Sisarmagiaa

"Mihin mun pitää syöttää tää pallo?", huutaa siskoni ja katselee ympärilleen. "Syötä tähän, mun jalkoihin", vastaan. Ja hänhän syöttää ja kiroaa. Ei se niin pitänyt mennä. Olen nimittäin vastaustajien puolella...

Miten siinä niin kävi? Ilmeiseti vaan siskoni vielä hieman hallitsematonta pallonkäsittelyä, voisi joku sanoa. Mutta häiritsemätön syöttö, joka tulee jalkoihini, vaikka sen pitäisi mennä johonkin muualle, on kyllä jotain muuta. Kentällä sen huomaa, että yhteys toimii sanattomasti. Jotenkin sitä tietää missä toinen on ja mihin on menossa ilman sen suurempia harjoituskuvioita.

Asiasta ei varmaan löydy tieteellistä näyttöä. Ei varmaankaan. Mutta on niin paljon muitakin asioita, joiden olemassoloa ei pysty todistamaan, mutta ei myöskään osoittamaan, etteivät ne ole olemassa.

Elämän todennäköisesti pisin suhde on sisaruussuhde. Tätä mietin, kun neiti kaksvee kömpii neiti neljätoista veen kainaloon ja teini kuiskuttaa pikkuiselle, että olet tosi söpö. Tuon hetken haluaisi ikuistaa sydämeensä. Siitä herkästä hetkestä kaksi sekuntia niin herra kuusvee juoksee rappuset alas neiti kymppivee kannoillaan ja molemmat huutavat kun päätä irti leikattaisiin. Se siitä idyllistä.

Sisaruussuhde opettaa elämää sen kaikissa olomuodoissa. Se opettaa luovimaan, taiteilemaan eri tilanteissa ja käyttäytymistä sosiaalisia suhteita. Siinä riidellään niin rajusti, ettei sellaista tapahdu kenenkään muun kanssa. Huudetaan julki kaikki ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka on koettu elämän aikana.

Pahimassa tapauksessa sisaruussodan loppumetrin taistellaan perinnönjaossa. Riidellään jokaisesta pienestä esineestä, nostetaan esiin kaikki elämän kompastuskivet, syytetään toista itseään kohdanneista kolhuista. Ja näissä tapauksissa kaiken pahan alku ja juuri on tunne siitä, että vanhemmat eivät ole kohdelleet sisaruksia tasapuolisesti. Vanhempien harjoittama kaltoinkohtelu piirtää syvät jäljet lapsen elämäntarinaan.

Vanhempien rooli on vaikea. Ei saa suosia ketään ja kuitenkin kaikki lapset ovat erilaisia. Mikä on hyvä toiselle ja toimii kolmannella, ei välttämättä onnistu neljännen kohdalla. Sitä saa olla varsinainen ihmissuhdetaikuri, jotta saa ylläpidettyä edes jonkilaista oikeudenmukaisuuden tasapainoa. Nimenomaan tunnetasolla. Sillä siitä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys - miten koemme asiat.

Mutta silloin kun sisaruussuhde on hyvä, kantaa se läpi elämän. Sillä kuka sinut oikeasti parhaiten tuntee, jollei sisaresi. Hän tietää sinusta asioita, joita vanhempasi eivät tiedä. Etkä edes haluaisi heidän tietävän. Voit kertoa hänelle asioita, joista et avautuisi puolisollesi. Sisaruus velvoittaa hyvässä mielessä. Se voi myös tukea sinua elämäsi karikoissa. Sillä kyse on verisiteestä. Se on olemassa, halusi tai ei. Joskus nimittäin sitäkin toivoo. Mutta ei kuitenkin oikeasti, koska loppujen lopuksi keneen sitä voi turvautua silloin kun maailma murjoo, jollei omaan sisareensa?