Kolme vuotta sitten laskettelin Italian alpeilla odottaen neiti kaksveetä. Kaaduin rinteessä ja ajattelin, että se oli siinä. Omaa tyhmyyttä ja kaikki loppu. Pari seuraavaa päivää kuulostelin. Oliko liikettä vai saisimmeko etsiä lähimmän sairaalan. Siinä lomassa sanoin miehelleni, että jos tämä lapsi selviää ja jos kyseessä on tyttö, nimetään hänet tämän alppikylän mukaan.
Nyt olemme matkalla samaan paikkaan. Neiti kaksvee pääsee laittamaan sekaisin kyläpahasen, josta hän on saanut nimensä. Jos nyt pääsemme lähtemään...
Lennot varattiin jo syksyllä. Esimerkillistä toimintaa mieheltäni, joka yleensä jättää kaiken vähintäänkin viime hetkeen. Maksoin liput myös aikoja sitten. Luottokortti kun taas on minulla.
Alkuviikosta tuli varmistus lentoyhtiöstä. Lentonne välille Riika Milano on vahvistettu. Ihan kiva, mutta milläs me täältä länsirannikon helmestä pääsemme tuonne Latvian maisemiin. Yksi syy tämän lentoyhtiön käyttöön kun oli, että kerrankin pääsisimme lentämään omasta kotikaupungistamme eikä tarvitsisi ajella Tampereelle. Se kun ei ole kovin rentouttava osa matkaa. Matkustaa neljän lapsen lapsen ja matkatavaroiden kanssa väliä Vaasa - Tampere, koettaen pitää kaikki tyytyväisenä, toivoen että auto kestää (se kun yleensä aina tällaisissa tilanteissa hajoaa) ja yrittäen ehtiä ajoissa ystävälliseen Ryan Airin lentopalveluiden huomaan.
Ihan vaan tiedoksi, että edellisellä kerralla mieheni pakkasi kaikkien lasten ulkotakkien huput täyteen omenoita, jotta ei tulisi liikaa painoa käsimatkatavaroihin ja olisi jotain syötävää koneessa. Arvatkaa vaan pysyivätkö ne hupuissa... Ja minä, jolla on yleensä lehmänhermot, menetin kärsivällisyyteni turvatarkastuksessa siinä määrin, että nyt neiti neljätoista vee kysyi, että kuinka monta tarkastusta on tällä kertaa matkalla, katsoen hieman huolestuen minuun päin. Trauman aiheuttaja oli hammastahnasta, jonka virkailija katsoin ilmeisen vaaralliseksi tuotteeksi sillä kertaa. Olin eri mieltä, eikä asiaa auttanut kyseisen henkilön käsitys siitä, että virkapuku tekee hänestä jumalasta seuraavan olennon piskuisella kenttäpahasella.
Ei muuta kuin selvittämään mitä tapahtui välille Vaasa - Riika tällä kertaa. Mitään informaatiotahan asiasta meille ei ollut annettu. Tuo tiedottaminen on jokaisessa yrityksessä ongelma tai ehkä tämä nyt vaan ei ylittänyt kyseisen yrityksen tiedotuskynnystä.
Se on muuten hienoa tuo call centereitten ulkoistaminen muualle kuin Suomeen. Sitä pääsee mukavasti arvuuttelemaan miltä osin nämä sukulaiskielet suomi ja viro vastaavat toisiaan ja miltä osin ei. Toisessa päässä rääkkii naispuolinen Hänman ja toisessa suomalainen perheenisä koettaen pelastaa laumansa ja saaden heidät Italiaan ja takaisin suht kohtalaisin aikatauluin.
Peruminen olisi ilmeisesti ollut lentoyhtiölle helpoin vaihtoehto. Tämä ei tullut kysymykseenkään, vaan mieheni selvitti itse uuden reitityksen ja tarjosi sen valmiina tarjoiltuna lentoyhtiölle. Lähtö olisi yksi päivä aikaisemmin, mutta kuitenkin lentäen Vaasasta, yö Vantaan Hiltonissa ja sieltä jatko.
Takaisin hän löysi myös reitin Milano-Riika-Helsinki-Vaasa. Se ei aivan toteutunut. Koukkaamme Tukholman kautta. Pitihän nyt lentoyhtiölläkin vähän jotain päätäntävaltaa asiassa olla.
Neiti neljätoista veetä nyt vaan harmittaa, ettei takastulomatkalla pääsee shoppailemaan Tukholmaan, kun kerran noin lähellä jo ollaan Drottnigatania. Eiköhän me jokin matkamuisto löydetä myös neidille, vaikka italialaisia omenoita, jos nyt vaan päästään lähtemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti