Eu:sta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Minulla on sellainen tunne, että tässä Eu-asiassa suuri enemmistö on hiljaa ja antaa poliittisesti kovaäänisten perussuomalaisten melskata aiheesta suht vapaasti. Heidän edustajiltaan, kun kysyy minkä tahansa kysymyksen on vastaus aina suurinpiirtein se, että syy on Eu:ssa ja liittovaltiota kohti ollaan menossa. Ainoa viisas reaktio on hypätä laivan kyydistä, ennen kuin se lopullisesti uppoaa.

Totta kai asioihin pitää suhtautua kriittisesti, mutta terveellä tavalla. Ei kaikkea pidä tuomita, vain sen vuoksi, että siihen liittyy Eu. Tosiasia lienee kuitenkin se, että kyllä sieltä unionista paljon hyviäkin asioita tulee. Välillä vaan tuntuu, että ne jäävät median huomion ulkopuolelle, kun eivät ilmeisesti ole tarpeeksi mediaseksikkäitä aiheita. Lukijoita ja heidän reaktioitaan tavoitellaan jutuilla, joiden lopullinen merkitys useasti jää tavallisen ihmisen osalta suht minimaaliseksi.

Välillä tuntuu, että poliitikot ja journalismi aliarvioivat ihmisten kokonaiskuvan ymmärtämiskykyä. Aivan kuin periaate "leipää ja sirkushuveja", olisi edelleen vallitseva ohjenuora. Kansan huomion voi kiinnittää haluamiinsa seikkoihin, kunhan vain sen tarjoilee oikein. Siten aidosti merkityksellisest asiat voi päättää ilman ikävää huomiota ja mahdollista kritiikkiä ja kyseenalaistamista.

Puhutaanpa vakavasta aiheesta, jota on käsitelty Eu:ssa. On tutkittu, että 10-20 % eurooppalaisista alaikäisistä joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tähän tilanteeseen puuttuakseen Euroopan parlamentti vahvisti viime viikon torstaina 27.10.2011 uudet säännöt, joiden mukaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja lapsiporonografiasta internetissä tullaan jatkossa langettamaan kovempia rangaistuksia. Kyseinen direktiivi myös velvoittaa jäsenmaat poistamaan internetistä lapsipornografiaa sisältävät tai levittävät nettisivut. Mikäli tämä ei onnistu, tulee pääsy sivuille estää.

Direktiivi asettaa kovat vähimmäisrangaistukset usealle rikosnimikeelle. Esimerkiksi lapsen pakottamisesta seksuaaliseen kanssakäymiseen seuraa vähintään kymmenen vuoden vankeustuomio. Lapsipornogragian tuottamisen vähimmäistuomio on kolme vuotta ja katsomisesta vähintään vuosi. Lisäksi rikokseksi koko unionin alueella määritellään sellainen internetin kautta tapahtuva ystävystyminen lasten kanssa, jonka tarkoituksena on seksuaalinen hyväksikäyttö.

Kyseinen direktiivi siirtyy vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi tämän vuoden aikana ja sen jälkeen jäsenmailla on aikaa kaksi vuotta tuoda direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä.

Suomalaista rangaistuskäytäntöä ajatellessa uskallan väittää, että kyse on varsin radikaalista muutoksesta. Tuon tasoisia rangaistuksia ei Suomessa ole jaettu eikä jaeta kovinkaan monesta rikoksesta. Missään nimessä näihin tekoihin ei ainakaan kuulu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Tutkittu on myös, etteivät kovat rangaistukset vähennä rikollisuutta. Tekijät kuin harvemmin miettivät seurauksia rikosta tehdessään. Tästä huolimatta oikeusvaltion ainoa keino puuttua ei-toivottuun toimintaan on oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja siitä seuraava lain mukainen rangaistus. Euroopan parlamentti on päättänyt, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö kaikissa muodoissaan on asia, joissa pitää olla yhtenäinen rangaistuskäytäntö koko Euroopassa. Väittäisin, että ilman Eu:ta, ei Suomessa ihan heti tuon tasoisia vähimmäisrangaistuksia näistä teoista säädettäisi. Onko tämä nyt sitten huono asia?



Parlamentin eh

Och samma på svenska

Mikä tässä kieliasiassa on niin hankalaa? Eikö se ole itsestäänselvää, että jokaisella on oikeus omaan äidinkieleensä omassa kotimaassaan.

Ei tietenkään voi edellyttää, että kaikkien ihmisten tulee puhua täydellisesti kumpaakin kotimaista, mutta kyllä peruspalvelut pitää omalla äidenkielellä hoitua. Se, ettei välttämättä saa tilattua joka ravintolassa aterioita tai ostettua tarpeitaan kaikista kaupoista, omalla äidinkielellä, ei pitäisi olla maailmanloppu. Mutta se, ettei omassa maassaan esimerkiksi oikeudessa tai muissa viranomaisissa saisi käyttää synnyinkieltänsä, on jo perusoikeusloukkaus.

Suomen historia on se mikä se on. Tosiasia on, että tässä maassa on aina puhuttu sekä suomea että ruotsia. Kummallakin kielellä on kansalliskielen asema ja tämä on turvattu perustuslaissa. Miksi ihmeessä tätä pitäisi horjuuttaa? Kenen tarpeita se palvelee?

Kaikki koululaiset lukevat koulussa toista kotimaista. Hyvä niin. Tuskinpa lasten oppimiskyky on sillä lailla vakio, että kun jotain ainetta koulussa lukee, on tietty oppimiskiintiö täyttynyt ja se on sitten toisen aineen oppimisesta pois. Se kuinka paljon kukin siitä opetuksessa omaksuu, on sitten eri asia. Tämä lienee tilanne myös muiden oppiaineiden kohdalla. Toiset aineet uppoavat mieleen paremmin kuin toiset. Kai kaikille on selvää, ettei kukaan täydellisesti koulussa omaksu kaikkea siellä opetettavaa. Se mistä elämässä sitten on myöhemmin hyötyä, selviää vasta taipaleen jatkuttua peruskoulusta pidemmälle.

Argumentti siitä, että toisen kotimaisen opiskeluun käytettävä aika, olisi hyödyllisempää keskittää esimerkiksi jonkin muun eurooppalaisen kielen tai vaikka venäjän opetteluun, on minusta aika irrationaalinen. Vaikea kuvitella esimerkiksi omalta kouluajalta, että ne oppilaat, jotka eivät mielellään lukeneet esimerkiksi ruotsia, olisivat olleet jotenkin enemmän motivoituneita jonkin muun kielen osalta. Kuka voi sanoa minkä kielen opettelu on varmasti kannattavaa tässä maailmassa? Ja mitä itse asiassa tarkoitetaan kannattavalla? Euroillako se ratkaistaan?

Minulla on nimittäin myös suht monen vuoden kokemus venäjän kielen aseman kasvusta esimerkiksi Lappeenrannassa. Kun parikymmentä vuotta sitten ensimmäisiä kertoja vierailin kaupungissa, oli useassa liikkeessä kyltti, jossa sanottiin, ettei kauppaan saanut tulla kuin kaksi venäläistä kerrallaan. Nyt tilanne on jotain aivan muuta.

Kaupungissa, eivät liikkeet olleet edes suljettuina helatorstaina, kun yhtään venäläisten matkailijoiden tuomaa euroa ei haluttu päästää ohi suun. Missä muussa maassa toimitaan tällä tavalla? Turistien eurot menevät omien perinteidemme ohi. Kaikki, jotka ovat vierailleet esimerkiksi Lontoossa, tietävät, että kaupat menevät iltaisin aikaisin kiinni. Paljon aiemmin kuin meillä, ei siellä turistien tarpeiden mukaan tanssita.

Toisaalta puhutaan suomalaisesta nationalismista ja toisaalta taas kumarretaan juuri siihen suuntaan mistä eurot kauppoihin tulevat. Oli varsin mielenkiintoista asioida lappeenrantalaisessa urheiluliikkeessä ja tulla puhutelluksi venäjäksi myyjän taholta. Lapsista se oli erityisen hauskaa. Kuulla välillä jotain muuta kuin suomea tai ruotsia. Totta kai venäjän kielen osaamisesta on hyötyä. Se miten tämä liittyy kahden kotimaisen kielen asemaan on minulle mysteeri.

Ei tätä maata rahan sanelemana pidä rakentaa. Riippumatta siitä onko kotikieli suomi vai ruotsi, on kotimaa Suomi. Kannatetaan suomalaisia urheilijoita, puhuvatpa he sitten äidinkielenään suomea tai ruotsia, iloitaan erityisesti Ruotsin voittamisesta jääkiekossa ja voi sitä riemua, jos se joskus tapahtuisi myös jalkapallossa sekä ajetaan kaikissa asioissa Suomen etua maailmalla.

On kummallista miten pitää keskittyä siihen mikä on erilaista, kun voisi täysin sydämin iloita asioista, jotka yhdistävät. En ymmärrä mikä etuoikeus suomenkielisillä, olisi kaventaa ruotsinkielisten asemaa. Kummankin kieliset asuvat omassa kotimaassaan. Vähän aikaa sitten, oli Hesarin kuukausiliitteessä juttu siitä, kuinka paljon itä- ja länsisuomalaisten suomenkielisten geeniperimä eroaa toisitaan. Kyse oli valtavasta erosta. Jopa niin suuresta, että olisi perinteisessä mielessä voinut puhua kahdesta aivan eri kansasta.

Joten väite siitä, että suomenkieliset olisivat homogeeninen ryhmä, on tuulesta temmattu. Yhdistävä tekijä tässäkin asiassa on ihmisyys ja inhimillisyys. Miten sen hyväksyminen on niin vaikeata?

Lapset ja eläimet

Olen vahvasti sen puolesta puhuja, että eläimiä kohdellaan eläiminä, vaikka niillä onkin paljon inhimillisesti tunnistettavia piirteitä. Tällä kohtelulla tarkoitan sitä, että ei pidä odottaa että eläimet ajattelevat kuin ihmiset, koska eivät ne sitä tee. Usein minusta ihmisen toiminta ei ole edes niin ylevää, että pitäisi kuvitella eläintenkin toiminnallaan pyrkivän siihen. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa.

Ja se mitä olen aina ihmetellyt on eläinten ja lasten saumaton yhteispeli. Ehkä lapsissa on vielä jäljellä jotain samanlaista perusrehellisyyttä ja aitoutta, jota löytyy myös kaikista eläimistä. Siksi usein hämmästelen toimintaa, joka monelle eläimiä tuntemattomille, voi näyttäytyä aivan kamalana ja vaarallisena. Tämä kaikki tietenkin edellyttää, että eläintä, oli laji mikä tahansa, on ihmisen puolelta kohdeltu johdonmukaisen oikein, jotta se on saanut kehittyä juuri siksi miksi se on tarkoitettukin - koira koiraksi, kissa kissaksi ja hevonen hevoseksi.

Eilen juuri todistin, kuinka itsenäinen ja ylväs kissa, voi olla mitä lempein ja yhteistyökykyisin eläin yksivuotiaan käsittelyssä. Neiti yksvee oli kaivanut vessamme kaapista äitimme ikivanhan kihartimen. Siis sellaisen, jolla saa aikaiseksi kauniita korkkiruuveja, kun meidän vanhemmat neidit laittautuvat juhlakuntoon. Neiti oli myös hakenut kylpuhuoneesta kissan harjaukseen käytettävän pikkukarstan, jolla koetamme välillä selvittää villin metsästäjän takkuturkkia, kun se ystävällisesti päättää silloin tällöin antaa meidän tehdä niin.

Nyt kissa loikoili kiltisti olohuoneemme lattialla. Kampauskarsta oli kiinni hännässä ja neiti yksvee koetti kiharella kisun turkkia enemmän tai vähemmän lempeästi. Jos rehellisiä ollaan kissa, ei näyttänyt tilanteessa edes kovin vaivaantuneelta. Tosiasiahan oli, että se olisi koska vaan voinut nousta ylös ja hypätä sohvan päälle pienten käsien uloittumattomiin, mutta valitsi olla tekemättä niin.

Sillä ei edes ollut silmissään "pelastakaa minut"-katse, joka oli rakkaan siskoni edesmenneellä kultaisella noutajalla Penillä välillä, kun se pääsi lasten käsittelyyn. Kiltisti se aina makasi hievahtamatta paikoillaan, kun joku pikkuihminen kiipesi sen yli tai ali ja ihmetteli sen roikkuvia pehmeitä korvia tai huiskuttavaa häntää. Sama perinne jatkuu Penin pikkuveljen Kipen osalta. Se tuskin uskaltaa hengittääkään, kun minitulokkaat tutustuvat sen eri olomuotoihin.

Hevosillakin sama ymmärrys on olemassa. Rakas jättiläisemme Kusti, jonka säkäkorkeus oli yli 175 cm, saattoi nostaa päänsä korkeuksiin, kun joku aikuinen koetti asettaa sille suitsia päähän. Mutta kun kyseessä oli meidän nyt neiti kaksitoista vee pienenä, laski poni päänsä varmasti niin alas, että pikkukädet ylettyivät. Se, jopa näytti työntävän päänsä suitsiin, että olisi ollut helpompaa.

Saman teki siskoni hevonen Matti. Kesälaitumella ollessaan tyttäreni, tuolloin viisivuotias, oli omatoimisesti päättänyt lähteä hakemaan hevosen tarhasta sillä aikaa kun korjasimme aitaa. Neiti oli laittanut Matille riimun päähän tai oikeastaan se roikkui ainoastaan ponin oikean korvan yli. Kiltisti ex-ravuri, joidenkin mielestä ennen siskolleni tuloa pimahtanutkin, seurasi neitiä, pää melkein maata laahaten, tämän päättäväisesti taluttaessa kaveria kohti porttia. Katse kertoi kaiken "en tiedä miten tässä näin kävi, mutta mennään lapsukaisen perässä, kun se sitä tuntuu tahtovan".

Eläimillä ja lapsilla on jokin saumaton yhteys. Jonkinlainen tietoisuudentaso, jonka olemassaolon me aikuiset olemme usein päästäneet kadoksiin. Mutta on kuitenkin lohdullista nähdä, että on olemassa jotain, mitä ei voi pelkästään tieteen avulla selittää. Se luo toivoa tässä välillä toivottomassa maailmassa.

Ympäristöaktivismia kotipihalla

Kuinka moni tunnistaa käsitteen Koijärvi-liike? Niille, joille nimi ei sano mitään, kerrottakoon, että kyseessä on ympäristöliike, joka syntyi vastustamaan Koijärven kuivattamista vuonna 1979. Seuraukset tästä ympäristöaktivismista olivat moninaiset. Liikkeessä keinoina käytettiin mm. itsensä kiinnittämistä kettingeillä puskutraktoreihin. Tämän seurauksena kuljettaja ei pystynyt kuljettamaan konetta, koska olisi tällöin aiheuttanut tahallisesti ruumiinvamman kiinnityneelle henkilölle. Koijärvellä ei onneksi käynyt niinkuin Pekingissä Taivaallisen Rauhan aukiolla vuonna 1989, vaan asia kiinnittymisen osalta ratkaistiin lopulta sivistyneesti Korkeimassa oikeudessa.

Meillä kotona koettiin eilen pieni toisinto yllä mainitusta ympäristöaktivismista. Mieheni oli jo aikaisemmin tällä viikolla päättänyt kaataa etupihaltamme kuusen. Perusteluina oli, että juuri sille paikalle olisi hyvä laittaa perunamaa. Meillä kun tuota maata pihan ympärillä on muutama tuhat neliötä, joten että juuri tuossa kohtaan olisi mehevin maa juurikkaille, oli minulle pienoinen yllätys.

Kuusen jo tultua kaadetuksi ilmaisin kantani asiaan hieman epädiplomaattisesti mainiten sivulauseessa, että tällaisista asioista voisi keskutella ennen toimintaa. Erityisesti kun mielestäni, jos jonkun puun kaataminen olisi pakollista, olisi se voinut kohdistua yhteen kahdestakymmestä pihalla olevasta koivusta. Ne kun näin lehtien lähdön aikaan, eivät nauti suurta suosiota mielessäni. Herra viisvee komppasi minua hienosti, todeten, ettei teko ollut kovin mukava luonnolle.

Mutta kieltämättä kyllä kasvimaassakin oma ideansa on, joten eiköhän tästä hyvä tule. Selitin kantani myös herra viisveelle, ettei hänelle nyt jäisi väärää käsitystä todistamastaan keskustelusta. Nuoren miehen logiikalla hän nyökkäili viisaan näköisenä ja sanoi ymmärtävänsä asian.

Yllätys olikin melkoinen, kun eilen tulin töistä kotiin. Pihassa oli pieni kaivinkone, joka oli kaivanut aitamme vierustalta ylös muutaman kiven. Tämä nyt sinänsä ei ollut yllättävää, meillä kun kaivinkoneita pyörii noissa hommissa vähän väliä. Tontimme on käytännössä pelkkää kiveä, joten jos siellä jotain haluaa tehdä täytyy olla käytössään, joko valtavat hauislihakset tai tekninen apuväline. Mieluiten molemmat.

Ihmetys kohdistuikin seuraavaan asiaan. Kaivinkoneen oli tarkoitus siirtyä työskentelemään lähemmäs taloa. Mutta siitä, ei tullutkaan mitään.

Herra viisvee ja neiti ysivee estivät kaivinkoneen toiminnan seisomalla talon nurkalla juuri sillä kohdalla mistä pitäisi kaivaa. Kädessään heillä oli punaiset neliönmuotoiset Flora-purkin kannet, joita he heiluttelivat ilmassa. Tietättömille tiedoksi - suora lainaus futiskentiltä - punainen kortti kaivinkoneelle eli poistu tältä pelikentältä.

Mieheni koetti selittää pienille aktivisteille, että nyt ei tehtäisi muuta kuin kaivettaisi salaojaputket maahan. Mutta ei auttanut. Herra viisvee oli päättänyt, että ilman äitin lupaa, ei tällä tontilla kosketa yhteenkään tontilla kasvavaan luonnonihmeeseen, ei edes istutettuun nurmikkoon. Joten hyvin oli herra sisäistänyt aikaisemmin käydyn keskutelun olennaisen osan ;-)

Katsoin tilannetta huvittuneena. Olen aina kuvitellut, että meidän neiti melkein kolmetoista veestä tulee vähintäänkin maailmanpelastaja. Hän kun on ollut kasvissyöjä jo pian kymmenen vuotta ja kaikenlainen vääryys luontoa ja eläimiä kohtaan on aina saanut voimakkaat reaktiot aikaiseksi. Mutta että siemen on kylvetty myös näihin nuorempiin versioihin, oli varsin piristävää nähtävää. Erityisesti hauskaa oli nähdä kaivinkonekuskin epäuskoinen ilme. Hän oli sitä ikäluokkaa, että sana Koijärvi, ei varmaankaan sanonut hänelle mitään ja ympäristöaktivismin kohtaaminen salaojaputken kaivuussa omakotitalotontilla, yllätti kai villeimmätkin kuvitelmat.

Kehotin miestäni hakemaan itselleen ja kuskille kupin kahvia sillä aikaa kun kävin neuvottelut luonnonsuojelijoiden kanssa. Kysehän heidän osaltaan ei ollut muusta, kuin minun etujen ajamisesta, joten yhteisymmärrys saavutettiin nopeasti eikä lakkovaroituksiakaan tarvinnut antaa . Salaojat saatiin kaivettua ja omatoimisuutta osoittanut parivaljakko palkittiin kupilla lämmintä kaakaota. Itsekseni ajattelin, että eikö se ole hyvä, kun lapsista löytyy omaa tahtoa ja luovuutta puollustaa mielipiteitään :-)

Nokian uusin puhelinmalli

Meidän neiti melkein 13 v on saanut ihan oman uuden puhelinmallin. Nimi on kaikkien huulilla ja Nokian uutta Lumiaa kuulemma odotetaan hanakasti Suomeen.

Voi mitä ovat markkinointimiehet ja -naiset menneet tekemään. Lanseeraavat suurella näyttävyydellä uuden älykoneen, jonka kaunis nimi on identtinen esikoisemme kanssa. En tiedä minkälainen aivoriihi Nokian kalliisti palkkaamilla mediaihmisillä on ollut kun ovat päätyneet Lumia-nimeen. Ei varmaankaan yhtä mieleenpainuva kuin meillä, kun joulukuussa vuonna jotain, ajelimme vanhalla punaisella Mazdalla jossain Jyväskylän kohdalla sankassa lumisateessa ja tunnelmasta hurmiotuneena päätimme nimetä esikoisemme Nokian uudeksi puhelinmalliksi! Miten tässä näin kävi?

Jokainen jolla on lapsia, tietää minkälaista taistelua elämä välillä tässä kulutusyhteiskunnassa on. Lasten kun pitäisi saada sitä ja pitäisi saada tätä. Muuten elämä vähintääkin suistuu raiteiltaan. Meilläkin näitä keskusteluja käydään harva se päivä. Kavereilla on uudet Fred Perryn olkalaukut ja ihan kaikilla Conversen-tossut sekä Peak Performance-huppari. Mitä vanhemmaksi lapsi varttuu sen vaikeammaksi nämä asiat tuntuvat menevän.

Tähän asti homma on pysynyt hyvin käsissä. Mitään ylilyöntejä ei ole tapahtunut ja lapset ovat tuntuneet selviävän kulutuksen liittyvistä pettymyksistä. Kaikkeahan kun ihan oikeasti ei voi saada. Tosin meidän neiti melkein kolmetoista vee on todennut, että jos ei olisi niin montaa sisarusta, olisi tämä asia helpompi. Ei tarvitsisi aina jakaa ja aina kertoa kaikkia menoja neljällä... Logiikka on yksinkertainen, kaikki materia tulisi hänelle :)

Mutta nyt kun hänelle ei ole vaatimuksista huolimatta hankittu Applen iPhonea, iskee Nokia meidän kohdalla uuteen kulta- tai ainakin jonkilaiseen suoneen. Tämä uusi puhelinhan on saatava, koska se on aivan selvästi meidän neitille tehty. Onko parempaa perustetta kuin yhtenevä nimi? Joten nyt sitten argumentoidaan puolesta ja vastaan keittiönpöytä keskusteluissa.

Onneksi meidän nuorimmaiset eivät välitä tuon taivaallista merkeistä ja muiden lasten saamista tavaroista. Neiti yhdeksänvee kulkee futisseuran verkkareissa yötä päivää ja kun pyytää vaihtamaan vaatteita, jotta saisi puhdasta päälle, vaihtaa hän vaatteeksi isosiskolle pieneksi jääneen jumppaseuran verryttelyasun. Herra viisvee taas kaivelee matoja pihasta päällään polvista rikkoituneet collegehousut, kuivuneita liimaklönttejä täynnä oleva ulkotakki, maalilla sotketut kumisaappaat ja isin karvahattu. Tarkoituksena herralla on ehtiä vielä ahvenia narraamaan ennen kuin meri jäätyy.

Tällaista tämä vanhemmuus kai on. Kaiken muun lisäksi, pitäisi jälkikasvulleen opettaa rahan arvo ja ennen kaikkea se, että elämän onni ja sisältö ei löydy uusista ja hienommista kulutushyödykkeistä. Tärkeintä on perhe ja ystävät. Ihmiset, jotka aidosti välittävät sinusta myös vaikka sinulla ei olisi uusimpia merkkituotteita. Ne kun eivät paljon hädän hetkellä lohduta. Niinpä niin, koetapa selittää tämä esiteinille, joka on juuri hurmiotunut kaverinsa uudesta Canon EOS 550D-järjestelmäkamerasta ;-)

Yrittäjyys ja Mr Alpha

Yrittäminen on siinä mielessä mielenkiintoista, että siihen kovasti kannustetaan eri tahoilta. Välillä tuntuu, että sitä on ollut ihan ajattelematon, kun on toiselle töitä tähän asti tehnyt ja kaikki muut ovat sen tietäneet, mutta sinä et. Nyt vihdoin olet nähnyt valon ja totuuden! Sitten kun on kävellyt yrittäjyyteen liittyvän sillan yli huomaa olevansa toisella puolella suht yksin ja kaikki kannustajat jäivät toiselle puolelle nauttimaan enemmän tai vähemmän turvallisista kuukausituloista.

Tässä alkuvaiheessa sinua aloittelevana yrittäjänä muistaa varmasti kolme tahoa: verottaja, eläkevakuutusyhtiö ja puhelinmyyjät. Kaksi ensinmainittua eivät edes lupaa sinulle töitä, vaan ainoastaan kohteliaasti muistuttavat lakisääteisistä velvoitteista ja niiden laiminlyöntiin liittyvistä sanktioista. Ei muuta kuin pankkilainalla maksamaan postilaatikosta tipahtelevia maksulappuja.

Ja sitten on nämä puhelinmyyjät, jotka lupaavat tehostaa markkinointiasi tarkistamalla heidän rekistereissään olevat yrityksen tiedot ja kertovat tietojen päivityksen maksavan jonkun tietyn summan. Alkuvaiheessa sitä innolla vastaa puhelimeen, koska ainahan siellä voi olla joku asiakaskin. Vähitellen innostus pakostakin laantuu, kun viidennen kerran saman päivän aikana saa selittää, ettei ole kiinnostunut tästä toiminnasta ja voisiko puhelun lopettaa, jotta tilaa ja aikaa jäisi sille todellisellekin asialle eli itse yrittäjyydelle ja työnteolle.

Tosiasiana todettakoon, että tietojen päivittäjien soitot kyllä vähenevät alkuinnostuksen jälkeen. Mutta kyllä niitä tasaisesti tulee koko ajan. Ja onhan se tietysti niinkin, että työtänsähän puhelinmyyjätkin tekevät. Oli korvauksena sitten pohjapalkka ja bonukset tai jokin muu versio, joku yrittäjähän nekin kustannukset heille maksaa.

Jossain määrin minua kiehtoo nämä luovemmat keinot rahan keräämiseen. Ne joista on tarjoajan mukaan odotettavissa business to business ajatellun mukaisesti win/win-tilanne molemmille osapuolille.

Esimerkiksi tarjous tietyllä rahasummalla saada "omistusosuus" tietystä Vaasan Sportin jääkiekkoilijasta. Kyse olisi ollut niin sanotusta kummipelaajasta. Mielenkiintoinen idea, mutta en ole koskaan ollut jääkiekkomatsissa livenä, joten valitettavasti en nähnyt tätä toimintaa juuri nyt tarpeeksi inspiroivana vaihtoehtona. Samaan sarjaan meni myös muutama vuosi sitten esitetty kysymys siitä, haluaisinko saada näkyvyyttä hiihtoliiton kautta. Minä joka en ole maastohiihtosuksia jalkaani pistänyt sitten kouluaikojen, en oikein syttynyt tästäkään ajatuksesta.

Todettakoon nyt kaikille, että kannatan kaikkea urheilua eikä osallistumattomuuteni edellä mainittuihin tarjouksiin, ole kannanotto lajeja vastaan, vaan ainoastaan esimerkki siitä mitä mahdollisuuksia yrittäjille tarjotaan.

Lähellä oli myös, etten olisi syytänyt tukirahoja pelastushelikopteri Petelle, kun puhelimessa minulle niin vakuuttavasti kerrottiin, kuinka tärkeästä toiminnasta asiassa on kyse. Tarjous tehtiin joulukuussa ja kaikki Vaasassa asuvat tietävät miten siinä jupakassa kävi. Jo tammikuussa asiasta puhuttiin lehdistössä kaikkea muuta kuin ylistävästi. Minun rahani pelasti tällä kertaa se, että minulla ei yksinkertaisesti tuolloinkaan ollut ylimääräisiä pennosia budjetoituna tällaiseen toimintaan.

Suurin osa näistä markkinoijista ovat varmasti rehellisellä ja hyvällä asiassa, mutta poikkeuksiakin löytyy. Välillä tulee sellainen ole, että muiden silmissä yrittäjyys on sellaista ruusuilla tanssimista, että siitä ilosta varmaan riittää pennosia myös kaiken maailman ideatykeille, myös niille epärehellisille. Ajatusketjun jatko nimittäin tuntuu olevan se, ettei yrittäjällä ole aikaa tarkastaa kaikkia hänelle lähetettäviä laskuja saati sitten lukea liitteenä lähetettyjä sopimuksia.

Mutta kyllä näiden asioiden kanssa pärjää. Pitää vaan muistaa, että mitään mitä ei ole tilannut, ei pidä maksaa ja jos jotain tarjotaan puhelimitse, tulee aina pyytää asiassa kirjallinen tarjous. Se kun ei sähköposti aikana ole nykypäivänä kovinkaan hankalaa. Tälläkin viikolla olen jo saanut Algeriasta Mr. Alphalta mielenkiintoisen tarjouksen, sanoin Mrs Ritalta Azerbaitzanista ja Mr Jangilta Koreasta. Lisäksi vastaustaan odottaa edelleen Sister Martha Nigeriasta. Kaikki nämä ihan pyytämättä tekevät yrittäjälle "once in a lifetime" -tarjouksen ;)

Seksuaalista häirintää vai ei?

Mikä on seksuaalista häirintää ja mikä ei? Suomen Lakimiesliitto on tehnyt asiassa ehkä yllättävän mainosvideon, joka löytyy osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=V6vAloJQXZg

Provosoivasti juristeille asetetaan heille suunnatulla nettisivulla, suomenlaki.com, kysymys siitä, uskaltaisitko katsoa oheisen videon työpaikallasi. Nähdäkseni tämä kysymys kertoo enemmän sen asettajasta kun vastaajasta. Juristithan mielletään konservatiiviksi pukuihmisiksi, joiden pääasiallinen tehtävä monen mielestä on olla näkyvyydeltään mahdollisimman harmaa, mutta asiantuntemukseltaan odotetun korkean hintansa väärtti. Kyllähän tässä näkemyksessä perääkin on. Totta on ainakin se, että lakimiehet pyrkivät osaamaan asiansa. Aivan kuten kaikkien muidenkin alojen ammattilaiset. Tämähän on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Mutta se, että kaikki juristit olisivat pukujensa suojiin piiloutuneita harmaavarpusia, ei todellakaan pidä paikkansa. Jos joku on väritön ja tylsä, ei kaikkien tarvitse sitä olla. Jos ei uskalla katsoa mainosvideoa, jossa esiin nostetaan seksuaalinen häirintä, miten voi ylipäätänsä toimia tässä ammatissa? Ei kai juristien elämä nyt niin rajoitettua ja säänneltyä ole, että kyseisen videon katseleminen vaatii suurtakin rohkeutta ja jos siitä selviää, voi ehkä huomenna laittaa töihin punaisen kravaatin sinisen sijasta.

On tietenkin hyvä, että Lakimiesliitto profiloituu myös sosiaalisessa mediassa. Tämä tapahtuu jälkijunassa, mutta mitään ei liene vielä menetetty. Ja totta kai on hyvä aloittaa räväkästi. Kuinka paljon kiinnostusta herättäisi nettiin ladattu video esimerkiksi osakeyhtiön perustamisesta tai kiinteistökaupan tekemisestä? Veikkaisin, että minä en ainakaan niistä blogia kirjoittaisi.

Juridisesti on tietenkin mahdotonta sitovasti etukäteen määritellä mikä on seksuaalista häirintää ja mikä ei. Kaikkihan sen tietävät, että mikä toisesta on viatonta flirttiä voi toisesta tuntua vastenmieliseltä. Pääsääntö lienee, että silloin on jokin näkymätön raja ylitetty, jos vastapuoli ei tunne oloaan mukavaksi. Siitäkö edellä lakimiehille esitetyssä kysymyksessäkin on kysymys? Testata juristien rajoja? Tunnetko olosi epämukavaksi katsoessasi videota?

Mutta tosiasia lienee, että itse videolla on tarkoitettu nostettavaksi esiin, ei ainoastaan seksuaalinen häirintä, vaan se, että tästä ammattikunnasta löytyy asiantuntijoita vastamaan moneen eri kysymykseen. Juristeja löytyy hallintopapereiden laatimisesta erilaisten transaktioden toimittamiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Ja jos joku juristi tuntee olonsa videota katsellessaan epämukavaksi, löytyy hänellekin erikoisosaamisalue, jolla tällaisia kysymyksiä ei tarvitse pohtia.

Aihe mainosvideolle on varmasti valittu sen vuoksi, että se nostattaa intohimoja ja saa varmasti aikaan vastakkainasettelua eri ihmisten kesken. Sitähän tämä työkin pitkälti onkin. Eri näkemysten esiin tuomista ja väitetyn totuuden etsimistä. Jos asiat olisivat selkeästi oikein tai väärin, ei juristia monessa tapauksessa tarvittaisi. Silloinhan ratkaisu olisi aina yksinkertaisesti yhteisesti hyväksytty totuus.

Etiikka ja lain tulkinta

EU-tuomioistuin antoi viime viikolla ennakkoratkaisun ihmisalkioiden käytön patentoitavuudesta. Ratkaisu asiassa C-34/10, Brüstle.

Jotenkin tämä uutinen hävisi Tupo-neuvottelujen ja pörssikurssien taantumisen keskelle. Tietenkin on selvää, että media painottaa niitä asioita, joita se katsoo pitävänsä tärkeänä. Mielessä käy vain välillä ovatko puhutuimmat uutisotsikot todella oikeasti merkittäviä, vain tehdäänkö niistä sellaisia meidän silmissämme.

Ennakkoratkaisussaan tuomioistuin otti kantaa siihen koskeeko ihmisalkioden jättäminen patentoitavuuden ulkopuolelle kaikkia elinvaiheita munasolun hedelmöittymisestä lähtien, vai edellytetäänkö jonkin tietyn kehitysvaiheen saavuttamista ennen kuin patentoitavuuskielto tulee voimaan. Tuomioistuin toteaa ratkaisussaan, ettei sen tehtävänä ole käsitellä lääketieteellisiä tai eettisiä kysymyksiä, vaan tulkita oikeudellisesti annettuja direktiivejä.

Näinhän se on. Tuomioistuin tulkitsee niitä lakeja ja direktiivejä, joita parlamentaarisesti valittu lainsäätäjä on kulloinkin katsonut oikeaksi säätää. Usein kuulee negatiivisessa mielessä sanottavan, että laki ja oikeus tai laki ja moraali eivät ole synonyymejä. Eiväthän ne olekaan. Pitäisikök niiden jonkun mielestä olla? Jos näin, niin kenen oikeus- ja/tai moraalikäsitys otettaisiin päteväksi mittapuuksi? Kai jokaisella valtiolla on sellainen oikeusjärjestelmä ja sellaiset juristit kun he ansaitsevat.

Puheena olevassa tapauksessa Eu-tuomioistuin on kuitenkin mielestäni tehnyt hienon tulkinnan. Se on katsonut, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on kyseisen direktiivin osalta tehdä patentin saaminen mahdottomaksi silloin, kun se voisi vaikuttaa ihmisarvolle kuuluvaan kunnioitukseen. Tällä perusteella se on päätynyt siihen lopputulokseen, että jokaista ihmisen munasolua on heti sen hedelmöittymisestä lähtien tai siitä kun siihen on siirretty tuma kypsästä ihmissolusta pidettävä ihmisalkiona, koska nämä ovat omiaan käynnistämään ihmisen kehitysprosessin.

Tuomioistuin on siis päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan tieteelliseen tutkimukseen tarkoitettu ihmisalkioden käyttö, ei voi saada patenttioikeudellista suojaa. Samassa päätöksessä tuomioistuin on myös rajannut patentoitavuuden ulkopuolelle esiastehermosolujen tuottamisen, koska se edellyttää kantasolujen ottamista ihmisalkiosta alkiorakkulavaiheessa ja tämä taas aiheuttaa alkion tuhoutumisen.

Eu-tuomioistuin on jälleen kerran käyttänyt tyylikkäästi lain tulkinnan sille suomia mahdollisuuksia. Ottamatta kantaa etiikan tai moraalin sisältöön, se on onnistunut antamaan ennakkoratkaisun, joka mitä suuremmassa määrin perustuu tietyille moraalisille ja eettisille arvoille. Tällaiset jossain määrin teleologiset eli päämäärähakuiset rohkeat kannanotot ovat erittäin tervetulleita staattiseen oikeusjärjestelmään.

Yleisellä tasolla mietityttää, että eikö olekin jossain määrin pelottavaa, että oikeusjärjestelmässä pohditaan nyt tällaisia kysymyksiä. Monen mielessä nämä asiat kuuluvat tulevaisuuteen sijoitettuihin tieteisjännäreihin. Ja kun aina sanotaan, ettei laki ja oikeus pysy kehityksen perässä, niin minne tässä ollaan menossa tai oikeammin missä sitä oikeastaan jo ollaan?

Oman tiensä etsiminen

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on hyviä ystäviä eri elämänalueilta. Heidän avullaan pääsen tutustumaan asioihin, jotka muutoin jäisivät minulta varmasti kokematta, vaikka pidän itseäni suht ennakkoluulottomana uusien haasteiden edessä.

Tänään sain tilaisuuden vierailla Kuntsin taidemuseossa kuuntelemassa Katrin Valan runoutta sävellettynä, laulettuna ja lausuttuna. Kutsun tilaisuuteen sain Kirstiltä, joka vastasi esityksen lauluista ja sävellyksistä. Täytyy myöntää, että olin lumoutunut. Minua on aina kiehtonut ihmiset, jotka osaavat tyhjästä luoda jotain kaunista ja herkkää. Tämä kyky voi näyttäytyä ihmisillä eri tavoin ja jos sen saa puettua vielä sellaiseen muotoon, että me muutkin voimme siitä nauttia, on kyseessä lahja.

Sen jälkeen kun kuulin Kirstin ensimmäisen kerran laulavan lapsiemme yhteisessä joulujuhlassa vuosia sitten, on hänen persoonallisen kaunis äänensä jättänyt lähtemättömän jäljen selkäytimeeni. Tätä herkkää ja syvää viiltoa korostaa vielä Kirstin meidän Elinalle säveltämämme riipaisevan kaunis kappale, jota helmikuussa 2009 kuuntelin pimeän tähtitaivaan alla koettaen saada mieltä omaan elämääni.

Katri Vala on minulle nimenä tuttu. Olenhan opiskellut historiani ja pärjäsin kohtuullisesti myös äidinkielenopinnoissa. Mutta se oli siinä. Nyt hänen tekstiensä syvyys saavutti jotain pienessä sielussani. Ehkä se johtui siitä elämänkohtalosta, että kirjailija menetti ensimmäisen lapsensa. Kuoleman koskettamat äidit ovat joutuneet kohtamaan pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tekemään kukin omalla tavallaan rauhan viikatemiehen kanssa. Kuvittelin tämän tuskan heijaistuvan teksteistä, jotka meille tarjoilitiin sellon ja viulun melankolisten sävelten tainnuttamana.

Jäin kuitenkin miettimään tekstiä, jossa Vala totesi, ettei hänestä ole kirjailijaksi. Parasta olisi vaan tyytyä opettajan turvalliseen ammattiin. Miten tutulta tämä ajatus tuntuikaan. On helppoa valita perinteisesti ja odotusten mukaisesti, vaikka oma sisin sanoisi jotain aivan muuta.

Olen vakuuttunut siitä, että jokaisella ihmisellä on erityinen tehtävänsä tässä maailmassa. On olemassa jokin "minuus" jokin rooli, joka on todempi kuin kaikki muut. Jokaisella on tarkoituksensa ja haasteena on löytää omasta itsesestään se olotila, jossa tuntee tekevänsä juuri sitä miksi on luotu ja tarkoitettu.

Tiedän itse miltä tuntuu toimia ns. flow-tilassa. Olotilassa, jossa kaikki muu menettää merkityksensä ja on olemassa vain minä itse ja juuri tämä hetki ja se tehtävä mitä olen tekemässä. Minuuden ja muun maailman raja hämärtyy ja osittain jopa katoaa. Silloin ja juuri silloin kuvittelen olevani oman itseni juurella - oman minuuden alkulähteellä.

Tämän tilan saavuttaminen on vain kovin vaikeaa. On haastavaa kulkea vallitsevia valtavirtoja vastaan. Tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, sen sijaan, että koettaisi tyydyttää muiden tarpeita ja vastata heidän odotuksiinsa. Pitäisi löytyä rohkeutta tarkastella omaa elämäänsä objektiivisesti ja analysoida kylmän rauhallisesti mikä siitä on minun itsensä haluamaa ja mikä muiden sanelemaa.

Suurin osa asioista elämässä on sellaisia, että ne voi muuttaa, jos vain haluaa. Kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla, riittää kun ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Usealle vain pelkästään jo se, että pysähtyy miettimään elämäänsä, on pelottavaa. Siksi kai niin moni tiedostamattaan aikatauluttaa elämänsä pitkälti niin, ettei tyhjiä hetkiä ole. On turvallisempaa olla se opettaja, vaikka sielu huutaisi sen turvattoman kirjailijan minuuden puoleen hiljaisina hetkinä.

HIHS, kaupallisuus ja hevosmiestaito

Taas on lokakuu ja Horse Show Helsingissä. Olen ollut monen monta kertaa menossa pääkaupunkiin katsomaan uljaita ratsuja ja enemmän tai vähemmän edustavia ratsastajia areenalle. Mutta aina on ollut jokin syy miksi käyntikerta on siirtynyt vuodella eteenpäin.

Muistan kuitenkin ensimmäiset kerrat kun Horse Show järjestettiin. Silloin tapahtumapaikkana oli Helsingin Messukeskus ja kävijöitä ei todellakaan ollut 40.000, kuten nyt mainostetaan olevan. Osallistuin siskoni kanssa ensimmäisiin kertoihin yhdessä edesmenneen Irja-mummimme kanssa.

Mummi oli Rovaniemen ratsastusseuran kantavia voimia ja uraauraatava rautaisen tahdon omaava persoona. Jotenkin meidän äitistä tuli hevosia suuresti kunnioittava kaukaa katsova huolestunut huoltaja ja meistä lapsenlapsista täysmittaisia hevoshulluja, jotka aiheuttivat omille vanhemmilleen ylimääräisiä sydämentykytyksiä tempauksillaan. Tästä kaikesta on aidosti mummia kiittäminen. Hän vei meitä joka kesä Mutterilla ja Kessulla ratsastamaan ja piti yllä sitä perinteistä hevosmiestaitoa. Sitä, joka kunnioittaa hevosta eläimenä, mutta pitää selvänä ihmisen johtajuutta tässä epätasapainoisessa suhteessa.

Matkat HIHS:siin olivat yhtä juhlaa. Oli sanoinkuvaamattoman hienoa päästä läheltä seuraamaan maailmanluokan ratsastajien huippusuorituksia. Piskuinen Hugo Simon Gladstonen selässä jätti lähtemättömän jäljen pienen harrastajan sydämeen. Mieleenpainuva oli myös se kannustuksen määrä, jonka jokainen Helsinkiin tullut ratsukko yleisöltä sai.

Silloin kierrettiin varovasti muutaman myyntikojun ympärillä ja ihmeteltiin sitä tavaroiden paljoutta, joka Messukeskuksen eteishalliin saatiin mahdutettua. Tosin nyt kun katsoo Hartwall Arenan sisä- ja ulkotiloihin majoittuneita tarvikekauppioita, on kuin vertaisi lähikulman Siwaa ja autolähiön Prismaan.

Mutta aikaisemmin ei kai ollut tarvetta uudistaa sekä hevosen että ratsastajan varustuksia vuosittain ja vuodenajan mukaan. Riitti kun oli yhdet mustat ratsastushousut ja ponilla kaksi satulahuopaa ja yhdet suojat. Nyt voi hankkia itselleen ja hevoselleen toisiinsa sointuvat vaaleanpunaiset varustukset kauniisti hopeatekstein kirjailtuna kevääksi ja talveksi metsänvihreän satulahuovan ja kimaltelevan strassiotsapannan keventämään syksyn pimeitä päiviä.

Lisäksi on tämä kestosuosikki - loimittaminen. Aikasemmin hevoselle laitettiin täkki päälle, jos taivaalta satoi pikku-ukkoja ja peltikatot irtosivat trombien voimasta. Nykyään joka ponilla on eri loimi alkaen hellesäästä 20 asteen pakkaseen. Siinä sitten tallinpitäjänä tavailet omistajien ohjeita siitä minkälainen varustus tälle kultamurulle laitetaan päälle kun asteita on -7 ja ei tuule. Se kun on kardinaalimoka, jos ponilla on silloin päällä varustus, joka kuuluisi hoitotaulun mukaan olla päällä, jos on -8 ja sataa räntää. Nämä ovat välillä elämää suurempia kysymyksiä.

Tottahan se on, että kaupallisuus lävistää joka elämänalueen. Miksi sitten ei jo muutenkin kaikki rahat vievää hevosharrastusta. Ja eihän siinä mitään pahaa ole, että HIHS:siin mennään shoppailemaan ja kilpailusuoritukset ovat sivuseikka. Onhan se mukavaa kun saa laittaa sävysävyyn burgundin punaisen satulahuovan, istuvat fleecepintelit ja kaiken kruunaa ratsastajan hillitysti ruudutetut superistuvat viininpunaiset uudet menohousut.

Tässä kaikessa yhteensopivuudessa pitää vaan muistaa, että kaiken takana on rakkaus hevoseen. Pitää vaan muistaa, että hevonen kuitenkin ymmärtää kiintymyksenosoituksista parhaiten kehonkielen ja selvän laumahierarkian. Oli johtajalla sitten minkäkuosiset housut tahansa, hevosmiestaidon puuttuessa, todellinen leadership siirtyy niiden pinteiden haltijalle. Ja se jos mikä olisi Irja-mummista kaiken hevostelun lopun alku.

Sairaalakokemuksia elämän alkutaipaleelta

Huomenna meidän neiti yksveen korvat pitäisi putkittaa. Operaatio on kirurgisella tasolla helppo, mutta henkisellä tasoalla vähintäänkin vaativa. Minä nimittäin kammoan sairaaloita ja erityisesti niissä käyntejä lapsieni kanssa.

Jos ihan pitäydytään tässä neitissä, niin pelkästään hänen kanssaan elämän alku on ollut vähintäänkin värikäs. Kerrotaanpas tässä osa tarinasta. Niin ehkä ymmärrätte kantani paremmin.

Kymmenen päivän ikäisenä kiidätin hänet paikallisen sairaalan päivystykseen äkillisesti huonontuneen yleistilan vuoksi. Kahdeksan tunnin tutkimisen jälkeen löytyi vakava sydänvika. Siis aivan yllättäen, vaikka minut oli raskauden aikana ultrannut kuusi eri gynekologia ja olin tavallista tarkemmassa seurannassa historiani takia.

Neiti lennättetiin lääkintälentokoneella Helsingin Lastenklinikalle vaativaan sydänleikkaukseen. Yksinkertaiseksi putkimieheksi itseeän kutsunut lasten sydänkirurgi pelasti neitin hengen. Vietimme useita viikkoja Helsingissä aluksi tehohoidossa ja myöhemmi osasto K4:lla. Neidin ollessa hieman yli kuukauden pääsimme kotiin kokeilemaan vauvaelämää nenämahaletkun ja tuttipullon kanssa.

Viikko kotiutumisesta menimme keskussairaalaan jälkitarkastukseen. Tällöin havaittiin, että sekä sydän- että keuhkopussi olivat keränneet nestettä enemmän kuin piti. Ja taas käytettiin hyväksi lääkintälentokonetta. Tällä kertaa pääsin mukaan hienoon ambulannsilentokoneeksi muutetuun businessjettiin ja pääsin poliisisaattuessa ambulanssin etupenkillä pikavauhtia uudelleen Lastenklinikalle.

Nyt kokemusta voi jo muistella ainutlaatuisena, mutta silloin lähinnä ahdisti. Mutta jälkeenpäin voi sanoa, että kyllä minä ainakin maksan veroja, jos niitä tähän tarkoitukseen käytetään. Nesteet poistettiin, mutta tuliaisena oli epäilys bakteeritulehduksesta ja kuuden viikon sisäinen antibioottikuuri.

Ei kun takaisin kotikaupunkiin ja lastenosaston ja kotisairaanhoidon asiakkaaksi. Joka yö kuuden viikon ajan mieheni ajoi keskellä yötä vauvan kanssa sairaalaan, jotta he pystyivät antamaan neitille yöantibiootin. Muutoin sairaanhoitaja kävi kotonamme kolme kertaa päivässä. Tämän päälle kaikki kanyylinvaihdot, jotka lääkäri teki sairaalassa. Kanyyli menee vauvalta tukkoon todella helposti, joten pistämistä neitiin tältä osin oli vähintään neljä kertaa viikossa muiden käyntien lisäksi. Välillä lääkärillä kesti löytää sopiva suoni yli tunnin ja joskus vain viitisen minuuttia. Käytännössä neiti huusi kivusta koko tuon ajan.

Tästä kun selvittiin huomattiin, että neitin sydämen aorta oli ahtautunut ja se tulisi avata tähystysleikkauksella. Tämä ei ollut akuutti leikkaus, joten pääsimme suunnitellusti lentämään Lastenklinikoiden Kummeille lahjoitetuilla lentopisteillä Helsinkiin ja takaisin. Tällä keikalla vierähti taas muutama päivä sairaalassa.

Tämän jälkeen sydämen osalta on ollut tarkastukset täällä Vaasassa keskimäärin kerran kuussa ja sairaalassa. Käyntikerrat ovat aina yhtä jännittäviä ja kevyesti pakattu matkalaukku on saanut olla valmiustilassa suht pitkään. Nyt tältä osin tilanne on rauhoittunut ja uskallan jo hengittää suht vapaasti. Sydämen vuoksi ei todennäköisesti akuutisti enää tarvitse Helsikiin lähteä.

Minulla on siis aito kammo sairaalaa kohtaan, vaikkakin neiti yksvee on siellä hienosti hoidettu. En vaan kestä sitä hajua, kaikkea sitä valkoisuutta ja tunnetta siitä, että koska vaan voi tapahtua ihan mitä vaan. Joten huominen päivä on minulle oikeasti aivan kamala. Väittipä kuka tahansa, että kyse on vain rutiinitoimenpiteestä. Se kammoksuttaa minua vielä enemmän. Sillä ne kamalimmat virheet tapahtuvat kun ollaan vähiten varuillaan.

Koetankin ajatella, että ehkä tällä päästään korvatulehduskierteestä. Se kun ei myöskään ole mukavaa. Ainakin putkitus auttoi herra viisveetä. Joten toivotaan parasta. Ja onhan siellä paras mahdollinen vastaanottovirkailija huomenna töissä - rakas siskoni :-)

Piparintuoksua ja munakellon käyttöä

Tuleeko tämä jouluhässäkkä joka vuosi yhä aikaisemmin? Eilen kävin ruokakaupassa ja siellä aseteltiin tonttu-ukkoja ja jouluvaloja sulaan harmoniaan etuoven eteen. Siis nythän on vasta lokakuu!

Minulla on sellainen mielikuva, että ennen ainakin odotetiin isänpäivään eli marraskuun toiselle viikolle asti. Sen jälkeen pläjäytettiin kaikki kimallus esiin. Nyt saisi jo ilmeisesti käydä pynttäämään asuntoaan kullanhohtoiseksi tottuverstaaksi. Tosin meidän naapurina olevan rivitalon yhdellä parveekkeella on jo loistanut punaiset jouluvalot ainakin kolme viikkoa. Joten myöhässä tässä kai itse on. Pimeässä maassa kun asuu, niin valoahan tänne tarvitaan.

Mutta jos nyt aloittaa, niin eikö jouluähky tule liian aikaisin? Jaksaako sitä enää itse pyhiin asti? Joulunavajaiset ainakin tässä kaupungissa ovat marraskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna. Tai siis kaupallisten juhlakarkeloiden avajaiset. Meillä ajoittuu neiti 12 veen synttärit juuri siihen viikonloppuun, joten joka vuosi saa synttäriaikatauluja justeerata sen mukaan kuka menee torille katsomaan joulupukkia tai ilotulitusta. Mieleenpainuvin avajaistulitus oli kyllä melkein kolmetoista vuotta sitten kun sairaalan ikkunasta katselin ensimmäisen tuhisevan nyytin kanssa valoshowta kaupungin taivaalla.

Tähän jouluhässäkän päälle meidän herra viisvee on jo kaksi viikkoa pyytänyt, että saisi leipoa piparkakkuja. Olen painokkaasti koettanut kertoa, että piparit kuuluvat jouluun, joten ehkä voisi vielä hetken odotella. Täytyy myöntää, että herra on sinnikäs ja kun hän jotain päättää niin periksi ei annetta. Se on vähän niinkuin hänellä jäisi levy kiinni tiettyyn kohtaan. Se soi ja soi niin kauan kunnes haluttu lopputulos saavutetaan. Niin kuin tälläkin kertaa...

Ostin joulupynttäyksestä hämääntyneenä yhden paketin pakastepiparitaikinaan. Ilo oli ylimmillään kun toin sen kotiin. Asetin sen sulamaan keittiön pöydälle ja siinä vaiheessa neiti yksvee nakersi herra viisveen avustuksella osan taikinasta suuhunsa. Siis siitä kivikovasta pakasteesta. Näytti maistuvan, joten hyvän taikinan olivat tehtaan sedät leiponeet.

Vihdoin päästiin tositoimiin. Neiti ysivee ja herra viisvee olivat pääarkkitehteina vuoden ensimmäisessä piparkakkuprojektissa. Hyvinhän se meni siihen asti kun ensimmäinen pelti piti saada uuniin. En ollut viitsinyt laittaa sähköhellaa päälle, vaan ajattelin romanttisesti paistaa paakelsit vanhassa Högfors puuhellassa. Siinä on vain yksi huono puoli. Uunin todellisesta lämpötilasta ei ole aavistustakaan, joten paistoajat ovat hieman hakusessa.

Laitoin kuitenkin munakellon soimaan viiden minuttin kohdalle, jotta voisin tarkistaa edistymisen. Samaan aikaan kävin syöttämään neiti yksveelle iltapuuroa ja leipuripariskunta jatkoi luomistaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että unohdin piparit uuniin eikä munakellokaan jostain syystä hälyttänyt. Ensimmäinen lasti oli siis sysimusta. Pettymys leipureiden keskuudessa oli valtava. Sain sellaisen syyteryöpyn niskaani, että varmasti sotarikollisillakin on helpompi olo oikeudessa kun minulla tuolla hetkellä oli. Lupasin ja vannoin, että seuraava pellillinen pelastetaan ajoissa.

Neiti yksvee sain puuronsa syötyä ja menin laittamaan neitille yöpukua päälle. Sillä välin parivaljakko jatkoi muumikuvioiden painamista taikinaan ja jutusteli keskenään. "Ei koskaan pidä luottaa koneisiin, niin kuin tommoiseen munakelloon", totesi neiti ysivee. Tähän herra viisvee " Ei tosiaankaan. Ja vielä vähemmän vanhoihin ihmisiin. Nehän ei niin kun muista mitään aivan kun toi munakellokaan, joka ei muistanut soida!". Tunnistan itseni. Vanha mikä vanha ja lasteni mielestä yhtä luotettava kuin munakello. Ja se ei ole paljon se.

Tietokonetodellisuutta ja Fazerin sinistä

Tämä tietokoneiden maailma on sitten mahtava. Silloin kun kaikki toimii.

Voi kirjoittaa vapaasti, koska aina jälkeen päin voi yksinkertaisesti korjata virheitä ja hioa tekstiä uudelleen ja uudelleen. Joskus 90-luvun alussa vielä sähellettiin kirjoituskoneiden kanssa ja se vasta hupia tekstin luomisen osalta olikin. Korjausnauhojen asettaminen ja väärien lyöntien poistaminen vaati pikkuisen enemmän käsityötä kuin nykyään. Puhumattakaan aikaisempien tuotosten hyväksikäytöstä uusien tekstien pohjana, se ei ollut muutoin mahdollista, kuin kirjoittamalla kaikki uudelleen.

Kuten arvata saattaa, minun koneen käyttö rajoittuu pitkälti tekstien tuottamiseen ja yhteydenpitoon. En pelaa koneella, en lataa musiikkia enkä katso elokuvia. Jätetään ne suosiolla muiden tehtäväksi.

Lähtökohtaisesti olen ajatellut, että tämän toiminnan pitäisi olla suht yksinkertaista siten, että minun ei tarvitsisi opetella eri ohjelmien asennusta, päivittämistä eikä edes sitä miten tietoja siirretään vanhasta koneesta uuteen, nyt kun vähän aikaa sitten ostin uuden koneen. Olen ajatellut, että minulla on oma erikoisosaaminen ja joillakin muilla toinen erityisosaamisalue, kuten tietokoneet. Olen valmis käyttämään tällaisia palveluja, koska kukaan ei voi osata kaikkea. Enkä oikein tiedä pitäisikö sitä edes pyrkiä siihen.

Näin yksinkertaistahan tämä ei ole. Olen joutunut opettelemaan tiedostojen ja ohjelmien siirtämistä eri ohjelmista ulkoisten kiintolevyjen kautta toiseen koneeseen, lataamaan kokonaisia ohjelmia tai osia ohjelmista netin kautta koneelleni, kun esimerkiksi skannerin oletusdriveri vain yksinkertaisesti jotenkin katosi koneestani. Kyllä se siellä edellisenä päivänä oli, mutta jostain syystä oli yön aikana päättänyt ottaa hatkat koneestani. Jep, tiedän, että vika on useimmiten tuolin ja näppäimistön välissä. Rakas siskoni on tämän minulle monta kertaa selittänyt vuosien it-tuki kokemuksella.

Useimmiten pidän uusien asioiden oppimisesta, mutta en välttämättä tässä asiassa. Tietokone on minulle väline, jonka pitäisi toimia eikä käydä itsekseen muuttelemaan asetuksia parhaaksi näkemällään tavalla. Sanotte mitä sanotte, niin en myönnä tehneeni yhtään mitään, jotta aikaisemmin toimiva ohjelma yhtäkkiä ei suostu yhteistyöhön :-)

Niin kuin nykin. Sähköpostini on siirtynyt offline-tilaan. Nimenomaan passiivi muodossa ilman aktiivista toimijaa. En ole valinnut sellaista toimintoa ohjelmasta. Enkä ymmärrä miten olisin aktiivisesti voinut edes tehdä tämän, koska en löydä valikosta kohtaa, josta sen saa takaisin online-tilaan. Jos sen saaminen online-tilaan on näin vaikeaa, on todennäköisesti sen saattaminen offline-tilaankin yhtä hankalaa. Joten miten olen voinut tehdä sen huomaamatta? En tiedä, ehkä minulla on joku alter ego, joka toimii tietämättäni...

Kai se niin on, että tietokone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Luovutan jälleen kerran ja pyydän minua viisaamman henkilön paikalle. Itse voi nauttia iltapäiväkahvista ja uudesta Fazerin sinisestä. Siitä tummasta, jossa on päärynää ja mantelia. Se toimii, ihan varmasti.

Lapsen teipaamisesta ja päivähoidosta

Nyt on sitten ensimmäisen oikeusasteen ratkaisu siitä, ettei lapsen käsien teippaaminen syöttämisen yhteydessä täytä pahoinpitelyn tunnusmerkistöä. Kyseessä ei siis ole rikos. En ota sen enempää kantaa tähän oikeudelliseen arviointiin. Se jätettäköön tuomioistuimelle. Mutta selvää on, että kaikki mikä ei ole moraalisesti hyväksyttävää, ei kuitenkaan aina ole rikollista.

Mielestäni huolestuttavaa on, että hoitaja ilmeisesti on tuntenut tilanteen niin epätoivoiseksi, ettei ole nähnyt muuta toimintavaihtoehtoa, kun lapsen käsien teippaamisen kiinni ruokapöytään. Onko kyse ollut puhtaasti ammattitaidottomuudesta vai yksinkertaisesti kaottisesta hetkestä, joka on ollut karkaamassa vähäisestäkin hallinnasta. En ole päivähoidon enkä edes vanhemmuuden ammattilainen, mutta useamman alle kolmevuotiaan lapsen samanaikainen syöttäminen, on monessa mielessä haastavampaa kuin Einsteinin suhteellisuusteorian ymmärtäminen yhdellä selityskerralla.

Lapset ovat siinä mielessä mielenkiintoisia opintojen ja tutkimusten kohteita, että jatkuvasti vaihtuvia muuttujia on lukematon määrä. Eikä kerran hyväksi havaitusta toimitamallista seuraavalla samankaltaisella hetkellä välttämättä ole mitään hyötyä. Ja kun tähän monimutkaiseen yhtälöön lisätään se surullinen tosiasia, että lapset nykyään yhä pienempänä jätetään suurimmaksi osaksi päivää yhteiskunnan kasvatettavaksi, on soppa valmis.

Minulle on turha tulla sanomaan, että alle kolmevuotias tarvitsee keskimäärin kahdenksan tuntia vuorokaudesta kodin ulkopuolisia virikkeitä. Vaikka en omaakaan lastenpsykologian loppututkintoa, olen vakaasti sitä mieltä, että tuon ikäinen lapsi tarvitsee vain ja ainoastaan turvallisen ja läheisen perheyhteisön. Sieltä käsin voi pikkuhiljaa tehdä tutustumismatkoja ulkopuoliseen maailmaan esimerkiksi erilaisten kerhojen, muskareiden tai muiden lyhyiden leikkihetkien kautta.

On pelottavaa ajatella, että vanhemmilla on niin suuri luotto yhteiskuntaan kasvattajana, että yksilöllisestä päivähoitopaikasta on pidettävä kiinni kynsin hampain, vaikka sitten ryhmäkokojen ja hoitajapulan kustannuksella. Tosiasia on, että vaikka vain täyttäisi lakisääteisen oppivelvollisuuden yhteiskunnan ylläpitämässä peruskoulussa, ehtii kodin ulkopuolisia arvoja imeä sisäänsä vähintään kymmenen vuotta.

En ole patistamassa äitejä jäämään kotiin, vaan toivoisin sekä perheiltä että yhteiskunnalta joustavampia vaihtoehtoja ja luovempia ratkaisuja tasapainon löytämiseksi. Se, että tarjolla on vain täyspäiväistä työtä tai vastaava kotonaoloa nimellisellä korvauksella, ei pidemmän päälle, johda sen enempää hyvinvoiviin lapsiin kuin aikuisiinkaan.

Pitäisi nähdä, että terveen yhteiskunnan perusta on hyvinvoiva perhe. Ensimmäiseksi voitaisiin koettaa saada käyttöön vanhempainvapaamalli, jossa molemmille osapuolille tarjottaisiin oikeasti tasapuolinen mahdollisuus jäädä kotiin. Tällaista on ehdotettukin 6+6+6 eli äitille ja isälle molemmille oma kuusi kuukautta ja kolmas kuusikuukautinen vapaasti jaettavaksi. Ja sitten vielä työelämään aitoja vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tehdä osapäivätöitä ja lyhennettyä työaikaa. Tätä kautta varmasti rakennettaisiin terveempää perustaa lasten elämälle.

Luin, että isistä eniten vanhempainvapaata käyttävät koulutettujen naisten puolisot ja miehet, jotka tietävät, että työpaikka varmasti on tallella vapaalta palatessa. Ehkä näin on, mutta ihan oikeasti kuinka moni nainen tietää, että työpaikka odottaa lapsen saannin jälkeen, siis ihan varmasti? Ja silti, lapsia tähän maailmaan syntyy.

Meillä mies on ollut kotona paljon lasten kanssa. Aidosti en usko sen johtuvan minun koulutustaustastani, enkä edes siitä, että hän kuvittelisi itsellensä olevan varman työpaikan. Hän vaan aidosti viihtyy lastensa kanssa, toki välillä suuremmalla ja välillä vähän pienemmällä intensiteetillä, mutta ennenkaikkea hän ymmärtää vastuunsa vanhempana. Kyseessä on ihan pieni muutos omissa arvoissa. Ja vaikka se onkin klisee, niin totta kuitenkin on, että lapset ovat kovin vähän aikaa aivan pieniä. Miksi siitä ajasta hyvin suuri osa tulisi viettää vieraiden ihmisten kanssa?

Tavallinen päivä ja terapian tarpeessa

Mikä on normaali päivä tällaisessa perheessä? Ajatus tuli mieleeni, kun näin Päivin jakaman linkin fb:ssa, koskien vauvahaaveita elättelevien pariskuntien "harjoitusohjelmasta" sisältäen märän nyytin kantamista edestakaisin ja yöunien jatkuvaa maanista katkeilemista. Onko tämä nyt niin kamalaa? Toisaalta meillä ei ole enää ihan pientä vauvaa, vaan juniorikin on jo varsin vauhdikas yksivuotias.

Mutta kyllähän päivänkuviot varsin yllättäviä saattavat olla. Aamulla pitää kaksi vanhimmaista herättää kouluun. Viisvee ja yksvee, joiden ei tarvitse aamulla lähteä mihinkään, heräävät ihan itse ensimmäisinä ilman minkäälaista ongelmaa. Kuullostaa helpolta toimelta pehmeästi houkutella kaksi vanhinta neitiä unimaailmastat tähän todellisuuteen. Ysiveen kanssa se onkin sitä. Neiti pomppaa ylös sängystä kuin vieteriukko ja ennen kuin silmät avautuvat niin suu on jo ehtinyt suoltaa ulos lukuisia erilaisia ajatuksia. Ne kun kuulemma vain tulevat päähän ja aivan pakkohan ne on samantien pukea sanoiksi. Aamu-uniselle äitille tämä on päivän ensimmäinen täydellinen kärsivällisyysharjoitus.

Toista on neiti kakstoista vee, joka tässä asiassa valitettavasti on perinyt minun geenini. Tai mikä vielä kamalampaa, rakkaan siskoni, vaikka sen ei kai pitäisi olla mahdollista... Neiti kyllä liikehtelee herättäessä epämääräisesti sängyssä, joten jonkinlaista maanpäällistä elämää siellä on. Kun hän vihdoin saa itsensä nostettua ylös, niin ensimmäiseen puoleen tuntiin on paras olla puhumatta prinsessalle mitään, jos ei halua saada vastaukseksi murhaavia katseita ja käsittämätöntä ulkosuomalaista mongerrusta. Joka arkiaamu samat kuviot. Lisäksi tässä on tietty dejá vu -ilmiö lapsuudestani, kun siskoni tosiaan oli aamuisin yhtä hilpeä, kuin sinne itteensä ammuttu karhu.

Loppupäivän kuviot ovatkin sitten aina yhtä yllättäviä ja uusia. Tänään herra viisvee teki omenasosetta. Hän kävi keräämässä muutamia omenoita kulhoon, haki sisältä sokeria, eikä mitään tavallista taloussokeria, vaan värillisitä raesokeria sekä puunuijan. Sitten vaan ainekset kulhossa, joka onneksi oli muovia, muusiksi puunuijalla ja sekaisin soseeksi. Kun puunuija ei oikein riittänyt omenoiden muusaamiseen, hoiteli hän loppusatsin isin vasaralle. Ei muuta kuin pikkusiskon kanssa herkuttelemaan.

Sillä välin ripustin pyykkiä kuivumaan ja huomasin pesseeni myös neiti yksveen hammasharjan, pehmeän Latz kissanruokapussin sekä kolme todella kaunista kiveä. Ja totta, taskut olisi hyvä tarkistaa ennen pesuun laittoa, mutta niin olisi moni muukin asia hyvä tehdä, mutta jostain syystä jää tekemättä. Kuten pyykin erottelu värien mukaan tai sukkaparien kiinnittäminen toisiinsa ennen pesua. Come on, tekeekö joku oikeasti niin? Meillä on tuloksena jonkin verran vaaleanpunaista pyykkiä ja käsittämätön määrä eripari sukkia. Collateral damages, sanoisin.

Neiti kakstoista vee taas on päättänyt ansaita rahaa. Hän kun on lähdössä jumppakisoihin ja niistä pitää aina saada ostettua uusi voimistelupuku. Täällä käpykylässä, kun niitä ei mikään liike myy. Sillä ei ole väliä, että niitä on kaapissa jo muutamia, koska tytöillä ei koskaa ole tarpeeksi kimallusta ja luksusta elämässään.

Olen luvannut, että ylimääräisistä kotitöistä voi saada maksun. Näihin ei siis kuulu esimerkiksi astian- tai pyykinpesukoneen tyhjennys, koska ne ovat normaaleja hommia tässä taloudessa. Ruuan laitosta ja leipomisesta saa ekstra kahisevaa.

Joten tänään meillä oli kotona varsinainen keittiöshow, jossa pääkokkina hääräsi vanhin sisaruksista ja kolme muuta innokkaina apukokkina. Tuloksena syntyi makaronilaatikko, korvapuusteja ja mutakakku. Sivutuotteena täysin kaottinen keittiö, suklaassa yltä päältä oleva yksvee, silputtua sipulia ruokailuvälinelaatikossa sekä rikottu kanamuna pöydällä. Lisäksi yksi vispilä, käytetty sellainen, löytyi isännän kengästä. Onneksi niissä työmonoissa ei välttämättä yksi taikinasotku paljon erotu.

Nyt vihdoin nelikko on vetäytynyt omiin kammareihinsa ja minä saan tehdä jotain tosi aikuismaista. Tässä mielentilassa se on tuoreiden korvapuustien syöntiä ja elokuvan "Terapian tarpeessa" katsominen - jälleen kerran. Se on täydellinen filmi minun mielentilaani. Robert De Niron tulkitsema Paul Vitti, on yksi minun ehdoton suosikkihahmoni. Ja lohdullista on ajatella, että jos mafiapomo ainakin elokuvissa tarvitsee terapiaa, ei minulla ole mitään hätää, vaikka välillä zenbuddamainen kärsivällisyyteni onkin erilaisten lasten luovien kokeilujen aiheuttamana, hieman koetuksella ;-)

Lomailua Hiltonissa ja Haloo Helsinki

Ensimmäinen ja ainoa vierailuni hotelliin nimeltä Hilton ajoittuu vuodelle 1992. Paikka oli Johannesburg ja Etelä-Afrikka. Apartheid oli purettu maassa vuosi aikaisemmin ja koko valtio oli uuden ajan kynnyksellä.

Asia tuli mieleeni kun näin uusintana Yle Teemalta Louis Therouxin dokumentin Kovaa Lakia Johannesburgissa. Siinä Theroux liikkui Joburgin Hillbrown kaupunginosassa yhdessä kansalaispoliisin ja rikollisjengien parissa. Kyseinen osa Johannesburgia on tunnettu mm. köyhyydestä ja huumediileristään. Ja ainakin vuonna 1992 siellä sijaitsi hotelli nimeltä Hilton.

Lensimme opiskelijoina Joburgiin todella halvalla Balkan Airin lennolla tarkoituksena tutustua uuteen maanosaan ja täysin erilaiseen kulttuuriin. Ajatus oli varmaankin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin naivi kuva siitä, miten pelkästään rotusorron virallinen lopettaminen riittää koko yhteiskunnan tilan parantamiseen. Pääsimmehän joulukuussa 1989 Länsi-Saksasta Itä-Saksaan interrailpasseillamme sujuvasti. Olihan Berliinin muurin murtumisesta kulunut jo yksi kuukausi. Miksi sama ei toimisi Etelä-Afrikassa mikä toimi järjestäytyneessa Saksassa?

Johannesburg on iso kaupunki keskellä valtavia hökkelikyliä. Hillbrow sijaitsee aivan kaupungin keskustassa ja oli silloisen tuoreimman Lonely Planet -matkaoppaan mukaan tosi trendikäs, ystävällinen ja edullinen paikka budjettimatkailijoille. Tämä on siis aikakautta ennen internetiä, jolloin tieto hankittiin pääsääntöisesti kirjoista. Ja kyllä silloinkin selvittiin hengissä, vaikka virtuaaliyhteyttä reaalimaailmaan ei ollut koko ajan olemassa.

Jälkeenpäin ajatellen kuitenkin olisi voinut käydä huonomminkin. Tämä Hilton ei parhaimmallakaan tahdolla kuulunut kansainväliseen luksusketjuun. Vastaanottovirkailija istui aulassa pakusjen kaltereiden suojaamana ja yläpuolellaan kyltti "No drugs or no guns allowed inside". Tämä sinänsä ei enää hetkauttanut. Olimmehan juuri olleet elokuvissa ja ennen sinne sisäänpääsyä meille oli tehty ruumiintarkastus. Ihan vaan, ettei käytäisi rähinöimään salissa ainakaan aseiden kanssa. En muista filmistä mitään, kun tarkkailin ympäristöäni, että jos jonkun osalta tsekkaus kuitenkin olisi suoritettu jotenkin huolimattomasti.

Meidän hotellihuone sijaitsi ylimässä kerroksessa palotikkaiden vieressä, joten ulkoa pääsi suoraan kiipeämään meidän käytävään. Ovi ei ollut vahvinta mahdollista laatua ja lukko oli minkätahansa aloittavan tiirikkamiehen unelma. Kunhan koristi ovipieltä, ei muuta.

Huoneessa oli kohtuullinen määrä torakoita. Joten ensi työksemme kävelimme paikalliseen putiikkiin ja ostimme pari pulloa hyönteismyrkkyä. Siirsimme sängyn keskelle lattiaa ja suihkutimme sekä sängyn, sen jalat erityisesti sekä katossa roikkuvan lampun. Ihan vaan, etteivät elukat putoa nukkuessa päälle. Ne kun rutisevat inhottavasti kun niiden päälle kääntyy. Lisäksi ne ovat liukasliikkeisiä, joten niiden metsästäminen yönpimeydessä ei ole helppoa. Emmekä olleet ymmärtäneet ostaa taskulamppua.

Tosin myrktys nukkumarauhan takaamiseksi oli turhaa. Jostain syystä sinä yönä ei nimittäin nukuttu. Kuunneltiin vaan pihalta kantautuvia ampumisen ääniä ja sydän sykkyrällä odotettiin koska joku kiipeä palotikkaita pitkin ylös. Yöstä selvittiin kuitenkin ilman ylimääräisiä vieraita ja seuraavana päivänä matka jatkui kohti Pretoriaa.

Sinne matkasimme paikallisella pakettiautotaksilla. Oli lohduttavaa kun sai täyteen ahdetussa kulkuneuvossa istua etupenkillä ihan kuljettajan vieressä. Erityisen mieltäylentävää se oli, kun sai kuulla syyn. Oli pienempi todennäköisyys joutua tulituksen ja ryöstön kohteeksi kun rikolliset näkivät, että mukana oli valkoihoisia. Glad I could help :-)

Joten kun neiti kakstoista vee kertoili suunnitelmistaan matkata ympäri maailmaa ja samalla lauleskeli Haloo Helsinkiä tyyliin "äiti älä huoli, kyllä pidän itsetäni huolta ja laulan pappadaduuda...", niin täytyy myötää, että kurkkuani kävi kuristamaan ahdistavalla tavalla. Samalla mietin, että onko parempi kun ei tiedä kaikkea mitä jälkikasvu reissulaan kokee ja onko oikeastaan hyvä, että nuorilla kuitenkin on tuo pappadaduuda-asenne seikkailuillaan?

Hevosen omistamisesta osa I

Yllätän itseni aina välillä selailemassa ilmoituksia myytävistä hevosista. On mukava lukea myyntitekstejä ja miettiä mitä niiden taakse todellisuudessa kätkeytyy ja josko sieltä löytyisi kuitenkin itselle se oikea.

Vähän niin kuin ennen vanhaan kun matkojen osalta selattiin matkatoimistojen myyntiesitteitä. Ilmaisu ”lyhyenkö sänky” tarkoitti sitä, ettei normaalimittainen aikuinen pystynyt oikaisemaan raajojaan pedillä. ”Kadulta saattaa kantautua ääniä huoneeseen” oli synonyymi sille, että huoneen alakerrassa oli kaupungin kovaäänisin disko, jonka musiikin jumputus ei ennen aamuviittä hiljentynyt. Tai muotoilu ”yksikertainen aamiainen” oli kahvi ja ehkä yksi kovakuorinen ja sisältä epämääräistä höttöä sisältävä sämpylä. ”Kivinen ranta” taas tarkoitti sitä, että ilman kunnon kenkiä ei kyseisellä beachillä edes uitu.

Myytävänä on todella paljon hevosia ”joiden luonne on 10+”, ”kaikki toimenpiteet sujuvat ongelmitta”, ”eivät kyttäile mitään maastossa”, ”kapasiteettia enempään”, ”oikealla ratsastajalla vaikka kuinka pitkälle”, ”tarhata voi laumassa tai yksin” jne. Siis aivan ihania hepoja. Unelmakopukoita, jotka toimivat moitteettomasti tilanteessa kuin tilanteessa.

Mitä minä tein väärin kun meidän ponimme arvon kerra Kusti ei noihin kriteereihin edes laajalla sihdillä kuulunut? Paitsi ehkä tuo luonne. Se oli vähintään 10+, mutta ei ihan siinä mielessä, kuin perinteisesti ymmärretään…

Ruuna oli iso ja omapäinen. Toimenpiteet eivät sujuneet ongelmitta. Kengittäjän piti olla nainen, miehiä ei hyväksytty. Eläinlääkärin tuli olla ovelampi kuin CSI:n tutkijan päästäkseen tuikkaamaan piikiin kaulalle. Ranskalaisen hammasspesialistin oli turha haaveillakaan pääsevänsä vekottimiensa kanssa herran suuhun. Se ponin kunniaksi sanottakoon, että rehellinen se oli. Samat ongelmat olivat joka kerta ja se johdonmukaisesti kieltäytyi yhteistyöstä tiettyjen ihmisten kanssa.

Lisäksi kaveri kyttäili maastossa milloin mitäkin. Väliä ei ollut oliko mukana hevostoveri vai ei. Sanottakoon kuitenkin, ettei se tehnyt muuta kuin tuijotti epämääräisiä seikkoja, kuten viemärikaivonkansia, avonaisia postilaatikkoja tai puolitankoon hissattuja lippuja, tarpeelliseksi katsomansa ajan. Muutama kikka oli, miten tämän hypnoottisen tuijotuksen sai lopetettua. Melko varmasti matka jatkui, jos onnistui nipistämään herraa korvasta. Eli ei kun ylös jalustimille seisomaan ja tavoittelemaan kahden metrin korkeudessa heiluvaa karvakorvaa. Tätä ei muuten opeteta missään alan teoksessa, mutta keinoa saa vapaasti kokeilla :)

Ja sitten tuo tarhaaminen. Kai meidän Kustinkin pystyi loppujen lopuksi laittamaan aitaukseen yksin tai muiden kanssa. Eri asia oli pysyikö se siellä. Mitään logiikkaa ei sen suhteen ollut kelpasiko herralle milloin ylhäinen yksinäisyys ja milloin solidaarinen laumaelämä. Olen joskus joutunut polkemaan Vaasan Hubertukselle ottaakseni kaverin illalla sisälle, kun se ei yksinkertaisesti ole tallityttöjen kanssa suostunut liikkumaan. Ei siis vaikka muut olivat jo karsinoissaan syömässä iltaruokiaan.

Olen myös kerran saanut lähtemään kesken työpäivän ottamaan kiinni Kustia, sen parasta kaveria Mattia ja shettistamma Susinaa, näiden karatessa aitauksesta naapurin porkkanamaalle. Hepot asustelivat silloin siskoni kotipihassa. Naapurit olivat yrittäneet saada karkulaisia kiinni porkkanoiden avulla. Sehän oli hevosten mielestä tosi hauska leikki. Ne olivat yksi toisensa jälkeen käyneet naukkaamassa kiinniottajan kädestä porkkanan ja kirmaanneet takaisin vapauteen eli noin viiden metrin päähän ihmisistä. Porkkanat olivat loppu, joten naapurit soittivat siskolleni. Kyseessä oli siis Mission Impossible alá Vallvik Mustasaari.

Siskoni ei päässyt lähtemään töistään, joten hän soitti minulle. Mikäs siinä. Kävelin silloisen pomoni puheille ja sanoin, että nyt on hätätilanne. Pakko mennä ottamaan hevoset kiinni ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu. Palaan tunnin päästä. Esimieheni meni hetkeksi sanattomaksi ja ensi-ihmetyksen kadottua totesi, että nyt on kyllä sellainen syy, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tuskin lienee Tupo-neuvottelijoille tulleen edes mieleen tuollaista vaihtoehtoa työehtosopimukseen sisällyttää hyväksyttäväksi syyksi työpaikalta poistumiseen, mutta minkäs teet - elämä yllättää kokeneemmankin poliittisen neuvottelijan. Sain luvan lähteä silloiselta kustannuspaikaltani, sillä eihän hevosten voi antaa juosta vapaanakaan parin sadan metrin päästä valtatie 8:lta.

Ajoin kahdenkymmenen kilometrin matkan todetakseni, että Kusti seisoi kiltisti tarhassa. Aivan kuten pitää. Naapuri sanoi sen siirtyneen takaisin hakaan nähdessäni autoni tallitien päässä. Joten aivan kuten sanoin - luonne ihan täysi 10 +. Matti oli siskoni talonkulmalla nauttimasta syysauringosta ja Susina naapurin porkkanamaalla.

Siinäpä minä sitten kymmenen sentin koroilla hame päällä hyppelin märällä nurmikolla ja otin kiinni ensimmäisen karkulaisen. Se ei edes viitsinyt yrittää paeta, vaan päästi vain syvän huokauksen ja käveli kiltisti takaisin laitumelle. Ja viimeisenä neiti Susina, joka totesi, ettei olo yksin aidan toisella puolella ole hääpöistä, päätti kävellä itse takaisin hakaan.

Sen jälkeen ei muuta kuin aitatolpat takaisin pystyyn. Onneksi maa ei ollut vielä jäässä niin en tarvinnut hommaan rautakankea, pelkkä leka riitti. Ja sitten vielä poikkimenneen sähkölangan korjaus, irronneiden eristeiden kiinnitys ja langan asettelu paikalle.Homma hoidettu ja takaisin töihin. Hävikkinä vain ja ainoastaan yhdet rikkoutuneet sukkahousut.

Tarkemmin ajateltuna taidan edelleen tyytyä ilmoitusten selailemiseen ja kuvitteellisen ihanneratsun ostamiseen ja toivottelen mielessäni mukavia syyskelejä kaikille hevosihmisille ja erityisesti oman tallin pitäjille :)

Hääpäivä ja S-market

Meillä on tänään hääpäivä. Jo aika mones sellainen. Päiväksi valikoitui lokakuinen lauantai, koska sinä vuonna Veikkausliigan jalkapallopelit olivat tuona viikonloppuna ohitse. Tuleva aviomieheni pelasi tuolloin aktiivisesti jalkapalloa ja jos mukaan juhlimaan haluttiin saada ystävät siltä saralta, oli paras järjestää bileet siten, ettei seuraavana päivänä ollut harjoituksia ja vielä vähemmän peliä.

Eipä siinä mitään. Minä pidän syksystä ja päivä sattui ilmaltaan vielä olevan aivan kohtalainen, joten saimme valokuvamme otettua toiveeni mukaan ulkona. Hääpäivän valinnassa kiteytyy yksi toimivan parisuhteen kulmakivistä, toisen osapuolen toiveiden kunnioittaminen. Ainakin silloin kun ne ovat ihan kohtuullisia :-)

Täytyy myöntää, että ei sitä ottaessaan aivan tiennyt mitä pitääkseen saa. Näinhän se menee ja siihen vielä lisättynä itse elämän täysin yllättävät käänteet, niin ei voi kun todeta, että todellisuus todellakin on tarua ihmeellisempää. Olosuhteet ja toiveet mistä alotettiin muuttuvat ajan kuluessa joksikin muuksi. Tärkeää on, että molemmat osapuolet ymmärtävät tämän muutoksen ja oman vastuunsa yhteisistä ratkaisuista.

Suhteen yksi koossapitävä voima on tahto. Ei siinä vihkikaavassa ihan vaan muodon vuoksi kysytä, että "tahdotko". Siinä ovat monet minua viisaammat miettineet miten homma parhaiten saadaan toimimaan. Kyse on pitkälti samaan suuntaan katsomisesta. Jos nyt ei aivan kaukaiseen horisonttiin saakka, niin ainakin vähän lyhyemmällä aikaperspektiivillä. Kriisien keskellä jopa ihan vain muutama pieni hetki eteenpäin.

Siskoni tokaisi jossain vaiheessa, että voisin kokemuksellani jo pitää parisuhdekoulutusta. En allekirjoita tuota väitettä. Yksinkertaisesti minulla ei ole minkäälaista osaamista mennä sanomaan kenellekään muulle, miten heidän suhteessa tulisi toimia. Kas kun en ole ihan löytänyt viisasten kiveä tähän omaan elämäänikään.

Mutta sen voin vilpittömästi sanoa, että yhteinen huumori auttaa. Jos osaa edes hetkittäin kohota vaikeuksien yläpuolelle ja nähdä myös oman ehdottoman jääräpäisyytensä koomiset puolet ja sitä kautta nauraa itselleen, on jo paljon pelastettu. Ja ei sitä aina tarvitse vain itselleen nauraa, yhteinen huumori ja samalla "taajuudella" olo, pelastaa jo monta hetkeä.

Ja tietenkin arjen ilot. Meilläkin on ollut hääpäivämme kunniaksi ihan oma kahvittaja. Meidän lähi S-market, kun on avannut ovensa hääpäivänämme. He ovat useana vuotena tarjonneet koko kulmakunnalle kahvia ja kakkua juuri tänä päivänä.

Parina viime vuotena ei kahvitusta ole ollut, joten olemme saaneet kehitellä romanttisempaa (?) ohjelmaa täksi päiväksi. Mielestäni meillä on kahvituksen ansiosta ollut varsin erikoinen arkiromanttinen pientenlasten perheen hääpäivänviettotapa.

Käydessäni aamupäivällä kaupassa mainitsin kauppiaalle, että olen pettynyt tähän kaupan syntymäpäiväjuhlien järjestämisen loppumiseen. Hän totesi, että kakkukahvit järjestetään kyllä, mutta vasta ensi viikolla. Kyseessä on kymmenvuotiskahvitus. Hieman ihmetellen hän totesi, ettei kuvitellutkaan kenenkään asiakkaan muistavan tarkalleen minä päivänä he ovat ovensa ensi kertaa avanneet.

Ei pidä koskaan aliarvioida asiakkaitaan. Oli ala mikä tahansa. Koko kaupunginosammehan on vuosia juhlistanut hääpäiväämme tietämättään S-marketin suosiollisella avustuksella ;-)

Ratsastaminen ja "pehmeä" opetus

Ratsastaminen on vaikea laji. En tosin tiedä onko se sen hankalampi kuin suurin osa muista urheilulajeista, mutta ainakin minun kokeilemistani harrastuksista, on se ehdottomasti haastavin. Muissa lajeissa kun pääsääntöisesti saa taistella vain oman itsensä ja omien kykyjensä kanssa, mutta ratsastuksessa pitää vielä huomioda vähintään 500 kilon omalla tahdolla varustetun saaliseläimen mielenoikut.

Joskus nuorempana olen kuullut sanottavan, että hevonen menee juuri niin hyvin kuin ratsastaja vaatii. Eli vähän samalla periaatteella, kun koira ja sen käyttäytyminen on isäntänsä tai useimmin ehkä nykyään emäntänsä peili. Nöyränä ja omat rajoitetut taitoni tunnustaen olen oppinut ajattelamaan, että näin se varmaan on. Mutta nyt on päässyt kuulkaa kapinahenki iskemään! En allekirjoita väitettä enää sinisilmäisesti.

Luulen oppineeni jotain ratsastuksesta kuluneina vuosina ja ennen kaikkea tunnen itseäni jo tässä iässä jonkin verran. Ei se voi olla vaan niin, että jos hevonen ei esimerkiksi osaa lyhentää laukkaa, kyse on vain minun huonosta ratsastuksestani. Tai kuten rakas siskoni totesi, että "on se hemmetti kumma, jos ei vielä tässä iässä osaa edes nostaa laukkaa..."

Onko siis aina vika ratsastajassa vai voisiko kenties vika olla myös hevosessa. Oppikirjojen mukaanhan ratsastus on teoriassa suht helppoa. Mutta tämän teorian siirtäminen käytäntöön, ei toimi ehkä ihan samoin kuin auton käyttöohjeen noudattaminen.

Eiköhän se niin ole, että harva hevonen on oppikirjan ihannehevonen, vaan päinvastoin, jotain ihan muuta. Pitkään tuntiratstuna olleet ponit, ovat ainakin tottuneet saamaan niin paljon ristiriitaisia apuja, että jos ja kun joku niitä ratsastaa oikeaoppisesti, niin hepo saattaakin "tiltata" aluksi. Ihan vaan ihmetyksestä.

Selittelyä, selittelyä... Voi olla, mutta vielä parempaa selittelyä on syyttää osittain ratsastuksen opettajaa. Silloin kun minä olin tunneilla aktiivisesti opettaja oli auktoriteetti. Useimmiten siinä ei sanoja säästelty, kun koetettiin "piiskata" oppilaita ja hevosia parempiin tuloksiin. Ehkä touhu ei ollut aivan heikkohermoisille aina tarkoitettuakaan.

Mutta nyt on maailmankirjat ratsastuksenopetuksen suhteen sekaisin, jos mennään seuraavalle linjalle. Vai mitä sanotte kommenteista: "Jos haluat, voisit vähän auttaa raipalla pohkeen taakse, kun se näyttää liikkuvan vähän huonosti" tai "Voisit halutessa istua syvempään satulaan, niin se takapää tulisi paremmin mukaan".

Siis mitä! Jos haluat, voisit vähän tehdä töitä sen eteen, että saat yhteistyön ponin kanssa paremmin sujumaan, mutta jos et halua, niin ajelehdi vaan sen hepon kanssa muiden seassa. Sinähän siitä tunnista maksat, joten käytä rahasi kuten haluat.

Toisaalta tästä metodista saa mukavan vastuunsiirtoelementin aikaiseksi, kun tunnin jälkeen saa vapaasti puida sitä, miltä maisemat maneesissa tällä kertaa näyttivät sen sijaan, että saa aikaiseksi ahaa-elämyksen siitä, kun sai hevosen edes hetkittäin liikkumaan.

Ja onhan tässä pehmeässä uudessa opetustavasta, se hyvä puoli, että sitä noudattamalla saa vielä monta vuotta miettiä, miksi ihmeessä tämä ratsastaminen on niin vaikeaa. Onko vika hevosessa vai ratsastajassa tai kenties jossain muussa ;-)

Hengenvaarallinen jälkitauti ja muistitikku

Meidän neiti yksvee sairastui vesirokkoon. Muut kolme ipanaa olivat läpikäyneet taudin muutama vuosi sitten, joten ajattelin helpottuneena, että yhdestä lapsesta selviää kyllä. Lisäksi kaikki enemmän tai vähemmän itseään asiantuntijoina pitäväy henkilöt sanoivat, että hyvä kun sairastaa pienenä, on kuulemma helpompaa silloin.

Voi olla, että on yksinkertaisempaa. Toisaalta, kun potilas käyttää vaippoja, ärsyttävät ne rokkoista ihoa, tutin imemin rikkoo kasvoissa olevat näppylät ja kun puhetta ei vielä tule, niin oireiden tulkitseminen on jokseekin haastavaa. Joten helppous tässäkin asiassa on suhteellista.

Neljän rokkopäivän jälkeen neiti näytti jo piristymisen merkkejä. Yleisilme oli toki vieläkin kuin kärpässienen väritys päinvastoin, mutta olo näytti kohonevan. Takapakki tuli heti seuraavana yönä. Se oli hämärä muistutus vauva-ajoista, jolloin suoranainen ylellisyys oli, jos nukkua sai enemmän kuin tunnin kerralla. Mieleen hiipi herra viisveen tokaisu hänen ollessa aikaisemmin keväällä kipeä "en taida jaksaa tätä yötä aamuun asti". Yön tunnit ovat lapsen sairastaessa todella pitkiä.

Aamulla lääkäriin ja tulehdusarvokontrolliin. Crp oli reilusti koholla ja kuumekin oli noussut. Siinäpä sitten pohdittiin lääkärin kanssa mitä tehdä. Päätös oli lähettää lastenpolille lisätutkimuksiin. Astuin oven toiselle puolelle pukemaan neitiä sillä aikaa kun lääkäri saneli lähetteen ja soitti konsultaation päivystävälle lastenlääkärille.

Tämän jälkeen toimintasuunnitelma muuttui äkisti. Eivät kuulemma halunneet meitä lastenosastolle, jos neitillä olisi vesirakon jälkitauti. Se kun voisi olla hengenvaarallinen. Tuo onkin lause, jonka jokainen äiti haluaa kuulla. Erityisen mukavalta se tuntui minun historiallani ja kokemuksellani. Jokseenkin ristiriitaiselta tuntui myös ajatus, että jos kyseessä on hengenvaarallinen jälkitauti, kuten aivokalvontulehdus tai keuhkokuume, niin miksi ihmeessä en silloin saa mennä sairaalaan? Eikö se ole paikka juuri tällaisia tapauksia varten?

Eli matka jatkui pääterveysasemalle keuhkokuviin. Jos niissä ilmenisi jotain, jatkettaisiin eristykseen sairaalaan. Joten kävin neitin kanssa levittämässä mahdollisesti hengenvaarallista virusta pitkin terveyskeskuksen käytäviä ja jäin odottamaan keuhkokuvien tuloksia.

Lukuisten puhelinsoittojen ja kolmen lääkärin konsultaation jälkeen, oli lopputulos se, että keuhkokuvat olivat puhtaat. Meidät passitettiin kotiin antibiottikuurin kanssa ja takataskussa suora puhelinnumero keskussairaalan päivystykseen, jos tilanne huononisi. Arvio oli, että vesirokon rakkulat olivat ärsyyntyneet ja iho sen takia tulehtunut.

Pari päivää on kuuria syöty ja neitin olo näyttää kohentuneen. Meno tuntuu normalisoituneen ja hiipunut vauhti löytyneen uudelleen. Edelleen koko pikkukeho on täynnä rakkuloita ja rupia, mutta tulehdus niissä näyttää laskeneen. Ja mikä tärkeintä leikit näyttävät jatkuvan. Eilen hän pudotti muistitikkuni wc-pönttöön. Seurasi tikun uppoamista katsellaan ja sen ollessa pohjalla päästi sydämellisen naurun. Tosi hienoa vai mitä?

Ainoa ongelma oli, että minä olin menossa pitämään kurssia Punaiselle Ristille ja kaikki luentomateriaali oli juuri tuolla tikulla. Ja arvatkaa mitä, se ei uimisen ja sukelluksen jälkeen enää toiminut. Joten ei auttanut, kun ottaa suunnitelma b kurssin suhteen käyttöön. Ja jos rehellisiä ollaan, olin vilpittömän iloinen neitin toimintakyvyn palautumisesta. Yksi muistitikku sinne tai tänne - se on niin maallista :-)

Lapset ja tietokoneet

Olin neiti ysiveen vanhempainillassa. Lopuksi tuli puhetta siitä miten paljon kolmasluokkalaisten tietokoneen käyttöä tulisi rajoittaa ja säädellä. Aluksi äänessä oli lähinnä poikien vanhemmat, jotka kertoivat kuinka suureen osan ajastaan heidän jälkikasvunsa viettää tietokonepelien äärellä. Olin yllättynyt, että arki-illassa saattaa mennä tuntejakin pelatessa. Ymmärtäisin, jos tällainen aika kuluisi viikonloppuisi. Mutta arkena, jolloin päiviä rytmittää koulu ja vapaa-aika perheen kanssa, löytyy näin paljon aikaa koneella istumiseen, on erikoista.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta asumme kuitenkin omakotitaloalueella. Suurella osalla lapsista on suuret pihat ja muita leikkipaikkoja lähellä, kun vaan viitsi avata ulko-oven. Lisäksi tuossa iässä ainakin meillä on varsin vilkasta sosiaalista kanssakäymistä kavereiden kanssa - ihan livenä, ei netin tai chatin välityksellä.

Toisaalta meidän kaksi vanhinta lasta ovat tyttöjä, joten ehkä heidän maailmansa on tietokoneiden suhteen erilainen. He eivät ehkä pelaa, mutta kyllä hekin konetta käyttävät. Vanhemman tyttäreni luokassa tapahtui pari vuotta sitten koulukiusaaminen netin välityksellä. Kyseessä oli kymmenen/yksitoistavuotiaat tytöt, joten varsin "edistyksellisiä" ollaan tässäkin asiassa neitien puolella. Tietokonetta voi käyttää niin moneen asiaan ja varsin monipuolisesti...

Vähän aikaa sitten fb:n kautta aikaansaatu "kiipeä puuhun"-päivä herätti minussa pientä huvittuneisuutta. Ilmeisesti päivä oli ideoitu, jossain kerrostaloalueella, koska meillä ainakin ipanat ovat puussa vähän väliä. Hyvä ystäväpariskuntamme tuli muutamia vuosia sitten meille kesällä Helsingistä käymään ja he tiedustelivat mistä päin kaupunkia löytyisi hyvä kiipeilypaikka, jotta heidän alakoululainen pääsisi kapuamaan korkeuksiin. Viittasin meidän omenapuihin päin ja sanoin, että siitä vaan vapaasti, ihan latvaan asti.

Tosiaalta minä olenkin varttunut aikakaudella ennen takapenkin turvavöitä, kännykkää, pyöräilykypärää ja mikroaaltouunia. Siis samoinhin aikoihin kuin dinosaurukset herra viisveen mukaan. Joten näkökantani on tietenkin museoajalta.

Niin kalkkeutunut tai ehkä sittenkin edistynyt en ole, että väittäisin kuten, yksi vanhempi vanhempainillassa, että lapsilla ei tietokoneilla tarvitse olla mitään rajoituksia. Riittää kun kertoo yhdeksänvuotiaalle, että netissä ei saa mennä pahoille sivuille ja jos niille eksyy, niin heti vaan sieltä pois. Tämän ikäiset ovat kuulemma jo niin fiksuja ja ymmärtävät mikä heille on hyväksi ja mikä pahaksi.

Siis ihan oikeasti? Jos he kerta ovat niin valistuneita, niin mihin ne meitä vanhempia tarvitsevat ja mistä yhdeksänvuotias on voinut jo oppia mikä on "pahasivu", jos sitä ei ole hänelle ensiksi kerrottu? Onko kyseessä jo äidinmaidossa sisään ohjelmoitu hiljainen tieto? Ja ilmeisesti vain meillä päin on lisämausteena ilmiö nimeltään "kaverien kanssa yhdessä". Tämän ikäset Einsteinit, kun laittavat viisaat päänsä yhteen, lopputulos saattaa olla mitä ennalta-arvaamattomin ;-)

Yksi vanhempi valisti illassa, että riittää kun googlaa sanan "Finland", niin pääsee varsin mielenkiintoisille sivuille. Miten ysivee voi tietää, että niille ei ehkä ole hyvä mennä, keskustelemalla järkevästi asiasta vieressä istuvan ystävänsä kanssa?

Meitä on moneksi, myös vanhempana. Se on hyvä muistaa kun päästää lapsensa muiden ihmisten maailmaan. Mielestäni kuitenkin vanhempien tehtävä on luoda rajat. Maailma ei ole vaan hyvä ja onhan sitten ipanoilla ainakin jotain mitä vastaan kapinoida teini-iässä - ne dinosaurusten aikakaudelta peräisin olevat rajoitukset :-)

Jobsin kuolema ja ajatuksia elämästä

"If you live your life like each day would be your last one, one day you certainly will have right."

Näinhän se on. Ajatus on lainattu Apple edesmenneeltä Steve Jobsilta. Hänen omien sanojensa mukaan hän koetti toteuttaa tätä filosofiaa päivittäisessä elämässään. Hän teki sitä mitä rakasti, löysi paikkansa elämässään ja uskoi itsepintaisesti visioonsa. Jobsin kohdalla tiedämme mitä kaikkea se toi tullessaan ja miten se muutti monen muun ihmisen elämän.

Mutta tosiasia on, että kuoleman edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Ainoastaan jäljelle jäävällä hautakivellä voidaan vielä koettaa tuleville sukupolville viestitään jotain muuta. Tätä olen miettinyt kun olen osallistut kotikaupungissa järjestettäviin hautausmaakierroksiin, kun oppaat ovat puhuneet "tärkeistä henkilöistä". Mieleni teki kysyä, että millä perusteella jokin ihminen on toista tärkeämpi, mutta kiertuekumppanina ollut äitini esti hyväntahtoisesti tämän keskustelun.

Kaikkihan me tiedämme kuolevamme, mutta kovin moni ei varsinaisesti "usko" sitä. Kyse on lähinnä tieteellisestä totuudesta, joka on meille kerrottu, muuta joka ei koske juuri omaa elämäänne. Ei ainakaan tässä hetkessä. Luulen, että tämä on ihmisen sisään rakentunut jonkinlainen puolustusmekanismi. Se hetki kun oikeasti tajuaa kuolevansa, on pelottava, mutta lopulta vapauttava.

Mikäli oman kuolevaisuuden todella ymmärtää, näyttää elämä yhtäkkiä kovin erilaiselta. Kaikki turha karsiutuu. Ihmiset ja asiat ympärillä näyttäytyvät kovin paljaina ja suht hauraina. Jäljelle jää vaan pelkkä hiljainen aitous ja totuus, jota ei ulkoisilla seikoilla pysty piilottamaan.

Tätä voi olla vaikea käsittää, jos ei ole ollut vastakkain kuoleman kanssa. Viikatemiehellä on tapana jättää lähtemätön vaikutus niihin, jotka ovat hänet kohdanneet, mutta joiden aika ei vielä ole tullut. Siinä hetkessä tajuaa sen universaalin totuuden, että ihmisen kohtalo on kovin pienestä kiinni ja voittaa ei voi, mikäli voitoksi katsotaan ikuinen maanpäällinen elämä. Mutta kuka sitä oikeasti tahtoo?

Ja tämän kun aidosti ymmärtää, voi rauhallisin mielin inventoida oman elämänsä. Karsia siitä turhat asiat pois ja keskittyä niihin tärkeimpiin ja asettaa vähemmän tärkeät, mutta ehkä välttämättömät asiat, niille kuuluvalle paikalle. Kovin vähät asiat ovat sellaisia, että niiden takia kannattaa menettää yöuniaan, katkaista välejä ystäviin tai tehdä elämästään yhtä aikatauluhelvettiä.

Ihmisen tulee keskittyä siihen mitä itse haluaa tehdä. Jokaisen tulisi selvittää mikä hänen oikea paikkansa tässä elämäksi kutsutulla matkalla on ja luottaa vaistoihinsa ja intuitiiviseen sisäiseen tietoonsa oikeasta ja väärästä. Oman elämänmalleja ei kukaan ulkopuolinen voi antaa, vaan käsikirjoitus olisi hyvä pyrkiä mahdollisimman pitkälle kirjoittamaan itse.

Asioilla on tapana järjestyä ja elämä antaa mahdollisuuksia oikean suunnan löytämiseen. Tosiasia lienee kuitenkin valitettavasti se, että moni ei suostu tai pysty pysähtymään tehdäkseen välitilinpäätöksen elämästään. On paljon helpompi antaa vain virran viedä.

Monta kertaa olen miettinyt, että onko asia todella niin, että ihmisen tulee kokea jotain traagista elämässään ennen kuin tämä totuus oikeasti meille kullekin valkenee. Toivon, että asia ei ole niin, vaan että joku kokisi tämän asian suhteen valaistuksen ilman kuoleman hipaisua omassa kuvitelussa kuolemattomassa todellisuudessaan.

Periytyykö avioeroalttius?

Selasin eilen Kodin Kuvalehden viimeisimmässä numerossa olevan artikkelin terapeuttisesta sukupuusta. Kiitos vaan Jossulle, taas lehden toimittamisesta :-)

Jutun idea oli piirtää oma sukupuu ja merkitä siihen elämään vaikuttavia tapahtumia, kuten alkoholisimia, avioeroja, suvun salaisuuksia yms. Pitkäli siis näkeymys oli, että negatiiviset asiat tuodaan itselle päivänvaloon ja peilataan omaa elämää siihen mitä omasta suvusta löytyy. Positiivisia seikkoja ei tähän puuhuun raapustettu. Pelottavaa!

Artikkelin yksi sanoma olikin, että sukupuun piirtäminen saa todennäköisesti aikaan ainakin sen, että huomaat miten vähän tiedät sukusi asioista. Minulle heräsi myös kysymys siitä, kuinka paljon sitä oikeastaan haluaa niistä asioista tietää...
Jutussa tuli ilmi ajatus, että avioeroalttius, kuten myös alttius esimerkiksi alkoholismiin, kulkee suvussa. Eli jos sukupuusta näitä aineksia piirtyy oksille, riskit kasvavat.

Näinköhän on noin yksioikoista. Olen nimittäin ihan varma, että joka suvusta löytyy mitä pimeimpiä salaisuuksia ja vaiettuja seikkoja. Se kuuluu ihmisluonteeseen. Jos nyt sitten terapia mielessä alkaa piirrellä erilaisia kuvioita ja yhtäläisyysmerkkejä eri asioiden välille, voi vähän ajan päästä olla varma, että kaikki kymmenen vitsausta ovat kivenheiton päässä omasta elämästä.

Tässä tullaan taas siihen minun lempiaiheeseen eli vastuun ottamiseen omasta elämästään ja omista päätöksistään. Ei kai tässä nyt mitään ajopuita olla, jotka kelluvat Ounasjoessa tahdottomina pökkelöinä odottaen, että rantapenkereen tukkimiehet päättävät mihin suuntaan jatketaan vai jäädänkö rannalle odottamaan seuraavaa lastia. Oman elämän peilaaminen menneisyyteen ja sukulaisten elämäntarinoihin on varmaankin kuitenkin hyväksi siinä mielessä, että näkee miten muut ovat toimineet. Siitähän voi aina oppia.

Ja sitten on vielä se yksi juttu. Avioero esimerkiksi ei ole aina paha asia. Ero itsessään on aina kriisi. Ei kai kukaan avioliittoa solmi erotakseen. Mutta ero voi olla kehittävä prosessi oman elämän kannalta ja sen jälkeen asiat voi kokea vielä kauniina ja miellyttävänä.

Ruotsissa on syyskuussa julkaistu kirja Happy, happy - en bok om skilsmässa. Kirjassa käsitellään avioeroa kymmenen ruotsalaisen naiskirjailijan kannalta. En ole vielä lukenut itse kirjaa, mutta olen seurannut siitä noussutta keskustelua. Yhtenä perusteemana on, ei niinkään avioeron traagisuus, vaan siitä nousseet positiiviset ja miellyttävät asiat. Arvostelua on tietenkin nostattanut se, ettei avioerosta saa puhua positiivisessa mielessä, ei ainakaan naiset, jotka erotessaan tekevät lapsistaan avioerolapsia. Tämä on mielenkiintoinen näkemys. Mikäs se miesten osuus tässä prosessissa sitten on?

Tosiasia on, ettei asiat niin yksiselitteistä ole, että avioeroa pitää aina välttää. Joskus se lienee juuri se pelastusrengas, jonka avulla se ajelehtiva elämä saa lopulta uuden paremman suunnan ja se vastuun ottaminen omista valinnoistaan on mahdollista.

Lapsilleko teoriaa?

Minulla on sellainen mielikuva kouluajoistani, ettei silloin paljon oppitunneilla kokeiltu muita menetelmiä kuin perinteistä luentotaktiikkaa. Ainakin muistan, että ala-asteen opettajani Eira piti niin tiukkaa kuria ja järjestystä luokassa, ettei siellä edes uskaltanut aivastaa, pelkäämättä jäävänsä jälki-istuntoon.
Ajatus siitä, että hän olisi kiivennyt opettajan pöydälle seisomaan ja lukemaan historiaan liityviä tarinoita, ei edes villeimmissä kuvitelmissa tullut kenekään mieleen. Jo pelkästään tällaisen mielikuvan julkinen esittäminen olisi varmasti johtanut Paavo-rehtorin tiukkaan puhutteluun. Ja tuskin meidän opettaja olisi pöydällä voinut seistäkään, kun oli niin pitkä, että tuntui aamuhartauksien aikana näkevän kaikki, jotka pureksivat virsikirjan reunusta, seistessään ikuiselta tuntuvan ajan koulunkäytävällä kuunnellen seurakunnan viikon sanomaa.
Selvennyksenä todettakoon, että meidän neiti 12 v:n viime vuoden opettaja teki juuri noin historian tunnilla ja sai täydellisen huomion luokaltaan. Todettakoon, että he opiskelivat ala-asteella myös mm. draamaa, digikuvausta, tekivät ryhmätöitä näytellen ja esitelmiä videoiden toistensa suorituksia ja musiikissa heillä oli käytössään laaja instrumentti skaala sen iänikuisen nokkahuilun sijaan. Onneksi on maailma tämän osalta muuttunut.
Lapset ovat luovia ja kekseliäitä, ei sitä intoa pitäisi suodattaa pois koulumaailmassa. Pikemminkin se pitäisi pyrkiä kanavoimaan hyötykäyttöön. Meilläkin on jo pelkästään YHDEN vuorokauden aikana tehty seuraavia empiirisiä ja tieteellisesti erittäin luotettavia kokeita.
1) Juustosnacksit liukenevat veteen nopeammin kuumassa kuin kylmässä vedessä, mutta maku on parempi kylmässä vedessä. Sotku molemmissa tasavertainen.
2) Yksivuotias ei ota siskon karkkipussista vaan yhtä karkkia, vaan ryöstää koko pussin ja maistaa jokaisesta makeisesta hieman ja levittää sen jälkeen koko namiarsenaalin lattialle ympäri huoneistoa kuolaten karkit ensiksi niin märiksi, etteivät ne kelpaa enää kenellekään.
3) Kissa tykkää erittäin paljon vihreällä marsipaanilla päällystetystä sammakkoleivoksesta, sen sijaan että söisi kuivia kissanmuroja. Prinsessakakku olisi jo varmasti mitä suurina herkkua, joten varo vaan Henkka...
4) Kookospallojen tekemiseen ei tarvita itse kookosta eikä edes reseptiä, riittää kun pyörittää kasaan valtavan määrän kaakaojauhetta, sokeria ja kauralastuja sekä kaikki talosta löytyvät nonparellit ja jos taikina on liian jäykkää mukaan lorautetaan tarpeellinen määrä maitoa. Ohje on vapaasti käytettävissä. Syöminen ja aikaansaatu sotku täysin omalla vastuulla.
5) Ylimääräisitä rännin- ja laudanpätkistä ja ämpäreistä saa aseteltua kelpo vesiliukuradan pihamaalle, jolla voi testata eri esineiden kuten omenien, sienien, kivien ja ennen kaikkea pikkusiskon kenkien liukumisnopeutta eri vesimäärillä ja liukujyrkkyyksillä.
6) Paperinen vene uppoaa ennen pitkään ammeeseen eikä sitä voi enää pelastaa oli käytössä minkätahansalainen Ruotsin armeijan sukellusvene-etsijä ja
7) viimeisenä merkittävänä havaintona: jos vesiliukumäen rakentaa autokatoksen eteen kannattaa tarkistaa, ettei kukaan tylsä aikuinen ole lähdössä autolla, koska isoihmisten näkökenttä on rajoitettu ja he saattavat ajaa rakennelman päälle - muka vahingossa...
Kun tällaista luovuutta ja kokeiluhalukkuutta löytyy jo näin pienestä porukasta, niin kokonaisessa luokassa sitä täytyy olla valtava määrä. Eli ei muuta kuin päivittämään opetussuunnitelmia, että lapselle jää opettajasta muukin muisto kuin hänen lausumansa toteamus: "on hyvä olla pitkä niin ei tarvitse haistella muiden hikeä".

Inkkariponiratsastusta

Arvaatka mitä, pääsin ratsastamaan ponilla. Ja vieläpä sellaisella laikukkaalla aivan aidolla inkkariponilla, jonka harjakin oli ihanan villi ja vapaa. Minut tuntevat tietävät, että olen aina tuntenut pientä katkeruutta sitä kohtaan, etten koskaan varsinaisesti ole saanut olla poniratsastaja. Hubertuksen ponit Marlo ja myöhemmin Tore olivat minulle aivan liian pieniä ja se valkoinen hurjimus Benjamin taisi olla aina jonkin muun käytössä. Jotenkin minulla on myös se mielikuva, ettei "ennen vanhaan" ollut niin paljon poneja ratsastuskoulu käytössä kun nykyään. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla kun tuota pituutta on aina ollut niin hevosten selässähän tässä on kasvettu. Eikä siinä mitään, mutta onhan se aina vähän kismittänyt, ettei ole päässyt tutustumaan ponien aivoituksiin.
Mutta kuten sanotaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Joten eilen sain oikein kunnolla fiilistellä, kun kiidin menemään Mortti-ponila. Kerrottakoon nyt huolestuneille, että kyllä taisi kuitenkin tämän ponin säkä olla lähempänä 150 cm kuin 120 cm, joten ihan shettismeininkiä ei nyt kuitenkaan.
Siis ihan oikeasti tunne oli ihan mahtava, ponin askel oli kevyen rullaava ja tasainen. Sanoinkin tunnin jälkeen, että jos ostaisin lapsilleni ponin, se olisi juuri tällainen - perusvarma, mutta pilketä silmäkulmassa. Tosin en meinanut sitä silmäkulmaa löytää, kun aivan hurja harja peitti sen allensa.
Uutta minulle oli myös se, että opettaja totesi, ettei hepo ole tottunut liikkumaan noin tiivissä paketissa ja korkeassa muodossa, joten jos mahdollista anna välillä lepotaukoja. Ehkä tämä onkin yksi ero ponien ja hevosten ratsastamisen välillä ;-)
Ja minähän tottelin. Kaikki sujui kuin ratsastuksen käsikirjoissa, ei mitään ongelmia. Sisäohja oli löysänä ja inkkariponini kulki kauniisti ulko-ohjan tuella. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin olevani Merja Jalon Nummelan ponitallin sankaritar, jolla oli allansa juuri ja juuri kesytetty villiponi ;-)
Tunnin jälkeen minulle esiteltiin tallin muut hevoset ja kerrottiin, että eiköhän kokeilemalla löydy niistäkin jokin mieluinen. Varmaankin, mutta palan sydämestäni vei tämä villi ja vapaa pieni inkkariponi, joka toteutti vanhan sielun kauan kätköissä olleen haaveen :-)