Kenen syy?

Voiko yhteiskunta estää ampumistapaukset? Kenellä on vastuu siitä, että ihminen voi huonosti?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen lienee selvä - ei voi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioille ei pitäisi tehdä mitään. Yhteiskunnan tulee käyttää kaikki ulkoiset keinot, jotta minimoidaan mahdollisuus objektiivisesti arvioiden järjettömien tekojen tapahtumiselle. Lakeja voi kiristää äärettömyyteen saakka, mutta on selvää, ettei lainsäädäntö poista ihmisten pahoinvointia.

Ehdotetut lain tiukentamiset kohdistuvat ketjun loppupäähän. Kerä pitäisi keriä alkuun niin, että nähdään mistä lähtökohdista ketju alkaa ja mikä saa aikaiseksi sielun umpisolmun. Ulkoapäin ei voida antaa kriteereitä sille, miten ihmiset sisäisesti voivat ja miten he sisälleen patoutunutta tuskaa purkavat. Lain teksteillä tuskin on suurtakaan vaikutusta siinä vaiheessa kun ihminen päästä demoninsa valloilleen, oli sitten kyse äkkipikaistuksessa tehdystä "perinteistä" surmatyöstä tai tarkemman suunnittelun ohjelmoidun teon loppuunviemisestä. Lainsäädännön avulla usein pestään vaan likapyykki, ei estetä itse tahriintumista.

Koulukiusaus nostetaan aina syystä esiin. Rehellisesti arvioiden kuinka moni on ollut joku koulukiusattu tai koulukiusaaja omina kouluaikoinaan? Epäilen, että useampi kuin annetaan ymmärtää, on kokenut koulukiusausta. Sen osalta tunnistaako tai tunnustaako kukaan olleensa koulukiusaaja, veikkaan että lukumäärä on paljon vähäisempi. Usea kiusaaja ei edes ymmärrä rooliaan kiusatun näkökulmasta. Se tekee asiasta vähintäänkin haastavan erityisesti kun tosiasia on se, että kiusaaminen jättää varmasti jonkinlaisen arven loppuelämäksi kiusatun mieleen.

Kaikki kunnia koululaitokselle, mutta notoorinen tosiseikka on, että opettajat ovat vain ihmisiä. Ja kuten kaikki tiedämme, meitä on sekä hyvästä että pahasta. Avoin kysymys, kuinka moni kokeen koulun oikeudenmukaiseksi paikaksi?

On naivia ajatella, että koululaitoksen sisällä asiat hoituvat "itsestään". Eivät hoidu. Jokaisesta tarinasta on vähintään kaksi versioita. Jokainen ihminen valitsee puolensa, joko tiedostaen tai tiedostamattaan, myös opettajat. Jos tämä myönnetään, asiat ovat hyvin, mutta jos ei, ollaan menossa väärään suuntaan ongelmien edessä.

Sen kuvitteleminen, että ongelmat ratkaistaan koulussa aina oikeudenmukaisesti, ei pidä paikkansa. Pyrkimys siihen on toivottavasti aito, mutta lopputulos ei läheskään aina ole oikea. Vaatii suurta ihmisyyttä erottaa teot ja ihmiset ja sen jälkeen toimia siten, että ratkaisu on oikeudenmukainen. Millä eväillä koululaitoksessa tähän päästään? En tiedä annetaanko opettajakoulutuksessa tähän mitään työvälineitä.Tässä kohdassa yhteiskunta voi olla avuksi - luomalla mahdollisuuksia ongelmien tunnistamiseen ja työkalujen antamisen mahdollisimman päteviin käsiin.

Mutta eihän koulukiusaaminen ole kaiken alku. Pohja kaikelle luodaan kotona. Paikassa, jossa pitäisi pystyä aikaansaamaan lapselle sellainen kasvuympäristö, jossa hänelle kehittyisi terve itsetunto, kyky kunnioittaa muita ihmisiä luopumatta omasta ainutlaatuisesta minuudestaan. Vanhempien vaativa tehtävä on asettua oman elämänsä negatiivisten kokemusten yläpuolelle ja nähdä itsensä ja omat elämäntraumansa objektiivisesti, jotta uuden elämän edessä ei siirretä sukupolvien mustaa perintöä jälkeläisille ja samalla jätetä heitä kasvamaan sisäisesti oman onnensa ja yhteiskunnan luomien järjestelmien varaan. Ei yhteiskunnan tehtävänä ole lapsien kasvattaminen. Vanhemuuden tukeminen kyllä, mutta se on aivan eri asia.

Valitettava tosiasia tuntuu olevan, että ei ainoastaan vanhemmuus vaan myös aikuisuus on kateissa. Mustien tekojen hetkellä huudetaan avuksi yhteiskuntaa ja syytetään politikoita, kun kaiken lähtökohtana tulisi olla terve aikuisuus ja perhe-elämä, jossa hyvällä silmällä huolehditaan sekä omista että muiden lapsista. Sellainen inhimillisyys, jossa nähdään oman itsensä ja omien halujen ulkopuolelle ja pystytään antamaan lapselle ihmisarvo pelkästään sillä, että hän on tähän elämään syntynyt. Se tarkoittaa lähellä olevan pahoinvoivan lapsen elämään puutumista - vastuullista aikuisuutta. Monestako meistä on siihen?

x-kromosomia ja perinnöllisyystiedettä

Siinä se nyt siiten on. Perinnöllisyyslääkärin lausunto meidän neiti yksveestä. En tiedä viitsinkö avata kirjekuorta ja vajota lääketieteelliseen suohon jälleen kerran. Monta kertaa olen sen pohjamutia koettellut ja tähän asti joka kerta omin voimin sieltä ylös noussut ja eteenpäin päässyt. Jos jotain olen oppinut, niin se on se, ettei viimeinen ja ehdoton totuus todellakaan ole lääkäreiden käsissä. Tämän inhimillisen aspektin ymmärtäminen on ollut loppujen lopuksi helpottavaa.

Kun luulo lääketieteen kaikkivoipaisuudesta on kadonnut, jäljelle on jäänyt usko elämään. Siitähän tässä kaikessa loppujen lopuksi on kysymys. Kaikki muut asiat joko tukevat tai koettavat horjuttaa tätä yksinkertaista totuutta.

Huvittavaksi kirjeen ilmestymisen postilaatikkoon tekee se, että olemme tavanneet kyseisen lääkärin yli vuosi sitten. Silloin tohtorismies totesi ensimmäisenä tutustuttuaan pelkästään neitin asiakirjoihin, että "huonolta näyttää". Aivan loistava avaus, kun ajattelee, että juuri oli selvitty kolmesta sydänoperaatiosta ja sen suhteen elämä näytti rauhoittuvan ja uskalsi jo hengittää hetkittäin helpommin. Tuijotin lääkäriä ja sanoin, että mitenhän olisi, jos kuitenkin katsottaisiin itse neitiä, sen sijaan, että lueteltaisiin tuomioita pelkästään kirjallisen materiaalin pohjalta.

Neiti nimittäin oli tuolloin juuri oppinut kääntymään ja muutenkin tuntui motorisesti varsin normaalisti kehittyneeltä. Näin maallikona ajattelin, kun kuitenkin kolmen lapsen kehitystä olin saanut vierestä seurata. Akseli ja Elina taas olivat opettaneet, ettei lääketiede ole elämää suurempi asia. Konkreettisesti olin huomannut, että kuolema on asia, jonka käsittelemiseen usealla lääkärillä ei ole työkaluja. Kun monta vuotta opiskelee elämän "pidentämistä", on kuolema tappio, jonka ei pitäisi vauvojen kohdalla olla edes ajateltavissa oleva mahdollisuus. Ja mitä tehdä kun mahdoton tapahtuu? Yhtenä vaihtoehtona tuntui olevan lapsen vanhempien välttäminen. Siinä tilanteessa ei usko lääketieteeseen todellakaan vahvistu.

Lääkäri myönsikin neitiä tarkkaillessaan, ettei hän pysty sanomaan neitokaisen kehityksestä ja tulevaisuudesta yhtään mitään. Kertoipa vaan yleisiä asioita x-kromosomin muutoksista. Lisäksi hän mietti mitä testejä meille vielä pitäisi tehdä. Sanoin, ettei mitään. Minulta oli otettu jo kolme verinäytettä, joista kaksi oli kadonnut teille tietämättömille. Ensimmäinen Lastenklinikalla ja toinen matkalla Vaasasta Helsinkiin. Olin saanut testauksista tarpeeksi.

Ja eivät ne mitään muuttaisi. Tilanne oli mikä oli. Geenien ja kromosomien lisätutkiminen ei sitä miksikään muuttaisi. Ja olin väsynyt. Täysin kyllästynyt kaikenmaailman tutkimuksiin. Väärin tai ei, silloin vain en jaksanut. Ja oikeasti tuntui kaiken muun keskellä turhauttavalta, kun veriputkilot eivät edes löytäneet määränpäähänsä.

Nyt sitten pitäisi lukea mitä uutta lääketieteellä olisi sanottavana yli vuosi tapaamisesta. Lausunto oli pitkä, mutta mitään uutta siinä ei ollut. Neitillä on kromosomimuutos, jota ei ole tavattu kenelläkään muulla. Kyse ei ole perinnöllisestä muutoksesta, vaan sattumanvaraisesta asiasta. Sydänvika on aiheutunut muutoksesta ja todennäköisesti myös neitin lyhytkasvuisuus. Siinäpä ne faktat sitten olivatkin. Loput on arvailua.

Neiti ei ole Turner-tyttö, mutta hänellä on Turnerin kaltaisia oireita. Tämä ei ollut uutta. Googlen aikakaudella potilaat tietävät tarvittaessa hieman liikaakin asioista. Erityisesti, jos he ovat sellaisia kuin mieheni, jonka tietomäärä x-kromosomiasioista haastaa varmasti monen terveydenhuollon ammattilaisen.

Neitiä seurataan ja tarvittaessa hänelle järjestetään omaa perinnöllisyysneuvontaa. Siis sitten kun hän joskun miettii perheen perustamista. Tämäpä oli hyvä tietää - se mitä mahdollisesti tapahtuu ehkä parinkymmenen vuoden päästä. Mietinpä vaan, kirje sylissäni, että miten ihmeessä kaiken tämän paperille kirjoittaminen kesti yli vuoden?

Kuinka elää hetkessä?

Kaikkihan me tiedämme tämän "sitten kun" -keskustelun. Sen vastakohtana esitetään ajatus siitä, että pitäisi elää tässä hetkessä, koska seuraavasta ei ole varmuutta. Kysymys "elätkö vai oletko vain olemassa?", kuvaa samaa tilannetta.

Kun ihminen kokee kriisin elämässä, palautuu jokapäiväinen taivallus tuohon hetkessä elämiseen. Silloin hetki on aluksi aivan lyhyt ehkä jopa vain seuraava hengenveto. Siitä päästä vähitellen sekuntien ja minuuttien kautta pidempiin aikakokonaisuuksiin. Tämä on välttämätöntä, jotta ihminen ajan kanssa oppii elämään uuden elämäntilanteen kanssa. Nähdäkseni ihminen on viisasti rakennettu. Meissä jokaisessa on sisäänrakennettu selviytymismalli, jonkinlainen elämänkipinä. Niin kauan kuin se edes vähän hehkuu, on toivoa.

Kun menetin ensimmäisen lapseni Akselin, tutustuin kaikkeen mahdolliseen surua ja kriisejä käsitteleviin teoksiin. Siinä mylleryksessä oli ristiriitaista lukea tieteellisiä teorioita siitä miten surun tulisi edetä. Elisabeth Gubler-Rossin teoria surun eri vaiheista shokkivaiheesta hyväksymiseen tulivat tutuksi. Jollainlailla tuntui omituiselta, että yksilöllisen surun kokemista koetetiin selittää sanoiksi puetulla teorialla. Välillä koin se jopa loukkaavana. Miten kukaan muu voi minua suruani määritellä?

Kuitenkin mietin jopa itse, että missähän vaiheessa sitä nyt ollaan menossa. Tuntuikin siltä, että välillä analysoin itseäni enemmän kuin psykoterapiassa varmaankin tehtäisiin.

Toisen lapseni Elinan menehdyttyä 36 raskausviikolla tiesin jo kaiken sen mikä Akselin kohdalla piti opetella. Moni on kysynyt miten ihmeessä selvisin. En tiedä. Mitä vaihtoehtoja oikeastaan on? Oli kuitenkin absurdia joutua takaisin tilanteisiin, jotka tunnisti Akselin jälkeen. Kun kuuli itsensä sanovan hautaustoimistoon, että minä tiedän jo tämän tai kun tunnistin etukäteen muiden ihmisten kävelytyylistä heidän epätoivonsa minun kohtaamisen suhteen, oli kuin kohtaus Kafkan novellista. Elinan kuoleman jälkeen mikään ei enää päässyt yllättämään minua.

Nyt minun nuorimmaisella neiti yksveellä on kromosomipoikkeama, joka on aiheuttanut hänelle vakavan, nyt jo korjatun, sydänvian ja hitaan pituuskasvun, johon todennäköisesti tullaan myöhemmin antamaan hormonihoitoa. Muutoin poikkeaman kliininen merkitys on epäselvä. Suomeksi: kukaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Neiti yksvee on aidosti ainutlaatuinen. Lääketiede ei tunne toista samalaista tapausta.

Koetan elää tätä päivää ja nauttia jokaisesta hetkestä. En kuitenkaan ole ihmeihminen, vaan aivan tavallinen normaalisti hermostuva äiti, joka ei vaan ehdi joka paikkaan silloin kuin pitäisi. Faktat on aina tietenkin hyväksyttävä :)

Neiti yksvee on aivan hurmaava villi persoona, positiivisesti elämästä sekaisin ja tuntuu tässä vaiheessa kehittyvän aivan hienosti. Hänen kohdallaan olen tietoisesti tehnyt valinnan, etten liikaa mieti miltä tulevaisuus näyttää. Olen koettanut hypätä tieteellisten kriisivaiheiden yli, niin paljon kuin mahdollista. Väärin vai ei? Tulevaisuus näyttää.

Jossain vaiheessa omalta kohdaltani mietin, ettei tämä ole normaalia elämää. Mutta sekin on kääntynyt siihen, etten enää väitä tietäväni mikä on normaalia ja mikä ei. Tämä on minun elämäni. Totuus, jonka kaikki tietävät, mutta vain harva oikeasti tiedostaa on, että elämää ei voi hallita. Sitä voi ohjailla, mutta lopullinen päätösvalta on jollain muulla kuin meillä itsellä. Vaikka kuinka suunnittlee "sitten kun" -elämää, kaikki se voi aidosti muuttua ihan pienessä hetkessä.

Kuolema tuo ihmisen tähän hetkeen. Se on varmaa. Se kuinka kauan siinä pystyy, haluaa tai voi elää, on yksilöllisistä. Mutta sen tunteen siitä miltä tuntuu, siis oikeasti tuntuu, maistella aamulla jokaista puurolusikallista, tuntea suihkun vesipisaroiden valuminen iholla, kuljeskella paljain jaloin hiekkarannalla tai jopa pohjaan palaneen kattilan tiskaaminen käsin, on hetkessä elämistä. Pitäisi pystyä sulkea silmänsä ja aidosti tuntea elämä keskittymällä siihen mitä juuri nyt on tekemässä.

Ei elämää pysty elämään suunnitelematta. Mielestäni näin ei edes pidä tehdä. Oma elämä on näkymättömin sitein kiinni muiden ihmisten elämässä - kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta suunnitelmallisuuden, ei pitäisi estää hetkessä elämistä. Se on asennekysymys ja taitolaji sen suhteen, että jatkuvan ajatusvirran pysäyttäminen, vaatii lujaa tahtoa ja harjoittelua. Mutta se on sen arvoista - oman itsensä avaaminen elämälle.