Lääkkeitä, terapiaa ja vertaistukea

Viime viikolla lehdessä oli juttu siitä, että lääkkeet yksin eivät riitä mielenterveyden horjuessa, vaan rinnalle tarvitaan myös terapiaa. Kenet tämä oikeasti yllätti? Onko olemassa sellainen koulukunta, joiden mielestä pelkästään lääkkeet aikaansaavat ihmisessä toivottavan muutoksen mielen alkaessa horjua?

Oikeastaan kysymys on tyhmä. Tiedän, että näin on.

Oppineita, jotka väittävät, että negatiiviset kokemukset ja niiden miettiminen ovat vain väärien hermoratojen vahvistamista aivoissa. Kun näitä asioita lakkaa ajattelemasta ja syö määrättyjä lääkkeitä, alkaa elämä jossain vaiheessa voittamaan. Edellä mainittu on yksikertaistettu ajatusketju, mutta pitää joidenkin lääketieteen edustajien osalta paikkansa.

On pelottavaa miten rajoittunut joidenkin ihmiskuva on. Kaikki onkin pelkkää kemiaa ja asiat on muutettavissa tietynlaisilla mekaanisilla keinoilla. En usko tähän. En usko, että ihminen on näin yksinkertainen olento. En usko, että oma tahto on pelkää kemiaa, pelkää lääketiedettä tai pelkkiä sähköimpulsseja.

Varmasti lääkkeistä on apua, mutta eivät ne saa olla ainoa apu, jota tarjotaan. Eivät mielensolmut avaudu pelkästään kemiallisesti. Siihen tarvitaan myös toista ihmistä. Henkilöä, joka osaa kuunnella, auttaa eteenpäin, kysyä oikeat kysymykset ja avata uusia näkökulmia elämään.

On selvää, että tämä tie on pidempi, vaikeampi, karikkoisempi ja raskaampi. Mutta olen vakuuttunut, että se johtaa pysyvimpiin lopputuloksiin, kun pelkkä lääkitseminen. Sokea usko pillereihin, ei ole oikotie tasapainoisempaan elämään.

Mutta terapiakin on taitolaji. Mielikuva siitä, että maataan terapeutin sohvalla ja puhutaan varhaislapsuuden solmuista, pohjautuu enemmän amerikkalaisiin elokuviin, kuin suomalaiseen todellisuuteen. Hyvä terapiaa on mieltä avaavaa. Se on jo pelkästään siinäkin mielessä auttavaa, että siinä saa luvalla olla itsekäs. Ei tarvitse yhtään välittää toisesta osapuolesta "ihmisenä". Ei tarvitse kuunnella hänen ongelmiaan, hänen elämänsä solmuja. Saa hetken keskittyä luvalla täysin omaan itseensä. Se jo pelkästään voi olla vapauttavaa.

Vaatii aikamoisen luottamuksen, että ahdistunut ihminen avautuu koulutetulle auttajalle. Ja kun sen tekee, todella ratkaisevaa on se, minkälaisen vastaanoton saa. Sen mille tielle ja millä metodilla auttaja lähtee vyyhtiä purkamaan. Mielen hoitaminen ei ole yhtä suoraviivaista, kun murtuneen jalan. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki sovi kaikille.

Valitettavaa on, että voi kestää hetki ennen kuin huomaa, ettei terapiasuhde toimikaan. Silloin pitäisi olla voimia ja keinoja vaihtaa auttajaa. Siihen ei monella ole mahdollisuutta eikä välttämättä edes uskallusta. Välillä tuntuu, että meissä asuu, jonkinlainen sanoittamaton kunnioitus kaikkia valkotakkeja kohtaan. Eivät he kaikki ole sopivia, eivät edes hyviä. Heissä kuten kaikkien muidenkien ammattien harjoittajissa on kovin paljon erialaisia persoonallisuuksia ja osaajia. Ei pidä uskoa kritiikittömästi. Kaikki ei sovi kaikille. Luottamus on ansaittava. Pelkkä titteli ei riitä.

Vertaistuki toimii erilailla. Niin sen pitääkin. Se avaa silmät sille, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Että on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Muitakin, jotka ovat miettineet kiellettyjä ajatuksia. Muitakin, jotka painivat samojen mietteiden, samankaltaisten syytösten kanssa. Ihmisiä, jotka etsivät polkuaan mustassa todellisuudessa muiden ihmisten ymmärtämättömyyden keskellä.

Vertaistuki on tukea. Se ei ole terapiaa. Se on auttavan käden ojentamista. Yhteisten kokemusten jakamista. Oman reitin ja ajatusten avaamista muille. Siinä ei väitetäkään, että tiedossa olisi oikeat vastaukset. Siinä tuodaan esiin vaihtoehtoja. Kuljetaan rinnalla, välitetään, nostetaan toinen ylös maasta makaamasta - ainakin yritetään. Siinä kukaan ei ole toistaan parempi, vaan kaikki ovat arvokkaita omina itsenään, toisten vierellä kulkijana. Vaikeaa? Ei ollenkaan. Vaatii vaan katseen nostamista omasta itsestään muihin ja kuuntelemaan.

Masennuksesta ja surusta

Suru ei ole sairaus. Tämän asian pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta tässä yhä enemmän lääketieteelistyvässä maailmassa, ei näin ole. Hesarissa oli tällä viikolla artikkeli siitä, että lääketieteellisessä aikakauslehdessä Lancetissa otetaan kantaa surun medikalisoimiseen. Lehdessä todetaan se täysin luonnollinen asia, että läheisen kuolemasta johtuva suru ei ole sairaus eikä sitä pidä lääkitä. Ja jotta asia vielä saadaan väännettyä rautalangasta todetaan lehdessä, että suru on terve ja luonnollinen reaktio läheisen ihmisen kuolemaan.

Huolestutaavaa on se, että asia pitää tällä tavoin tuoda esiin. Tämänhän pitäisi ihmiselämässä olla täysin selvää. Mutta näin ei ole. Usein kun lähtökohtana on se, että sureva pitää saada mahdollisimman nopeasti "normaaliksi" ja tämän saavuttamiseksi ei ihmisille tarjota aikaa, myötätuntoa ja kuuntelua vaan kemiallisia yhdisteitä aivojen tasapainon muuttamiseksi. Sureva ihminen on jonkinlainen häiriötekijä tässä yhteiskunnassa, joka pitää mahdollisimman nopeasti saada takaisin "ruotuun".

Myönnettäköön, että kyllähän aikaakin tarjotaan. Se on se kaksi viikkoa. Siinä ajassa suru pitäisi olla surettu siihen pisteeseen, että aikaisempi elämä voi jatkua samanlaisena kuin ennen kuoleman kohtaamista. Tämähän on yleensä se sairausloman pituus mitä saa, jos sitäkään.

En sano, että ratkaisu asiaa olisi sairauslomien pidentäminen. Näin yksinkertaista se ei ole. Ei se saatu sairausloma itsessään auta, vaan asian läpikäyminen juuri kyseiselle ihmiselle sopivalla tavalla. Surun kohtaaminen vaatii yksilön näkemistä. Se mikä toimii toisella ei käy toiselle. On helppo ratkaisu tarjota pillereitä sen sijaa, että lähtee luovimaan ja etsimään oikeaa polkua juuri edessään olevan ihmisen kanssa.

Täytyy myöntää, että surevalle unilääkkeiden tarjoaminen siihen, että voi nukkua ja masennuslääkkeiden siihen, että voi tehdä töitä, on ajatuksena absurdi, mutta valitettavan tosi. Pillereiden voimalla sekä päivän että yön yli. Sen sijaan, että käsittelisi asian omassa tahdissaan. Mutta tämä aiheuttaa osan psykiatrieiden mielestä "väärien hermoratojen vahvistumista aivoissa". Epäselväksi jää mitä jatkuva lääkkeiden syöminen hermoradoille tekee.

Kuoleman kohtaaminen aikaansaa surun. Näin yksinkertaista se vaan on. Lapsen kuolema vielä värittää sen todella tummaksi. Mutta väitän, että ihmisellä on olemassa keinot nousta ylös tästä synkkyydestä. Ei voi olla niin, että tässä kohdin on meissä kaikissa olemassa "valuvika", jonka korjaaminen automaattisesti vaatisi lääketieteen kemiallisia yhdisteitä avuksi. En kiellä sitä, etteikö joskun surukin voisi muuttua masennukseksi. Mikä tahansa on mahdollista. Mutta tässä on juuri kyse siitä luovimisesta. Sen oikean tien löytämisestä juuri kyseisen ihmisen kohdalla.

Lancetin artikkelissa Harvardin yliopiston psykiatri ja antropologi Arthur Kleinman kuvaa kahden viikon suruaikaa "shokeeraavan lyhyeksi". Kleinmanin mukaan diagnostisten kriteerien muutos, jota surun osalta ollaan Yhdysvalloissa tekemässä tarkoittaisi sitä, että psykiatrit voisivat määritellä miljoonat läheistään surevat ihmiset sairaiksi. Hän epäilee, että muutoksen taustalla ovat kaupalliset intressit.

Kaupallisuus valtaa alaa joka puolella. Väitän, että kyse on myös siitä, että ihmisen kohtaaminen on kovin vaikeaa ja epäilen, että kovin monella ammatti-ihmisellä ei koulutuksensa kautta ole työvälineitä tähän tehtävään. Silloin on aina helpompi tarjota lääkkeitä ehkä jopa tausta-ajatuksella, että parempi se kun ei mitään. Mutta onko oikeasti näin?