Yhdeksän vuotta

Akseli olisi nyt yhdeksän vuotta. Aika ei ole pysähtynyt. Elämä ei ole seisahtanut. Tapahtumat ovat virranneet eteenpäin ja muistot säilyneet.

Yhä muistan sen heinäkuun kuin eilisen. Muistan kuinka auringon valo leikki sairaalan sädekaihtimien välissä. Muistan kuinka ympärilleni laskeutui lasikupu. Elin, mutta olin kuin toisessa todellisuudessa. Katsoin ihmisiä ja näin tyhjyyden. Kuuntelin sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.Aivan kuin minut olisi lähetetty toiselle planeetalla. Kaikki jatkoivat menoaan ja minä olin täysin pysähtynyt.

Muistan kuinka letkut irroitetiin. Muistan kuinka hiljaista,joka puolella oli. Muistan kuinka rauhassa hän lepäsi sylissäni. Muistan kuinka kello pysähtyi 6.48 sinä torstai aamuna. Muistan kuinka ihmiset ympärilläni itkivät. Muistan kuinka pidin hänen kädestään kiinni. Muistan kuinka ajattelin hänellä kaiken nyt olevan hyvin.

Muistan kuinka ajattelin, ettei tällaisesta selviä. Muistan kuinka suru ja murhe asettuivat taloksi. Muistan kuinka ahdistus koetti vallata tilaa. Muistan kuinka antauduin tunteilleni. Muistan kaiken.

Istun haudalla hiljaa. Katson pihastamme otettua hautakiveä. Siihen on kasvanut sammalta. Nimikylttiin on kaiverrettu myös pikkusiskon Elinan nimi. Kovin vähän minä näille lapsilleni pystyin antamaan. En oikeastaan yhtään mitään. Mutta he antoivat minulle kaiken. Paljon enemmän kuin koskaan olisin osannut arvata. He tekivät minusta sen mitä olen tänään. Lyhyillä elämillään he muokkasivat oman elämäni käsikirjoituksen uudestaan.

En minä sitä olisi halunnut. Olisin toivonut jotain aivan muuta. Ei tämä ole minun valintani. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Ei enää. Sen olen hyväksynyt. Kuoleman kanssa ei käydä kauppaa. Mikä olisi ollut oikea hinta lasteni elämästä? Ei sitä voi määritellä.

Yhdeksän vuotta sitten kaikki muuttui. Sen kanssa elän nyt ja aina. Se on osa elämääni. Sen olen hyväksynyt, koska muutakaan en voi. Hyvää syntymäpäivää rakas Akseli.