Sain taas uuden kalenterin. Sellaisen vanhanaikaisen selattavan paperisen version. En ole siirtynyt kännykkäaikaan tässä, vaan merkitsen kaiken lyijykynällä paperisille lehdille.
Lyijykynällä siksi, että Akselin kuoleman jälkeen halusin poistaa almanakastani kaiken turhan, kaiken sellaisen jolla ei ole merkitystä. Kun ajanlasku alkoi uudestaan, tuli koko pöytä putsata. Ja sen olen oppinut, että oikeastaan mikä tahansa kalenterimerkintä on lopulta suht hataralla pohjalla. Milloin vain elämä voi muuttua ja silloin aikaisemmat suunnitelmat menettävät merkityksen.
Mutta pidän kalenteria. Teen suunnitelmia. Asetan tavoitteita. Ilman niitä elämä olisi ajelehtimista ilman yritystä ja halua ohjata sitä toivottuun suuntaan.
Joka vuosi uuden almanakan saapuessa merkitsen sen sivuille ystävien ja heidän lastensa syntymäpäivät. Tiedättekö, että Ville täyttäisi ensi vuonna 8 vuotta, Veera ja Hellu 9 vuotta, Roope aloittaisi eskarin ja Linn voisi juhlapäivänsä kunniaksi kantaa Lucia-kruunua koulunsa juhlissa? Nämä ja lukuisat muut lapset kasvavat yhdessä Akselin ja Elinan kanssa.
Vuosittaisen almanakan läpikäymisen yhteydessä mietin miten erilaiselta elämä voisi näyttää, jos nämä pienet elämänihmeet olisivat täällä seurassamme. Millälailla heidän vanhempiensa kalenterimerkinnät eroasivat siitä mitä sinne nyt on kirjoitettu?
Tosiasia on, että sitä aistii elämän vahvemmin kun on tehnyt tuttavuutta kuoleman kanssa. Ihminen on silloin ihminen - ei titteli, ei arvonimi, ei saavutus. Ja tämä itsestäänselvä ihmisarvo kuluu myös jokaiselle lapselle.
Vuosittain saan merkitä kalenteriini lukuisia iloisia tulevia syntymäpäiviä. Joka vuosi joudun ottamaan sieltä pois muutaman merkinnän, hyvän läheisen ihmisen, joka ei enää juhli ikävuosien karttumista.
Aina rinnalla seuraa kuitenkin muistutus siitä miten pienestä elämän muutuminen on kiinni. On hienoa, että saa iloita niistä kalenterimerkinnöistä, joiden perusteella saa juhlistaa kulunutta vuotta. Se kannattaa, koska varmuudella ei voi tietää miltä elämä näyttää vuoden päästä.
perjantai 26. lokakuuta 2012
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Saanko olla ylpeä?
Seison hiljaa ja katson nuorta miestä, joka on polvistuneena eteeni. Selkä minuun päin valkoisessa albassaan hän näyttää juuri siltä, kun komean nuoren pojan pitääkin, ylväältä ja samalla omalla teinimäisellä tavalla pieneltä lapselta.
Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.
Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.
Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.
Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.
Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?
Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.
Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.
Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.
Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.
Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?
lauantai 6. lokakuuta 2012
Levon hetki
"Menit sitten ihan vapaaehtoisesti häntä vielä viimeisen kerran katsomaan". "Menit vaikka sanoivat, että kuoleman jäljet jo kasvoissa näkyvät".
Niin tein. En epäröinyt päätöstä hetkeäkään. Silitin hiuksia ja annoin suudelman kylmälle otsalle. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Poissa oli elämän liekki ja jäljellä olivat vain kuoret.
Kuinka monta kertaa olen jo katsonut kuolemaa silmästä silmää. Kuinka usein tuntenut sen lähelläni, vaikka vielä ei ole ollut hetki käsillä. Silloin sen kulkiessa vierellä se luo ympärilleen tyhjyyden, jonkinlaisen käsin kosketeltavan haurauden, joka voi murtua milloin vain. Silloin se voi tukahduttaa, aiheuttaa ahdistusta, saada aikaiseksi kirkkaan ja vahvan tunteen siitä, että pinnalle on päästävä, vielä ei ole aika luovuttaa.
Mutta sitten kun kuolema on ottanut omansa, on tunnelma aivan eri. Kun arkun kansi nostetaan ja valkoista liinaa raotetaan, ovat kasvot levolliset. Poissa on kaikki tuska, kaikki kärsimys, jäljellä on vain rauha ja sanoinkuvaamaton hiljaisuus ja lepo.
Siinä hetkessä aika pysähtyy. Arkun vierellä voisin olla vaikka kuinka kauan. Voisin silittää hiuksia ja tuntea kaiken rajallisuudessa myös suunnattoman pyhyyden. Se, että kuolema piiloitetaan meiltä, se, että meitä estetään näkemästä viimeistä lepoa, saa aikaseksi mielikuvan siitä, että viimeisellä hetkellä meiltä riistetään ihmisyys ja jätetään jäljelle pelkkä rujo kuori, jonka näkemistä ja kohtaamista on viimeiseen asti vältettävä. Kieltämällä väistämätön saadan mielikuvissa aikaiseksi hirviö.
Kuinka väärä tämä mielikuva onkaan. Kuolema sinetöi tämän elämäksi kutsutun vaiheen. Tuli se kohdalle millä tavalla tahansa, lähtijälleen se jättää suunnattoman rauhan ja levon. Tyyneys, joka kasvoista heijastuu, hohkaa ympärilleen viisautta, josta osan toivoisi saavan itselleen tämän taipaleen aikana.
Kuolema on ottanut minulta paljon, mutta se on myös antanut jotain. Kunnioitan sitä. En pelkää. Sen kohdatessa lähimmäisiäni, menen heitä vielä viimeisen kerran tapaamaan. Teen sen, koska arvostan elämää lahjana, kunnioitan rakkaitani ja haluan nähdä sen, kuinka levollisesti he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen - joka ikikinen kerta.
Niin tein. En epäröinyt päätöstä hetkeäkään. Silitin hiuksia ja annoin suudelman kylmälle otsalle. Kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Poissa oli elämän liekki ja jäljellä olivat vain kuoret.
Kuinka monta kertaa olen jo katsonut kuolemaa silmästä silmää. Kuinka usein tuntenut sen lähelläni, vaikka vielä ei ole ollut hetki käsillä. Silloin sen kulkiessa vierellä se luo ympärilleen tyhjyyden, jonkinlaisen käsin kosketeltavan haurauden, joka voi murtua milloin vain. Silloin se voi tukahduttaa, aiheuttaa ahdistusta, saada aikaiseksi kirkkaan ja vahvan tunteen siitä, että pinnalle on päästävä, vielä ei ole aika luovuttaa.
Mutta sitten kun kuolema on ottanut omansa, on tunnelma aivan eri. Kun arkun kansi nostetaan ja valkoista liinaa raotetaan, ovat kasvot levolliset. Poissa on kaikki tuska, kaikki kärsimys, jäljellä on vain rauha ja sanoinkuvaamaton hiljaisuus ja lepo.
Siinä hetkessä aika pysähtyy. Arkun vierellä voisin olla vaikka kuinka kauan. Voisin silittää hiuksia ja tuntea kaiken rajallisuudessa myös suunnattoman pyhyyden. Se, että kuolema piiloitetaan meiltä, se, että meitä estetään näkemästä viimeistä lepoa, saa aikaseksi mielikuvan siitä, että viimeisellä hetkellä meiltä riistetään ihmisyys ja jätetään jäljelle pelkkä rujo kuori, jonka näkemistä ja kohtaamista on viimeiseen asti vältettävä. Kieltämällä väistämätön saadan mielikuvissa aikaiseksi hirviö.
Kuinka väärä tämä mielikuva onkaan. Kuolema sinetöi tämän elämäksi kutsutun vaiheen. Tuli se kohdalle millä tavalla tahansa, lähtijälleen se jättää suunnattoman rauhan ja levon. Tyyneys, joka kasvoista heijastuu, hohkaa ympärilleen viisautta, josta osan toivoisi saavan itselleen tämän taipaleen aikana.
Kuolema on ottanut minulta paljon, mutta se on myös antanut jotain. Kunnioitan sitä. En pelkää. Sen kohdatessa lähimmäisiäni, menen heitä vielä viimeisen kerran tapaamaan. Teen sen, koska arvostan elämää lahjana, kunnioitan rakkaitani ja haluan nähdä sen, kuinka levollisesti he ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen - joka ikikinen kerta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)