Masennuksesta ja surusta

Suru ei ole sairaus. Tämän asian pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta tässä yhä enemmän lääketieteelistyvässä maailmassa, ei näin ole. Hesarissa oli tällä viikolla artikkeli siitä, että lääketieteellisessä aikakauslehdessä Lancetissa otetaan kantaa surun medikalisoimiseen. Lehdessä todetaan se täysin luonnollinen asia, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei ole sairaus eikä sitä pidä lääkitä. Ja jotta asia vielä saadaan väännettyä rautalangasta todetaan lehdessä, että suru on terve ja luonnollinen reaktio läheisen ihmisen kuolemaan.

Huolestutaavaa on se, että asia pitää tällä tavoin tuoda esiin. Tämänhän pitäisi ihmiselämässä olla täysin selvää. Mutta näin ei ole. Usein kun lähtökohtana on se, että sureva pitää saada mahdollisimman nopeasti "normaaliksi" ja tämän saavuttamiseksi ei ihmisille tarjota aikaa, myötätuntoa ja kuuntelua vaan kemiallisia yhdisteitä aivojen tasapainon muuttamiseksi. Sureva ihminen on jonkinlainen häiriötekijä tässä yhteiskunnassa, joka pitää mahdollisimman nopeasti saada takaisin "ruotuun".

Myönnettäköön, että kyllähän aikaakin tarjotaan. Se on se kaksi viikkoa. Siinä ajassa suru pitäisi olla surettu siihen pisteeseen, että aikaisempi elämä voi jatkua samanlaisena kuin ennen kuoleman kohtaamista. Tämähän on yleensä se sairausloman pituus mitä saa, jos sitäkään.

En sano, että ratkaisu asiaa olisi sairauslomien pidentäminen. Näin yksinkertaista se ei ole. Ei se saatu sairausloma itsessään auta, vaan asian läpikäyminen juuri kyseiselle ihmiselle sopivalla tavalla. Surun kohtaaminen vaatii yksilön näkemistä. Se mikä toimii toisella ei käy toiselle. On helppo ratkaisu tarjota pillereitä sen sijaa, että lähtee luovimaan ja etsimään oikeaa polkua juuri edessään olevan ihmisen kanssa.

Täytyy myöntää, että surevalle unilääkkeiden tarjoaminen siihen, että voi nukkua ja masennuslääkkeiden siihen, että voi tehdä töitä, on ajatuksena absurdi, mutta valitettavan tosi. Pillereiden voimalla sekä päivän että yön yli. Sen sijaan, että käsittelisi asian omassa tahdissaan. Mutta tämä aiheuttaa osan psykiatrieiden mielestä "väärien hermoratojen vahvistumista aivoissa". Epäselväksi jää mitä jatkuva lääkkeiden syöminen hermoradoille tekee.

Kuoleman kohtaaminen aikaansaa surun. Näin yksinkertaista se vaan on. Lapsen kuolema vielä värittää sen todella tummaksi. Mutta väitän, että ihmisellä on olemassa keinot nousta ylös tästä synkkyydestä. Ei voi olla niin, että tässä kohdin on meissä kaikissa olemassa "valuvika", jonka korjaaminen automaattisesti vaatisi lääketieteen kemiallisia yhdisteitä avuksi. En kiellä sitä, etteikö joskun surukin voisi muuttua masennukseksi. Mikä tahansa on mahdollista. Mutta tässä on juuri kyse siitä luovimisesta. Sen oikean tien löytämisestä juuri kyseisen ihmisen kohdalla.

Lancetin artikkelissa Harvardin yliopiston psykiatri ja antropologi Arthur Kleinman kuvaa kahden viikon suruaikaa "shokeeraavan lyhyeksi". Kleinmanin mukaan diagnostisten kriteerien muutos, jota surun osalta ollaan Yhdysvalloissa tekemässä tarkoittaisi sitä, että psykiatrit voisivat määritellä miljoonat läheistään surevat ihmiset sairaiksi. Hän epäilee, että muutoksen taustalla ovat kaupalliset intressit.

Kaupallisuus valtaa alaa joka puolella. Väitän, että kyse on myös siitä, että ihmisen kohtaaminen on kovin vaikeaa ja epäilen, että kovin monella ammatti-ihmisellä ei koulutuksensa kautta ole työvälineitä tähän tehtävään. Silloin on aina helpompi tarjota lääkkeitä ehkä jopa tausta-ajatuksella, että parempi se kun ei mitään. Mutta onko oikeasti näin?

Ihan vähän politiikkaa

Totuushan on, että ihmiset saavat sellaiset poliitikot edustamaan itseään, jotka he valitsevat. Voisi kai kuvitella, että politiikassa toimivat edustavat ajatuksiltaan ja näkemyksiltään kansaa pienoiskoossa. Tällälailla demokratian on ajateltu toimivan.

Julkisuuteen tulleiden perussuomalaisten kommentteja kuunnellessa alkaa edellä mainittu ajatuskuvio tuntua ahdistavalta. Kuinka suuri osa suomalaisista on samaa mieltä kuin se kunnallisvaltuutettu, joka sanoi, että pizzeria-ampujalle tulisi antaa mitali tai siitä, että Rehn on Brysselin Bobrikov? Kuinka vaikeaa on erottaa toisistaan asiat ja ihmiset? Jos halutaan kritisoida asioiden hoitoa, silloin tehdään se, eikä maalailla henkilökohtaisuuksiin meneviä omasta mielestä näppäriä kielikuvia, jotka jokainen kuulija tulkitsee miten haluaa omista lähtökohdistaan.

Jokseenkin vaikeaa on myös ymmärtää puoluetta joka hallituksessa ollessaan tukee vahvasti takuiden antamista Kreikalle eikä missään nimessä kannata vakuuksia ja sitten oppositiossa ollessaan kanta on täysin päinvastainen ja arvostelu kohdistuu saatujen vakuuksien riittämättömyyteen. Täytyy vaan kysyä onko niin, että ajettava etu riippuu siitä istuuko "enemmistössä vai vähemmistössä". Jos näin on, niin miten tällaista tuuliviiripolitiikaa voi ottaa vakavissaan?

Selvennettäköön, että en aikaisemmin ole ollut kovin kiinnostunut politiikasta. Mutta nyt kun käsite "yhteiset asiat" ja niiden hoitaminen sekä osa ihmisistä, jotka niistä päättävät, ovat unohtaneet ihmisarvon, tuntuu siltä, etten minä ainakaan ansaitse tällaisia ihmisiä päättämään asioista.

Lisäksi on vaikea poliitikassa ymmärtää miten perustellusti pystyy asioista olemaan täysin kahta vastakkaista mieltä riippuen siitä missä asemassa on. Nähdäkseni tämä on eri asia kun nähdä saman asian monta eri puolta, kuten esimerkiksi oikeudenkäynneissä on kyse. Niissä "roolit" on selkeästi kirjattu - rikosoikeudenkäynneissä syyttäjä syyttää ja puolustusasianajaja ajaa päämiehensä etua, jotta oikeusvaltion oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaate toteutuu. Ja sitten ne lait, joita sovelletaan ovat näiden valittujen edustajien säätämiä.

Sen ymmärtää, että polittikassa joutuu tekemään kompromisseja. Tämähän pätee kaikkeen missä päättäjiä ja mielipiteitä on monta, mutta sen ei pitäisi estää suoraselkäisyyttä ja perimmäisten arvojen kestävyyttä kovassakin koetuksessa. Ihmisten tulisi äänestää päättäjiksi sellaisia kanssaihmisiä, jotka jakavat saman käsityksen ihmisarvosta kuin he itse ja pitävät siitä kiinni myös heille ikävissä tilanteissa. Ehkä se on juuri tämä mitä on tapahtunut perussuomalaisten kanssa, mutta edustavatko he loppujen lopuksi kuinka suurta osaa kansalaisista?

Eläinten inhimillistämisestä

Entinen Korkeasaaren johtaja Seppo Turunen haluaisi kissojen ja koirien omistajille pakollisen pätevyyskortin, jonka saaminen edellyttäisi lemmikin pitämiseen tarvittavaa koulutusta. Pidemmällä tähtäimellä Turunen haluaisi, että lemmikeistä luovuttaisiin kokonaan. Kyse on hänestä muoti-ilmiöstä, joka laihduttamisen tavoin, on karannut käsistä. Vähän aikaa sitten oli Hesarissa artikkeli siitä, että koirille syötetään Suomessa yhä enenevässä määrin masennuslääkkeitä. Lemmikeillä ilmenee yhä enenevässä määrin käytöshäiriöitä, joita pyritään hoitamaan lääkityksellä.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Onko niin, että nykyihminen ei tiedä miten eläinten kanssa toimitaan? Tuntuu siltä, että asiassa on päässyt unohtumaan maalaisjärki. Toisaalta miten sitä voisi edes olla, kun suurin osa ihmisistä on kasvanut olosuhteissa, joissa luonnonmukaisuus eläinten kanssa, on kaukana. Ihmisen hyvä ei ole sama kuin eläimen hyvä.

En kiistä eläinten tärkeyttä ihmisille. Sitä kuinka ne tuovat lohtua ja turvaa ja kuinka yksinäisinä hetkinä pelkkä lemmikin läsnäolo ja pehmeä katse tekee elämästä vähän siedettävämpää. Mutta se, että eläimiä inhimillistetään, on ajatuksena täysin väärä. Sanotaan mitä sanotaan, niin ihminen on ihminen ja eläin on eläin. Huomautettakoon, että tämä ei ole kannanotto siihen, että ihminen olisi luomakunnan kuningas ja saisi seistä kaikkien muiden yläpuolella. Kiistämätön tosiasiahan on, että ihmisen olemuksessa ei itsessään ole tällaista hyvää ylivertaisuutta, joka tähän oikeuttaisi. Historia on osoittanut, että pikemminkin päinvastoin.

Eläimet ansaitsevat reilun kohtelun. Se tarkoittaa sitä, että niitä kohdellaan niiden lajille tyypillisellä tavalla. Laumaeläin tarvitsee johtajan, jonka tehtävänä on toimia oikeuden- ja johdonmukaisesti. Esimerkiksi hevosen kanssa ei neuvotella, jos halutaan säilyttää turvallinen suhde moni satakiloisen ruohonsyöjän kanssa. Poni voisi tuskin vähempää välittää strassiotsapannasta ja yhteensopivista vaaleanpunaisista pinteleistä sillä hetkellä, kun se pelkää villinä lepattavaa lipputangon köyttä. Se ei edes muista, että omistaja lahjoi sen kahdella kilolla porkkanoita edellisenä päivänä, jotta se lopettaisi pelkäämästä pelkästä kiitollisuuden velasta. Joko se luottaa omistajaansa tai sitten ei. Tätä ei kuitenkaan osteta, vaan ansaitaan. Tosipaikan tullen monta sataa kiloa villiintynyttä saaliseläintä, saa aikaiseksi pahaa jälkeä kymmenissä kiloissa mitattavissa ihmisessä. Siinä pakokauhun hetkellä ei neuvottelut auta.

Koira on myös laumaeläin ja saalistaja. Jos se ei kunnioita omistajaansa johtajana, se ottaa sen paikan. Tämä on aika yksinkertaista, mutta tuntuu olevan kovin vaikeaa ymmärtää. Ei koira loukkaannu siitä, että sitä komennetaan ja koulutetaan. Se on sille aivan luonnollista ja luo turvallisen olon. Tietysti tämä edellyttää oikeaoppisuutta. Ulkona liikkuessa on lohdutonta nähdä, kuinka moni koira ulkoiluttaa isäntäänsä eikä päinvastoin. Yleensä vielä mitä pienempi hauva sen vääristyneemmät suhteet omistajan ja lemmikin välillä tuntuvat olevan.

Kissoista en sano muuta kuin, että ne aidosti kuvittelevat olevansa luomakunnan kuninkaita ja käyttäytyvät sen mukaan. Joko siihen sopeudut tai sitten et.

En näe, että lemmikkejä tulisi kieltää, mutta ajatus pätevyyskortista, ei ole täysin vailla perustetta. Tuntuu siltä, että perusasiat ovat monelta täysin kadoksissa ja se on lohdutonta. Osoituksena siitä lienee tuo masennuslääkkeiden syöttäminen. Kun ei muuten tulla toimeen eläimen kanssa, koetetaan muuttaa sen aivojen kemiallista koostumusta. Eikö tämä nyt ole jo aivan kuin jostain tieteisleffasta, jossa eläimet on todellakin inhimillistetty täysin – sekä ihmiset että eläimet popsivat rintarinnan masennuslääkkeitä selviytyäkseen todellisuudesta, jonka maailmankuva ei toisella vastaa niiden luonnollista olotilaa ja toisella osapuolella hänen kuvitelmiaan.

Huono ystävä?

Kuulun niihin, jotka eivät ikinä laita eteenpäin "ketjukirjeviestejä". En myöskään vastaa massapostituksiin, joiden perussanoma on, että jos et reagoi, et ole lähettäjän tosiystävä. Unohdan myös välillä syntymäpäivien viettäjät ja joulukortitkin jäävät joskus lojumaan laatikoihin. Kaiken tämän lisäksi en julkaise fb-sivuillani yleisiä toivotuksia esimerkiksi ystävänpäivänä.

Tarkoittaako tämä kaikki sitä, että olen huono ystävä tai ehkä vielä pahemmin sitä, että en välitä ystävistäni? Voisiko pahemmin vikaan mennä...

Olen sen aikakauden lapsi, joka muistaa ystävänpäivän lanseerauksen Suomeen. Se ei nimittäin aina ole täällä ollut merkkipäivä, vaan se, kuten myös nykyään "myytävä" Halloween, on tullut tänne tuontitavarana. Päivässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä yksi elämän merkittävimmistä asioista on aito ystävyys. Se kantaa läpi vaikeuksien ja voi olla ratkaiseva ihmisen elämän suunnalle. On surullista tietää kuinka moni ihminen oikeasti on ilman aitoja pyytettömiä ystävyyssuhteita.

Aina kuulee sanottavan, että todellisten vaikeuksien hetkellä tosi ystävät tunnetaan. En tiedä montaakaan sanontaa, jotka pitävät enemmän paikkansa. On surullista nähdä miten ihmiset kaikkoavat ympäriltä kun heitä oikeasti tarvitaan. Selityksiä on monia. Ei viitsitä häiritä, kuvitellaan, että halutaan olla yksin, ei ole mitään sanottavaa, jopa ajatellaan, että tuen tarvitsijalla on niin monta tukijaa ympärillä, että enempää ei tarvita. Kohdatessa osa kääntää päänsä pois, puhuu olemattomia kännykäänsä, vaihtaa kadulla puolta tai vaikka piilottelee kaupan hyllyjen välissä.

Tämä kaikki tuntuu loukkaavalta. Aivan kuin ihmisen arvo olisi hävinnyt johonkin vaikeuksien edessä ja ainoastaan silloin kun menee hyvin on olemassa jonkinlainen hyötyarvo, jota voi käyttää hyväksi. Kestää kauan päästä tämän asian kanssa eteenpäin. Yli siitä ei koskaan pääse täysin, sillä se jättää ikuisen särön kahden ihmisen väliseen suhteeseen. Se ei koskaan palaa ennalleen.

Itse olen ajatellut, että ihmiset eivät tee tätä tahallaan. He vaan eivät tiedä miten tulisi toimia. Aivan kuin ihmiset ajattelisivat, että ystäviltä odotettaisiin jotain yliluonnollista. Todellisuudessa kyse on ainoastaan vieressä kulkemisesta, hiljaisesta kuuntelemisesta ja läsnäolosta. Vaikka kyse ei ole tahallisuudesta ja avun tarvitsijana sen tiedostaa, ei ystävyyden luottamuksessa kerran loukattu, enää koskaan palaa samaan tilanteeseen loukkaajan kanssa. Menetettyä luottamusta ei saa enää takaisin.

Vaikeaa on myös oikeiden sanojen löytäminen. Miksi niitä pitäisi edes olla? Suurin osa ihmisten välisestä viestinnästä on muuta kuin se mitä suustaan ulos päästää. Sureva saa usein kuulla todella loukkaavia ja ajattelemattomia lausahduksia. Joskus olen miettinyt, että onko aina vaan pakko ymmärtää niiden sanojaa vai voiko niin sanotusti sanoa suorat sanat takaisin? Usein vain on niin, että tällaisten lauseiden edessä häkeltyy täysin eikä siinä hetkessä ymmärrä mitä tapahtuu saati sitä, että osaisi vastata.

Tosi ystävyys on kuin sanaton silta kahden sielun välillä. Se on hiljainen ymmärrys toisen ihmisyydestä ilman objektiivisia selityksiä. Ei tarvita kuin pieni kosketus, huomaamaton ele, käsi olkapäälle ja toinen tietää olevansa tärkeä, ilman tyhjiä sanoja. Ystävyys myös kestää ajan kulumisen, välimatkan ja sen, ettei se täytä kaikkia markkinatalouden ja muiden luomia sosiaalisia vaatimuksia. Aito ystävyys kantaa, ei vaan helmikuun 14. päivänä, vaan koko elämän.

Kylmä ja kirkas helmikuu

"Niin hiljaa, aivan hiljaa, lähdit luotani pois" lauloi nuorimman tyttäremme kummitäti tasan kolme vuotta sitten kuolleen Elina-tyttömme muistolle. Silloinkin oli kaunis, kirkas ja kylmä talvipäivä. Seisoimme mieheni kanssa jäätyneen meren rannalla sanattomana elämän hauraudesta. Tuossa hetkessä kaiken ympärillä oli vain pelkkä tyhjyys, jonkinlainen kalvo, joka eristi ulkomaailmaan pois omasta todellisuudesta.

Ei ole olemassa sanoja, ei mitään ihmisen suojakseen luomaa, joka tällaisella hetkellä auttaa eteenpäin. On vain suuri tyhjyys ja sanattomuus sekä tunne omasta pienuudesta kaiken keskellä. Sitä aivan kuin asettuu itsensä ja elämänsä ulkopuolelle, jonkinlaiseksi tarkkailijaksi, seuraten pysähtyneellä ihmetyksellä muiden ihmisten kujajuoksua elämänsä läpi.

Välillä teki mieli huutaa ja pysäyttää maailma havahtumaan siihen todellisuuteen, että jälleen kerran kaikista kaunein sielu on otettu pois tästä todellisuudesta. Mutta ei kukaan muu sitä huomaa, ei ymmärrä eikä suostu loppujen lopuksi edes ajattelmaan. On turvallisempaa elää omaa suojattua arkea, kun astua kuplan ulkopuolelle huomaamaan elämänlankojen ohuuden niiden varaan punotun elämän ainutlaatuisuuden. On paljon helpompi pitää silmälaput silmillään kuin nähdä aidosti koko todellisuus. Eikä kukaan kai sitä toiselta ihmiseltä voi edes edellyttää. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa. Se mikä on oikea ja mikä väärä ei ole kenekään toisen arvioitavissa.

Kun kuolemaa on katsonut silmästä silmään, väistyy pelko. Tämä todellisuus riisuu ihmisten yltä kaiken turhan. Sitä aivan kuin pääsee tuijottamaan hetkeksi todellista ihmisyyttä, ilman minkäälaisia ulkoapäin asetettuja suojavarusteita. On helppoa hetkittäin uskoa kaiken liittymisestä kaikkeen, jonkinlaiseen yhteiseen tietoisuuteen.

Kolme vuotta sitten helmikuun illassa kävelin meren jäällä katsellen pimeyden turvin valtavaa tähtitaivasta ja mietin mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Ei ole olemasssa vastauksia, vain kysymyksiä. Pitäisi pystyä antamaan anteeksi itselleen ja luottaa siihen, että on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin on. On vain uskottava siihen, että kaikille asioille ei ole olemassa sellaista selitystä, jonka ihminen pystyy ymmärtämään ja siitä huolimatta on luotettava elämään - siihen omaan ja ainutlaatuiseen.

Myös tänään kylmänä ja kirkkaana vuosipäivänä mielessäni soi kummitädin Elinalle säveltämä oma kaunis laulu. Sen loppulauseessa on välähdys toivoa. Kuoleman kohtaamisen jälkeen, toivon uudelleen löytämisessä elämään voi kestää kauan. Mutta sen on löydyttävä, koska toivon kadotessa, tilalle astuu katkeruus ja se syö ihmisen rikki lopullisesti sisältä päin. Joten keskittyneesti Kirstin heleää ääntä kuunnelleen tämänkin päivä eletään kiitollisena: "Kun yö käy kylään, tähdet valvoo. Tähdet valvoo - aamu sarastaa."

Siedätyshoitoa sairaalaa kohtaa

Olen ymmärtänyt, että osaa allergioista voidaan hoitaa siedättämällä. Siinä allergeenia annostellaan pieninä annoksina pitkällä ajanjaksolla tavoitteena kehittää sietokykyä. Tämä hoito on vapaaehtoista.

Itse olen joutunut lääketieteellisten diagnoosien ulkopuoliseen siedätyshoitoon itse sairaalaa kohtaan. Nimenomaan koskien paikallista keskussairaalaa. Ja tämä ei ole vapaaehtoista.

Vuosien varrella olen saanut käydä lasteni kanssa tasaisen varmasti valkoisen rakennuksen uumenissa. Pääosin kokemukset ovat positiivisia, mutta koska olen joutunut siellä kokemaan myös kaksi kertaa menetyksistä raskaimmat, on valkotakkikammo tai ehkä oikeammin usko siihen, ettei lääketiede voi auttaa, jäänyt tunteena vahvimpana mieleen. Vakaasti nuorimmaisen syntymän jälkeen vannoin, etten rakennukseen enää koskaan astele. Päätös piti pyörtää vajaa viikko myöhemmin kun neidin tila meni äkillisesti hengenvaaralliseksi ja lensimme lopulta lääkintälentokoneella Helsinkiin.

Tuolloin diagnisoitiin vakava sydänvika ja sen osittaiseksi selittäjäksi löytyi harvinainen kromosomimuutos. Sydän on nyt kunnossa. Kiitos siitä Lastenklinikan loistavalla henkilökunnalle. Kromosomimuutos toisessa x-kromosomissa aiheuttaa kuitenkin päänvaivaa. Ja jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, on meidän neiti aivan oikeasti Ainutlaatuinen. Se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että vastaavaa muutosta ei ole lääketieteen kirjoihin missään päin maailmaa kirjattu.

Ja tämähän on mielenkiintoista, ainakin tohtoreiden mielestä. On varmasti ammatillisesti kiinnostavaa tutustua tapaukseen, joka kaikin puolin on mysteeri tai hienosti sanottuna "löydön kliininen merkitys on epäselvä". Niinpä neitiä tutkitaan.

Onni onnettomuudessa on, että neitokainen ei ole ensimmäinen lapsi. Tämän perusteella väitän tietäväni jotain lasten kehityksestä ja helpottuneena olen saanut seurata kuinka hienosti neiti on kehittynyt. Se mikä nyt näyttää olevan seuraus muutoksesta on pituuskasvu. Joten tänään tapasimme endokrinologin. Jep, hieno sana, joka minun piti kysyä hoitajalta kolme kertaa ennen kuin sain sen oikein.

Ja tähänhän tämä siedätyshoito nyt osittain liittyykin. Hoitaja kun soitti sairaalasta ja aloitti puhelun lauseella "teidän neitihän on jonossa tänne...". Enempää en sitten kuullutkaan, kun jo mietin, että elinsiirtoonko tai vastaavaan tässä ollaan menossa, minulle mitään etukäteen kertomatta. Onneksi hoitaja kärsivällisesti selitti minulle uudestaan mistä oli kysymys, jolloin ymmärsin, että kyse oli lapsen kasvuun liittyvästä asiasta.

On jännää miten muutamassa nanosekunnissa mieli nostaa esiin kaikista hurjimmat vaihtoehdot selvissäkin tilanteissa. Ehkä kun näitä soittoja tulee riittävän usein mielikin rauhottuu ja "siedättyy" uskomaan, että aina ei ole kyse huonosta asiasta. Varmuuden vuoksi mieheni ehdotti, että soittavat vastaisuudessa hänelle...

Onneksi itse käynti meni hyvin. Neiti oli oma itsensä eli varsinainen villikko, jonka motoriset taidot ovat vähintäänkin ikätasoisia ja lisäksi pituuskäyrä meni mukavasti ylöspäin, joten vielä ei ainakaan mitään syytä tähän asiaan lääketieteellisesti puuttua.

Mutta seuranta jatkuu. Ja vielä pitkään. Seuraava käynti on viikonloppuna kardiologilla. Joten siedätys on päällä ja ehkä se vähittellen johtaa siihen, että tuo valkoinen linnake ainakin hetkittäin onkin ihan hyvä paikka. Toivo ainakin on olemassa.