Matkakertomus osa I - valmistelu

Kolme vuotta sitten laskettelin Italian alpeilla odottaen neiti kaksveetä. Kaaduin rinteessä ja ajattelin, että se oli siinä. Omaa tyhmyyttä ja kaikki loppu. Pari seuraavaa päivää kuulostelin. Oliko liikettä vai saisimmeko etsiä lähimmän sairaalan. Siinä lomassa sanoin miehelleni, että jos tämä lapsi selviää ja jos kyseessä on tyttö, nimetään hänet tämän alppikylän mukaan.

Nyt olemme matkalla samaan paikkaan. Neiti kaksvee pääsee laittamaan sekaisin kyläpahasen, josta hän on saanut nimensä. Jos nyt pääsemme lähtemään...

Lennot varattiin jo syksyllä. Esimerkillistä toimintaa mieheltäni, joka yleensä jättää kaiken vähintäänkin viime hetkeen. Maksoin liput myös aikoja sitten. Luottokortti kun taas on minulla.

Alkuviikosta tuli varmistus lentoyhtiöstä. Lentonne välille Riika Milano on vahvistettu. Ihan kiva, mutta milläs me täältä länsirannikon helmestä pääsemme tuonne Latvian maisemiin. Yksi syy tämän lentoyhtiön käyttöön kun oli, että kerrankin pääsisimme lentämään omasta kotikaupungistamme eikä tarvitsisi ajella Tampereelle. Se kun ei ole kovin rentouttava osa matkaa. Matkustaa neljän lapsen lapsen ja matkatavaroiden kanssa väliä Vaasa - Tampere, koettaen pitää kaikki tyytyväisenä, toivoen että auto kestää (se kun yleensä aina tällaisissa tilanteissa hajoaa) ja yrittäen ehtiä ajoissa ystävälliseen Ryan Airin lentopalveluiden huomaan.

Ihan vaan tiedoksi, että edellisellä kerralla mieheni pakkasi kaikkien lasten ulkotakkien huput täyteen omenoita, jotta ei tulisi liikaa painoa käsimatkatavaroihin ja olisi jotain syötävää koneessa. Arvatkaa vaan pysyivätkö ne hupuissa... Ja minä, jolla on yleensä lehmänhermot, menetin kärsivällisyyteni turvatarkastuksessa siinä määrin, että nyt neiti neljätoista vee kysyi, että kuinka monta tarkastusta on tällä kertaa matkalla, katsoen hieman huolestuen minuun päin. Trauman aiheuttaja oli hammastahnasta, jonka virkailija katsoin ilmeisen vaaralliseksi tuotteeksi sillä kertaa. Olin eri mieltä, eikä asiaa auttanut kyseisen henkilön käsitys siitä, että virkapuku tekee hänestä jumalasta seuraavan olennon piskuisella kenttäpahasella.

Ei muuta kuin selvittämään mitä tapahtui välille Vaasa - Riika tällä kertaa. Mitään informaatiotahan asiasta meille ei ollut annettu. Tuo tiedottaminen on jokaisessa yrityksessä ongelma tai ehkä tämä nyt vaan ei ylittänyt kyseisen yrityksen tiedotuskynnystä.

Se on muuten hienoa tuo call centereitten ulkoistaminen muualle kuin Suomeen. Sitä pääsee mukavasti arvuuttelemaan miltä osin nämä sukulaiskielet suomi ja viro vastaavat toisiaan ja miltä osin ei. Toisessa päässä rääkkii naispuolinen Hänman ja toisessa suomalainen perheenisä koettaen pelastaa laumansa ja saaden heidät Italiaan ja takaisin suht kohtalaisin aikatauluin.

Peruminen olisi ilmeisesti ollut lentoyhtiölle helpoin vaihtoehto. Tämä ei tullut kysymykseenkään, vaan mieheni selvitti itse uuden reitityksen ja tarjosi sen valmiina tarjoiltuna lentoyhtiölle. Lähtö olisi yksi päivä aikaisemmin, mutta kuitenkin lentäen Vaasasta, yö Vantaan Hiltonissa ja sieltä jatko.

Takaisin hän löysi myös reitin Milano-Riika-Helsinki-Vaasa. Se ei aivan toteutunut. Koukkaamme Tukholman kautta. Pitihän nyt lentoyhtiölläkin vähän jotain päätäntävaltaa asiassa olla.

Neiti neljätoista veetä nyt vaan harmittaa, ettei takastulomatkalla pääsee shoppailemaan Tukholmaan, kun kerran noin lähellä jo ollaan Drottnigatania. Eiköhän me jokin matkamuisto löydetä myös neidille, vaikka italialaisia omenoita, jos nyt vaan päästään lähtemään.

"Mistä tunnet sä ystävän"

Hän on vierelläsi kun tarvitset. Hän tietää, ettei puhetta tarvita. Hän ymmärtää, että ihmisten välinen aito yhteys ei ole sanoitettavissa. Heikomalla hetkelläsi hän ei selitä, ei yritä tehdä käsittämätöntä ymmärrettäväksi. Hän tietää, että et tarvitse patenttiratkaisuja, vaan jonkun joka kulkee vierelläsi etsiessäsi omaa tietäsi.

Hän jaksaa kuunnella, vaikka kerrot saman mieltäsi järkyttäneen tapahtuman yhä uudelleen ja uudelleen. Hän ei tuomitse, vaikka palaat asioihin kerta toisensa jälkeen.

Hän näkee ihmisen sinussa. Hän ei arvota sinua ammattisi, koulutuksesi tai muiden ulkoisten mittareiten perusteella. Hän on kanssasi silloin kuin olet pohjalla ja hän on kanssasi silloin kuin olet huipulla. Hänelle sinä olet enemmän kuin ansioluettelostasi voi lukea.

Hän voi olla lähelläsi päivittäin tai voitte olla erossa pitkänkin aikaa. Silti välillänne on näkymätön silta, jonka ylittäminen vaatii vaan sadasosasekunnin maantieteellisistä tosiasioita riippumatta. Hän ei kyseenalaista ratkaisujasi, vaikka ei olisikaan samaa mieltä, mutta hän on käytettävissä haluessasi punnita ajatuksiasi. Hän tietää, että elät omaa elämääsi, et kenenkään muun. Hän voi kertoa käsityksensä asiasta, mutta hän ei oleta sen olevan ainoa oikea ratkaisu ja hän hyväksyy sinun suunnan etsimisesi.

Hän kuuntelee. Hän ei yritä sanoillaan ja kertomuksillaan ylittää sinun kokemuksiasi näin aliarvioiden sinun tuntemustesi vahvuutta. Hän ymmärtää, että jokainen kokee asiat omista lähtökohdistaan eikä näitä voida arvottaa muiden kokemuksien kanssa. Hän tietää, ettei kahta samanlaista elämää ole olemassa.

Hän voi olla näkyvästi vierelläsi tai piilossa muiden ihmisten takana. Ymmärrät hänen ystävyytensä vasta kun elämäsi perusta hajoaa. Kun et enää täytä niitä kriteereitä mitä normaalilta elämältä vaaditaan. Kun ihmiset yllätäen katoavat viereltäsi, elämäsi rakennuspalikoiden hajotessa. Kun et enää ole sitä, mitä muut sinun odottavan olevan. Kun olet vain ja ainoastaan sinä itse, ilman mitään suojavaatteita, silloin löydät hänet. Hän ei todennäköisesti ole se, jonka oletit seisovan rinnallasi. Ei se, jonka kuvittelit olevan vahvin. Ei se, jonka muut ihmiset kuvittelivat rooliin. Hän on se, joka ymmärtää, että kaikista tärkeintä, on olla läsnä. Ei se miten toimintoja ja elämää sanoittaa, ei se miltä kaikki ulospäin näyttää. Hän tietää, että kaikella on aikansa, eikä sen määritteleminen ole ihmisen kädessä.

Sydämestäni kiitän kaikkia niitä, jotka ovat ystäviäni. Niitä aitoja, jotka todella tuntevat minut. Toivon, että myös minä olen ystävyytenne arvoinen.

Selviänkö minä tästä?

Ei. Minä en ikinä olisi selvinnyt. Minä en ymmärrä miten kestät. Minä en ikinä kestäisi. Tuo ei ole enää inhimillistä. Eikö? Mitä tämä sitten on? Epäihmillistäkö? Totta se on joka tapauksessa.

Elina täyttäisi neljä vuotta. Kuulaana helmikuun iltana katselen tähtitaivaalle ja mietin mitä nuo neljä vuotta ovat pitäneet sisällään. Minusta tuli hetkessä kahden kuolleen lapsen äiti. Muutuin omituisesta vielä kummallisemmaksi.

Ei kukaan enää muista. Eivät ihmiset ymmärrä, että vieläkin koskee. Ei kai heidän tarvitsekaan, koska kuinka paljon loppujen lopuksi oikeasti haluamme toistemme taakasta kannettavaksi? Ehkä hetkeksi, mutta ei nyt vuositolkulla - erityisen korostetusti aina juhlapyhien yhteydessä. Usean ihmisen käsitys elämän eteenpäin menemisestä tuntuu liittyvän unohtamiseen. Asiat, jotka ovat liian vaikeita haudataan syvälle, eikä niitä ole lupa enää ottaa käsiteltäväksi.

En minä edellytäkään muilta ihmisiltä mitään. Eivät he minun elämääni elä. Mutta vastapainoksi toivoisin, etteivät myöskään he edellyttäisi minulta tämän asian suhteen mitään. Tapani käsitellä asioita ja muistaa ei ole heidän elämästään pois, miksi sitä ei sitten saisi tehdä? Välillä tuntuu siltä, että kuolleen lapsen muistaminen loukkaa muiden ihmisten suojattuja reviirejä. Se rikkoo rakennettuja raja-aitoja eikä ole olemassa tapaa puolustautua sitä vastaan. Totuus siitä, että lapset ovat lainaa ja elämä hetken lahja, on liian vaikea käsiteltäväksi. Kuka sellaista haluaisi kuulla?

Minulle on suotu yksi lapsi vielä Elinan jälkeen. Silloin minulle sanottiin, että olen hullu eikä tuossa ole mitään järkeä. Ei kai siinä olekaan. Työterveyslääkärikin suoraan sanoi, ettei kai nyt enää kokeilla elämän ja kuoleman rajoja. Minä kun olen kovin huono noudattamaan muiden neuvoja, jos olen jotain vakaasti päättänyt. Huono tai hyvä, en tiedä. Tosiasia itsessään. Fakta, jonka olen itsestäni oppinut.

Neiti kaksvee kävi syntymänsä jälkeen kuoleman porteilla. Kyse oli minuuteista, sekunneista, pienen sydämen aorta umpeutui yllättäen ja hetken kuvittelin jo silittäväni kolmannen kerran kylmää poskea. Tällä kertaa lääketiede auttoi. Ratkaisu löytyi.

Tästä kokemuksesta huolimatta tai kaikesta näistä johtuen minulla edelleen on välillä vahva tunne siitä, että tämä kaikki voi milloin vain loppua. Nyt kaikki on hyvin. Hetken päästä en tiedä.

Ei tämä tee elämästäni onnetonta. Ei tämä estä iloitsemasta. Ei tämä estä nauramista. Ei nauttimista. Ei riemuitsemista. Ei tämä estä elämää. Päinvastoin tämä kaikki antaa siihen aivan erilaisen syvyyden. Halusitte tai ette. Minä muistan, jokaisen lapseni. Myös Elinan.