Mitä tapahtuu kun ei enää pelota?

"Olet sanonut jossain haastattelussa, ettet pelkää mitään. Onko näin?". Kysymyksen esitti haastattelija ruotsalaisen mediayhtiö perijättäreltä. Myöntävän vastauksen olisi helposti kuvitellut johtuvan rouvan käytettävissä olevasta varallisuudesta. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse välittää muista. Mutta ei kai rahakaan pelkoja poista ja sitä kautta elämään sisältöä luo.

Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?

Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.

Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.

Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.

Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.

Ihmisen tukemisesta

"Sieltä ei nousta, sieltä nostetaan.", toteaa haastateltava Hesarin jutussa. Jäin miettimään tuota vertaistukitoiminnan kautta sen enempää ottamatta kantaa kyseisen nuoren miehen elämänvalintoihin.

Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.

Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.

Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.

Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?

Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.

Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.

Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.

Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.

Ihmisarvo ja kansanryhmä

Kaiken lainsäädännön ja politiikan lähtökohta tulisi olla ihmisarvo. Sen sivuuttaminen tai kieltäminen on diktatuurin erityispiirre.

Tämä tuli mieleeni kuin seuraan viime päivien poliittista keskustelua. Selvennykseksi heti, en ole lukenut kohuttua KNL:n tavoiteohjelmaa. Siitä johtuen ja koulutukseni tuomana erityispiirteenä, täytyy sanoa, että en voi sitä myökään suoraan kommentoida. Toisen käden ja tässä tapauksessa median totuuden pitäminen oikeana, ei ole periaatteideni mukaista. Mutta muutama periaatteelinen ajatus näistä kirjoituksista, kuitenkin tulee mieleeni. Kaikki tämä suodattuu myös sen kautta, että toimin Suomen Punaisen Ristin humanitaarisen oikeuden kouluttajana ja saan näitä asioita usein pohtia kurssilaisten kanssa.

Olen jo aikaisemmin miettinyt poliittisia puheita kuunnellesani ja kirjoituksia lukiessani, että missä menee demokratian raja. Onko sitä edes olemassa? Ihmisillä tuntuu myös usein unohtuvan, että päättäjiksi ja sitä kautta lainsäätäjiksi valikoituvat ne, joita me sinne äänestämme. Demokratian perusajatus kai lienee, että kansanvallan kautta demokraattisesti valitut ihmiset edustavat enemmistöä koko kansasta.

Hypoteettisena ajatuskulkuna, jos demokrattisesti valikoituun enemmistöön valitaan ihmisiä, joiden arvomaailmassa käsitys oikeasta ja väärästä, on ihmisarvon vastainen, tuleeko tällaista lainsäätämistä enää hyväksyä? En minä tiedä. Viisaammat vastatkoon. Oma käsitykseni on, että mikä tahansa ei voi olla oikein, vain koska enemmistö niin katsoo. Lainsäädännön arvomaailman tulee mielestäni olla aina ihmisarvoa kunnioittava. Se on oikeus, jota ei voi lailla pois säätää.

Ihmisten elämää, sen käsikirjoitusta, sen tapahtumia, ei etukäteen voi säädellä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Siitä voidaan keskustella mikä on oikea taho ja oikea tapa autaa. Myös siitä voidaan keskustella mikä on yksilön oma vastuu ja mikä on yhteiskunnan vastuu, mitä tulee säädellä ja mitä ei.

Mutta mitään keskustelua ei tule käydä unohtaen ihmisarvoa. Se on jokaisella sama. Riippumatta rodusta, ihonväristä, syntyperästä, kansallisesta tai etnisestä alkuperästä, uskonnosta tai vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vammaisuudesta tai näihin rinnastettavista perusteista, jotka ryhminä mainitaan rikoslain 11 luvun 10 §:ssä. Pykälä, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Selvennykseksi niille, joille asia ei ole selvä. Aikaisemmin mainitsemani "humanitaarinen oikeus" tarkoittaa samaa kuin sodan oikeussäännöt. Ne ovat vähimmäissäännöt, joita on sodassa noudatettava. Sodan oikeussäännöt toimivat moraalisena mittapuuna sille, mikä sodassa on sallittua. Sen rikoslain luvun otsikko, jonka alla kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kirjattu, on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Ehkä tuo kertoo jotain aiheen vakavuudesta ja siitä miltä arvopohjalta kyseinen säädös on säädetty.