Kunpa joskus ymmärtäisin

Aurinko siivilöityy kauniisti vaahteran lehtien läpi. Hautajaisista on yhdeksän vuotta.

Istutan syyskukan lasteni haudalle. Katselen oravaa, joka istuu pienen matkan päässä olevan hautakiven päällä. Hetki on pysähtynyt. Kaikki on aivan hiljaista. Kohotan katseeni ja toivon, että joskus voisin ymmärtää. Että joskus saisin vastauksen. Kaikkialla on hiljaisuus. Hyvä hiljaisuus.

Mietin, että olisi helpompaa, jos ei olisi kysymyksiä. Ei olisi mietteitä, jos oma totuus olisikin se, että kaikki loppuu kuolemaan. Elämä oli siinä lyhyessä hetkessä, muuta ei ole, ei koskaan tule olemaan. Olisiko se helpompaa, jos hyväksyisi sen totuuden, että kaikki onkin tässä näkyvässä maailmassamme. Olisiko helpompaa, jos ei kysyisi, että "miksi", ei kyseenalaistaisi mitään, antaisi vain kaiken olla? Pysäyttäisi ajatustenjuoksun ja hukuttaisi mielensä tämän elämän kiireillä ja työntäisi mietteet jostain suuremmasta pois. Ainakin se olisi yksinkertaisempaa.

Ehkä on niin, että kuoleman edessä valot ja varjot erottuvat paremmin, koska ihminen kaipaa vastauksia. Ehkä hiljaisuus on syvempää, koska ihminen ei suostu hyväksymään lopullisuutta. Ehkä ihminen etsii ja näkee sen mitä haluaa, suojellakseen itseään. Nähdäkseen edes pienen toivon pilkahduksen synkimmällä hetkellään. Ehkä mitään ei ole, vaan ihminen luo kaiken mielessään, jotta jaksaisi synkimpien hetkien yli.

Voihan se niinkin olla. Voihan olla, että se pyhyys, joksi Akselin hautajaisten kanttori, siunaustilaisuuden ilmapiirin luonnehti, olikin vain hänen oman mielensä tuottama illuusio. Se, että hän hautajaisten jälkeen soitti ja kertoi tuntemuksistaan, olikin ehkä hänen oman mielensä suojakeino lapsen hautajaisissa. Voi olla, että näin on.

Tai sitten ei. Ehkä auringon valo näyttää kirkkaammalta, koska se oikein katsottuna sitä on. Ehkä hiljaisuus on hyvä ja rauhoittava, koska se oikein kuunneltuna sitä on. Ehkä joku on vierellä, koska pysähtyneenä siltä tuntuu. Ehkä se kun sulkee silmänsä ja tuntee kosketuksen, onkin totta, koska kaiken turhan poistuessa jäljelle jää vain puhdas aito sisin, jonka löytäminen vaatii täydellisen hiljentymisen. Ehkä näin on.

Kunpa joskus ymmärtäisin. Kunpa joskus tietäisin. Kunpa joskus saisin vastauksen. Siihen asti kuuntelen hiljaisuutta ja etsin edelleen vastausta.