi hänet taakkana. Pitäisin häntä kädestä ja muistelisin kaunista heinäkuun päivää, kun hän muutti elämämme.
Rakas hän olisi, olisi kortit jaettu tapauksessa miten tahansa. Rakas hän on nytkin. Rakkaampi kuin moni kuvittelee. Hän piirsi ikuisen jäljen sydämeeni ja sai minut koko syntymänsä jälkeen katselemaan maailmaa kuin sadepisaroiden läpi. Näen kaiken saman kuin muutkin, mutta ympärilläni on kalvo, joka suodattaa kokemani eri värisävyjen sävyttämäksi spektriksi.
Haluaisin niin tietää miten elämä olisi mennyt, jos kaikki olisi sujunut kuten suunniteltiin. Jos sairaanhoitajan miehelleni synnytyssalin ulkopuolella lausumat sanat siitä, että kaikki sujuu rutiinilla, olisikin pitänyt paikkansa. Jos emme olisi olleet tilastopoikkeus.
Niin, tämä pieni sana - jos. Ehkä en enää niin paljon jossittele, mutta Akseli kasvaa tässä perheessä aina mukana. Hän elää mielissämme ja antoi lyhyellä elämällä merkityksen meidän muiden elämiin. Koskettaa ja asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Menneisyyden kanssa pitää tehdä rauha, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tunteet pitää tuntea, ajatukset on käytävä läpi ja koetettava löytää sovinto itsensä kanssa. Mutta unohtaa ei tarvitse. Lapsensa on oikeutettu itsellään pitämään riippumatta muiden ihmisten puheista ja mielipiteistä.
Tänääkin, kuten seitsemänä aikaisempan vuotena, ostan kaksi litraa mansikoita ja leivon kakun. Akselin mansikkakakun. Ajattelivatpa muut ihmiset asiasta mitä tahansa. Ei minun elämääni kukaan muu elä.
Tuijotan kelloa ja mietin. Hän menisi toiselle luokalle syksyllä, mutta nyt hän viettäisi kesälomaa. Hyppisi sisarusten kanssa trampoliinilla, pelaisi jalkapalloa ja yöpyisi teltassa viinimarjapensaiden suojassa. Ehkä.
Tai sitten hän istuisi vaikeasti vammautuneena rullatuolissa autettavana 24/7. Olisi kykenemätön kommunikoimaan vieraiden kanssa. Minä äitinä varmasti ymmärtäisin häntä, muu yhteiskunta näkisi hänet taakkana. Pitäisin häntä kädestä ja muistelisin kaunista heinäkuun päivää, kun hän muutti elämämme.
Rakas hän olisi, olisi kortit jaettu tapauksessa miten tahansa. Rakas hän on nytkin. Rakkaampi kuin moni kuvittelee. Hän piirsi ikuisen jäljen sydämeeni ja sai minut koko syntymänsä jälkeen katselemaan maailmaa kuin sadepisaroiden läpi. Näen kaiken saman kuin muutkin, mutta ympärilläni on kalvo, joka suodattaa kokemani eri värisävyjen sävyttämäksi spektriksi.
Haluaisin niin tietää miten elämä olisi mennyt, jos kaikki olisi sujunut kuten suunniteltiin. Jos sairaanhoitajan miehelleni synnytyssalin ulkopuolella lausumat sanat siitä, että kaikki sujuu rutiinilla, olisikin pitänyt paikkansa. Jos emme olisi olleet tilastopoikkeus.
Niin, tämä pieni sana - jos. Ehkä en enää niin paljon jossittele, mutta Akseli kasvaa tässä perheessä aina mukana. Hän elää mielissämme ja antoi lyhyellä elämällä merkityksen meidän muiden elämiin. Koskettaa ja asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Menneisyyden kanssa pitää tehdä rauha, jotta voi jatkaa elämäänsä. Tunteet pitää tuntea, ajatukset on käytävä läpi ja koetettava löytää sovinto itsensä kanssa. Mutta unohtaa ei tarvitse. Lapsensa on oikeutettu itsellään pitämään riippumatta muiden ihmisten puheista ja mielipiteistä.
Tänääkin, kuten seitsemänä aikaisempan vuotena, ostan kaksi litraa mansikoita ja leivon kakun. Akselin mansikkakakun. Ajattelivatpa muut ihmiset asiasta mitä tahansa. Ei minun elämääni kukaan muu elä.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Itä-Preussilainen puolipidäte
Elämä soljuu eteenpäin. Sitä urautuu arkeen ja toistaa rutiineja toisensa perään. Päivät näyttäytyvät samanlaisina ja ihminen kulkee silmälaput silmillään. Arjesta tulee raskasta ja elämästä katoaa ilo. Sitä unohtaa miten pienistä asioista onni koostuu.
Sitä kävelee eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava työjuhta. Niska- ja hartiaseutu on niin lukkiutunut, ettei näe ympärillään olevia elämän tarjoamia pieniä ihmeitä. Ei osaa oikeasti katsoa edessään avautuvaa meren ulappaa, näkee vain veden, joka saa aikaiseksi kylmän luihin ja ytimiin puhaltavan tuulen. Unohtaa aistia aamukasteen kukkivien kukkien terälehdillä, sen sijaan katsoo alas ja kiroaa kengän sisässä olevaa kiveä. Ei ehdi maistamaan ruokaansa, harmittelee sen sijaan, että keho tarvitsee ravintoa, ettei mieli ärsyynny lisää. Ei oikeasti katso taivaan sineä, vaan sitä, että pian sataa ja pyykitkin ovat ulkona kuivamassa.
Elämä ottaa välillä puolipidätteitä. Havahduttaa antamaan tilaisuuden nähdä, että elämä on lahja. Useasti nämä pidätteet ovat pieniä, juuri sellaisia, kuin täydellisessä harmoniassa oleva ratsukon yhteistyö. Ulkopuoliset eivät sitä havaitse, mutta hevonen aistii tuo ratsastajan pienen hengityksen pidätyksen ja osaa muuttaa annettua tehtävää. Se onkin eläin, joka on kosketuksissa vaistoihinsa. Samaa ei voi sanoa ihmisestä.
Useimmilta meistä nämä hienovaraiset avut menevät ohi. Ne voi havaita pienenä häiriötekijänä arjen rutiineissa. Seikkoina, jotka ohipyyhkäistynä vain harmittavat häiritsevinä kaavan rikkojina. Mutta ne eivät saa meitä nostamaan päätämme ja katsomaan elämäämme uusin silmin. Emme näe tätä oravanpyörää, jota elämäksemme kutsutaan, emmekä ymmärrä, että siitä voi astua ulos. Pyöritämme sen sijaan sen rattaita entistä kovempaa aivan itse.
Joskus se sitten tapahtuu - itä-preusillainen puolipidäte. Molemmista ohjista vedetään niin, että liike hidastuu ja jopa pysähtyy kuin seinään. Silloin seisomme yksin omassa kuplassamme ja mietimme miten tässä näin kävi. Enkö huomannut hienovaraisia merkkejä? Enkö osannut lukea omaa elämääni paremmin? Kuka nämä kaikki vaatimukset asetti? Ja kuka on tuo ihminen, joka elää tuota minun elämäkseni kutsuttua näytelmää?
Osa seisahtuu vain hetkeksi. Häiritsevä kivi poistetaan kengästä ja jatketaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Ehkä jopa kovennetaan tahtia, jotta pienet kepit rattaissa katkeaisivat entistä nopeammin, eivätkä enää pysäyttäisi liikettä. Aterian voi asettaa tarjottimelle, mutta syömään ei voi pakottaa.
Mutta ne, jotka pysähtyvät, riisuvat kengät ja kävelevät ruohikossa paljain jaloin, voivat aistia jotain uutta. Nähdä elämänsä ja itsensä aidosti. Pysähtyä ja hengittää. Huomata olevansa jotain muuta kuin ulkoapäin asetetut vaatimukset ja kriteerit. Ihan vaan olla oma itsensä. Se riittää elämälle. Miksi se ei riittäisi ihmisille?
Sitä kävelee eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava työjuhta. Niska- ja hartiaseutu on niin lukkiutunut, ettei näe ympärillään olevia elämän tarjoamia pieniä ihmeitä. Ei osaa oikeasti katsoa edessään avautuvaa meren ulappaa, näkee vain veden, joka saa aikaiseksi kylmän luihin ja ytimiin puhaltavan tuulen. Unohtaa aistia aamukasteen kukkivien kukkien terälehdillä, sen sijaan katsoo alas ja kiroaa kengän sisässä olevaa kiveä. Ei ehdi maistamaan ruokaansa, harmittelee sen sijaan, että keho tarvitsee ravintoa, ettei mieli ärsyynny lisää. Ei oikeasti katso taivaan sineä, vaan sitä, että pian sataa ja pyykitkin ovat ulkona kuivamassa.
Elämä ottaa välillä puolipidätteitä. Havahduttaa antamaan tilaisuuden nähdä, että elämä on lahja. Useasti nämä pidätteet ovat pieniä, juuri sellaisia, kuin täydellisessä harmoniassa oleva ratsukon yhteistyö. Ulkopuoliset eivät sitä havaitse, mutta hevonen aistii tuo ratsastajan pienen hengityksen pidätyksen ja osaa muuttaa annettua tehtävää. Se onkin eläin, joka on kosketuksissa vaistoihinsa. Samaa ei voi sanoa ihmisestä.
Useimmilta meistä nämä hienovaraiset avut menevät ohi. Ne voi havaita pienenä häiriötekijänä arjen rutiineissa. Seikkoina, jotka ohipyyhkäistynä vain harmittavat häiritsevinä kaavan rikkojina. Mutta ne eivät saa meitä nostamaan päätämme ja katsomaan elämäämme uusin silmin. Emme näe tätä oravanpyörää, jota elämäksemme kutsutaan, emmekä ymmärrä, että siitä voi astua ulos. Pyöritämme sen sijaan sen rattaita entistä kovempaa aivan itse.
Joskus se sitten tapahtuu - itä-preusillainen puolipidäte. Molemmista ohjista vedetään niin, että liike hidastuu ja jopa pysähtyy kuin seinään. Silloin seisomme yksin omassa kuplassamme ja mietimme miten tässä näin kävi. Enkö huomannut hienovaraisia merkkejä? Enkö osannut lukea omaa elämääni paremmin? Kuka nämä kaikki vaatimukset asetti? Ja kuka on tuo ihminen, joka elää tuota minun elämäkseni kutsuttua näytelmää?
Osa seisahtuu vain hetkeksi. Häiritsevä kivi poistetaan kengästä ja jatketaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Ehkä jopa kovennetaan tahtia, jotta pienet kepit rattaissa katkeaisivat entistä nopeammin, eivätkä enää pysäyttäisi liikettä. Aterian voi asettaa tarjottimelle, mutta syömään ei voi pakottaa.
Mutta ne, jotka pysähtyvät, riisuvat kengät ja kävelevät ruohikossa paljain jaloin, voivat aistia jotain uutta. Nähdä elämänsä ja itsensä aidosti. Pysähtyä ja hengittää. Huomata olevansa jotain muuta kuin ulkoapäin asetetut vaatimukset ja kriteerit. Ihan vaan olla oma itsensä. Se riittää elämälle. Miksi se ei riittäisi ihmisille?
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Kesä on...
Kesä on lupaus valosta, pitkistä päivistä, lämmöstä ja rauhasta. Montaa kesää olen odottanut, moni on muotonsa lupauksistaan muuttannut ja lopulta ikuisesti tummalla pitsireunuksella reunustanut.
Kesä on vuodenajoista petollisin. Se ottaa syleilyynsä ja antaa ripauksen kaikesta hyvästä, mutta sen jokaiseen henkäykseen on jo kirjoitettu sen loppu. Ennen odotin kesän valoa, luottaen sen loisteeseen, nyt tiedän sen tuovan tulleessaan myös pimeyden.
Oliko ennen paremmin? Silloin kuin en tiennyt jokaisen alun sisältävän myös lopun. Silloin kuin vielä uskoin, että elämän loppuminen koskettaa vain joitain muita. Olinko silloin onnellisempi?
En tiedä. Olin ainakin tietämättömämpi. Onnellisuus on niin kovin häilyvä käsite. Nyt kaikki on erilaista. Ajanlasku on alkanut uudestaan. Kesä, jolloin Akseli kuoli, muutti kaiken.
Ja silti. Katson järven tyyntä pintaa, kuten kaikkina aikaisimpina kesinä. Olen aivan hiljaa ja odotan. Suljen silmäni ja keskityn. Tunnen sen, pienen henkäyksen, aivan hennon kosketuksen. Olet siinä ja kun en liikaa pinnistele, pysyt hetken.
Yhä kahdeksan vuoden jälkeen silmäni kostuvat. Olet lähellä, mutta silti niin kaukana. Kyyneleistäni voisi punoa helminauhan, pienen polun järven selälle loistamaan yhdessä täysikuun sillan kanssa. Minulle riittää tuo sanaton silta - sielujen yhteys. Sen on oltava tarpeeksi, muuta en saa. Sen olen oppinut.
Olet opettanut minut olemaan pelkäämättä elämää. Näkemään kaiken turhuuden läpi ja kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jos lapseni, sekä sinä, että siskosi Elina, ovat astuneet rajan tuolle puolen, miten minä voisin tässä elämässä enää vapista?
En tiedä oliko asiat ennen paremmin. Nyt ne ovat kuten ovat. Mennyttä ei voi muuttaa. Pidän kiinni - pienen hetken - vaikka tiedän, että olet vapaa. Olet opettanut minulle elämän ainutlaatuisuuden. Siitä sinua kiitän. Pidän silmäni vielä hetken suljettuina. Kyllä, juuri nyt, tässä hetkessä, olen onnellinen.
Kesä on vuodenajoista petollisin. Se ottaa syleilyynsä ja antaa ripauksen kaikesta hyvästä, mutta sen jokaiseen henkäykseen on jo kirjoitettu sen loppu. Ennen odotin kesän valoa, luottaen sen loisteeseen, nyt tiedän sen tuovan tulleessaan myös pimeyden.
Oliko ennen paremmin? Silloin kuin en tiennyt jokaisen alun sisältävän myös lopun. Silloin kuin vielä uskoin, että elämän loppuminen koskettaa vain joitain muita. Olinko silloin onnellisempi?
En tiedä. Olin ainakin tietämättömämpi. Onnellisuus on niin kovin häilyvä käsite. Nyt kaikki on erilaista. Ajanlasku on alkanut uudestaan. Kesä, jolloin Akseli kuoli, muutti kaiken.
Ja silti. Katson järven tyyntä pintaa, kuten kaikkina aikaisimpina kesinä. Olen aivan hiljaa ja odotan. Suljen silmäni ja keskityn. Tunnen sen, pienen henkäyksen, aivan hennon kosketuksen. Olet siinä ja kun en liikaa pinnistele, pysyt hetken.
Yhä kahdeksan vuoden jälkeen silmäni kostuvat. Olet lähellä, mutta silti niin kaukana. Kyyneleistäni voisi punoa helminauhan, pienen polun järven selälle loistamaan yhdessä täysikuun sillan kanssa. Minulle riittää tuo sanaton silta - sielujen yhteys. Sen on oltava tarpeeksi, muuta en saa. Sen olen oppinut.
Olet opettanut minut olemaan pelkäämättä elämää. Näkemään kaiken turhuuden läpi ja kohtaamaan ihmiset ihmisinä. Jos lapseni, sekä sinä, että siskosi Elina, ovat astuneet rajan tuolle puolen, miten minä voisin tässä elämässä enää vapista?
En tiedä oliko asiat ennen paremmin. Nyt ne ovat kuten ovat. Mennyttä ei voi muuttaa. Pidän kiinni - pienen hetken - vaikka tiedän, että olet vapaa. Olet opettanut minulle elämän ainutlaatuisuuden. Siitä sinua kiitän. Pidän silmäni vielä hetken suljettuina. Kyllä, juuri nyt, tässä hetkessä, olen onnellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)