Kun olen vanha...

Toivon, että pidät minua kädestä kiinni. Viet minut nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Tuet käsivarresta, kun askeleeni ei enää kanna. Olet tarvittaessa silmäni, kun katseeni ei enää kohdistu. Olet korvani, kun en enää kuule lintujen laulua.

Toivon, että jaksat minua vaikka en enää muista. Luet minulle uutiset ja muutaman sivun suosikki kirjastani. Viet minut kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan taiteesta.

Toivon, että kosketat minua. Istut vierelläni. Kerrot mitä sinulle kuuluu ja tuot elämän ääniä talooni.

Jos sinulla on lapsia, toivon, että he saavat juosta asunnossani ympäriinsä. Että annat heistä pursuavan energian vapaasti virrata luonani, etkä kahlitse heidän elämänvoimaansa.

Eniten kuitenkin toivon, että olet löytänyt oman tapasi elää. Että olet onnellinen siinä mitä teet. Et loukkaa muita, mutta et anna kenekään käyttää sinua hyväkseen. Että saat olla sinä itse ja olet siihen tyytyväinen.

Toivon, että osaat iloita. Että näet elämän kauneuden. Osaat kohdata ihmisen ihmisenä ja hymyillä joka päivä aivan pienillekin asioille.

Toivon, että olet saanut vahvuutta kestää elämän kolhut, koska niitä tulee. Toivon, että näet polun, joka on olemassa synkimmälläkin hetkellä. Toivon, että jaksat taistella kun sitä tarvitaan ja osaat luovuttaa, kun on sen aika.

Toivon, että osaat tuntea. Osaat ajatella. Osaat etsiä rauhoittavan hiljaisuuden sisimmästäsi. Toivon, että olet tasapainossa itsesi ja elämän kanssa.

Vaikka toivon paljon itselleni, toivon kuitenkin yli sen, että elät oman näköistä elämääsi omilla ehdoilla. Velvollisuuden tunteesta ei tule asioita tehdä, vaan omasta halusta.

Toivon, että haluat pitää kädestäni kiinni, sitten, kun olen vanha.

Vertaistukea, ei vertailua

Vertaistuki on kullanarvoista silloin kun se toimii. Silloin kun osapuolet tasavertaisina sekä kuuntelevat että tulevat kuulluksi. Kun kumpikin sekä ottaa että antaa, vaatimatta toiselta enempää kuin mihin toinen sillä hetkellä on valmis.

Kun toisen kertomusta ei arvoteta, vaan se otetaan vastaan sinä minä se on - lähimmäisen todellisena kokemuksena hänen omasta elämästään. Se ei ole minun kokemukseni minun elämästäni. Sitä ei tule arvioida minun elämäni lähtökohdista. Ei minun arvoistani. Ei minun määrittelemistä kriteereistä. Se ei ole minun elämäni. Minä en voi antaa omia työkalujani ja sanoa toiselle, että tämä on se tapa jolla sinun tulee edetä. Miksi minä olisin sen arvoinen, että minun tapani olisi se ainoa oikea?

Ulkoiset tunnusmerkit voivat olla samanlaisia. Objektiivisesti tarkastellen moni asia on samankaltainen. Silti kahta tai useampaa elämää ei voi verrata ja arvottaa toisen kokemus esimerkiksi rankemmaksi kuin toisen. Ei ole olemassa objektiivista mittatikkua, jolla voi laittaa ihmisten kokemusmaailman järjestykseen. Ihmisen ajattelu- ja kokemusmaailma ei ole tieteellisesti mitattavissa.

Joskus kuitenkin kuulee, että vertaistuki menee vertailuksi. "Et sinä voi tuntea yhtä suurta tuskaa kuin minä, koska sinun kokemuksesi, ei vedä vertoja minun kokemukselleni." Tai ajatusmaailma siitä, "että miten sinä elvielä viitsit valittaa ja surra, minä olen kokenut paljon enemmän, ja olen jo päässyt näin pitkälle."

Miksi ihmisen pitää vertailla sen sijaan, että tukisi? Mikä on se voima, joka pistää liikelle tämän ketjun?

Joskus ajattelen, että näillä ihmisillä on jokin sisimmissään vielä rikki. Joku sielun sopukka, joka vaatii eheytymistä. Aivan kuin muiden kokemus, jollainlailla mitätöisi heidän omansa. Tätä vastaan tulee puollustautua ja silloin vertailu toimii aseena.

Itsekin alussa etsin täysin samanlaista kokemusta kuin mitä itselläni oli ollut. Ajatusmaailma, ei tuo voi tietää, koska hänen lähtökohtansa on erilainen, oli vallalla aluksi. Kyse ei ollut kokemusten arvottamisesta eri arvoiseksi, vaan siitä, että epätoivoisesti toivoin, että joku olisi kokenut täysin saman ja osaisi kertoa minulle, miten elämän jatkuminen sen jälkeen ylipäätään on mahdollista.

Totuus on, että ei kenelläkään ole täysin samanlaista kokemusta. Mutta ei se haittaa. Ihmisyyden ydin on silti yhtälainen. Erilaisuus on loppujen lopuksi samanlaisuutta eri muodossa tarjoiltuna. On vahvistavaa jakaa kokemuksia eri näkökulmista asiaa katsovien ihmisten kanssa. Se antaa omalle kokemukselle erilaisen tarkastelukulman, jotain joka voi juuri sillä hetkellä olla se ratkaiseva eteenpäin vievä askel.

Mutta on hyvä muistaa, että välillä on hyvä astua vertaistuen ulkopuolelle. Uskaltaa nähdä maailma myös toisesta näkökulmasta. Sillä vertaiset he ovat aina olemassa. Kuin hiljainen tukimuuri, jonka olemassaolon tietää, vaikka sitä ei juuri tässä hetkessä tarvisikaan ja se on tukea parhaimmillaan.

Kunpa joskus ymmärtäisin

Aurinko siivilöityy kauniisti vaahteran lehtien läpi. Hautajaisista on yhdeksän vuotta.

Istutan syyskukan lasteni haudalle. Katselen oravaa, joka istuu pienen matkan päässä olevan hautakiven päällä. Hetki on pysähtynyt. Kaikki on aivan hiljaista. Kohotan katseeni ja toivon, että joskus voisin ymmärtää. Että joskus saisin vastauksen. Kaikkialla on hiljaisuus. Hyvä hiljaisuus.

Mietin, että olisi helpompaa, jos ei olisi kysymyksiä. Ei olisi mietteitä, jos oma totuus olisikin se, että kaikki loppuu kuolemaan. Elämä oli siinä lyhyessä hetkessä, muuta ei ole, ei koskaan tule olemaan. Olisiko se helpompaa, jos hyväksyisi sen totuuden, että kaikki onkin tässä näkyvässä maailmassamme. Olisiko helpompaa, jos ei kysyisi, että "miksi", ei kyseenalaistaisi mitään, antaisi vain kaiken olla? Pysäyttäisi ajatustenjuoksun ja hukuttaisi mielensä tämän elämän kiireillä ja työntäisi mietteet jostain suuremmasta pois. Ainakin se olisi yksinkertaisempaa.

Ehkä on niin, että kuoleman edessä valot ja varjot erottuvat paremmin, koska ihminen kaipaa vastauksia. Ehkä hiljaisuus on syvempää, koska ihminen ei suostu hyväksymään lopullisuutta. Ehkä ihminen etsii ja näkee sen mitä haluaa, suojellakseen itseään. Nähdäkseen edes pienen toivon pilkahduksen synkimmällä hetkellään. Ehkä mitään ei ole, vaan ihminen luo kaiken mielessään, jotta jaksaisi synkimpien hetkien yli.

Voihan se niinkin olla. Voihan olla, että se pyhyys, joksi Akselin hautajaisten kanttori, siunaustilaisuuden ilmapiirin luonnehti, olikin vain hänen oman mielensä tuottama illuusio. Se, että hän hautajaisten jälkeen soitti ja kertoi tuntemuksistaan, olikin ehkä hänen oman mielensä suojakeino lapsen hautajaisissa. Voi olla, että näin on.

Tai sitten ei. Ehkä auringon valo näyttää kirkkaammalta, koska se oikein katsottuna sitä on. Ehkä hiljaisuus on hyvä ja rauhoittava, koska se oikein kuunneltuna sitä on. Ehkä joku on vierellä, koska pysähtyneenä siltä tuntuu. Ehkä se kun sulkee silmänsä ja tuntee kosketuksen, onkin totta, koska kaiken turhan poistuessa jäljelle jää vain puhdas aito sisin, jonka löytäminen vaatii täydellisen hiljentymisen. Ehkä näin on.

Kunpa joskus ymmärtäisin. Kunpa joskus tietäisin. Kunpa joskus saisin vastauksen. Siihen asti kuuntelen hiljaisuutta ja etsin edelleen vastausta.