Syyllisyys ja suru

Kuuluuko suruun aina syyllisyys?

Syyllisyys siitä, että ei soittanut useammin, ei vieraillut aina kuin pystyi, ei kuunnellut tarpeeksi, ei järjestänyt asioita vielä kun se oli mahdollista. Syyllisyys siitä, että hermostui, oli kärsimätön, lopetti keskustelut lyhyeen, vähätteli vaivoja, ei tarttunut ongelmiin kun ne vielä oli ratkaistavissa.

Syyllisyys siitä, että raskausaikana söi jotain sopimatonta, remontissa hengitti sisäänsä vaarallisia kemikaaleja, värjäsi hiuksensa kestovärillä, oli tupakoivien ihmisten vierellä ja joi muutaman lasin viiniä. Syyllisyys siitä, että ei kuunnellut kehoaan tarpeeksi, ei lähtenyt sairaalaan tarpeeksi ajoissa, ettei käynyt tarkistamassa nukkuvaa vauvaansa joka hetki.

Kun vain olisi tehnyt jotenkin toisin, näin ei olisi tapahtunut. Automaattisesti sitä ajattelee, että vaihtoehtoinen tapahtumaketju olisi ollut juuri se miksi sen mielessään kuvittelee. Kun tapahtuu jotain arvaamatonta, toinen polku olisi ollut arvattavissa. Se olisi ollut hallittavissa, olisimme tienneet miten toimia. Sen käsikirjoitus olisi ollut selvä.

On mielenkiintoista, että yllättävän elämän hallitsemattomuuden osoittaman tapahtuman edessä, silti näin uskomme. Eikö elämä juuri osoittanut, että sitä ei voi sääntöihin suitsia?

Huono omatunto teoista, joita ei tullut tai jotka tuli tehtyä, kuuluu kuoleman jälkeisiin kysymyksiin. Osalla niistä lienee todellisuuspohja, suurimmalla osalla kuitenkaan ei.

Jos tietää läheisensä kuolevan lähiaikoina, miten sitä käytöstään muuttaa? Käyttääkö enemmän aikaa läsnäoloon, kuunteluun, käytännön apuun ja lähellä olemiseen. Varmasti näin tulee tehtyä.

Pitääkö sitten tuntea syyllisyyttä, kun kuolema yllättää ja paljon jäi tekemättä ja lukuisia keskusteluja käymättä. En tiedä pitääkö, mutta surun mukanaan tuomiin tunteisiin se kuuluu. Ei kuitenkaan pidä olla liian annkara itselleen. Ihminen on kuitenkin vain ihminen, heikkouksissaan ja vahvuuksissaan. Armo on käsitteenä lohdullinen. Sille pitäisi löytää oman syyllisyyden osalta myös sisältö. Tulisi löytää lepo myös omalle sielulleen, vaikka sen tuoma rauha olisikin aluksi vain hetkittäistä.

Hyvä ihminen on poissa

Räiskyvä persoona - se sinä olit. Ensihetkestä lähtein kodissasi tunsin itseni tervetulleeksi. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin tarjonnut minulle syömistä ja juomista tavalla jolla sinä sen teit. Kysyit kerta toisensa jälkeen halusinko jotain, vaikka olin jo monta kertaa kieltäytynyt. Sanoit muuttuneesi pohjalaisesta karjalaiseksi, jos ei muussa niin tarjoilujen määrässä. Ruokasi oli rakkauden osoitus lähimmäisillesi.

Kukaan ei myöskään koskaan ollut kysynyt minulta asioita yhtä suoraan kuin sinä. Mikään elämän käänne ei sinua pelottanut. Eri mieltä, sitä olit monta kertaa. Se ei jäänyt koskaan epäselväksi. Silti sinuun pystyi luottamaan. Olit nähnyt ja kokenut niin paljon elämässäsi, etteivät sinua mitkään tuulet katkaiseet. Heilutti kyllä oksiasi, taivuit välillä, mutta juuresi pitivät sinut aina pystyssä. Se, että joku ei mielipiteitäsi jakanut, ei estänyt sinua olemasta hänen ystävänsä. Elämää, sitä ei pitkävihaisuuteen pidä tuhlata.

Kerroit minulle asioita, joita et ollut sanonut pojillesi. He eivät kuulemma ymmärtäisi. Kyseessä oli naisten juttuja. Kuuntelin hiljaa. Elämäsi ei ollut ollut helppoa. Suuren perheen lapsena olit köyhistä oloista ponnistanut hyvään elämään. Jossain vaiheessa sanoit, että olen suosikkiminiäisi. Nauroin ja epäilin, että 500 kilometrin välimatkalla saattoi olla asian kanssa tekemistä. Hymähdit tälle - ehkäpä näin oli.

Sinulle annettiin paljon taakkoja matkasi varrella kannettavaksi, mutta myös paljon iloa. Sait kolme hienoa poikaa. Näit kuinka he kasvoivat järkeviksi nuoriksi miehiksi, kävivät koulunsa, löysivät elämänkumppaninsa ja asettuivat aloilleen. Lastenlapsesi tuottivat sinulle aitoa iloa. Sinulle jokaisen heistä syntymä oli ihme. Olit ylpeä isoäiti, joka muisti jokaisen syntymä- ja nimipäivän - myös miniöiden.

Lähtösi, se oli yllättävä. Aina kun erottiin halasit ja itkit. Tiesit, että koska tahansa saattaa olla viimeinen kerta.

Nyt emme enää tässä maailmassa tapaa. En saa enää maistaa riisipuuroasi, en murekettasi, en makaroonilaatikkoasi. En saa enää kahdenkymmenen vuoden toistuvan kertomisen jälkeen enää yhä uudelleen selittää ruokailun jälkeen, etten vieläkään pidä kiisseleistä ja kyllä juon edelleen vain puoli kuppia kahvia.

Olit hyvä ihminen. Monesta niin sanotaan, mutta harvasta aidosti sitä tarkoitetaan. Et halunnut kenelläkään pahaa ja pojillesi annoit kaiken minkä pystyitt.. Hyvä äiti, pojillesi paras mahdollinen se sinä olit.

Minulle olit tärkeä. Sanonta "elämä jatkuu" ei kuoleman akuutissa kosketuksessa auta, mutta sinun elämäsi se jatkuu meidän jäljelle jääneiden mielissä. Rakas anoppini lepää rauhassa. Olet sen ansainnut.

Selvitä ja unohtaa - ainoa oikea tapa?

"Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi", kirjoitti Martti Lindqvist. Tämä on minusta yksi parhaista määritelmistä mitä olen asiasta lukenut.

Tänään minulta kysyttiin, jälleen kerran, miten olen voinut selvitä kaikesta kokemastani. Vastasin, kuten aiemmin: "Mitä tarkoittaa selviäminen?" Olen hyväksynyt tapahtumat osaksi elämääni. Elän niiden kanssa välillä ne ovat mukana vahvemmin välillä heikommin. Mutta unohda, sitä en tee koskaan.

Kuolleet saavat elämän jäljellejääneiden muistoissa, heidän perintönsä siirtyy tarinoissa seuraaville sukupolville. Ajatus, jonka joskus kuulee lausuttavan ääneen, mietittäessä miksi näin piti tapahtua, "mitä tällä halutaan minulle sanoa tai opettaa?" Nähdäkseni kukaan ei kuole opettaakseen jollekin toiselle ihmiselle jotain. Tämä nimittäin pitää sisällä sen ajatuksen, että jonkun ihmisen henki on vähempiarvoisempi kuin jonkun toisen, koska sen voi "uhrata" opetustarkoituksessa, jonka sisältö ei useimmille edes koskaan valkene.

Joskus on kuullut siitä kuinka, joku on jäänyt kiinni suruunsa. Ei uskalla päästää siitä irti, koska se pitää sisällään jotain tuttua. Ihminen turvautuu siihen minkä tuntee ja mielessä jopa suru voi kääntyä tällaiseksi asiaksi. Tällöin ihminen takertuu menneisyyteen, ei uskalla kohdata nykyisyyttä, eikä edes vilkaista tulevaisuutta. Tällöin on kyse jostain muusta kuin spiraalin lailla etenevästä surutyöstä.

Ihminen on suunniteltu "selviämään". Yksiselitteistä tietä, joka kaikilla toimisi, siihen ei ole olemassa. Selviäminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista. Se että muistaa, on yksi ihmismielen hienouksia. Kuolleiden muiston kunnioittaminen luo elävään elämään uuden ulottuvuuden.

Se, että sytytät kynttilän, hiljennyt hetken, tunnet tunteet, ei ole pois tästä hetkestä, vaan antaa siihen uuden syvyyden. Elämäntapahtumasi, suurin surusikin, on osa sinua, mutta vain yksi osa. Kukaan meistä ei ole vain yhden asian kautta määriteltävissä, mutta se kuinka paljon muut sinusta haluavat nähdä ei ole omissa käsissäsi.

Hyvä ja normaali vai täydellinen ja virheetön?

Emmekö huomaa vai emmekö välitä? Ero voi olla hiuksenhieno, mutta se on olemassa. En usko, että perhesurmien perheet, olivat aivan "normaaleja hyviä perheitä". Kyse on siitä mitä me suostumme näkemään. Kuka voisi määrittää normaalin perheen?

Tuleeko silloin täyttää aikakauslehtien kriteerit ihanne arjesta? Tiedättekö sellainen lapsiperheen ihannekoti, joka on parhaissa tapauksissa sisustettu valkoisella. Lelut ovat aina paikoillaan tai ainakin asetettuna kauniisiin laatikoihin roosan- tai sinisensävyisessä huoneessa. Lapsilla on puhtaat ja vastasilitetyt vaatteet, kultainen noutaja lepäilee sävyisästi tyylikkään harmaalla klinkkerilattialla. Lapset harrastavat joka ilta, vanhemmat käyvät töissä ja viettävät keskenään laatuaikaa ipanoiden nukahdettua. Ruoka valmistetaan itse alusta asti luomuna ja vanhemmat harjoittelevat maratonia varten.

Moni on sitä mieltä, että naapurilla on jotain sellaista mitä minulla ei ole. Katsotaan, muttei nähdä. Keskitytään siihen miltä elämä näyttää ulospäin, eikä ehditä huomata, mitä tapahtuu perheen sisällä.

Ei kai kukaan oikeasti väitä, ettei niillä pieneillä asioilla, joita on nostettu keskusteluissa esille, oikeasti olisi merkitystä hyvinvoinnin kannalta. Se, että antaa aikaansa aidosti lapsilleen, vanhemmilleen, ystävilleen ja muille kohtaamilleen ihmisille, on merkitystä - jopa se ratkaiseva merkitys.

Ei yhteiskunta pysty yksin pelastamaan yksilöitä. Se pystyy korkeintaan tarjoamaan tukensa ja ohjauksensa hädän hetkellä. Kummalle vastuu lopulta kuuluu? Yhteiskunnalle vai yksilölle? Aito välittäminen on kuin ihmisten välillä rakennettu silta, se kantaa aina kuin tarvitaan.

Jos keskitytään vain ulkoisiin seikkoihin, tavoitellaan, jotain mitä ei aidosti ole olemassa, sorrumme me aikuisetkin samaan ilmiöön kuin nuoret teinit. Pitäisi päästä mallinmittoihin, jotta olisi onnellinen.

Miksi on niin vaikea uskoa, ettei täydellisyyttä ole olemassa? Ei ainakaan objektiivisesti mitattuna. Hyvä ja normaali on jotain muuta kuin täydellinen ja virheetön. Ihminen on ihminen, ei valmiista muotista valmistettu tuote.

Minun maailmani muuttui

Tiedättekö sen tunteen kun maailma muuttuu? Kun avaat silmäsi, nouset ylös ja mikään ei ole kuten ennen. Lapsesi sijaan pidät heikolla otteella sylissäsi vähitellen kuihtuvaa ruusua. Ainoa mitä jäi jäljelle elämän muuttaneesta silmänräpäyksestä.

Tarkastelet maailmaa lasikuvun takaa. Tunnet kaikki äänet, hajut, katseet vahvempina. Kaikki turha niiden ympäriltä on karsiutunut pois. Olet täysin avoin, heikko ja haavoittuvainen ja kuvittelet muiden näkevän sen välittömästi. Jokainen katse jonka kohtaat lävistää sinut kuin seiväs, jokainen lause joka lausutaan saa uuden merkityksen. Elät vaihetta, jolloin maailmasi uuden ajanlaskun alku alkaa.

Mietit voitko suorittaa normaaleja arkiaskareita kotisi ulkopuolella. Ajattelet jokaisen solusi huutavan maailmalle suruasi ja vastaantulijoiden takertuvan siihen välittömästi ja särkevän sinut palasiksi pelkällä katseella. Pelkäät kohdata ihmisiä ja samalla toivot jonkun tulevan lähelle, koskettavan ja ymmärtävän.

Olet hauraimmillasi elämän peruskysymysten äärellä ja samalla joudut löytämään itsestäsi vahvemmat voimat, jota koskaan kuvittelit olevan edes olemassa. Vaihtoehtoja ei ole. Sinun on jatkettava tavalla tai toisella eteenpäin, vaikka mikään ei koskaan ole niin kuin ennen.

Vähitellen myös toinen totuus valkenee. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ei kukaan tuntenut todellisuutesi muuttumista. He näkivät sinut edelleen sellaisina kuin he halusivat sinun olevan. Surusi ei saanut heitä muuttumaan.

Sinun maailmasi maalautui uudestaan, heidän värinsä ovat edelleen samanlaisia. Joudut sopeuttamaan maailmankuvasi heidän todellisuuteen pitäen kuitenkin kiinni siitä perimmäisestä totuudesta, joka kosketti sinun elämääsi. Sen kanssa olet yksin.

Totuus on se millaisena me sen haluamme nähdä. Joskus toivon, että muutos voisi tapahtua vähemmän kivun kautta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan taida olla.

Kromosomi-ilotulitusta

"Ei sinun pidä tästä huolestua", olivat lääkärin sanat hänen kertoessaan, neiti kaksveeltä kolme viikkoisena, löytyneestä poikkeamasta toisessa x-kromosomissa. Jos sitä vasta synnyttäneenä huolestuu, jo pelkästään siitä, että lapsi viedään keltaisuuden vuoksi valohoitoon, niin minkälainen vaikutus tällaisella tiedolla on?

Mielikuvat Downin- oireyhtymästä 18- ja 13-trisomiaan vilahtelivat sadasosasekunnissa aivojen läpi. Kauhukuvat eri vaihtoehdoista vakavasta kehitysvammasta kuolemaan väistämättä johtavista sairaudesta täyttivät ajatukseni katsoessani neitiä, joka oli juuri toipumassa isosta sydänleikkauksesta. Miten niin tästä ei pidä huolestua?

Hetket muistuivat mieleeni Helsingin valmistuessa tänä iltana ilotulituksen SM-kisoihin. Kaksi vuotta sitten seisoin Lastenklinikan ikkunan edessä ja seurasin valoräiskettä taivaalla odottaen, että neiti vietäisiin toiseen sydänleikkaukseensa. Tietoa kromosomipoikkeavuuden merkityksestä ei ollut kahden leikkauksen välillä tullut ja asia oli yhä edelleen suuri mysteeri Lastenklinikan henkilökunnalle.

Kysyin osaston johtavalta lääkäriltä kertovatko he minulle varmasti kaiken mitä tietävät. Epäilin, että he salaavat jotain suojellakseen minua. Vastaus oli "Suomalaisen terveydenhuollon hyvä ja huono puoli on siinä, että kaikki asiat kerrotaan. Kun me tiedämme, myös te tiedätte."

Uskoin häntä. Neidin kromosomipoikkeus ei vaikuttanut hänen hoitoonsa. Hän sai ja saa edelleen kaiken sen erikoisosaamisen mitä hänen tilansa vaatii. Suomalainen sairaalahoito on tasapuolinen. Se asettaa kaikki lapset samaan asemaan. Näin sen pitääkin olla.

Nyt principessa on kaksi vuotta. Löydön kliinistä merkitystä ei vieläkään tiedetä. Oma tietämykseni kromosomipoikkeavuuksista on laajentunut huomattavasti ensireaktiosta. Välillä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt lapsivesipunktion. Sitä kun minulle tarjottiin monelta taholta ja useaan otteeseen. En halunnut, katsoin, että minulle oli tarpeeksi huolta ilman tällaista toimenpidettä. Ratkaisu oli oikea.

Mitä olisin tehnyt kun olisin saanut tiedon poikkeavuudesta raskauden aikana? Lääkärit eivät olisi osanneet auttaa oikean tiedon antamisesta. Heillä ei olisi ollut sitä. Päätös olisi ollut yksin minun tehtävä ja kannettava. Miten voi päättää mitään niin perustaavalaatuista, kun ei tiedä todellista vaihtoehtoa? Ei minusta olisi ollut siinä tilanteessa siihen. Ja kuitenkin olisin sen joutunut tekemään ja myöskin tehnyt. Senkin tiedän.

Pricipessa on villi, eloisa, pilalle hemmoteltu, oman arvonsa tunteva linssilude - räiskyvä kuin värikkäin ilotulitus. Hurmaava persoona, jonka kromosomikartta on kliinisesti haastava. Toista samanlaista ei maailmasta löydy. Tulevaisuutta ei tiedetä, mutta aidosti, kenen osalta se on selvä?

Voiko pahuuden aistia?

Otsikon kysymys on esitetty kahdeksanvuotiaan tytön oikeudenkäynnissä esiin tulleiden seikkojen pohjalta. Kuinka jotain näin iljettävää voi tapahtua niin, ettei kukaan asiaa huomaa?

Kaikkihan me tiedämme miten eri ihmisistä jää omalaatuinen vaikutelmansa. Se ei perustu järkeen vaan kyse on tunnetason kohtaamisesta. Ensivaikutelman muuttaminen joksikin muuksi on vaikeaa, ei toki mahdotonta. On ihmisiä, joita kohdatessa tuntee, että jokin on pielessä, mutta on vaikea asettaa sormea siihen mistä oikein on kysymys.

Meille opetetaan, ettei ketään pidä tuomita pelkästään tunteiden perusteella, tarvitaan järjen ääntä, jotta päätös on perusteltavissa. Erityisesti lainkäytön osalta näin pitääkin olla.

Veikkaan, että tässäkin otsikossa olevassa tapauksessa pahuus on ollut aistittavissa. Varmasti moni ihminen on sen sivalluksen tuntenut, mutta ei ole osannut järjellisesti perustella mistä tunne johtuu.

Hälyyttävintä mielestäni on se, että tapauksessa on tehty juuri se mitä laki lastensuojelutapauksissa edellyttää - lastensuojeluilmoitus ja useampi sellainen. Ja silti on päässyt tapahtumaan se mitä nyt Helsingin käräjäoikeudessa puidaan.

Kysyä voidaan mitä enemmän ulkopuoliset tahot olisivat asiassa voineet tehdä? Kukaan kun ei voi enempää laillisesti minkään perheen asioiden puuttua. Selvää on, ettei päätöksiä voida perustaa pelkään tunteisiin, siihen, että aistii jotain. Mutta jos se yhdistettynä tehtyihin ilmoituksiin, ei saa viranomaisia reagoimaan, niin mikä sitten? Lakitekstille annettaan konkreettinen sisältö ihmisten tosiasiallisilla toimilla.

Puuttumattomuuden periaate ja vanhempien vanhemmuudelle yhä uusien mahdollisuuksien antaminen, menee liian usein lasten edun edelle. Kuvaavaa on, että huoltajuusoikeudenkäynneissä osallisina ovat vanhemmat, ei lapsi. Lapsella ei oikeudessa eikä muissa viranomaisissa ole omaa asianajajaa. Lapsen puolesta ei kukaan puhu.

Tapauksessa, jossa lapsi elää helvetissä, ei hänellä ole käsitystä siitä, mikä on normaalia. Hän ei tiedä miten asioiden tulisi olla. Kukaan ei ole sitä hänelle kertonut. Miten voidaan olettaa, että hän tällaisessa tilanteessa puhuisi vieraille aikuisille kokemuksistaan? Suun avaaminen kun johtaisi lisääntyvään pahuuteen. Sanalla luottamus ei tällaisten lasten kohdalla ole mitään sisältöä.

On hyvä, että asiassa suoritetaan puolueeton tutkinta sosiaaliviranomaisten toimesta. Helsingin kaupungin sosiaalitoimenjohtaja on julkisuudessa vedonnut siihen, ettei yksittäisistä tapauksista voi puhua. Näin asioista tulee esiin kaikkien muiden näkökulma, kuin päätöksen tehneiden sosiaaliviranomaisten.

Odotan mielenkiinnolla mitkä ovat ne perusteet, joilla viranomaiset ovat antaneet lapsen asua isänsä luona. Nyt esiin tulleen tiedon varassa pahuus on ollut olemassa, se on eri toimijoiden puolelta jopa huomattu, silti viranomaisten puolelta on epäonnistuttu täydellisesti lapsen näkökulman havaitsemisessa. Asiassa ei liene olemassa mitään selityksiä ja oli lopputulos mikä tahansa, kuollutta lasta mikään ei tuo takaisin.

Kiroileva valmentaja

Tiedän, että lapset harrastavat paljon ja useassa lajissa ohjaajien puute on aito ongelma. Lasten kanssa toimivat valmentajat tekevät tärkeää työtä vapaaehtoisesti omalla ajallaan. He haluavat ohjata lapsia ja eivät välttämättä saa ansaitsemaansa kiitosta tunneista, jotka käyttävät treenipaikalla luotsaten tulevaisuuden toivoja eteenpäin.

Yleinen ongelma on myös vanhempien aktivoiminen yhteisen hyvän puolesta toimimiseen. Eri seuroilla on erilaiset toimintamallit hiljaisen massan liikuttelemiseksi, toiset pyytävät kauniisti ja toiset yksinkertaisesti käskevät eikä vaihtoehtoja anneta. Molempi parempi, oikeaa vaihtoehtoa on vaikea antaa, koska totuushan on, että talkootyöhön ei yleisöryntäystä ole odotettavissa. Usein ne ovat samat ihmiset, jotka hommat hoitavat.

Harrastustoiminnassa ei ole kyse koulusta, jossa osallistuminen kaikkiin keräyksiin on aina vapaaehtoista. Tämä perustuu siihen, että kaikkien on käytävä koulua, mutta ketään ei voi velvoittaa sujauttamaan luokan kassaan kymmentä euroa, koska se ei kuulu peruskoulun oppisuunnitelmaan. Siksi näkisin, että jos lapsi osallistuu seuran toimintaan, myös vanhemmalla on tarvittaessa velvollisuus osallistua talkootyöhön. Siinä kun ei vanhempia erotella yhteiskunta- eikä tuloluokkien mukaan. Kaikki on samanarvoisia. Yhteinen nimittäjä on seurassa toimiva lapsi.

Mutta kaikessa tässä vapaaehtoisuudessa on nurja puolensa. Usein puhutaan siitä, että vanhemmat eivät osaa käyttäytyä. He odottavat jälkikasvunsa toteuttavan unelmansa ja yltävän suorituksiin, joita tässä maailmassa ei ole aikaisemmin nähty. Ja jos ja kun tähän päästä, on syy aina jossain muussa kuin omassa itsessään - lapsessa tai valmentajassa. Näin usein keskustelua käydään.

Entä sitten kun valmentajalla menee homma niin sanotusti yli. Kun unohtuu, että kyse on lapsista, joiden lajin harrastamisen pääasiallinen tarkoitus on oppia toimimaan yhdessä, tottua kestämään tappiota ja iloitsemaan voitoista yhdessä. Nähdä miten ryhmässä toimitaan ja miten ilot ja surut jaetaan ja miten yksin ei pelejä voiteta, jos ryhmä ei toimi.

Tämä tuli mieleeni, kun seisoin taas sateisen kentän laidalla ja katsoin lasten junioricupin pelejä. Neiti yhdeksän vee kertoi, että yksi hänen tuttavansa oli lopettanut pelaamisen hänelle rakkaassa lajissa, koska heidän valmentajansa oli kiroillut harjoituksissa niin paljon. Selvennettäköön, että kyseessä ei ole meidän neiti ysiveen joukkuetoveri eikä edes samanikäisestä ystävä.

Ehkä ei ainoa syy lopettamiseen, mutta kertoo jotain joukkueen hengestä. Missä menee raja, jolla lasten kanssa liikuttaessa pyritään tuloksia saavuttamaan? Nähdäkseni tässä se on ylitetty. Tulevia Messejä tai ei, roolimallien tulisi olla selvät. Kiroilulla ja huutamisella ei saada aikaiseksi urheilijoita, jotka harjoittelevat rakkaudesta lajiin, vaan aivan muista syistä. Kehoitan, jos ei muuta, niin lukemaan Andre Agassin elämänkerran. Se avaa aivan uusia näkemyksiä asiaan.