lauantai 30. maaliskuuta 2013

Lääkkeitä, terapiaa ja vertaistukea

Viime viikolla lehdessä oli juttu siitä, että lääkkeet yksin eivät riitä mielenterveyden horjuessa, vaan rinnalle tarvitaan myös terapiaa. Kenet tämä oikeasti yllätti? Onko olemassa sellainen koulukunta, joiden mielestä pelkästään lääkkeet aikaansaavat ihmisessä toivottavan muutoksen mielen alkaessa horjua?

Oikeastaan kysymys on tyhmä. Tiedän, että näin on.

Oppineita, jotka väittävät, että negatiiviset kokemukset ja niiden miettiminen ovat vain väärien hermoratojen vahvistamista aivoissa. Kun näitä asioita lakkaa ajattelemasta ja syö määrättyjä lääkkeitä, alkaa elämä jossain vaiheessa voittamaan. Edellä mainittu on yksikertaistettu ajatusketju, mutta pitää joidenkin lääketieteen edustajien osalta paikkansa.

On pelottavaa miten rajoittunut joidenkin ihmiskuva on. Kaikki onkin pelkkää kemiaa ja asiat on muutettavissa tietynlaisilla mekaanisilla keinoilla. En usko tähän. En usko, että ihminen on näin yksinkertainen olento. En usko, että oma tahto on pelkää kemiaa, pelkää lääketiedettä tai pelkkiä sähköimpulsseja.

Varmasti lääkkeistä on apua, mutta eivät ne saa olla ainoa apu, jota tarjotaan. Eivät mielensolmut avaudu pelkästään kemiallisesti. Siihen tarvitaan myös toista ihmistä. Henkilöä, joka osaa kuunnella, auttaa eteenpäin, kysyä oikeat kysymykset ja avata uusia näkökulmia elämään.

On selvää, että tämä tie on pidempi, vaikeampi, karikkoisempi ja raskaampi. Mutta olen vakuuttunut, että se johtaa pysyvimpiin lopputuloksiin, kun pelkkä lääkitseminen. Sokea usko pillereihin, ei ole oikotie tasapainoisempaan elämään.

Mutta terapiakin on taitolaji. Mielikuva siitä, että maataan terapeutin sohvalla ja puhutaan varhaislapsuuden solmuista, pohjautuu enemmän amerikkalaisiin elokuviin, kuin suomalaiseen todellisuuteen. Hyvä terapiaa on mieltä avaavaa. Se on jo pelkästään siinäkin mielessä auttavaa, että siinä saa luvalla olla itsekäs. Ei tarvitse yhtään välittää toisesta osapuolesta "ihmisenä". Ei tarvitse kuunnella hänen ongelmiaan, hänen elämänsä solmuja. Saa hetken keskittyä luvalla täysin omaan itseensä. Se jo pelkästään voi olla vapauttavaa.

Vaatii aikamoisen luottamuksen, että ahdistunut ihminen avautuu koulutetulle auttajalle. Ja kun sen tekee, todella ratkaisevaa on se, minkälaisen vastaanoton saa. Sen mille tielle ja millä metodilla auttaja lähtee vyyhtiä purkamaan. Mielen hoitaminen ei ole yhtä suoraviivaista, kun murtuneen jalan. Keinoja on monia, eivätkä ne kaikki sovi kaikille.

Valitettavaa on, että voi kestää hetki ennen kuin huomaa, ettei terapiasuhde toimikaan. Silloin pitäisi olla voimia ja keinoja vaihtaa auttajaa. Siihen ei monella ole mahdollisuutta eikä välttämättä edes uskallusta. Välillä tuntuu, että meissä asuu, jonkinlainen sanoittamaton kunnioitus kaikkia valkotakkeja kohtaan. Eivät he kaikki ole sopivia, eivät edes hyviä. Heissä kuten kaikkien muidenkien ammattien harjoittajissa on kovin paljon erialaisia persoonallisuuksia ja osaajia. Ei pidä uskoa kritiikittömästi. Kaikki ei sovi kaikille. Luottamus on ansaittava. Pelkkä titteli ei riitä.

Vertaistuki toimii erilailla. Niin sen pitääkin. Se avaa silmät sille, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Että on muitakin, jotka ovat kokeneet saman. Muitakin, jotka ovat miettineet kiellettyjä ajatuksia. Muitakin, jotka painivat samojen mietteiden, samankaltaisten syytösten kanssa. Ihmisiä, jotka etsivät polkuaan mustassa todellisuudessa muiden ihmisten ymmärtämättömyyden keskellä.

Vertaistuki on tukea. Se ei ole terapiaa. Se on auttavan käden ojentamista. Yhteisten kokemusten jakamista. Oman reitin ja ajatusten avaamista muille. Siinä ei väitetäkään, että tiedossa olisi oikeat vastaukset. Siinä tuodaan esiin vaihtoehtoja. Kuljetaan rinnalla, välitetään, nostetaan toinen ylös maasta makaamasta - ainakin yritetään. Siinä kukaan ei ole toistaan parempi, vaan kaikki ovat arvokkaita omina itsenään, toisten vierellä kulkijana. Vaikeaa? Ei ollenkaan. Vaatii vaan katseen nostamista omasta itsestään muihin ja kuuntelemaan.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

"Kaikella on joku tarkoitus"

Ystävättäreni mies kuoli ja yksi lohduttajasti lausui nuo otsikon legendaariset sanat. Kuinka moni läheisensä kuoleman kohdannut on kuullut, juuri tuon lauseen tai vaihtoehtoisesti vaikka "parempi näin, kuin...". Niin miten? Kuka tietää miten elämä olisi jatkunut, jos ei olisi tapahtunut juuri sitä mitä tapahtui. En minä ainakaan.

Miten väärältä kuullostaakin kuulla tuo sanonta siitä, että kaikella on joku tarkoitus. Jossain mielessä sen voi ymmärtää, kun kyse on vanhasta ihmisestä, joka jo ehkä itsekin oli sitä mieltä, että on aika lähteä. Mutta mikä tarkoitus on sillä, että nuori ihminen kuolee, pieni lapsi menehtyy, ruuhkavuosia elävä puoliso sairastuu ja kuolee, ihminen, joka on elämänsä voimissa, joutuu onnettomuuteen ja on poissa?

Joku minulle sanoi, että kuolema jalostaa, tekee meistä parempia ihmisiä. Ai, miten niin? Mieluummin olisin vähän huonompi ihminen, mutta pitäisin rakkaani vierelläni. Eikö edellä esitetty ajatus pidä sisällään sen, että toisen ihmisen kuoleman on tarkoitus opettaa meille jälkeenjääville jotain? Miten absurdi ajatus. Jonkun toisen elämä loppuisi sen vuoksi, että joku toinen oppisi elämästä jotain. Miksi eloonjääneen elämä olisi arvokkaampi kuin kuolleen? Koska sitähän tuo ajatusrakennelma tarkoittaa. Toisen uhraamista minun puolestani.

Se mitä elävien elämässä kuoleman jälkeen tapahtuu, ei ole ennustettavissa. Ei ole olemassa matemaattista kaavaa, jolle voi asettaa eri vakiotuja muuttujia, tietäen mikä on lopputulos, juuri tämän ihmisen elämässä. Elämänohjeet kuten "mikä ei tapa, se vahvistaa", ovat joidenkin ihmisten kohdalla irvikuvia todellisuudesta.

Olen nähnyt, että viikatemiehen vierailu hajoittaa ihmisiä, aiheuttaa katkeruutta, epätoivoa ja mielenterveysongelmia. Onko se sitten se tarkoitus? En tiedä. Ei minulla ole viisautta sanoa siitä mitään.

Olen myös nähnyt, miten kuoleman kohdanneet ihmiset, ovat löytäneet tasapainon itsensä kanssa, miten he ovat oppineet näkemään elämän syvyyden, ihmisten ihmisyyden ja jokaisen hetken arvokkuuden. He ovat oppineet elämään surunsa kanssa rinnakkain hyväksyen kuoleman osaksi elämänsä tarinaa. Mutta jos heiltä kysyy, oliko tämä kenties läheisen kuoleman tarkoitus, uskon, että vastaus on kieltävä. Väitän, että jokainen meistä mieluummin ottaisi rakkaansa takaisin ja eläisi hieman "huonompana" ihmisenä, kuin kovan elämänkoulun kokeneena sirpailesta koottuna ihmisenä.

Itse olen lopettanut lauseiden kuten "kaikki menee varmasti hyvin" ja muiden valmiiksi pureskeltujen lohdusten sanojen lausumisen. Helpompaa on olla lähellä, pitää kädestaä kiinni ja jakaa lohduttomuuden ja epätoivon hetki. Kyse ei ole tunteettomuudesta, vaan siitä tosiasiasta, että koskaan ei voi tietää milloin aivan oikeasti kaikki loppuu. Siihen asti tärkeintä on olla ihminen ihmiselle. Ei mitään muuta ja sitä ei tarvitse sanoin selittää.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Sisarmagiaa

"Mihin mun pitää syöttää tää pallo?", huutaa siskoni ja katselee ympärilleen. "Syötä tähän, mun jalkoihin", vastaan. Ja hänhän syöttää ja kiroaa. Ei se niin pitänyt mennä. Olen nimittäin vastaustajien puolella...

Miten siinä niin kävi? Ilmeiseti vaan siskoni vielä hieman hallitsematonta pallonkäsittelyä, voisi joku sanoa. Mutta häiritsemätön syöttö, joka tulee jalkoihini, vaikka sen pitäisi mennä johonkin muualle, on kyllä jotain muuta. Kentällä sen huomaa, että yhteys toimii sanattomasti. Jotenkin sitä tietää missä toinen on ja mihin on menossa ilman sen suurempia harjoituskuvioita.

Asiasta ei varmaan löydy tieteellistä näyttöä. Ei varmaankaan. Mutta on niin paljon muitakin asioita, joiden olemassoloa ei pysty todistamaan, mutta ei myöskään osoittamaan, etteivät ne ole olemassa.

Elämän todennäköisesti pisin suhde on sisaruussuhde. Tätä mietin, kun neiti kaksvee kömpii neiti neljätoista veen kainaloon ja teini kuiskuttaa pikkuiselle, että olet tosi söpö. Tuon hetken haluaisi ikuistaa sydämeensä. Siitä herkästä hetkestä kaksi sekuntia niin herra kuusvee juoksee rappuset alas neiti kymppivee kannoillaan ja molemmat huutavat kun päätä irti leikattaisiin. Se siitä idyllistä.

Sisaruussuhde opettaa elämää sen kaikissa olomuodoissa. Se opettaa luovimaan, taiteilemaan eri tilanteissa ja käyttäytymistä sosiaalisia suhteita. Siinä riidellään niin rajusti, ettei sellaista tapahdu kenenkään muun kanssa. Huudetaan julki kaikki ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka on koettu elämän aikana.

Pahimassa tapauksessa sisaruussodan loppumetrin taistellaan perinnönjaossa. Riidellään jokaisesta pienestä esineestä, nostetaan esiin kaikki elämän kompastuskivet, syytetään toista itseään kohdanneista kolhuista. Ja näissä tapauksissa kaiken pahan alku ja juuri on tunne siitä, että vanhemmat eivät ole kohdelleet sisaruksia tasapuolisesti. Vanhempien harjoittama kaltoinkohtelu piirtää syvät jäljet lapsen elämäntarinaan.

Vanhempien rooli on vaikea. Ei saa suosia ketään ja kuitenkin kaikki lapset ovat erilaisia. Mikä on hyvä toiselle ja toimii kolmannella, ei välttämättä onnistu neljännen kohdalla. Sitä saa olla varsinainen ihmissuhdetaikuri, jotta saa ylläpidettyä edes jonkilaista oikeudenmukaisuuden tasapainoa. Nimenomaan tunnetasolla. Sillä siitä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys - miten koemme asiat.

Mutta silloin kun sisaruussuhde on hyvä, kantaa se läpi elämän. Sillä kuka sinut oikeasti parhaiten tuntee, jollei sisaresi. Hän tietää sinusta asioita, joita vanhempasi eivät tiedä. Etkä edes haluaisi heidän tietävän. Voit kertoa hänelle asioita, joista et avautuisi puolisollesi. Sisaruus velvoittaa hyvässä mielessä. Se voi myös tukea sinua elämäsi karikoissa. Sillä kyse on verisiteestä. Se on olemassa, halusi tai ei. Joskus nimittäin sitäkin toivoo. Mutta ei kuitenkin oikeasti, koska loppujen lopuksi keneen sitä voi turvautua silloin kun maailma murjoo, jollei omaan sisareensa?