Saanko olla ylpeä?

Seison hiljaa ja katson nuorta miestä, joka on polvistuneena eteeni. Selkä minuun päin valkoisessa albassaan hän näyttää juuri siltä, kun komean nuoren pojan pitääkin, ylväältä ja samalla omalla teinimäisellä tavalla pieneltä lapselta.

Muistan kun hänet kastettiin. Vauvan pitäminen jännitti. Minua hikoilutti ja kädet tärisivät. En ollut vielä tottunut pieniin elämänalkuihin. Olin kuitenkin ylpeä. Ylpeä siitä, että minut oli valittu kummiksi tälle pienelle pojalle. En oikein tiennyt mitä se piti sisällään, mutta tiesin, ettei siihen tehtävään ketä tahansa valita. Pojan äidin kanssa lapsuudessa alkanut ystävyys oli johtanut minut tähän tilanteeseen. Liikutuksen kyynel oli herkässä.

Vuodet vierivät ja elämä etenee kuten parhaaksi näkee. Kilometrit erottavat, mutta henkisen yhteyden toivoo säilyvän. On olemassa ihmisiä, joiden kanssa tunnet yhteyden ja tiedät, että voit heihin luottaa, vaikka et olisi tekemisissä kuin harvakseltaan. Sellaisesta pitää pitää kiinni. Siitä tässäkin on kysymys. Henkisestä sielujen välisestä sillasta.

Akselin kuolessa kummiuden merkitys syveni entisestään. Minulle oli tärkeää, että hänelle valittiin kummit ja minulle oli entistä merkityksellisempää se, että minut oli valittu kummiksi. Minun oli tarkoitus olla aikuinen ihminen tämän nuoren ihmisen elämässä, joku johon hän voisi tarvittaessa tukeutua. Tehtävä ei ole aivan helpoimmasta päästä. Liikutuin jälleen.

Nyt viikonloppuna tuo nuori mies konfirmoitiin. Sain osallistua siunaukseen. Tunsin levollisuuden ja rauhallisuuden virtaavan lävitseni. Yksi piste elämästä on saavutettu. Siunauksen jälkeen laskin käteni hiljaa hetkeksi hänen olkapäälleen. Tiedän, että meidät erottaa monta sataa kilometriä ja monta elämän vuotta, mutta toivon, että tunnet, että olen käytettävissä. Haluan olla läsnä ja jos joskus voin autan sinua toivomissasi asioissa.

Olen ylpeä. Ylpeä siitä, että saan olla kummisi. Saanhan sitä olla?