Selviänkö minä tästä?

Ei. Minä en ikinä olisi selvinnyt. Minä en ymmärrä miten kestät. Minä en ikinä kestäisi. Tuo ei ole enää inhimillistä. Eikö? Mitä tämä sitten on? Epäihmillistäkö? Totta se on joka tapauksessa.

Elina täyttäisi neljä vuotta. Kuulaana helmikuun iltana katselen tähtitaivaalle ja mietin mitä nuo neljä vuotta ovat pitäneet sisällään. Minusta tuli hetkessä kahden kuolleen lapsen äiti. Muutuin omituisesta vielä kummallisemmaksi.

Ei kukaan enää muista. Eivät ihmiset ymmärrä, että vieläkin koskee. Ei kai heidän tarvitsekaan, koska kuinka paljon loppujen lopuksi oikeasti haluamme toistemme taakasta kannettavaksi? Ehkä hetkeksi, mutta ei nyt vuositolkulla - erityisen korostetusti aina juhlapyhien yhteydessä. Usean ihmisen käsitys elämän eteenpäin menemisestä tuntuu liittyvän unohtamiseen. Asiat, jotka ovat liian vaikeita haudataan syvälle, eikä niitä ole lupa enää ottaa käsiteltäväksi.

En minä edellytäkään muilta ihmisiltä mitään. Eivät he minun elämääni elä. Mutta vastapainoksi toivoisin, etteivät myöskään he edellyttäisi minulta tämän asian suhteen mitään. Tapani käsitellä asioita ja muistaa ei ole heidän elämästään pois, miksi sitä ei sitten saisi tehdä? Välillä tuntuu siltä, että kuolleen lapsen muistaminen loukkaa muiden ihmisten suojattuja reviirejä. Se rikkoo rakennettuja raja-aitoja eikä ole olemassa tapaa puolustautua sitä vastaan. Totuus siitä, että lapset ovat lainaa ja elämä hetken lahja, on liian vaikea käsiteltäväksi. Kuka sellaista haluaisi kuulla?

Minulle on suotu yksi lapsi vielä Elinan jälkeen. Silloin minulle sanottiin, että olen hullu eikä tuossa ole mitään järkeä. Ei kai siinä olekaan. Työterveyslääkärikin suoraan sanoi, ettei kai nyt enää kokeilla elämän ja kuoleman rajoja. Minä kun olen kovin huono noudattamaan muiden neuvoja, jos olen jotain vakaasti päättänyt. Huono tai hyvä, en tiedä. Tosiasia itsessään. Fakta, jonka olen itsestäni oppinut.

Neiti kaksvee kävi syntymänsä jälkeen kuoleman porteilla. Kyse oli minuuteista, sekunneista, pienen sydämen aorta umpeutui yllättäen ja hetken kuvittelin jo silittäväni kolmannen kerran kylmää poskea. Tällä kertaa lääketiede auttoi. Ratkaisu löytyi.

Tästä kokemuksesta huolimatta tai kaikesta näistä johtuen minulla edelleen on välillä vahva tunne siitä, että tämä kaikki voi milloin vain loppua. Nyt kaikki on hyvin. Hetken päästä en tiedä.

Ei tämä tee elämästäni onnetonta. Ei tämä estä iloitsemasta. Ei tämä estä nauramista. Ei nauttimista. Ei riemuitsemista. Ei tämä estä elämää. Päinvastoin tämä kaikki antaa siihen aivan erilaisen syvyyden. Halusitte tai ette. Minä muistan, jokaisen lapseni. Myös Elinan.