perjantai 22. maaliskuuta 2013

"Kaikella on joku tarkoitus"

Ystävättäreni mies kuoli ja yksi lohduttajasti lausui nuo otsikon legendaariset sanat. Kuinka moni läheisensä kuoleman kohdannut on kuullut, juuri tuon lauseen tai vaihtoehtoisesti vaikka "parempi näin, kuin...". Niin miten? Kuka tietää miten elämä olisi jatkunut, jos ei olisi tapahtunut juuri sitä mitä tapahtui. En minä ainakaan.

Miten väärältä kuullostaakin kuulla tuo sanonta siitä, että kaikella on joku tarkoitus. Jossain mielessä sen voi ymmärtää, kun kyse on vanhasta ihmisestä, joka jo ehkä itsekin oli sitä mieltä, että on aika lähteä. Mutta mikä tarkoitus on sillä, että nuori ihminen kuolee, pieni lapsi menehtyy, ruuhkavuosia elävä puoliso sairastuu ja kuolee, ihminen, joka on elämänsä voimissa, joutuu onnettomuuteen ja on poissa?

Joku minulle sanoi, että kuolema jalostaa, tekee meistä parempia ihmisiä. Ai, miten niin? Mieluummin olisin vähän huonompi ihminen, mutta pitäisin rakkaani vierelläni. Eikö edellä esitetty ajatus pidä sisällään sen, että toisen ihmisen kuoleman on tarkoitus opettaa meille jälkeenjääville jotain? Miten absurdi ajatus. Jonkun toisen elämä loppuisi sen vuoksi, että joku toinen oppisi elämästä jotain. Miksi eloonjääneen elämä olisi arvokkaampi kuin kuolleen? Koska sitähän tuo ajatusrakennelma tarkoittaa. Toisen uhraamista minun puolestani.

Se mitä elävien elämässä kuoleman jälkeen tapahtuu, ei ole ennustettavissa. Ei ole olemassa matemaattista kaavaa, jolle voi asettaa eri vakiotuja muuttujia, tietäen mikä on lopputulos, juuri tämän ihmisen elämässä. Elämänohjeet kuten "mikä ei tapa, se vahvistaa", ovat joidenkin ihmisten kohdalla irvikuvia todellisuudesta.

Olen nähnyt, että viikatemiehen vierailu hajoittaa ihmisiä, aiheuttaa katkeruutta, epätoivoa ja mielenterveysongelmia. Onko se sitten se tarkoitus? En tiedä. Ei minulla ole viisautta sanoa siitä mitään.

Olen myös nähnyt, miten kuoleman kohdanneet ihmiset, ovat löytäneet tasapainon itsensä kanssa, miten he ovat oppineet näkemään elämän syvyyden, ihmisten ihmisyyden ja jokaisen hetken arvokkuuden. He ovat oppineet elämään surunsa kanssa rinnakkain hyväksyen kuoleman osaksi elämänsä tarinaa. Mutta jos heiltä kysyy, oliko tämä kenties läheisen kuoleman tarkoitus, uskon, että vastaus on kieltävä. Väitän, että jokainen meistä mieluummin ottaisi rakkaansa takaisin ja eläisi hieman "huonompana" ihmisenä, kuin kovan elämänkoulun kokeneena sirpailesta koottuna ihmisenä.

Itse olen lopettanut lauseiden kuten "kaikki menee varmasti hyvin" ja muiden valmiiksi pureskeltujen lohdusten sanojen lausumisen. Helpompaa on olla lähellä, pitää kädestaä kiinni ja jakaa lohduttomuuden ja epätoivon hetki. Kyse ei ole tunteettomuudesta, vaan siitä tosiasiasta, että koskaan ei voi tietää milloin aivan oikeasti kaikki loppuu. Siihen asti tärkeintä on olla ihminen ihmiselle. Ei mitään muuta ja sitä ei tarvitse sanoin selittää.

4 kommenttia:

  1. Totta! Ei sanat ole tärkeitä, vaan läsnäolo!

    VastaaPoista
  2. Tärkeintä olla ihminen ihmiselle - niin totta. Aidosti, rehellisesti, läsnä. Tässä ja nyt.

    VastaaPoista
  3. Aivan näin. Vaikka olen oppinut paljon elämästä esikoisen menetettyäni, niin silti vaihtaisin sen kokemuksen pois jos voisin.

    VastaaPoista
  4. Kirjoitat Teresa taitavasti ja koskettavasti surusta ja kuolemasta.

    Itse en ole menettänyt omaa lasta, mutta kuolema on kohdannut minun ja perheeni elämää monta kertaa. Isäni kuoli ollessani 15 vuotias luotiin Afrikassa, äitini kaksi vuotta sen jälkeen kotitalomme tulipalossa. Kaksois-sisareni menetti 6 vuotta sitten kuopuksensa hukkumisonnettomuudessa. Ja vuosi sitten 17-vuotiaan tyttärensä auto-onnettomuudessa. Henkiin jäi esikoinen, toinen kaksosista. He olivat ja ovat minun mittapuuni mukaan kuin "omia" tyttäriäni. Me asuimme ja elimme vierekkäin, he tulivat meille kuin kotiinsa, lapsemme olivat kuin sisaruksia keskenään. Minun sydämeni on vereslihalla vailla lohdutusta, vaikken heitä synnyttänytkään.

    En koe olevani onnekas tyttö näiden kokemusten takia, saatikka jotenkin jalostunut surusta. En näe MITÄÄN tarkoitusta lasten kuolemalla. Se on aivan liian julmaa elämälle, jonka tarkoitus olisi rakentaa maailmaa. Se on aivan liian julmaa lasten vanhemmille ja läheisille, joiden elämää leimaa aina ja ikuisesti, jossain määrin suurin suru. Kuin myös monia heidän läheisiään.

    Valitettavasti Jumala ei tuo minulle lohdutusta, enkä usko ennalta määrättyyn elämään enkä kohtaloon. Siitä huolimatta, että vanhempani elivät elämänsä lähetystyötä tehden.

    Olen elämäni varrella nähnyt hyvin eri lähtökohdista tulleita ihmisiä ja tullut kuulluksi monien hienojen ja vähemmän hienojen ihmisten parissa. Psykiatreja ja psykologeja olen lähinnä joutunut lohduttamaan. YSTÄVÄNI, ne sydänrakkaat, ovat ollet suurin olkapääni. Perheeni on tietysti läheisin, mutta kuulijana omassa tuskassani, yritän säästää lapsiani.

    Itseasiassa arjessa olen hyvin yksinäinen suruni kanssa. En juurikaan jaa kokemuksiani edes läheisten työkavereideni kanssa,koska en YHTÄÄN jaksa juuri mainitsemiasi kommentteja; "Kaikella on tarkoitus", no mutta "onneksi ei ole kyse sinun lapsistasi", "kyllä aika tekee tehtävänsä, aika pitkään se sulla näköjäs vie" jne.

    En silti halua katkeroitua; suuntana on pitkä,tavallinen elämä, mutta kuinka tavallinen?

    VastaaPoista