Mäkkitalot täyttävät tänä keväänä kymmenen vuotta. Olipa kansallisesta yrityksestä Ronald McDonaldin takana mitä tahansa, niin Helsingin Seurasaaressa sijaitsevat kolme hirsirakenteista lämmintunnelmaista taloa, ovat nousseet arvoon arvaamattomaan monen perheen elämässä. Talot ovat tarkoitettu perheille, joiden lapsi on hoidossa Helsingissä joko Lastenklinikalla tai Lastenlinnassa.
Lapsen sairastuessa perheen arki menee uusiksi. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa päivittäinen arki kurahaalareineen, harrastuksiin kuljettamisineen, ruokakaupassa käymisineen, väistyy taka-alalle ja ollaan tekemisissä uuden todellisuuden kanssa, jossa päivittäisen keskustelun aihepiiri muuttuu sydänkäyriksi ja hapetusarvoiksi. Maailmaksi, jossa hoitajan toteama "vauvan vointi on tasainen", on loistava uutinen, vaikka se käytännössä tarkoittaa vain sitä, että edelleen ollan yhtä vaikeassa tilanteessa kuin edellisen kerran kysyessä.
Kaiken sen jaksamisen keskellä, pitää vielä miettiä miten asuminen järjestetään, kun oma koti on satojen kilometrien päässä. Lisäksi epävarmuustekijänä on vielä se, että usein ei edes tiedä kuinka kauan lapsi on sairaalassa. Voidaan puhua päivistä tai kuukausista riippuen siitä mikä lähtötilanne on ja miten se siitä kehittyy. Tähän tilanteeseen Mäkkitalot ovat tarkoitettuja. Niissä oleminen on helppoa ja kustannuksiltaan Kelan tukemana erittäin edullista.
Olen asunut Sinisessä talossa kahteen otteeseen ja yhden kerran Keltaisessa talossa. Kun neiti yksvee vajaan kahden viikon ikäisenä joutui akuuttiin sydänleikkaukseeen yllätyksenä tulleen vakavan sydänvian seurauksena, ei ensimmäisenä mielessä ole oma asuminen ja hyvinvointi. Huoli lapsen hengen säilymisestä ja muun perheen jaksamisesta vyöryi sekavana tunteena omaan todellisuuden tajuntaan, jossa heikkona kyti usko ja toivo Lastenklinikan henkilökunnan osaamiseen raakana vastapainona se todellisuus, ettei suomalainen terveydenhuolto ollut löytänyt syytä kahden aikasemman vauvan menetykseen.
Mäkkitalossa kohtaa ihmisiä, joiden maailma eroaa tosi-tv todellisuudesta enemmän kuin yö päivästä. Kun kuunteli pienen keskosvauvan äidin kertomusta poikansa taistelusta, tunsi itsensä nöyräksi. Tai sitä kuinka urhoollisesti vanhemmat, joiden toiselta kaksosvauvalta, oltiin poistamassa osaa aivoista, miettivät jaksamistaan uudessa tilanteessa. Ihmisten voimavaroja ei voi kuin ihailla, kun suurperheen isä kyyneleet silmissä ylpeänä kertoi lapsestaan, joka taisteli hengestään elinsiirron aiheuttamassa komplikaatiossa.
Se, että ihminen on sopeutuvainen, pitää paikkansa, mutta välillä on vähintäänkin kohtuutonta, miten paljon joidenkin ihmisten kohdalla tätä vaaditaan. Ja enemmän kuin ihme on se, että näin myös useasti tapahtuu. Se, että Seurasaaren talot tekevät uudesta arjesta hieman helpompaa, on kultaakin kalliimpi asia. Ihan pienet, monen mielestä ehkä mitättömät, asiat auttavat. Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun neitimme oli menossa kolmannen kerran leikkaukseen.
Kyse oli suunnitellusta operaatiosta, joten tällä kertaa emme lentäneet Helsinkiin kiireellisesti lääkintälentokoneella vaan etukäteen varatuilla Finnairille lahjoitetuilla lentopisteillä hankituilla normaalilla reittilennoilla. Kävimme etukäteistutkimuksissa keskiviikko iltapäivänä ja leikkaus oli määrätty torstaiaamulle kello yhdeksäksi. Aamulla hoitaja soitti, että neitin veriarvot eivät ole kunnossa ja tarvittiin uudet labrat ennen nukutusta. Mieheni laittoi vauvan rintareppuun ja polkaisi muutaman sadan metrin matkan Lastenklinikalle Mäkkitalojen asukkaiden käytössä olevilla Jopolla.
Pieni, mutta tärkeä asia, polkupyörä, auttoi sekä sairaalaan siirtymisessä että välillä hetkeksi irrottautumaan steriilistä kliinisyydestä Seurasaaren luonnon rauhaan. Oma jaksaminen kun vaati poistumista, vaikka väkisin, valkotakkien keskeltä, edes pieneksi hetkeksi todellisuuteen, jossa pikkulinnun laulu korvasi piippavien koneiden monotonisen äänen. Siihenkin Mäkkitalot tarjoavat oivan tilaisuuden.
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
torstai 22. maaliskuuta 2012
Det gick nu lite fel...
Voiko rehellisyyttä ja politiikka yhdistää? Onko niin, että suoraselkäisesti ja avoimesti toimiminen ei ole mahdollista vallan korkeimalla tasolla. Onko kyse siitä, että oman aseman turvaaminen, menee tiukassa tilanteessa muiden asioiden edelle?
Suomessa on kaksi kansalliskieltä suomi ja ruotsi. Asia on kirjattu perustuslain 17 §:ään. Kyse on lainsäädännöllisesti kahdesta samanarvoisesta kielestä - ei siitä että toinen olisi toista korkeamassa asemassa. Tämä on fakta, jonka perusteella tiettyjä asioita tulee arvioida.
Suomi on myös demokratia ja jokaisella on sananvapaus. Nämäkin asiat on kirjattu perustuslakiin ja niitä moni tuntuu pitävän enemmän kuin itsestäänselvänä. Erityisesti näiden korostaminen tuntuu nousevan arvoon arvaamattomaan kun esitetään kannanottoja tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien polkemiseksi.
On surullista, ettei Wallin tuonut kaikkia faktoja esiin esitellessään päätöstä. Täytyy ihmetellä miksi hän ei näin tehnyt. Lienee enemmän kuin selvää, että Dragsvikin varuskunnan säilyttämisen takana on myös kielipoliittinen värittymä. Se, että pääministeri ja valtionvarainministeri tuntuvat olleen asiasta täysin tietämättömiä, on vähintäänkin hämmentävää. Tämä antaa omituisen kuvan poliittisista päättäjistä.
Mieleen tulee kysymys elävätkö he vain asiakirjojensa maailmassa eli jos jossain virallisessa paperissa jotain lukee, on se absoluuttinen totuus. Eikö kuitenkin elämänkokemuksen perusteella maailmankuvaansa tulisi laajentaa myös niihin tosiasiohin, jotka tulevat esiin elämässä, mutta jota ei välttämättä ylös kirjata. Edes tuomioistuimissa ei aina saada esiin aineellista totuutta, vaan prosessuaalinen totuus - eli se mitä pystyttiin näyttämään.
Jos tosiasiat olisi sanottu avoimesti, olisi keskustelun sävy varmasti täysin toisenlainen kuin nyt. Veikkaisin, että asia olisi kuitenkin lopulta hyväksytty, koska kaikki faktat olisivat olleet pöydällä. Tuskin Wallinin luottamuksesta olisi äänestetty, jos ja kun hän olisi taannut ruotsinkielisen varusmiestoiminnan jatkumisen. Tai no, ei kai perussuomalaisita ihan varmuudella voida sanoa mitään...
Täytyy muistaa, että Suomessa on aidosti ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kahden kansalliskielen ideaa. Heille ruotsinkielen opiskelu on ihan oikeasti tervanjuontia. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta muuta tukea sille ei ole. Nyt tällainen salailu saa aikaiseksi sen, että kielivähemmistön edustajat koetaan jonkinlaisena suomenkielisten aseman alasajajina, joidenkin mielestä melkein vihollisina. Ajatusmaailma "niihin joiden äidinkieli on ruotsi, ei voi luottaa", ei ole kovin kaukaa haettu.
Tämä on todella valitettavaa. Jotenkin ironista on, että päätöksessähän kyse oli siitä, että ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvat voivat käydä armeijan, siis puollustaa tätä yhteistä Suomea, varuskunnassa jossa puhutaan heidän omaa äidinkieltään. Millä lailla tämä on huono asia?
Tosiasiahan on, että se mikä on kielipolitiikkaa on se miksikä enemmistö sen määrittelee. Nyt julkisuudessa annettu kuva ministeri Wallininin toiminnasta on saanut aikaiseksi sen, että vettä myllyynsä ovat saaneet juuri ne ihmiset, joiden mielestä koko kielikysymyksessä on vähintäänkin kysymys jonkinlaisesta salaliitosta enemmistöä kohtaan. Lisäksi tietty kansanosa leimataan yhden henkilön perusteella.
Kertokaan nyt minulle, mikä siinä kaikkien faktojen kertomisessa poliitikassa on niin vaikeaa? Selväähän on, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta eikö sitä nyt omaan itseensä ja valintoihinsa kuitenkin pitäisi olla tyytyväinen? Onko politiikka oikeasti näin vaikeaa?
Suomessa on kaksi kansalliskieltä suomi ja ruotsi. Asia on kirjattu perustuslain 17 §:ään. Kyse on lainsäädännöllisesti kahdesta samanarvoisesta kielestä - ei siitä että toinen olisi toista korkeamassa asemassa. Tämä on fakta, jonka perusteella tiettyjä asioita tulee arvioida.
Suomi on myös demokratia ja jokaisella on sananvapaus. Nämäkin asiat on kirjattu perustuslakiin ja niitä moni tuntuu pitävän enemmän kuin itsestäänselvänä. Erityisesti näiden korostaminen tuntuu nousevan arvoon arvaamattomaan kun esitetään kannanottoja tiettyjen ihmisryhmien oikeuksien polkemiseksi.
On surullista, ettei Wallin tuonut kaikkia faktoja esiin esitellessään päätöstä. Täytyy ihmetellä miksi hän ei näin tehnyt. Lienee enemmän kuin selvää, että Dragsvikin varuskunnan säilyttämisen takana on myös kielipoliittinen värittymä. Se, että pääministeri ja valtionvarainministeri tuntuvat olleen asiasta täysin tietämättömiä, on vähintäänkin hämmentävää. Tämä antaa omituisen kuvan poliittisista päättäjistä.
Mieleen tulee kysymys elävätkö he vain asiakirjojensa maailmassa eli jos jossain virallisessa paperissa jotain lukee, on se absoluuttinen totuus. Eikö kuitenkin elämänkokemuksen perusteella maailmankuvaansa tulisi laajentaa myös niihin tosiasiohin, jotka tulevat esiin elämässä, mutta jota ei välttämättä ylös kirjata. Edes tuomioistuimissa ei aina saada esiin aineellista totuutta, vaan prosessuaalinen totuus - eli se mitä pystyttiin näyttämään.
Jos tosiasiat olisi sanottu avoimesti, olisi keskustelun sävy varmasti täysin toisenlainen kuin nyt. Veikkaisin, että asia olisi kuitenkin lopulta hyväksytty, koska kaikki faktat olisivat olleet pöydällä. Tuskin Wallinin luottamuksesta olisi äänestetty, jos ja kun hän olisi taannut ruotsinkielisen varusmiestoiminnan jatkumisen. Tai no, ei kai perussuomalaisita ihan varmuudella voida sanoa mitään...
Täytyy muistaa, että Suomessa on aidosti ihmisiä, jotka eivät ymmärrä kahden kansalliskielen ideaa. Heille ruotsinkielen opiskelu on ihan oikeasti tervanjuontia. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta muuta tukea sille ei ole. Nyt tällainen salailu saa aikaiseksi sen, että kielivähemmistön edustajat koetaan jonkinlaisena suomenkielisten aseman alasajajina, joidenkin mielestä melkein vihollisina. Ajatusmaailma "niihin joiden äidinkieli on ruotsi, ei voi luottaa", ei ole kovin kaukaa haettu.
Tämä on todella valitettavaa. Jotenkin ironista on, että päätöksessähän kyse oli siitä, että ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvat voivat käydä armeijan, siis puollustaa tätä yhteistä Suomea, varuskunnassa jossa puhutaan heidän omaa äidinkieltään. Millä lailla tämä on huono asia?
Tosiasiahan on, että se mikä on kielipolitiikkaa on se miksikä enemmistö sen määrittelee. Nyt julkisuudessa annettu kuva ministeri Wallininin toiminnasta on saanut aikaiseksi sen, että vettä myllyynsä ovat saaneet juuri ne ihmiset, joiden mielestä koko kielikysymyksessä on vähintäänkin kysymys jonkinlaisesta salaliitosta enemmistöä kohtaan. Lisäksi tietty kansanosa leimataan yhden henkilön perusteella.
Kertokaan nyt minulle, mikä siinä kaikkien faktojen kertomisessa poliitikassa on niin vaikeaa? Selväähän on, ettei kaikkia voi miellyttää, mutta eikö sitä nyt omaan itseensä ja valintoihinsa kuitenkin pitäisi olla tyytyväinen? Onko politiikka oikeasti näin vaikeaa?
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Krokotiili vessanpöntössä
"Siis ihan oikeesti mä en enää kestä! Meidän vessanpöntössä on krokotiili!!!!" Tällä neiti kolmetoista veen riemunkiljahduksella alkoi taas yksi päivä. Neiti ysiveen mielestä kyseinen alligaattori oli aivan liian pieni. Tuohon huutoon nähden kyse olisi pitänyt olla vähintäänkin megapedosta, jostain suursaalistajasta, jonka olisi voinut taltuttaa jollain Harry Potterin kuuluisista loitsuista. Herra viisveetä taas kävi itkettämään. Nyt se hukkuu eikä sitä enää ikinä saa takaisin leikkeihin.
Neiti yksvee, syypää koko episodiin, taputti käsiään. Näin riemullisen koko perheen yhteenkokoontumisen hän taas sai aikaiseksi heittämällä isoveljensä Duplo-krokotiilin omasta mielestään oikeaan ympäristöön eli veteen. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eihän sitä koskaan tiedä mitä niissä viemäreissä ihan oikeasti asustaa... Varsinkin kun seuraa enemmän tai vähemmän aktiivisesti realistisia amerikkalaisia poliisisarjoja.
Ei muuta kuin kalastamaan vihreä peto pytystä ja suoraan kiehuvaan veteen desinfioitavaksi. Toivottavasti reaktio ei ole sama kuin MasterChefissä elävien hummereiden lahtaaminen. Jotenkin vaan keitetty krokotiili tässä tilanteessa tuntui oikealta ratkaisulta.
Välillä mietin, että näissä lastenhoidon raamatuissa ja asiantuntijoiden neuvoissa, ei oikein ikinä päästä kiinni täysin reaalielämään ja sen eteen tuomiin ihmeellisyyksiin. Siis mitä tehdä tilanteessa, jossa herra viisvee juoksee alakertaan huutaen kuin päätä irti leikattaisiin. Ensiksi pitäisi saada lapsi niin paljon rauhoittumaan, että saa jonkinlaisen selkokielisen vastauksen siitä mitä on tapahtunut ja samalla pitää koettaa yleissilmäyksellä katsoa vuotaako verta jostakin tai onko jokin paikka todella vakavasti vioittunut. Sitten muutaman minuutin hysteerisen huudon jälkeen selviää, että joku on purrut häntä niskaan ja kipu ei hellitä.
Kokemattomista tämä voi kuullostaa todella vakavalta ja vaatia vähintään koko talon mittaisen desinfiointioperaation, kuten joka syksyisessä koulut ja täit -ilmiössä. Mutta ei muuta kuin syvä hengenveto ja niskan tarkistus ja löytyihän se syyllinen. Harmaa epäämääräinen limainen nuljaska - sänkyyn jäänyt vanha purukumi, joka oli tarttunut takatukkaan tyynystä.
Ok, moni voi olla sitä mieltä, että todellakin tulee desinfioda koko talo, mutta päädyin kuitenkin leikkaamaan purkan irti ja siivoamaan sängyn ja sanomaan noin miljoonannen kerran, että purkat, kuten kaikki muutkin roskat, laitetaan roskikseen. En tiedä olisiko jollain supernannyllä, jonkinlainen keino saada nämäkin elämänihmeet noudattamaan tällaisia perussääntöjä. Minun kykyni eivät riitä ja olen todellakin aidosti kiitollinen kun näitä "supertyyppejä" ilmestyy kuvaruutuun ja voin koettaa etsiä pieniä kikkoja tämän arjen hallintaan. Tai sitten en.
Neiti yksvee, syypää koko episodiin, taputti käsiään. Näin riemullisen koko perheen yhteenkokoontumisen hän taas sai aikaiseksi heittämällä isoveljensä Duplo-krokotiilin omasta mielestään oikeaan ympäristöön eli veteen. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, eihän sitä koskaan tiedä mitä niissä viemäreissä ihan oikeasti asustaa... Varsinkin kun seuraa enemmän tai vähemmän aktiivisesti realistisia amerikkalaisia poliisisarjoja.
Ei muuta kuin kalastamaan vihreä peto pytystä ja suoraan kiehuvaan veteen desinfioitavaksi. Toivottavasti reaktio ei ole sama kuin MasterChefissä elävien hummereiden lahtaaminen. Jotenkin vaan keitetty krokotiili tässä tilanteessa tuntui oikealta ratkaisulta.
Välillä mietin, että näissä lastenhoidon raamatuissa ja asiantuntijoiden neuvoissa, ei oikein ikinä päästä kiinni täysin reaalielämään ja sen eteen tuomiin ihmeellisyyksiin. Siis mitä tehdä tilanteessa, jossa herra viisvee juoksee alakertaan huutaen kuin päätä irti leikattaisiin. Ensiksi pitäisi saada lapsi niin paljon rauhoittumaan, että saa jonkinlaisen selkokielisen vastauksen siitä mitä on tapahtunut ja samalla pitää koettaa yleissilmäyksellä katsoa vuotaako verta jostakin tai onko jokin paikka todella vakavasti vioittunut. Sitten muutaman minuutin hysteerisen huudon jälkeen selviää, että joku on purrut häntä niskaan ja kipu ei hellitä.
Kokemattomista tämä voi kuullostaa todella vakavalta ja vaatia vähintään koko talon mittaisen desinfiointioperaation, kuten joka syksyisessä koulut ja täit -ilmiössä. Mutta ei muuta kuin syvä hengenveto ja niskan tarkistus ja löytyihän se syyllinen. Harmaa epäämääräinen limainen nuljaska - sänkyyn jäänyt vanha purukumi, joka oli tarttunut takatukkaan tyynystä.
Ok, moni voi olla sitä mieltä, että todellakin tulee desinfioda koko talo, mutta päädyin kuitenkin leikkaamaan purkan irti ja siivoamaan sängyn ja sanomaan noin miljoonannen kerran, että purkat, kuten kaikki muutkin roskat, laitetaan roskikseen. En tiedä olisiko jollain supernannyllä, jonkinlainen keino saada nämäkin elämänihmeet noudattamaan tällaisia perussääntöjä. Minun kykyni eivät riitä ja olen todellakin aidosti kiitollinen kun näitä "supertyyppejä" ilmestyy kuvaruutuun ja voin koettaa etsiä pieniä kikkoja tämän arjen hallintaan. Tai sitten en.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Kohtuullisuutta ja onnea?
Mikä on se mittatikku, jolla kohtuullisuutta jaetaan elämässä? Välillä tuntuu, että kivuliaiden tapahtumien laarista sataa hieman liian paljon materiaalia joidenkin ihmisten niskaan, kun taas toiset saavat suunnistaa läpi elämän suurimpina murheinaan seuraavan vuoden lomamatkan matkakohde.Tämä tuli mieleeni kun kuulin, että hyvä ystäväni perheineen on joutunut kohtuuttomaan tilanteeseen usean rakkaan perheenjäsenen odottamattomien sairauksien johdosta. Joskus vaikeimpina hetkinä olen miettinyt, miten paljon helpompaa olisi, jos lakkaisi ajattelemasta. Työntäisi tuskan ja murheen taka-alalle ja ottaisi ohjenuoraksi edesmenneen isoäitini lempilauseesta "ora et labora" tuon viimeisimmän osion. Tosin tiedän, ettei sekään tie onneen johda.
Kivun syvimmällä hetkellä on vaikea kiinnittyä nykymaailmaan ja sen tärkeänä pitämiin asioihin. Itse muistan, etten yhdessä vaiheessa pystynyt kuuntelemaan radiota. En ainakaan sellaista kanavaa, jossa oli mainoksia ja täysin yhdentekeviä juontajia keskustelemassa pääsääntöisesti iltapäivälehtien viihdeuutisista. Eri maailmojen kohtaaminen yhteneväksi kuvitellussa yhteiskunnassa on jokapäiväistä. Lukuisia hennolla lankalla yhteenpunottuja hauraita elämänsiruja hajoaa ulkopuolisen maailman arvojen ja odotusten iskeytyessä täydellä voimalla niitä vasten. Kovin moni vaan ei välttämättä huomaan mitä ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Kuinka jokin asia voi suunnattomasti satuttaa vaikkei ulospäin näy mitään reaktioita.
Muistan itse kuinka nuorimmaisen ollessa toipumassa sydänleikkauksesta sairaalassa käsiini osui aikakausilehti, jonka kannessa minulle tuntematon, mutta varmasti jotain merkittävää tehnyt, nuori nainen esitteli uusia silikonejaan ja kertoi olevansa nyt onnellinen ja sen, ettei aio imettää vauvaansa. Good for her. Heitin lehden pois sitä lukematta.
En siksi, että kyse oli kannanotosta kummankaan asian puolesta tai vastaan, vaan siksi, että lehti oli jostain syystä ajautunut Lastenklinikan "maitohuoneeseen". Paikkaan, jossa käsittämättömän urheat äidit, tekivät sen mitä he pystyivät silloin kriittisessä tiloissa oleville vauvoilleen. He pumppasivat maitoa, välillä hyvinkin vähäisen määrän, mutta edes jotain jota antaa lapselleen, joka taistelee elämästään. Siinä tilanteessa on jotenkin loukkaavaa tuoda esiin niin tärkeänä onnellisuutta tuovana asiana uudet rinnat, että juttu on etusivun arvoinen.
Onni koostuu pienistä asioista. Siitä, että vauvan tilanne on tasainen, happisaturaatio pysyy hyvänä, ruokaa menee hieman enemmän kuin eilen ja kaikki näyttää ultrassa hyvältä. Tai siitä, että kevätaurinko paistaa, pystyy kävelemään ulkona ja seuraamaan vaikka lemmikkinsä hullaantumista maaliskuusta. Myöskin luonnon kauneuden havainnoiminen, ystävän kanssa koettu yhteinen kahvittelu tai vaikka vain hetki hyvän harrastuksen parissa. Eikö näissä ohikiitävissä hetkissä kuitenkin ole muistiin talletettavaa aitoa elämänsisältöä?
Minusta on kuitenkin virheellistä tavoitella jääräpäisesti onnea. Ei se sen lähemmäksi tule mitä enemmän sitä kohti pyrkii. Sitä paitsi väitän, ettei onnea pysty etukäteen määrittelemään pysyvästi siten, että saavutettua tietyn asian, on myös onni elämässä läsnä. Tärkeämpää olisi löytää harmonia. Sisäinen rauha sen suhteen miten omaan elämäänsä suhtautuu. Se helpottaa erilaisten asioiden kohtaamista.
Mutta ei se helppoa ole. Ihminen on kuitenkin vain ihminen. Ei sille loppujen lopuksi mitään voi, että välillä ihan oikeasti ärsyttää täysin mitättömät asiat. Antaa mennä vain. Kyllä se ohi menee ja sitten sillekin voi ehkä, ainakin hetken päästä, nauraa ja mikä vielä parempi, jos nauraminen kohdistuu omaan itseensä. Silloin on taas askeleen pidemmällä :)
Kivun syvimmällä hetkellä on vaikea kiinnittyä nykymaailmaan ja sen tärkeänä pitämiin asioihin. Itse muistan, etten yhdessä vaiheessa pystynyt kuuntelemaan radiota. En ainakaan sellaista kanavaa, jossa oli mainoksia ja täysin yhdentekeviä juontajia keskustelemassa pääsääntöisesti iltapäivälehtien viihdeuutisista. Eri maailmojen kohtaaminen yhteneväksi kuvitellussa yhteiskunnassa on jokapäiväistä. Lukuisia hennolla lankalla yhteenpunottuja hauraita elämänsiruja hajoaa ulkopuolisen maailman arvojen ja odotusten iskeytyessä täydellä voimalla niitä vasten. Kovin moni vaan ei välttämättä huomaan mitä ihmisen kasvojen taakse kätkeytyy. Kuinka jokin asia voi suunnattomasti satuttaa vaikkei ulospäin näy mitään reaktioita.
Muistan itse kuinka nuorimmaisen ollessa toipumassa sydänleikkauksesta sairaalassa käsiini osui aikakausilehti, jonka kannessa minulle tuntematon, mutta varmasti jotain merkittävää tehnyt, nuori nainen esitteli uusia silikonejaan ja kertoi olevansa nyt onnellinen ja sen, ettei aio imettää vauvaansa. Good for her. Heitin lehden pois sitä lukematta.
En siksi, että kyse oli kannanotosta kummankaan asian puolesta tai vastaan, vaan siksi, että lehti oli jostain syystä ajautunut Lastenklinikan "maitohuoneeseen". Paikkaan, jossa käsittämättömän urheat äidit, tekivät sen mitä he pystyivät silloin kriittisessä tiloissa oleville vauvoilleen. He pumppasivat maitoa, välillä hyvinkin vähäisen määrän, mutta edes jotain jota antaa lapselleen, joka taistelee elämästään. Siinä tilanteessa on jotenkin loukkaavaa tuoda esiin niin tärkeänä onnellisuutta tuovana asiana uudet rinnat, että juttu on etusivun arvoinen.
Onni koostuu pienistä asioista. Siitä, että vauvan tilanne on tasainen, happisaturaatio pysyy hyvänä, ruokaa menee hieman enemmän kuin eilen ja kaikki näyttää ultrassa hyvältä. Tai siitä, että kevätaurinko paistaa, pystyy kävelemään ulkona ja seuraamaan vaikka lemmikkinsä hullaantumista maaliskuusta. Myöskin luonnon kauneuden havainnoiminen, ystävän kanssa koettu yhteinen kahvittelu tai vaikka vain hetki hyvän harrastuksen parissa. Eikö näissä ohikiitävissä hetkissä kuitenkin ole muistiin talletettavaa aitoa elämänsisältöä?
Minusta on kuitenkin virheellistä tavoitella jääräpäisesti onnea. Ei se sen lähemmäksi tule mitä enemmän sitä kohti pyrkii. Sitä paitsi väitän, ettei onnea pysty etukäteen määrittelemään pysyvästi siten, että saavutettua tietyn asian, on myös onni elämässä läsnä. Tärkeämpää olisi löytää harmonia. Sisäinen rauha sen suhteen miten omaan elämäänsä suhtautuu. Se helpottaa erilaisten asioiden kohtaamista.
Mutta ei se helppoa ole. Ihminen on kuitenkin vain ihminen. Ei sille loppujen lopuksi mitään voi, että välillä ihan oikeasti ärsyttää täysin mitättömät asiat. Antaa mennä vain. Kyllä se ohi menee ja sitten sillekin voi ehkä, ainakin hetken päästä, nauraa ja mikä vielä parempi, jos nauraminen kohdistuu omaan itseensä. Silloin on taas askeleen pidemmällä :)
Jalkapallo-oopperaa ja korkokenkiä
Katsoin eilen tv:stä Fredrik Skavlanin vetämää talkshowta. Ohjelmassa on yleensä mielenkiintoisia vieraita ja vaikka aiheita vain vähän raapaistaan pinnalta, saadan aikaiseksi mieleenpainuva cocktail.
Eilisessä ohjelmassa brittiläinen toimittaja Caitlin Moran kertoi kuinka hän on moderni ja iloinen feministi, jonka perussanomana on, että ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti. Hänestä on kammottavaa, että naiset asettavat itselleen erilaisia vaatimuksia ulkonäön ja olemisen suhteen, josta aiheutuu valtavia paineita. Esimerkiksi hän otti brasilialaisen vahauksen ja korkokengät. Jokainen muodostakoon itse oman mielipiteensä, näistä kahdesta asiasta.
Mutta mikä tämän tilanteen teki mielestäni mielenkiintoiseksi, että yhtenä vieraana oli ruotsalainen tositv-tähti Maria Montazami. Henkilö, jonka persoona oudolla tavalla kiehtoo minua. Hän, jos joku, on ilmeisesti täysin oma itsensä esiintyessään. Tämä pitää sisällä tietynlaisen täydellisen naiviuuden, lapsenomaisen rehellisyyden ja omituisen "torviuden", jos nyt tällaista sanaa edes on olemassa. Hän keittää miehelleen aamukahvit, pakkaa lounaan valmiiksi, vilkuttaa hyvästiksi ja viettää päivänsä sisustaen taloansa erilaislla tupsuilla ja suunittelee spinn off-tuotteita maailmanmarkkinoille jaloissaan kahdentoista sentin korkokengät.
Eilisessä ohjelmassa Moran sanoi Montazamille, että kyllä hänkin on Moranin mielestä feministi. Tässä kohdassa täytyy sanoa, että meikäläisen ymmärtämiskyky ei aivan loppuun asti riittänyt. Mutta tietysti, jos määritelmäksi riittää se, että feminismi on rock rollia, niin kai Montazamikin johonkin genreen kuuluu. Eipä silti, on vaikea löytää mitään toista ismiä, joka olisi niin hankalasti määriteltävissä kuin feminismi, joten parasta laittaa kaikki saman sateenvarjon alle vain. Poistukoon sieltä ne, jotka uskaltavat tai haluavat.
Ympäristöä hyvin kuvaava oli kuitenkin ruotsalaisen urheilutoimittaja Katarina Hultingin toteamus siitä, että hän uransa alkuaikoina, sai tv:ssä käyttää kolleegansa puvuntakkia esiintyessään. Tämä olikin kätevää, koska he olivat suurinpiirtein samankokoisia ja näin tv-yhtiö säästi varmaan aivan valtavan summan kustannuksissa. Ainoa ongelma asiassa oli se, että kolleega oli mies. Jollain lailla kuvaavaa on, että Hulting käytti tätä miesten puvun takkia, kyseenalaistamatta asiaa. Olisikohan onnistunut toisin päin?
Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että ihmisiä luokitellaan. Kaikkein vähiten, kun se tapahtuu sukupuolen perusteella. Mutta en silti allekirjoita sitäkään toteamusta, ettei sukupuolella olisi väliä. Kyllä sillä useasti on. Ei välttämättä suoraan, mutta välillisesti. Veikkaan, että kuvio Timo Räty - Hilkka Ahdekin näyttäisi aivan toisenlaiselta, jos Rädyn vastapuolena olisi mieshenkilö. Tai vastaavasti Ahteen vastapuolena toinen nainen.
Tästä huolimatta katson, että itse kukin pärjää parhaiten omana itsenään muistaen sen, että kenenkään toisen ihmisarvo ei ole toista pienempi tai suurempi. Mutta kyllä sukupuolissa erojakin on. Ja tylsäähän olisi, jos näin ei olisi. Skavlanin neljäs vieras oli norjalainen satiirikko Are Kalvö, joka on kirjoittanut libretton norjalaiseen jalkapallo-oopperaan.
Itsekin futista vierestä kaksikymmentä vuotta seuranneena, yllätyn edelleen tuon pelin voimasta. Ooppera kertoo siitä kuinka Norja vuonna 1998 voitti Brasilian jalkapallon MM-karsinta ottelussa ja kvalifisoitui itse kisoihin. Tuo ottelu kuulemma aiheutti lilliputti jalkapallomaa Norjassa aivan valtavan kansanjuhlan, jota ilmeisesti vieläkin muistellaan suurella lämmöllä. Tämä kai ei sinänsä ole ihme, kun miettii kuinka Suomessa hehkutettiin jääkiekon vuoden 1995 MM-kullalla vuosikausia. Ja kuitenkin jalkapallo ja jääkiekko ovat maailmanlaajuisesti täysin eri mittakaavassa olevia lajeja.
Siis ihan oikeasti jalkapallo-ooppera. Ajatus on aivan absurdi, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas. Siinähän yhdistyy kaksi perinteistä stereotypiaa kaljaa litkivä penkkiurheilija mies ja viiniä hienosti siemaileva sofistikoitunut kultturelli nainen. Nämä kaksi yhteen ja "avot" menestys on varmaa.
Eilisessä ohjelmassa brittiläinen toimittaja Caitlin Moran kertoi kuinka hän on moderni ja iloinen feministi, jonka perussanomana on, että ihmisiä pitää kohdella kunnioittavasti. Hänestä on kammottavaa, että naiset asettavat itselleen erilaisia vaatimuksia ulkonäön ja olemisen suhteen, josta aiheutuu valtavia paineita. Esimerkiksi hän otti brasilialaisen vahauksen ja korkokengät. Jokainen muodostakoon itse oman mielipiteensä, näistä kahdesta asiasta.
Mutta mikä tämän tilanteen teki mielestäni mielenkiintoiseksi, että yhtenä vieraana oli ruotsalainen tositv-tähti Maria Montazami. Henkilö, jonka persoona oudolla tavalla kiehtoo minua. Hän, jos joku, on ilmeisesti täysin oma itsensä esiintyessään. Tämä pitää sisällä tietynlaisen täydellisen naiviuuden, lapsenomaisen rehellisyyden ja omituisen "torviuden", jos nyt tällaista sanaa edes on olemassa. Hän keittää miehelleen aamukahvit, pakkaa lounaan valmiiksi, vilkuttaa hyvästiksi ja viettää päivänsä sisustaen taloansa erilaislla tupsuilla ja suunittelee spinn off-tuotteita maailmanmarkkinoille jaloissaan kahdentoista sentin korkokengät.
Eilisessä ohjelmassa Moran sanoi Montazamille, että kyllä hänkin on Moranin mielestä feministi. Tässä kohdassa täytyy sanoa, että meikäläisen ymmärtämiskyky ei aivan loppuun asti riittänyt. Mutta tietysti, jos määritelmäksi riittää se, että feminismi on rock rollia, niin kai Montazamikin johonkin genreen kuuluu. Eipä silti, on vaikea löytää mitään toista ismiä, joka olisi niin hankalasti määriteltävissä kuin feminismi, joten parasta laittaa kaikki saman sateenvarjon alle vain. Poistukoon sieltä ne, jotka uskaltavat tai haluavat.
Ympäristöä hyvin kuvaava oli kuitenkin ruotsalaisen urheilutoimittaja Katarina Hultingin toteamus siitä, että hän uransa alkuaikoina, sai tv:ssä käyttää kolleegansa puvuntakkia esiintyessään. Tämä olikin kätevää, koska he olivat suurinpiirtein samankokoisia ja näin tv-yhtiö säästi varmaan aivan valtavan summan kustannuksissa. Ainoa ongelma asiassa oli se, että kolleega oli mies. Jollain lailla kuvaavaa on, että Hulting käytti tätä miesten puvun takkia, kyseenalaistamatta asiaa. Olisikohan onnistunut toisin päin?
Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että ihmisiä luokitellaan. Kaikkein vähiten, kun se tapahtuu sukupuolen perusteella. Mutta en silti allekirjoita sitäkään toteamusta, ettei sukupuolella olisi väliä. Kyllä sillä useasti on. Ei välttämättä suoraan, mutta välillisesti. Veikkaan, että kuvio Timo Räty - Hilkka Ahdekin näyttäisi aivan toisenlaiselta, jos Rädyn vastapuolena olisi mieshenkilö. Tai vastaavasti Ahteen vastapuolena toinen nainen.
Tästä huolimatta katson, että itse kukin pärjää parhaiten omana itsenään muistaen sen, että kenenkään toisen ihmisarvo ei ole toista pienempi tai suurempi. Mutta kyllä sukupuolissa erojakin on. Ja tylsäähän olisi, jos näin ei olisi. Skavlanin neljäs vieras oli norjalainen satiirikko Are Kalvö, joka on kirjoittanut libretton norjalaiseen jalkapallo-oopperaan.
Itsekin futista vierestä kaksikymmentä vuotta seuranneena, yllätyn edelleen tuon pelin voimasta. Ooppera kertoo siitä kuinka Norja vuonna 1998 voitti Brasilian jalkapallon MM-karsinta ottelussa ja kvalifisoitui itse kisoihin. Tuo ottelu kuulemma aiheutti lilliputti jalkapallomaa Norjassa aivan valtavan kansanjuhlan, jota ilmeisesti vieläkin muistellaan suurella lämmöllä. Tämä kai ei sinänsä ole ihme, kun miettii kuinka Suomessa hehkutettiin jääkiekon vuoden 1995 MM-kullalla vuosikausia. Ja kuitenkin jalkapallo ja jääkiekko ovat maailmanlaajuisesti täysin eri mittakaavassa olevia lajeja.
Siis ihan oikeasti jalkapallo-ooppera. Ajatus on aivan absurdi, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas. Siinähän yhdistyy kaksi perinteistä stereotypiaa kaljaa litkivä penkkiurheilija mies ja viiniä hienosti siemaileva sofistikoitunut kultturelli nainen. Nämä kaksi yhteen ja "avot" menestys on varmaa.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Gladbombering ja pam-pam
Loma, jonka jälkeen tarvitsee lomaa, jatkuu railakkaissa merkeissä. Tämän päivän saldona on kadonnut herra viisvee tai ei hän varsinaisesti hävinnyt vaan yksinkertaisesti siirtyi näkökentän ulkolaidoille. Kehotan hankkimaan tuon ikäiselle jonkin muun värisen kypärän kuin valkoisen. Erottuu nimittäin paremmin sieltä hissijonon takana olevan pienen kuusipöheikön alta, jonne oli ajatunut lumikinoksiin, kun ei ollut saanut vauhtiaan pysäytettyä ennen rinteen ala-aluetta.
Sieltä sitten kaivettiin esiin sekä poika että irronneet sukset Kuusamon puolen metrin upottavasta lumihangesta. Käy muuten tuo laskettelumonojen kanssa umpihangessa rämpiminen varsinaisesta superliikuntasuorituksesta. Ihan vapaasti voi kopioda uudeksi LesMilles-lajiksi. Rankkuudessaan voittaa kaiken maailman bodycompactit ja vahvistaa just niitä oikeita keskivartalon lihaksia.
Neiti ysiveeltä irtosi tänään lumilaudasta toinen side kesken temppujen. Oikeastaan oli enemmänkin ihme, että hurjapään vauhdissa se oli kestänyt näinkin kauan. Neljän ruuvin pitäisi valmistajan mukaan riitää, mutta lienee parasta laittaa meidän taiturille kaksi lisäruuvia, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Neitin tuppihissimatkan seuraaminen on varsinaista jännitysnäytelmää. Ensiksi tuppi ei asetu oikealle paikoilleen jalkojen väliin, joten kolmasosamatkasta kuluu siihen kun hissiä yritetään sovittaa sinne minne se kuuluu putoamatta vauhdista. Tämän jälkeen loppumatka kuluu tasapainon löytämiseen ja sen jännittämiseen lipsuuko lauta takaisin aloituspisteeseen ja saako vapaan jalan pidettyä koko matkan laudan päällä. Ei muuten saa, vaan se putoaa siitä ainakin muutaman kerran. Jotenkin ihmeen kaupalla neiti selviää yleensä loppuun asti putoamatta.
Neiti kolmetoista vee lautailee jo varsin tyylikkäästi. Sen sijaan pikkusiskoa ei yleensä rinteessä näy, vaan yleensä sen ulkopuolella jossain hyppyrissä tai puiden keskellä. Joskus jopa lumihangessa jumissa niin, ettei meinaa vessaan ehtiä.
Tänään taiturit olivat niin väsyneitä kotiin palatessa, että mikä tahansa sanominen sai aikaiseksi hysteerisen nauramisen. Kaiken huippu oli tämän iltainen ilotulitus ja sitä edeltänyt soihtulasku, jossa oli mukana elävää tulta että valokeppejä. Siis vähän samanlaisia kuin Putouksen Jani-Petterillä. Sehän se vasta hauskaa olikin, vitsi vitsi ja niin edelleen. Voi, miten sitä noita hokemia tiettyinä hetkinä yksinkertaisesti ei vaan voi sietää...
Ilotulituksesta taas tuli neitien jutuissa tuli gladbombering - suora käännös ruotsiksi tai majakkatekeminen - epäsuora käännös ruotsista suomeksi. Tästä riitti aivan hervotonta hekotusta koko illaksi. Lisää vettä myllyyn laittoi neiti yksvee, jonka mielestä ilotulitusta voi kuvailla ainoastaan sanoilla pam-pam. Joten ilta kului gladbombering pam-pam teemassa lisättynä popcornsodalla. Ah, tämä lomailun ihanaa rentouttavuutta :)
Sieltä sitten kaivettiin esiin sekä poika että irronneet sukset Kuusamon puolen metrin upottavasta lumihangesta. Käy muuten tuo laskettelumonojen kanssa umpihangessa rämpiminen varsinaisesta superliikuntasuorituksesta. Ihan vapaasti voi kopioda uudeksi LesMilles-lajiksi. Rankkuudessaan voittaa kaiken maailman bodycompactit ja vahvistaa just niitä oikeita keskivartalon lihaksia.
Neiti ysiveeltä irtosi tänään lumilaudasta toinen side kesken temppujen. Oikeastaan oli enemmänkin ihme, että hurjapään vauhdissa se oli kestänyt näinkin kauan. Neljän ruuvin pitäisi valmistajan mukaan riitää, mutta lienee parasta laittaa meidän taiturille kaksi lisäruuvia, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Neitin tuppihissimatkan seuraaminen on varsinaista jännitysnäytelmää. Ensiksi tuppi ei asetu oikealle paikoilleen jalkojen väliin, joten kolmasosamatkasta kuluu siihen kun hissiä yritetään sovittaa sinne minne se kuuluu putoamatta vauhdista. Tämän jälkeen loppumatka kuluu tasapainon löytämiseen ja sen jännittämiseen lipsuuko lauta takaisin aloituspisteeseen ja saako vapaan jalan pidettyä koko matkan laudan päällä. Ei muuten saa, vaan se putoaa siitä ainakin muutaman kerran. Jotenkin ihmeen kaupalla neiti selviää yleensä loppuun asti putoamatta.
Neiti kolmetoista vee lautailee jo varsin tyylikkäästi. Sen sijaan pikkusiskoa ei yleensä rinteessä näy, vaan yleensä sen ulkopuolella jossain hyppyrissä tai puiden keskellä. Joskus jopa lumihangessa jumissa niin, ettei meinaa vessaan ehtiä.
Tänään taiturit olivat niin väsyneitä kotiin palatessa, että mikä tahansa sanominen sai aikaiseksi hysteerisen nauramisen. Kaiken huippu oli tämän iltainen ilotulitus ja sitä edeltänyt soihtulasku, jossa oli mukana elävää tulta että valokeppejä. Siis vähän samanlaisia kuin Putouksen Jani-Petterillä. Sehän se vasta hauskaa olikin, vitsi vitsi ja niin edelleen. Voi, miten sitä noita hokemia tiettyinä hetkinä yksinkertaisesti ei vaan voi sietää...
Ilotulituksesta taas tuli neitien jutuissa tuli gladbombering - suora käännös ruotsiksi tai majakkatekeminen - epäsuora käännös ruotsista suomeksi. Tästä riitti aivan hervotonta hekotusta koko illaksi. Lisää vettä myllyyn laittoi neiti yksvee, jonka mielestä ilotulitusta voi kuvailla ainoastaan sanoilla pam-pam. Joten ilta kului gladbombering pam-pam teemassa lisättynä popcornsodalla. Ah, tämä lomailun ihanaa rentouttavuutta :)
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Rinne-elämää
Talvilomamatkalla on nyt oltu kolme päivää. Auto pakattuna niin täyteen, ettei takaluukkua voi avata ilman, että jotain tippuu. Toivottavasti kuitenkin jokin maallinen esine eikä yksi lapsista. He kun tuppaavat istumaan miten sattuu autossa, ainoastaan tylsän turvavyön rajoittamana. Mutta senkin saa aukaista kun auto on pysähtynyt - mitään merkkivalon sammumista ei tarvitse odottaa.
Suksiboksissa on vielä tilaa ja herra viisvee jo jossain vaiheessa ajatteli matkustavansa siellä. Saisi ainakin rauhassa pelailla ipadilla ja kuunnella satucd:tä. Avaimet boksiin ovat vielä tallella. Ne kun ovat kolmena, aivan oikein kolmena, edellisenä kertana kadonneet ja tähän talouteen onkin kehittynyt aikamoisia tiirikkataitureita, kun Thulea on avattu mitä ihmeellisimmillä systeemeillä.
Lapset ovat itse pakanneet leikkikassinsa matkaa varten. Aika hyviksi ovat siinä jo kehittyneet. Tosin neiti ysiveen repun paino alkoi epäilyttämään. Sieltä löyty kaksi kappaletta Harry Potter kirjoja. Ensimmäinen aloitettu ja päästy noin sata sivua eteenpäin, joten jäljellä oli vain tuollaiset hieman yli neljäsataa sivua. Toinen oli sitten odottamassa. Lisäksi varalla oli vielä kolmas kirja ja kaksi cd versiota samaisesta Harry Potterista. Mainittakoon, että tämän matkan kesto on kuusi päivä, joista viisi vietetään rinteissä aamusta iltaan.
Tähän mennessä on pudonnut yksi puhelin (neiti ysivee), kadonnut yksi lapsi(samainen neiti ysivee), hajonnut yksi hotellin lasi (neiti yksivee), yksi sängystä putoaminen (herra viisvee) ja laskettelumonojen ulkopohjien muoviosien hajoaminen (neiti kolmetoista vee). Ensinmainitut olivat arvattavissa, mutta viimeisin yllätti tällaisenkin kokeneen konkarin. Kenkien pohjista tapittaa kuusi ruuvia, mutta ei ollenkaan viimeisintä pohjakerrosta. Tuskinpa edes talon isäntä käy näitä monoja korjaamaan, joten niiden osalta on kai sanottava good bye. Onneksi mukana on myös lumilauta, joten homma sujuu silläkin.
Lisäksi neiti yksveeltä on jäänyt kahden päivän päiväunet väliin, koska jostain syystä ne eivät onnistu turvaistuimessa. Joten kaikki puheet siitä, että kaikki lapset nukkuvat autossa voi jättää omaan arvoonsa. Tämä on johtanut siihen, että tavallisissakin oloissa varsin villi neitokainen on yltynyt käytöksessään kaikkien villeysasteikkojen yläpään yli.
Oulun Rossosta pikkuisen kanssa piti vaan yksinkertaisesti lähteä pois, koska alkoi käydä muita asiakkaita sääliksi. Selvennettäköön, ettei kyse ole kiukuttelusta, vaan yksinkertaisesti aivan valtavasta elämäniloista, jota on aivan pakko jakaa myös kaikkiin naapuripöytiin. Seuraavana päivänä olisi voinut myös kerätä pääsymaksun Rukakeskuksessa kaikilta neitin menon katselijoilta - niin viihdyttävää touhu monen mielestä oli. Esimerkinomaisesti sanottakoon, ettei pulkalla laskusta tullut mitään, koska prinzipezza karkasi siitä aina ennen laskun alkua.
Jossain vaiheessa mielessä on käynyt, että miksi ihmeessä tätä tekee. Niin paljon helpompaa olisi tutussa ympäristössä selvällä päivärutiinilla luotsata vuorokausi läpi. Mutta toisaalta. Lapsilla on äärettömän kivaa. Tänään neiti kolmetoista ja ysivee sekä myös herra viisvee saivat koettaa Elanin temppusuksia ja meno oli sen mukaista. Mielessä kävi hämärästi oman lapsuuden Ounasvaaran metsäreitti seikkailut, jolloin sai lumikinoksista tasaisesti kaivaa suksia, sauvoja, monoja ja välillä jopa rakasta siskoani. Hengissä selvittiin. Onneksi kukaan ei tiennyt miten ja missä laskettiin.
Niin ja auringon paistaessa keväthangilla lämpötilan ollessa miinus kolme sitä pääsee välähdyksenomaisesti rinteessä pieneen flow-tilaan. Elämä näyttäytyy hetkittäin lähes täydellisenä. Kunnes siitä nopeasti palautuu takaisin selvitääkseen jonkun väsyneen lapsen solmuun menneitä suksia. Sitten mennään kerämään voimia rinneravintolaan ja se on sitten Piste.
Suksiboksissa on vielä tilaa ja herra viisvee jo jossain vaiheessa ajatteli matkustavansa siellä. Saisi ainakin rauhassa pelailla ipadilla ja kuunnella satucd:tä. Avaimet boksiin ovat vielä tallella. Ne kun ovat kolmena, aivan oikein kolmena, edellisenä kertana kadonneet ja tähän talouteen onkin kehittynyt aikamoisia tiirikkataitureita, kun Thulea on avattu mitä ihmeellisimmillä systeemeillä.
Lapset ovat itse pakanneet leikkikassinsa matkaa varten. Aika hyviksi ovat siinä jo kehittyneet. Tosin neiti ysiveen repun paino alkoi epäilyttämään. Sieltä löyty kaksi kappaletta Harry Potter kirjoja. Ensimmäinen aloitettu ja päästy noin sata sivua eteenpäin, joten jäljellä oli vain tuollaiset hieman yli neljäsataa sivua. Toinen oli sitten odottamassa. Lisäksi varalla oli vielä kolmas kirja ja kaksi cd versiota samaisesta Harry Potterista. Mainittakoon, että tämän matkan kesto on kuusi päivä, joista viisi vietetään rinteissä aamusta iltaan.
Tähän mennessä on pudonnut yksi puhelin (neiti ysivee), kadonnut yksi lapsi(samainen neiti ysivee), hajonnut yksi hotellin lasi (neiti yksivee), yksi sängystä putoaminen (herra viisvee) ja laskettelumonojen ulkopohjien muoviosien hajoaminen (neiti kolmetoista vee). Ensinmainitut olivat arvattavissa, mutta viimeisin yllätti tällaisenkin kokeneen konkarin. Kenkien pohjista tapittaa kuusi ruuvia, mutta ei ollenkaan viimeisintä pohjakerrosta. Tuskinpa edes talon isäntä käy näitä monoja korjaamaan, joten niiden osalta on kai sanottava good bye. Onneksi mukana on myös lumilauta, joten homma sujuu silläkin.
Lisäksi neiti yksveeltä on jäänyt kahden päivän päiväunet väliin, koska jostain syystä ne eivät onnistu turvaistuimessa. Joten kaikki puheet siitä, että kaikki lapset nukkuvat autossa voi jättää omaan arvoonsa. Tämä on johtanut siihen, että tavallisissakin oloissa varsin villi neitokainen on yltynyt käytöksessään kaikkien villeysasteikkojen yläpään yli.
Oulun Rossosta pikkuisen kanssa piti vaan yksinkertaisesti lähteä pois, koska alkoi käydä muita asiakkaita sääliksi. Selvennettäköön, ettei kyse ole kiukuttelusta, vaan yksinkertaisesti aivan valtavasta elämäniloista, jota on aivan pakko jakaa myös kaikkiin naapuripöytiin. Seuraavana päivänä olisi voinut myös kerätä pääsymaksun Rukakeskuksessa kaikilta neitin menon katselijoilta - niin viihdyttävää touhu monen mielestä oli. Esimerkinomaisesti sanottakoon, ettei pulkalla laskusta tullut mitään, koska prinzipezza karkasi siitä aina ennen laskun alkua.
Jossain vaiheessa mielessä on käynyt, että miksi ihmeessä tätä tekee. Niin paljon helpompaa olisi tutussa ympäristössä selvällä päivärutiinilla luotsata vuorokausi läpi. Mutta toisaalta. Lapsilla on äärettömän kivaa. Tänään neiti kolmetoista ja ysivee sekä myös herra viisvee saivat koettaa Elanin temppusuksia ja meno oli sen mukaista. Mielessä kävi hämärästi oman lapsuuden Ounasvaaran metsäreitti seikkailut, jolloin sai lumikinoksista tasaisesti kaivaa suksia, sauvoja, monoja ja välillä jopa rakasta siskoani. Hengissä selvittiin. Onneksi kukaan ei tiennyt miten ja missä laskettiin.
Niin ja auringon paistaessa keväthangilla lämpötilan ollessa miinus kolme sitä pääsee välähdyksenomaisesti rinteessä pieneen flow-tilaan. Elämä näyttäytyy hetkittäin lähes täydellisenä. Kunnes siitä nopeasti palautuu takaisin selvitääkseen jonkun väsyneen lapsen solmuun menneitä suksia. Sitten mennään kerämään voimia rinneravintolaan ja se on sitten Piste.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Salmonellaa ja synttäreitä
Tiestittekö muuten, että "Mira" ei tänä viikonloppuna voi mennä kotiinsa. Se johtuu siitä, että hänen salmonella laboratoriovastauksensa eivät vielä näin perjantaina olleet tulleet. Ei vaikka hän kuinka laboratoriotätille koetti puhelimessa vakuutella asian tärkeyttä ja kiireellisyyttä. Kotipuolessa kun on karjaa, niin sinne ei voi mennä, jos asiasta ei ole varmuutta, etteivät lehmät saa tartuntaa.
En minäkään sitä tiennyt. Enkä oikeastaan olisi halunnutkaan kasvattaa informaationi määrää tällä tiedonjyväsellä. Mutta minkäs teet, kun tämä minulle täysin tuntematon henkilö kävi kyseisen puhelinkeskustelun yleisen kuntosalin pukuhuoneessa. Huomautettakoon, että puhelua ei käyty mitenkään hiljaa ja "salaa", vaan vähintäänkin normaalilla puheäänellä. Pikkuisen tuli sellainen olo, että pitää katsoa mihin istuu ja koskee, kun tässä julkisessa tilassa liikkuu. Terveyttä koskeva huoli kohdistui akuutisti aivan johonkin muihin kuin Mansikkiin ja Mustikkiin kaukaisella kototilalla.
Samantapaisen käsitääkseni yksityisen puhelinkeskustelun sain myös todistaa alkuviikosta odottaessani lentoani Helsinki-Vantaalla. "Satu" täytää kolmekymmentä vee, mutta ei halua "Viiviä" paikalle, kun se vaan nyt "yksinkertaisesti on niin ärsyttävä, itsekeskeinen ja sillä on tosi rasittava poikakaveri". Niinpä Satu keksii yhdessä bestiksensä kanssa järjestää juhlat silloin kun tietää, että Viivi on poissa kaupungista. Ongelma ratkaistu: Viivi luulee olevansa aidosti kutsuttu ja muut frendit voivat viettää upeita bileitä keskenään. Näinhän se varmasti käy, mutta miksi minun tästä pitää tietää ja mitä jos tämä Viivi nyt olisi ollut vaikka minun tuttuni. Olisi ehkä briljantti suunnitelma mennyt pieleen...
Tiedän, että tämä on ikuisuusaihe ja myönnän olen väärää sukupolvea, mutta onko oikeasti niin, että kaikki keskustelut näin kännykkäaikakaudella voidaan ihan vapaasti käydä julkisissa tiloissa kovaan ääneen. Ei niinkään se, että minulle olisi väliä mitä kukin elämässään tekee ja minkälaisia järjestelyjä, seuraukset valinnoistaan kukin kantakoon itse, mutta olenko aivan rajoittunut, kun ihan oikeasti en halua tällaisia asioita tietää?
Mutta täytyy vielä tuosta iästä sanoa sen verran, että ei kyseiseen ilmiöön syyllisty vaan se ikäluokka, joka ei johdollista puhelinta kodissaan ole koskaan edes nähnyt. Kyllä tätä "me, myself and I" -ilmiötä ilmenee myös sanotaanko kypsään ikään ehtineissä kanssaihmisissä. Olen saanut todistaa ylilääkärin keskustelua siitä, miten ilmeisesti nuoremman kolleegan ei kannata mennä töihin tiettyyn paikkaan, koska siellä esimies on vähintäänkin syvältä tai sitä kuinka varttuneempi rouvashenkilö oli ollut aivan ihanassa hieronnassa nuoremmalla ja jämäkkä otteisella mieshierojalla.
Myönnetääköön, että viimeisin mainitsemani keskutelu oli aika viihdyttävä. Lähinnä kuitenkin mietityttää, että onko tämä nyt kuitenkin vain merkki omasta rajoittuneisuudesta ja siitä, että alkaa vähitellen kuulumaan jollekin dinosaurusten aikakaudelle tai sitten kyse on yksinkertaisesti ammattiviasta tai jos rehellisesti puhutaan ammattisiunauksesta...
En minäkään sitä tiennyt. Enkä oikeastaan olisi halunnutkaan kasvattaa informaationi määrää tällä tiedonjyväsellä. Mutta minkäs teet, kun tämä minulle täysin tuntematon henkilö kävi kyseisen puhelinkeskustelun yleisen kuntosalin pukuhuoneessa. Huomautettakoon, että puhelua ei käyty mitenkään hiljaa ja "salaa", vaan vähintäänkin normaalilla puheäänellä. Pikkuisen tuli sellainen olo, että pitää katsoa mihin istuu ja koskee, kun tässä julkisessa tilassa liikkuu. Terveyttä koskeva huoli kohdistui akuutisti aivan johonkin muihin kuin Mansikkiin ja Mustikkiin kaukaisella kototilalla.
Samantapaisen käsitääkseni yksityisen puhelinkeskustelun sain myös todistaa alkuviikosta odottaessani lentoani Helsinki-Vantaalla. "Satu" täytää kolmekymmentä vee, mutta ei halua "Viiviä" paikalle, kun se vaan nyt "yksinkertaisesti on niin ärsyttävä, itsekeskeinen ja sillä on tosi rasittava poikakaveri". Niinpä Satu keksii yhdessä bestiksensä kanssa järjestää juhlat silloin kun tietää, että Viivi on poissa kaupungista. Ongelma ratkaistu: Viivi luulee olevansa aidosti kutsuttu ja muut frendit voivat viettää upeita bileitä keskenään. Näinhän se varmasti käy, mutta miksi minun tästä pitää tietää ja mitä jos tämä Viivi nyt olisi ollut vaikka minun tuttuni. Olisi ehkä briljantti suunnitelma mennyt pieleen...
Tiedän, että tämä on ikuisuusaihe ja myönnän olen väärää sukupolvea, mutta onko oikeasti niin, että kaikki keskustelut näin kännykkäaikakaudella voidaan ihan vapaasti käydä julkisissa tiloissa kovaan ääneen. Ei niinkään se, että minulle olisi väliä mitä kukin elämässään tekee ja minkälaisia järjestelyjä, seuraukset valinnoistaan kukin kantakoon itse, mutta olenko aivan rajoittunut, kun ihan oikeasti en halua tällaisia asioita tietää?
Mutta täytyy vielä tuosta iästä sanoa sen verran, että ei kyseiseen ilmiöön syyllisty vaan se ikäluokka, joka ei johdollista puhelinta kodissaan ole koskaan edes nähnyt. Kyllä tätä "me, myself and I" -ilmiötä ilmenee myös sanotaanko kypsään ikään ehtineissä kanssaihmisissä. Olen saanut todistaa ylilääkärin keskustelua siitä, miten ilmeisesti nuoremman kolleegan ei kannata mennä töihin tiettyyn paikkaan, koska siellä esimies on vähintäänkin syvältä tai sitä kuinka varttuneempi rouvashenkilö oli ollut aivan ihanassa hieronnassa nuoremmalla ja jämäkkä otteisella mieshierojalla.
Myönnetääköön, että viimeisin mainitsemani keskutelu oli aika viihdyttävä. Lähinnä kuitenkin mietityttää, että onko tämä nyt kuitenkin vain merkki omasta rajoittuneisuudesta ja siitä, että alkaa vähitellen kuulumaan jollekin dinosaurusten aikakaudelle tai sitten kyse on yksinkertaisesti ammattiviasta tai jos rehellisesti puhutaan ammattisiunauksesta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)