Pakotettu hyvä

Pitääkö ihmiset pakottaa tekemään hyvää? Luin tämän ajatuksen Ahthony de Mellon puheista koostetusta teoksesta Katseleminen. Todettakoon tässä, että de Mello käsittelee asiaa oman näkökantansa ja taustansa perusteella antamatta asioihin yksinkertaisia vastauksia. Tämä varmasti myös siksi, että niitä ei välttämättä ole - sellaisia vastauksia, jotka kaikki ihmiset yleispätevästi voivat hyväksyä.

Tai ehkä kyse on kuitenkin ymmärtämisestä. Yleinen tosiasiahan on, että eri ihmiset ymmärtävät saman puheen ja kirjoituksen eri tavalla. Ihmisten välillä ei ole olemassa neutraalia ja puhdasta kieltä, jonka kaikki ymmärtäisivät samoin. Kyse on aina tulkinnasta ja se tehdään omien lähtökohtien ja pohjalla olevien kokemusten perusteella.

Mutta nähdäkseni on kuitenkin jotain universaalin yhtenäistä ihmisissä. Tämä on ihmisarvo. Sen näkeminen ja olemassaolon hyväksyminen pitäisi olla jokaiselle selvä. Siksi nähdäkseni esimerkiksi keskustelu vanhusten oloista hoitolaitoksissa ja niissä olevista puutteista on surullista.

On kaiken ihmisyyden vastaista, että siitä tuleeko vanhuksilla olla hyvät olot hoitolaitoksissa ja mitä hyvällä itse asiassa tarkoitetaan, joudutaan väittelemään ja asettamaan tälle ihmisarvoiselle kohtelulle sellaiset taloudelliset raamit, jotka rahakirstunvartijat hyväksyvät. Ja koska nykyinen käytäntö ei takaa ihmisarvoista kohtelua, tulee lainsäädäntöä muuttaa. Pykälien avulla määritellään inhimillisyyden taso. de Mellon kirjassa esitetty kysymys tästä näkökulmasta saa uuden sävyn.

On pelottavaa, että ihmisarvoisen kohtelun saamisen takaaminen on riippuvainen ainoastaan lainsäädännöstä. Selvää on, että lakien tulee vastata ihmisten näkemystä oikeasta ja väärästä, mutta se, että ihmiset lainsäädännön avulla "pakotetaan" tekemään hyvää, ei ole kestävän yhteiskunnan perusta. Lienee selvää, ettei laki ole kaikkivoipa. Ei tarvitse kuin miettiä rikollisuutta, niin pitäisi avautua se tosiasia, ettei lainsäädännöllä saada aikaiseksi ihanneyhteiskuntaa. Kyse on työvälineestä, rengistä - ei itse isännästä.

de Mellon edustamasta teologiasta voidaan olla montaa mieltä. Keskustelua voidaan jatkaa loputtomasti siitä minkä kirkkokunnan, jos minkään, näkemystä hänen ajatuksensa peilaavat. Kyse on silloin akateemisesta diskurssista. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa siihen mikä on olennaista. Tällaista sananvaihtoa käydään monessa muussakin asiassa tässä yhteiskunnassa.

Esimerkiksi vanhusten osalta oleellista ei ole se montako hoitajaa on yövuorossa töissä, se kun on suora peilaus siitä minkälainen ihmisarvo hoidettaville annettaan. Jos ihmisyys nostetaan arvoasteikolla ylimmäksi tarkoittaa se automaattisesti sitä, että hoitajia tulee olla niin monta, että ihmillinen kohtelu on itsestäänselvyys sekä vanhuksille että heidän kanssaan työtään tekeville. Kysymys siitä tuleeko ihmiset sitten pakottaa tekemään hyvää, jää siis yhä vastaamatta.

Joululahjojen hankinnan helppous

Olen huomannut, että nettitilaaminen on helppoa ja yksinkertaista. Ei ruuhkaa, ei ahdistunutta tunnelmaa ihmisvilinässä ja saa asioida suht rauhassa. Tähän pisteeseen asti kaikki sujuukin helposti. Haastavammaksi asia käy kun paketit pitäisi noutaa postista.

Muutama muukin on keksinyt tilata tavaroita lähimpään postiinsa. Joten siellä saa sitten ihmisvilinässä jonottaa saadakseen tavaransa. Luulisi tämän olevan suht yksinkertaista, kun kaikki ovat jo etukäteen valinneet pakettiensa sisällön, joten ei muutakuin laatikko kainaloon ja menoksi. Mutta eihän se näin mene kuin mainoksissa.

Sain kännykkääni ilmoituksen, että tilaamani tuotteet ovat saapuneet. Aivan loistava tämä tekstiviestipalvelu, ei tarvitse odottaa saapumisilmoituksen tupsahtamista postilaatikkoon. Varsinkin näin joulunalla, kun meidän PostiPate tuntuu tekevän kierroksensa vasta illansuussa. Joten postilaatikolle saa täällä periferiassa suunnistaa otsalampun kanssa, jotta ylipäätään jotain näkee. Ja sekään ei pelasta posteja sillä herran viisveen suorittaessa tämän toiminnan puolet lähetyksistä on pitkin kylätietä tai pihamaata ja sieltä ne löytyvät sitten ehkä kevätvalon voittaessa.

Olin jo melkein istahtamassa autonrattiin, kun huomasin viestistä, että paketti oli toimitettu Oravaisten postiin. Ihan kiva, että ovat sielläkin näinä säästöaikoina saaneet postinsa pitää. Meiltä sinne vaan sattuu olemaan matkaa yli viisikymmentä kilometriä. Niuho tai ei, minusta hieman kohtuuton paketin hakumatka. Ei muuta kuin soittamaan postin asiakaspalveluun. Tekstiviestistä ei tietenkään numeroa löytynyt, joten ei muutakuin koneelle kaivamaan esiin puhelinnumeroa.

Löytyihän se. On muuten maksullinen numero. Ja siinä sitten piti valita ykköstä, kakkosta tai kolmosta riippuen asiasta. Sekin on kännykän kanssa ihan haastavaa puuhaa. Lopulta sain aivan aidon henkilön langan toiseen päähän valittuani ensiksi väärin eli pääsin puhumaan koneen kanssa kommunikoiden yksinkertaisilla "kyllä" ja "ei" vastauksilla. Tällähän "Oravaistenongelma" ei ratkennut. Ystävällinen virkailija lupasi sitten siirtää paketin meidän lähipostiin varmistuttuaan ensin, etteikö kotiosoitteemme sittenkin olisi lähempänä Oravaisia. Minähän en sitä itse voi varmuudella tietää...

Parin päivän päästä uusi ilmoitus postilta ja tällä kertaa paketti oli löytänyt tiensä oikeaan paikkaan. Ei muutakuin aamutuimaan hakemaan lähetystä. Postissa ei edes ollut mitään hirmu ruuhkia. Mutta sehän ei mitään merkitse. Edessäni oli kunnioitettavaan ikään päässyt henkilö, joka oli myöskin tilannut lahjansa postiin toimitettavaksi. Ihan kiva. Asiakaspalvelukin merkitystä on varmasti korostettu kaikissa palveluammatteissa. Tästä johtuen virkailija kävi henkilön kanssa yksityiskohtaisesti lävitse tilatut tuotteet. Eli avasi jokaisen paketin ja katsoi oliko oikeat tavarat saapuneet asiakkaalle.

Ei muuten ollut. Osa kirjakerhon toimittamista tuotteista oli vääriä, vaikka ne varsin mielenkiintoisilta teoksilta kuullostivatkin kun parivaljakko yhdessä äänen tavasti kirjojen takakansien tekstejä. Joten ei muutakuin palauttamaan eli pakkaamaan eepoksia takaisin laatikoihin ja palautuslappujen täyttämistä. Hienoa palvelua postilta. Minulle jonossa seisovana tuli kyllä mieleen, että olisi ehkä kuitenkin ollut helpompaa käydä hakemassa kyseiset tuotteet lähimmästä automarketista. Ruuhkan uhallakin.

Kotiin päästyäni oli tarkoitus paketoida tuotteet. Meillä kun noita innokkaita silmäpareja riittää ja pieni ja tehokas etsivätoimistokin pitää majaansa yläkerran mystisimmässä nurkassa, tulee kaikki tavarat mitä ei halua löydettäväksi piilottaa mahdollisimman hyvin. Jostain syystä näin joulun alla näitäkin tuotteita löytyy. Mutta tässä hypessä olen onnistunut kätkemään joulupaperit. Ne ovat nyt sellaisessa turvassa, ettei niitä löydä edes CIA:n tiedustelupalvelu. Joten joka tapauksessa jouduin sinne kauppaan. Kamat kuin oli kiedottava kääreisiin. Mietin vaan, että tuleeko tällaisita tapahtumista nyt se kuuluisa joulustressi ;-)

Lapsilla vai ilman?

Minulle lähetettiin linkki vapaaehtoista lapsettomuuta käsitelevälle sivustolle. Tutustuin siihen mielenkiinnolla koettaen löytää sen punaisen langan millä tavalla tämä sivusto avaisi lisää minun ymmärtämystäni maailmaan. Jäin jokseenkin sanattomaksi. En sen vuoksi, että joku valitsee vapaaehtoisesti lapsettomuuden, vaan siksi, että sivuston tekijä katsoi asiakseen sitä niin kovasti selitellä. Jotenkin olen aina kuvitellut, että mitä enemmän tiettyä asiaa selittää, sen vaikeammaksi se menee.

Eikö riitä, että kyse on tässä tapauksessa ihmisen vapaaehtoisesta valinnasta? Sen luulisi riittävän perusteeksi. Lienee kai kaikille selvää esimerkiksi se, että tällöin jää teoriassa enemmän aikaa tehdä itseään kiinnostavia asioita, kuin jos jaloissa pyörii huollettavia.

Sattumalta tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun lopettelin Mikaela Sonckin kirjaa "Utan: om barnlöshet och barnfrihet". Ehkä kriittinen suhtautuminen sivustoon johtui nimenomaan osittain tästä. Kirja nimittäin avasi lapsettomuutta aivan eri tavoin kuin "saarnamielessä" kirjoitettu nettiteksti. Kirjassa syitä lapsettomuuteen oli monia. On ihmisen aliarvioimista niputtaa kaikki lapsettomat samaan kategoriaan. Mutta näin kai se on minkä tahansa ihmiselon asian suhteen? Ei kai kukaan oikeasti usko, että ihmiset päättävät, joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna, asiota identtisesti?

Kirja toi eri kirjoittajien tarinoiden kautta esiin ne monet kysymykset millä tavoin eri ihmiset ovat kohdanneet elämän ilman omia biologisia lapsia ja sen millä tavoin tämä objektiivisesti samansisältöinen asia voi johtaa subjektiivisesti täysin eri lopputuloksiin. Lisäksi oli valaisevaa nähdä millä tavoin lapsettomuus koskettaa paljon isompaa henkilöjoukkoa kuin niitä jotka suorainaisesti asian kanssa ovat tekemisissä.

On vaikea nähdä mihin muiden ihmisten syyttely tai tuomitseminen tällaisessa asiassa johtaa. Se, että ihmiset joilla on lapsia, katsovat oikeudekseen kommentoida niitä joilla niitä ei ole ja taas ne, jotka ovat lapsettomia voivat esimerkiksi ääritapauksissa julistaa vihaavansa lapsia. Kuinka joku ylipäätään voi kuvitella voivansa tulla toiselle kertomaan miten hänen pitää eläämänsä elää? Erityisesti kun jokaisen ihmisen lähtökohta elämään ja sen tuomat kokemukset ovat yksilöllisiä.

Menetyksiä tässä elämässä on kovin paljon erilaisia. Osa lapsettomista on läpikäynyt valtavan surutyön asian suhteen. Vaikeimpina hetkinä voi tällöin olla vaikeaa kohdata ihmisiä, joilla jo on lapsia tai jotka odottavat uutta elämää syntyväksi. Näitä tunteita tulisi kunnioittaa. Ei koettaa selittää niitä. On väärin käydä tällaisessa tilanteessa tuomitsemaan ihmistä, kun kyse on omaan elämään liittyvän perusrakennelman sortumisesta ja uusien elämän rakennuspalikoiden, toivottavasti, hetkellisestä katoamisesta. Silloin yhdenkin lapsen näkeminen voi olla liikaa.

Mikä tässä elämän erilaisuudessa on niin vaikea ymmärtää? Ei kai kukaan oleta, että kaikkien elämä ja valinnat ovat samanlaisia? Se, että valitsee jollain tietyllä tavalla, ei saa tarkoittaa sitä, että muidenkin pitää toimia samoin. Koska kuka loppujen lopuksi voi sanoa, että hänen ratkaisunsa maallisen taivalluksen suhteen on se ainoa oikea?

Joulujuhlien juhlahaikeutta

Meidän Akseli olisi tänä vuonna ekaluokkalainen. Ajatus hiipi mieleeni istuessani neiti ysiveen joulujuhlassa tänään.Kun katsoin seitsemänvuotiaiden joulukuvaelmaa silmiini osui tuttavaperheemme poika, joka syntyi vain muutama päivä sen jälkeen kun Akseli kahden päivän ikäisenä menehtyi. Muistan silloin ajatelleeni, että elämän kortit jaetaan kovin epätasaisesti, kun heidän kolmas lapsensa sai elää ja meidän jostain syystä ei.

Seuratessani tuttuakin tutumpaa jouluevankeliumin sanomaa mieleni täyttyi erilaisita mielikuvista siitä mitä osaa oma lapseni olisi juhlassa esittänyt. Olisiko hän ollut paimen, itämaan viisas tietäjä tai ehkä Joosef vai sittenkin - enkeli? Nykyään kun ihmiset puhuvat elävistä lapsistaan enkeleinä, minun sydäntäni tuo sanonta usein kouraisee ikävästi. On vaikea hyväksyä tätä ajatusta kaiken koetun jälkeen, mutta ehkä joulunäytelmässä Akseli olisi varmaankin ollut juuri tuo ilosanoman tuoja.

Silmäni kostuivat koulunjuhlasalissa ja mietin, etteikö tämä koskaan lopu? Tiedän, että suruni on mukana elämässä, mutta jotenkin olen kuvitellut tehneeni sen kanssa rauhan. Se ei enää ole mikään ahdistava pimeys, vaan pikemminkin tummalla pitsillä verhottu vieressä kävelevä seuralaiseni, joka jollain kummalla tavalla välillä jopa kannattelee elämääni eteenpäin. Ei minun auta sitä vastaan kapinoida, on helpompaa hyväksyä sen olemassaolo.

Mutta lapseni kasvavat vuosien kuluessa. Myös ne, joita en saanut pitää. Ei ole kyse vaan siitä, että menettää jonkin tietyn ikäisen lapsen, vaan myös siitä, että kokonainen elämä kasvuineen ja siihen liittyvine tapahtumineen katoaa. Ei tule esikoulun aloitusta, ei ekaluokan jännitystä, ei teini-iän kapinaa, ei valmistujaisjuhlia, ehkä jopa ei lastenlapsia. Ja kaikki muu siitä väliltä ja sen jälkeen. Nämä mielikuvat elävät vain mielessä.

Mutta maailma ympärillä ei pysähdy. Ei sen pidäkkään. Muistorikkaiden tapahtumien keskellä on ehkä kuitenkin hyvä antaa surullekin tilaa. Sehän kertoo, että kaikki lapset ovat tärkeitä. Kukaan ei ole vanhempien elämässä unohtunut eikä koskaan katoa mielestä. Vanhempien sydämessä on tilaa kaikille ja aivan erityinen paikka niille, jotka muiden mielissä ovat jo ehkä painuneet unohduksiin. Myös vuosien kuluttua, kun muu ikäluokka innoissaan valmistuu ensimmäisen joulutodistuksen saamiseen, on minunkin lapseni kasvanut jo samoihin mittoihin. Eiköhän hänkin saa mukana joulutunnelmassa olla, vaikkakin sitä hieman haikeaksi värittäen.

Energiasyöppöjä ja amerikkalaista terapiakulttuuria

Ihminen on sosiaalinen eläin. Se tiedetään ja myönnetään. Vaikka osa meistä mielellään viihtyy omissa oloissaan ja yksikseen, ei kukaan kuitenkaan loppujen loppuksi ole saari, joka voi eristäytyä muusta maailmasta tosissaan. Tietenkin poikkeuksena ne yksilöt, joiden maailmankuva on jollainlailla vääristynyt.

Mutta mitä tehdä ihmisille, jotka ottavat enemmän kuin antavat? Siis ne tapaukset, joiden kohdalla painat puhelimesi äänettömälle, kun et yksinkertaisesti juuri silloin(kaan) jaksa kuunnella. Tai, jotka tavatessaan vaan suoltavat ulos omia asioitaan olematta ollenkaan kiinnostunut sinun kuulumista. Ja vielä kaiken huippuna heitä pitäisi aina ymmärtää, tukea, olla samaa mieltä ja mahdollisesti myös ihan konkreettisesti auttaa.

Tähän epätasapainoseen suhteeseen kuuluu vielä useasti se, että jos omista asioista saat jotain sanottua, niin reaktio on joko vähättelevä ja/tai sitten heillä on vastaus ongelmaasi. Jo puolesta lauseesta nämä ihmiset tietävät, mikä sinulle on parasta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sinulla olisi oikeus toimia samoihin heidän suhteen. Vaikka yleensä heidän murheensa liittyvät sellaisiin asioihin, jotka ihan oikeasti voisi ratkaista, jos vain tahtoa olisi. Kyse ei siis ole ylitsepääsemättömistä ongelmista. Mutta kun ja jos tämän heille kertoo, niin joko a) he eivät edes ymmärrä mitä sano, koska eivät oikeasti kuuntele tai b) he suuttuvat, koska vähättelet heidän probleemiaan ja olet jollain lailla heitä kohtaan ilmeisesti vihamielinen.

Eipä siinä mitään, jokainen niin sanotusti taplaa tyylillään. Mutta saman levyn kuunteleminen kerta toisensa jälkeen, voi jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän ei-vapaaehtoisella kuuntelijalla lyödä yli.

Joskus olen tosin miettinyt, että mikäpä siinä. Itse kun pystyn varsin hyvin olemaan hiljaa omissa ajatuksissa ja jos muutamalla kysymyksellä ja oikeassa kohdassa sanotulla täytesanalla, saa toisen kertomaan itsestään pitkä tovin, niin ei kai siinä mitään pahaa ole. Ei tietenkään ole. Mutta se mikä mietityttää, että onko silloin kyse kaksipuolisesta suhteesta?

Luin jostain, että tällaiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Minusta nimitys oli varsin osuva. Ainakin silloin, jos itse toivoo jonkilaista aitoa dialogia suhteeseen. Tosiasia lienee, että jokaisella on vapaus valita kenen kanssa seurustelee. Ihan aidosti voi kysyä, onko itsellä hyvä vai huono olo kohtaamisen jälkeen. Jos vastaus on jälkimmäinen ja toistuva ja tämän tiedostaa, voi vapaasti valita haluaako ja millä tasolla tällaista suhdetta jatkaa.

Vaikka amerikkalaisesta kulttuuria ja tapoja täällä vanhalla mantereella usein ihmetellään, olen joskus miettinyt, että tuo niin sanottu oma henkilökohtainen terapeutti, ei välttämättä olisi huono asia. Siinä on ainakin aidosti yksipuolinen suhde siinä mielessä, ettei tarvitse millään lailla olla kiinnostunut toisen elämästä. Saa ihan aidosti puida omia asioitaan ja vielä koulutetun ihmisen kanssa. Ajattelisin, että sitä kautta voisi avautua laajempia näkökulmia myös muiden ihmisten elämään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että ei sitten päinvastaisesti ajauduta täysin pinnallisiin sääkeskusteluihin kaikissa ihmissuhteissa.

Ehkä ratkaisu olisi se, että tiedostaa sen, että eri ihmisten kanssa liikutaan niin sanotusti eri rooleissa. Ja koska kyse on kunkin omasta elämästä, niin käsikirjoituksen siihen voi pyrkiä mahdollisimman pitkälle laatimaan ihan itse. Se kun sisältää myös sen mahdollisuuden, ettei kyseistä suhdetta ylläpidä ollenkaan.

Musiikin sanoma

"Kuunnellaan vai taivasta se vaikkei vastaakaan. On nukahtanut Jumala tai jatkaa luomistaan..." laulaa viisvuotiaani kun astelemme pitkin lähikaupan käytäviä etsien sitä yhtä ainoaa oikeaa makeaa chilikastiketta, joka kelpaa minulle. Kappale on ilmeisesti jäänyt pikkumiehen mieleen soimaan, kun olen taas pimeän ajan tullen soittanut Hectorin musiikkia uudestaan ja uudestaan miettiessäni elämän kulkua.

On mielenkiintoista miten jotkut laulut kohoavat mielessä arvoon arvaamattomaan ja niin sanotusti kolahtavat omaan elämäntilanteeseen niin pysyvästi, että vuosienkin jälkeen pelkät alkusoinnit voivat nostaa mieleen jonkin tietyn unohduksissa olevan tapahtuman.

Hectorin "Ei selityksiä" albumi ilmestyi vuonna 2004. Elämän heittäessä minut silloin täysin yllättäen perimmäisten kysymysten äärelle kuuntelin käytännössä kyseisen levyn puhki. Nyt edelleen palaan sen sanotuksiin uudestaan ja uudestaan. Riimitykset "kai avaruuden tuolla puolen jossain missä lie, saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie" osuivat silloin ja osuvat edelleen kohdalle kun mietin mikä tämän maallisen taivalluksen tarkoitus on.

Egotripin "Hei älä koskaan ikinä muutu. Pysy aina tuollaisena kuin nyt oot" sai myös vivahteikkaan merkityksen tapahtumien tiimellyksessä. Ajatus siitä, että ihminen ja elämä pysyisi koko ajan samana, on masentava. Kuitenkin kun ihminen on kokenut jonkinlaisen kriisin elämässään, tuntuu siltä, että muut ihmiset nimenomaisesti toivovat, että mitään muutosta ei tapahtuisi.

Kommentti "olet edelleen sama vanha itsesi", on kuin jonkilainen pelastusrengas muille ihmisille, johon he takertuvat. Tosiasia kuitenkin on, että elämä on kuin virtaava vesi. Se muuttuu koko ajan. Jos tarrautuu vanhaan kiinni, ei koskaan pääse tuntemaan sitä tunnetta, että elämä kantaa, vaikkakin välillä pyörteiden ja putousten kautta.

Jostain syystä viime aikoina päässäni on myös soinut Chisun Sabotage. Jollain lailla teksti aiheuttaa ärsytystä naiviudellaan puhuessaan rinkeinkieroista enkeleistä. Mutta ajatus siitä, että kipu on mukana elämässä tietynlaisena välttämättömänä tarpeena, osuu täysin kohdalleen. Kun on kokenut kipua, on vaikea ajatella elämäänsä enää ilman näitä kokemuksia. Ovatko ne sitten tarpeellisia tai ei, on tietysti eri asia. Mutta tosiasia on, että osa elämää ne ovat ja niistä johtuen maailma avautuu edessä sellaisena kuin se on juuri nyt.

Mutta onneksi sitä ei koko ajan ui tällaisissa syvissä vesissä. Viime yönä heräsin, kun joku lapsista taas vaihteeksi reissasi ympäri taloa tyyny kainallossa. Ratkoessani tämänkertaisia nukkumaongelmia, päässäni soi Fröbelin palikoiden "Terävä hampainen hai, ui vastavirtaan..." En edes yritä selittää tämän biisin syvempää merkitystä itselleni :-)

Yhdistyselämää ja vertaistukea

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Täältä löytyy seura jokaiseen asiaan. Kun muutama samanmielinen kohtaa, ollaan jo hetken päässä väsäämässä virallista muotoa edistämään yhteistä asiaa. Hyvä niin.

Olen joskus ollut itsekin edellisessä elämässä muutamassa yhdistyksessä suht aktiivinen. Tämä oli aikana ennen lapsia ja kun suonissa virtasi vielä idealistinen ja innokas veri. Vähitellen kuitenkin huomaisin, ettei seuran hallitustyöskentely demokratia sopinut luonteelleni. Minun oli kovin vaikea perustella itselleni, miksi kulutan aikaani siihen, että kuuntelen vakavamielistä keskustelua esimerkiksi siitä, kuka saa tilata ja minkäväriset kynät yhdistyksen lukuun. Lisäksi sen todentaminen, että valta, pienikin sellainen, sai joissakin ihmisissä aikaiseksi jos jonkinmoisia Napoleon-komplekseja, oli pelottavaa. Noiden kokemusten jälkeen olin valmis vannomaan valistuneeseen diktatuuriin.

Elämä opettaa. Senhän kaikki tietävät. Nyt olen saanut tutustua uudenlaiseen yhdistysmaailmaan. Sellaiseen joka perustuu oikeaan tarpeeseen ja yhdistäviin kokemuksiin. Yhteisöihin, jotka vilpittömästi haluavat tukea jäseniään, ei pönkittämään omaa egoaan.

Olen seitsemisen vuotta kuulunut Käpy-yhdistykseen. Sen tukihenkilöiden ja ryhmänohjaajien tuoma tuki oman lapsen kuoleman jälkeen on ollut korvaamaton. Jo pelkästään se, että on huomannut kuuluvansa joukkoon niinkin järisyttävän kokemuksen kanssa, on ollut pelastusrengas. Se, että huomaa, ettei ole yksin tunteittensa kanssa, voi olla jo se ratkaiseva asia, joka juuri sillä surun hetkellä auttaa eteenpäin.

Menneenä viikonloppuna osallistuimme myös toisen lähelle tulleen yhdistyksen pikkujouluihin. Vietimme vauhdikkaan ja rentouttavan sunnuntaipäivän sydänlasten ja heidän perheidensä kanssa. Oma sydäntyttömme on vielä niin pieni, ettei ymmärrä tältä osin omaa erikoislaatuisuuttaan, mutta oli mielenkiintoista seurata vanhempien lastemme reaktiota kaikkien näiden leikattujen sydänlasten joukossa. Toteamus siitä, että vaikka heillä kaikilla oli rinnassaan pitkä leikkausarpi aivan kuin meidän nuorimmalla, olivat he silti innokkaita uimareita ja riemukkaita lapsia, oli jollain lailla uusia ovia avaava.

Meidän neiti kolmetoista vee totesikin, että ne lapset joilla ei tässä joukossa ollut sydänvikaa, olivatkin tällä kertaa poikkeavia. Ei päinvastoin - kuten yleensä. Näinhän se on. Tähänhän se vertaistuki perustuu. Tunteeseen siitä, että kaikesta kokemastaan huolimatta sitä ehkä kuitenkin on aivan normaali ja ennen kaikkea ei ole yksin. On olemassa joku joka ymmärtää myös ne kaikkein synkimmät asiat. Joku joka kuuntelee eikä juokse karkuun ja tietää jo puolesta sanasta mitä tarkoitat.

Ja loppujen lopuksi kuka määrittelee sen mikä tässä elämässä ja maailmassa on normaalia ja sallittua? Ihmiselämän kirjo on liian monimuotoinen asettuakseen kenenkään ulkopuolisen asettamiin raameihin. Siksikin on hyvä, että on olemassa erilaisia yhdistyksiä, jotta samankokeneet voivat tuntea kuuluvansa johonkin, sen sijaan, että ajelehtisivat yksinään seuranaan ehkä pelko siitä, ettei kukaan ymmärrä.

Erilaisia joulumietteitä

Lunta ei sada ja maa on mustempi kuin synkimpinä syyshetkinä. Joulua valmistellaan joka puolella ja lähtölaskenta kohti valon juhlaa on alkanut jo kauan sitten. Yleensä pidän tästä vuodenkierron vaiheesta. Sen tunnelmasta ja levollisuudesta ja siitä pimeydestä, jonka ympärille se kääriytyy. Se tuo jonkinlaisen suojan. Luvan olla hiljaa ja kääntyä sisäänpäin. Ei tarvitse olla aktiivinen ja toimelias. Saa vain olla ja tutkiskella elämää kaikessa rauhassa. Aivan kuin pimeässä vuodenajassa asetettaisiin erilaiset vaatimuksen kuin kesän ympärivuorokautisessa valossa.

Postista tipahti menneellä viikolla Käpy-yhdistyksen 20-vuotisjuhlalehti. Selasin sen tarinoita ja mieleeni palautui vuosi 2004. Silloin asiat eivät sujuneet suunnitellusti ja myös joulu ja sen juhlistaminen sai aikaan ahdistavan tunteen sisälläni. Kolmas lapsemme kuoli silloin heinäkuussa. Tämä tapahtuma värjäsi koko kauniin kesän ikuisiksi ajoiksi mustalla pitsiverhouksella. Mikään, ei edes lupaus kesän lämmöstä, ei ole pysyvää.

Mitä tehdä kaiken jouluhössötyksen keskellä, kun yksi lapsista on poissa? Kaikenlainen turha on karsiutunut elämästä ja ympäröivä maailma taas pursuaa yltäkylläisyydestä ja tavarahelvetistä. On kuin koettaisi yhdistää tulta ja vettä. Selvää on, että jompikumpi häviää.

Minä pidän lahjojen antamisesta. Pidin jo seitsemän vuotta sitten. Mutta, entä kun mieli tekisi ostaa poismenneelle lapsellekin pieni joululahja? Mutta kuka nyt kuolleelle mitään hankkii? Varsinkin kun ihmisten keskelle meneminen kaikessa jouluhuminassa on kuin astuisi elävänä syöttinä suoraan leijonan kitaan. Tuntui siltä, että jo pelkästään ihmisten katseet saivat oman sielun repeämään entistä pienemmiksi paloiksi. Oma maailma oli muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja siitä huolimatta kaikki muut juoksivat elämänsä läpi aivan kuten ennenkin.

Sinä vuonna astelin varovasti lumihiutaleiden hiljaa leijuessa pieneen lahjatavaraliikkeeseen. Olin nähnyt sen ikkunalla kauniin puuenkelin. Se oli polvistunut ja katse oli kääntynyt alaspäin. Aivan kuin se olisi luovuttanut tai taipunut kuoleman edessä. Minulle se kuvasti ajatusta elämänlangan hauraudesta.

Ostin enkelin lapselleni. Käärin sen kauniiseen lahjapaperiin ja asetin pukinkonttiin. Se tuntui hyvältä. Ajatus siitä, että muistin kaikkia pienokaisiani oli voimauttava. Tiesin, että elämäni oli muuttunut ja vahvasti koin, että tämän lapseni elämä jatkuisi aina varmuudella ainoastaan minun sydämessäni.

Jouluaattona isommat sisarukset kisailivat siitä, kuka Akselin paketin saa avata. Yllätys oli suuri kun pukinpussukasta löytyi vielä toinenkin paketti pikkuveljelle. Vanhin lapsistamme silloin esikoululainen, oli myös sujauttanut konttiin jotain veikaalleen. Hän oli eskarissa valanut itse kynttilän ja päättänyt antaa sen pikkuveljelleen. Peruste oli, että kynttilän valo ja lämpö näkyisivät myös sinne missä Akseli olisi. Sen lisäksi hän oli oivaltanut sen, että ehkä joulupukki ei muistaisi veljelle lahjaa tuoda.

En saanut liikutukseltani puhuttua. Asetin sekä pikkuenkelin että kynttilän pienelle sivupöydällemme. Siellä ne ovat vieläkin – joka joulu. En yksinkertaisesti ole voinut edes sytyttää tätä kynttilää. Sen loppuun palaminen tuntuisi siltä, kun jotain korvaamatonta vietäisiin joulun tunnelmasta.

Nyt meillä sen sijaan palaa aina joulukuussa kaksi kynttilää, ostettua sellaista, toinen Akselille ja toinen Elinalle. Molemmille pienille enkeleilleni. Kynttilöiden liekkien lämmin lepatus tuo rauhaisan tunnelman taloon ja kaikki perheemme lapset mukaan lähemmäksi jouluvalmisteluja. Tämä vuodenaika on kaunis, kun sen löytää sydämestään. Ei siihen välttämättä tarvita edes lumipeitettä.

”Hakkarainen oli oikeassa!”

Matkustin junalla Tampereelle. Selvisin lipun ostamisesta Vr:n uudistuneessa verkkokaupassa suht kivuttomasti, vaikka nettiputiikki väen väkisin koetti myydä minulle lipun välille Vaala-Tammisaari. Kaikki kunnia vaalalaisille, mutta minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä paikkakunta on, mutta sen tiedän, ettei se ollut haluttu lähtöpaikka.

Kun olin päässyt yhteisymmärrykseen masiinan kanssa siitä mistä mihin matkustan, tuli valittavaksi reitin aikataulutus. Se onnistui näppärästi klikkaamalla pallukkaa ajallisesti oikean kulkuyhteyden kohdalla. Kunnes tuli maksukohdan aika. Järjestelmä oli valinnut puolestani aikaisemman junayhteyden ja paljon myöhäisemmän paluun, kuin mitkä omasta mielestäni itse olin näpytellyt. Ei muuta kuin taas koko homma uusiksi. Koneiden älykkyys alkaa hipoa jo pelottavia tasoja, kun ne tietävät matkastasi enemmän kuin sinä itse. Tieteiselokuvien maalaama uhkakuva alkaa vähitellen lähestyä todellisuutta ;-)

Junamatkat sinänsä ovat varsin viihdyttäviä. Ainakin, jos ne tältä kannalta ottaa. Jäyhät pohjalaisetkin lörpöttävät suunsa puhtaaksi, jos ei muuten niin kännykässään siten, että kuulet uusimat tapahtumat ihmisten elämästä sillä tasolla, ettet kuvitellut sellaisen olevan mahdollista kuin pitkässä ja luotettavassa ystävyyssuhteessa. Aviopuolisolle ei sellaisia juttuja kerrota, mitä jotkut suureen ääneen kaikkien kuultavaksi julkisissa kulkuvälineissä.

Minun kanssa samassa vaunussa oli seurue, joka oli matkalla Tenerifalle. Matkakohteesta ja sen tuttuudesta osapuolille ei ollut epäilystäkään, koska reissulaiset puhuivat tulevasta lomastaan rohkeasti ja korkeasti kailottaen. Kyse oli kahdesta jo varttuneempaan ikään ehtineestä pariskunnasta. He tiesivät millä rannalla itsenäisyyspäivän juhlallisuudet järjestetään sekä sen mistä paikallinen suomiseura kohteesta löytyy. Myös se oli selvää, että rantabulevardin päässä olevaan ravintolaan ei mennä uudestaan, koska siellä ei tarjoilla tietyn merkkistä olutta. Lisäksi tarkoitus oli tavata tuttuja, jotka olivat asettuneet etelän lämpöön ihan pysyvästi.

Ihan sitä juttuja kuunnellessa tuli sellainen olo, että itsekin pääsi matkalle. Lämpöaalto ja suomea kauniisti murtaen puhuvien espanjalaisten piirteet hahmottuivat edessäni ja pystyin jo melkein maistamaan sangrian maun suussani. Niin täydelliseltä kaikki kuulosti. Kunnes palattiin takaisin suomineidon helmoihin. Siis jutuissa.

Yksi seurueen miehistä totesi matkustaneensa viime keväänä ensimmäisen kerran metrossa. Siis ihan maanalaisella Helsingissä. Kyseessä oli lyhyt matka – ihan vaan muutama pysäkin väli. Mutta kovin syvälle maan alle piti mennä ja tiedättekö mitä? Metroasemilla oli ulkomaalaisia. Siis aivan kamala määrä. Eivätkä ne tehneet mitään muuta kuin olivat vaan. Siis aivan toimettomina. Eli tästä ne perussuomalaiset puhuvat miehen mukaan puhuivat. Ja vielä täyttä asiaa, hän jatkoi: "Hakkarainen oli oikeassa – uhka on todellinen".

Minulle jäi epäselväksi, että mikä ihmeen uhka. Minun logiikkani mukainen ymmärrys katosi, jo tarinan ensimetreillä. Missasinko jonkin olennaisen kohdan kertomuksessa? Seuruehan oli menossa suomalaisena ulkomaille ja ehkäpä jopa ihan vaan oleilemaan siellä toimettomana, kuten moni heidän ystäväpariskunta oli tehnyt, jopa ihan pysyvästi. Siis kuka ja/tai mikä on uhka ja kenelle loppujen lopuksi?

Stressitesti ja Jack Sparrow

Aloitin taannoin naistenlehdessä olleen stressitestin tekemisen. Lopetin sen kesken. Huomasin, ettei tekijä ollut edes osannut huomioida tai oikeammin kehitellä kysymyksen muotoon edes kaikkia elämässäni viime vuosina tapahtuneita ilmeisestikin stressiä aiheuttaneita tapauksia.

Pisteistä sai mm. perhesuhteissa tapahtuneista muutoksista, lasten syntymisestä, työpaikan vaihdosta, irtisanomisesta, uudelle paikkakunnalle muutosta, läheisen menehtymisestä sekä oman vapaa-ajan puuttumisesta.

Minulle tuli kummallinen tunne. Jonkinlainen empatia testin laatijaa kohtaan. Hän oli koettanut saada aikaiseksi suuntaa antavan mittarin sen suhteen, että testin tehnyt ihminen, ymmärtäisi pysähtyä ajattelemaan elämäänsä. Ja kun minä katsoin eri vaihtoehtoja, huomasin saavani melkeinpä täydet pisteet joka kohdasta ja siten niin sanotusti räjäytin koko potin. Stressitestin mittaustaulukon pisteet eivät riittäneet arvioimaan elämäni tapahtumia. Ja silti en tuntenut elämääni erityisen stressaavaksi.

Tämä tulee aina välillä mieleeni, kun välillä tunnen itseni, jos en aivan stressaantuneeksi, niin ainakin kovin kiireiseksi. Tämän tunteen yleensä kuitenkin aiheuttavat pienet asiat. Toki kun niitä on suht monta, niin ne paisuvat matemaattisesti laskettua summaansa paljon suuremmaksi.

Niin kuin tänään esimerkiksi iltaruokailun yhteydessä. Sapuskaa, kun pitää laittaa aina vähintään kahta lajia - perusruokaa ja sen vegeversio. Nyt illalla samaan aikaan kun tein kasvisruokaa neiti kolmetoista veelle, neiti yksvee karkasi syöttätuolistaan pöydälle ihastelemaan kynttilöitä, jotka onneksi eivät ole sytytettyjä. Neiti ysivee, jonka piti vahtia pikkusiskoaan hetken eli sen aikaa kun neiti kolmetoista vee omien sanojensa mukaan käy pesemässä kätensä, keskittyi niin intesiivisesti Aku Ankkansa lukemiseen ruokapöydässä, että ennen kuin sain neiti yksveen pois pöydältä, oli hän jo ehtinyt läimästä kätensä ysiveen edessä olleeseen ruokalautaseen, joka varsin mukavasti lenteli pitkin keittiötä. Samalla herra viisvee oli kadonnut oman lautasensa kanssa jonnekin. Hetken salapoliisi työn jälkeen selvisi, että hän oli siirtynyt kylpyhuoneen lattialle erottelemaan kastikkeesta sipulit pois. Hän kun oli päättänyt, ettei tänään söisi niitä. Koko tämän ajan neiti kolmetoista vee, jonka siis piti vain käydä pesemässä räpylänsä, harjoittelikin olohuoneessa käsilläseisontaa eikä ollut edes päässyt lähelle vessaa.

Ja sama meno jatkui illalla. Neiti yksvee kadotti neiti ysiveen puhelimen. Oli tunkenut sen pesukoneeseen. Onneksi se löytyi ennen kuin laiton masiinan päälle. Edellisellä pesukerralla olin nimittäin pessyt nuorimmaisen nahkaisen kävelykengän. Kas kun, en ollut ymmärtänyt tarkistaa pesurummun sisältöä ennen start-napin painamista. Yllättävän hyvin jalkine pyörityksen kesti. Ei edes kutistunut. Samalla kun kaivoin puhelinta koneen sisuksista herra viisvee veti luistimia jalkaansa olohuoneen lattialla. Hänellä kun on melkein tuliterät hokkarit, joita ei ole päässyt tarpeeksi testaamaan ja jostain nyt vaan tuli idea kokeilla niitä pitkin lautalattioita. Tämänkin ehdin estää.

Eli ei stressiä, ehdin melkein joka paikkaan ajoissa. Elämä on opettanut, että kovin vähät asiat ovat lopulta hermostumisen arvoisia. Katto Kassisen tuumahdus "det är en världslig sak" on ihan hyvä ohjenuora näissä tilanteissa. Silti kieltämättä nautin siitä, kun sain taas kaiken tämän todellisen elämän vauhdin jälkeen istahtaa sohvalle ja nauttia Jack Sparrowin seurasta. Siitä ensimmäisestä osasta. Siinä on moni asia kohdallaan vaikka stressiä sielläkin pukkaa. Ainakin jos sitä joku ulkopuolinen käy mittaamaan. Ja onneksi on tallentava digiboksi, ihan vaan niitä muutamia kiireisiä hetkiä varten ;-)

Tasapainoilua harrastamisessa

Meidän perheessä harrastetaan ihan kohtuullinen määrä erilaisia lajeja. Pienessä kaupungissa, vanhempien välisellä yhteistyöllä ja sukulaisten suosiollisella avustuksella kaikki sujuu pääsääntöisesti ihan mukavasti. Tosin on päiviä, jolloin tuntuu, että ammatikseen voisi vaihtaa palvelubussin kuljettaja, niin paljon kun saa ajella pitkin kaupunkia.

Olimme kodinvaihdossa muutama vuosi sitten Sveitsissä ja ihmettelimme miksi perheellä, jossa oli kaksi lasta, oli käytössään varsin iso tila-auto. Selitys oli se, että koko pikkukylän lapset oli omalla kuljetusvuorollaan ajettava liikuntahallille ja tämä onnistui parhaiten sopivan kokoisella kuljetusvälineellä. Joten "ongelma" on ainakin Euroopan laajuinen. Ja mikäs siinä sopihan se meille, kun mahduttiin mukavasti autoon ja päästiin kiertämään sujuvasti Sveitsin itäosia.

Tämä kuljetusasia on seikka, johon pulmatilanteissa löytyy yleensä joku käytännöllinen ratkaisu. Mutta miten toimia tilanteissa, joissa itse harrastuksessa ilmenee ikävän oloisia sivujuonteita? Kaikkihan me olemme kuulleet siitä, että valmentajien pitäisi antaa tehdä työnsä rauhassa, eikä vanhempien tule siihen puuttua.

Olen täysin samaa mieltä. Ei ole mukavaa katsoa ja kuunnella, kun esimerkiksi jalkapallopelissä isät ja äidit kirkuvat kentän laidalla jälkikasvulleen kuin innokkaimmat ja kriittisimmät Bundesliigan fanit. Siinä voi nopeasti kadota peli-ilo vanhempien silmissä tulevilta Beckhameilta näyttäviltä nappuloilta...

Puhutaan useasti siitä, että vanhemmat elävät lapsiensa kautta uudestaan omaa lapsuuttaan ja sitä myöten asettavat lapsilleen kunnianhimoisia tavoitteita, jotka todellisuudessa peilaavat isien ja äitien omia kadotettuja mahdollisuuksia.Itse olen suosiolla jättänyt tyttäreni ratsastustuntien katselemisen vähemmälle. Ihan vaan sen vuoksi, että omasta mielestä tiedän lajista jotain ja silloin on kovin vaikea pitää suutaan kiinni kentän laidalla kiinni. Tunnistan luonteen heikkouteni ja annan opettajan tehdä työnsä. Siihen on vain luotettava ja keskityttävä kilpailuissa kannustamiseen.

Ehkä kaikki vanhemmat eivät kuitenkaan erota kannustamisen ja oman kunnianhimoisten tavoitteiden välistä eroa. Mutta onko vika aina vanhemmissa? Mitäs jos tavoitteiden, tasapuolisuuden ja kohtuuden välinen raja hämärtyykin valmentajalta?

Kaikissa lajeissa, on selvää, että yhdessä harjoittelee sekä luontaisesti lahjakkaita lapsia sekä lapsia, joilla on tahtoa, mutta kehitys vie kauemmin aikaa sekä niitä, jotka pitävät lajista, mutta vaativat erityistä huomiota kehittyäkseen eteenpäin. Onko silloin oikein kuin valmentaja keskittyy näihin lahjakkaisiin tapauksiin, koska tietää, että sitä kautta saavutetaan nopeasti tuloksia ja valmentaja mainetta ja kunniaa?

Saako ja miten vanhempana voi tällöin puuttua asiaan? Ja miten se otetaan puheeksi, kun aihe on arka eikä tavoite ole kenekään loukkaaminen. Loppujen lopuksi tarkoitus olisi vaan, että lapsi harrastuksessaan viihtyisi ja tuntisi olonsa mukavaksi. Kumman kunnianhimo on loppujen lopuksi pahempi vanhempien vai valmentajan?

Miksei minusta tullut mitään?

Olin tuossa muutama viikko sitten juhlissa, joiden järjestäjänä oli toimittajien ammattialan paikallinen yhdistys. Olin sivustaseuraajana vieraalla maaperällä tutustumassa toisen ammattialan ihmisiin. Virkistävä kokemus. Juhlapuheet olivat sitä luokkaa, että jossain vaiheessa jopa ajattelin alanvaihtoa, niin mielenkiintoiselta kuullostivat pitkänlinjan ammattilaisten kertomukset omista uristaan.

Jossain vaiheessa iltaa yksi osallistuja päivitteli seurueessamme sitä, että miksi hänestä ei ole tässä elämässä tullut mitään. Hän kun oli kuunnellut puhujia ja juhlaan osallistujia ja tullut siihen tulokseen, että omilla kyvyillään, hänen olisi pitänyt ilmeisestikin olla päässyt urallaan johonkin muualle kuin missä hän nyt oli. Minusta hän kuitenkin objektiivisesti katsottuna oli varsin mukavassa asemassa työelämässään. Mutta kuten sanottu, olin vieraalla maaperällä, minun mielipiteelläni ei siinä seurassa ollut painoarvoa.

Ilmeisesti se on näin, että kovin harvoin ihminen on tyytyväinen juuri siihen mitä elämällä juuri tällä hetkellä on tarjottavana. Aina on joku jolla asiat on paremmin, kun niitä katselee oma tilanne heijastuspintanaan. Sitä aina haluaisi saavuttaa jotain suurempaa, jotain parempaa täysin vakuuttuneena siitä, että oma itsensä ansaitsee tulla nähdyksi maailmassa eri tavoin kuin se mikä tilanne on juuri nyt.

Tietynlainen tyytymättömyys asioihin vie tietysti tätä maailmaa eteenpäin. Muutosten lähtövoima on usein juuri havaituissa elämän epäkohdissa. Mutta miksi on niin vaikeaa olla tyytyväinen siihen mitä on? Mikä on se "ultimate goal" mitä kohden on uurastettava?

Jokainen asettaa tällaisen tavoitteen oman elämän kohdalla. Usein vain on niin, ettei sitä oikeastaan tiedä mitä haluaa, on vain yleisesti tyytymätön. Oma elämä vaikuttaa levottomalta ja vähempiarvoiselta kuin monen muun. Asiat eivät koskaan ole tarpeeksi hyvin.

Ei kuitenkaan pitäisi verrata omaa taivaltaan muiden elämään. Kovin harvoin me tiedämme, mitä kaiken ulkoisesti näkyvän taakse kätkeytyy. Ei ole olemassa yksiselitteisiä objektiivisia kriteerejä hyvälle elämälle.Niin kauan kuin tavoitteet annettaan tai otetaan oman elämän ulkopuolelta, jonkin kolmannen asettamana, ei varmasti saavuteta tyytyväisyyden tilaa.

Pitäisi oppia tuntemaan itsensä. Se ei ole sama asia, kuin mitä muut sinusta sanovat ja sinulta odottavat. Sen jälkeen voi oppia huomaamaan, että ei hyvän elämän kriteerit välttämättä ole kovin vaikeita saavuttaa, kun niiden lähtökohta on oman itsensä hyvinvointi. Elämän tasapaino koostuu pienistä asioista, kannattaa asetella ne palaset ensin kohdalleen ja sen jälkeen rakentaa sille perustalle omalta itseltään näyttävä kokonaisuus. Nähdäkseni silloin kysymys "miksei minusta tullut mitään?" menettää merkitystään ja voi hetkittäisinä onnen hetkinä päätyä siihen tulokseen, että sitä onkin omana itsenä juuri kaikki se miksi on tarkoitettukin ;-)

Rokotuksia vai ei?

Rokotuskeskustelu ei ota laantuakseen. Kirjoituksia puolesta ja vastaan julkaistaan vähän väliä. Täällä Pohjanmaalla tekstit ovat erityisesti ruotsinkielisten puolella vahvasti kantaaottavia.

Vähemmästäkin hämmentyy. Erityisesti, jos itsellä on lapsia. En tiedä puhuvatko keskustelijat ainakin osittain tahallisesti toistensa ohi. Puolestapuhujat muistuttavat siitä, kuinka monta sairautta on saatu rokotusten avulla hallintaan ja miten piikittäminen on parantanut elintasoa. Vastustajat taas nostavat esiin sen, kuinka tavalliset lastentaudit on hyvä sairastaa ja minkälaisia myrkkyjä itse rokotteet sisältävät.

Sikainflunessaepidemia jyllätessä maailmalla oli kauhukuva se, että tauti iskee myös jossain vaiheessa Suomeen. Tämä lienee ollut todennäköistä, koska Suomi ei elä erityksessä muusta maailmasta. Tällöin uutisissa näytettiin kuvia siitä, miten kansa jonotti ulkona kylmyydessä saadakseen tuon pelastavan piikin itselleen. Tähänhän myös viranomaiset kehottivat kansalaisten tekevän.

Suomalaiset ovat jollain tavoin kovin auktoriteettiuskoista kansaa. Jos käsky tulee ylhäältä, sitä myös useimmiten noudatetaan. Ehkä tämä johtuu historiasta, ehkä kansanluonteesta. En tiedä onko asia itsessään hyvä tai paha, mutta ainakin sen pitäisi asettaa viranomaisten toiminnalle korkea moraalinen taso.

Itse olen tutustunut terveydenhoitoon ja lääkärikuntaan tasolla, jota en kenellekään toivo. Kahden lapsen menettämisen jälkeen, voin sanoa, että tavallisista ihmisistä tämäkin alan ammattilaiset koostuvat. Sieltä löytyy sekä hyviä että huonoja tapauksia, tutkintotodistuksella tai ilman. Lisäksi ystäväni lapsi on menehtynyt Calmette-rokotuksen jälkiseurauksena.

Ehkä tämän inhimillisyydeen peruselementin tunnistaminen ja lääketieteen rajallisuuden konkretisoituminen, on saanut aikaiseksi sen, että mitään ylhäältä annettua ei tule otettua enää itsestään selvyytenä. Koska vastuu päätöksistä, loppujen lopuksi on kuitenkin omissa käsissä.

Ihmettelin jo silloin miksi tätä asiaa ei tuoda julki? Aikuinen voi päättää omista asioistaan, koska omaa elämää koskevien päätösten kanssa joutuu loppujen lopuksi vain itse elämään. Mutta se, että päättää asioita lapsensa puolesta, on jo vähän monimutkaisempi asia. Jotta tällaisen päätöksen pystyy tekemään, tulisi päätöksenteon perustaksi antaa kaikki faktat. Kyse on asioista, jotka voivat peruuttamattomasti muuttaa toisen ihmisen elämän. Asetelma viranomainen - alamainen, ei tulisi olla ainoa lähtökohta tällaisille päätöksille.

Tämä on mielestäni jäänyt virallisten asiantuntijoiden osalta vähemmälle huomiolle. Heidän tulee perustaa tekemänsä suositukset puolueettomaan tietoon ja ennen kaikkea jakaa tämä informaatio, joka on päätöksen perusteena niiden kanssa, jotka lopullisen päätöksen tekevät. Nyt tuntuu, että edelleen vanha sanelupolitiikka pitää pintansa. Kuitenkin nyt julkitulleiden tietojen valossa näyttää siltä, että kaikkea ei kerrottu. Ainakin se jäi vähemmälle huomiolle, että kyse oli rokotuksesta, jota ei oltu kunnolla testattu.

En usko, että suurin osa ihmisistä vastustaa itse rokottamista. Tietyt rokotteet ovat olleet pitkään käytössä ja niistä on olemassa tutkimustietoa. Mutta jo vuonna 2002, kun esimerkiksi Calmette-rokotus vaihdettiin toiseen, ihmetteli sairaanhoitaja synnytysosastolla sitä onkohan uusi rokote turvallinen. Kuulin keskustelun, koska olin samassa huoneessa juuri syntyneen nyt neiti ysiveen kanssa. Itse en ennen tuota hetkeä koskaan ollut ajatellutkaan, etteikö virallisen rokotusohjelman mukaiset rokotteet olisi sitä. Nyt asia on toisin.

Vierastan ajatusta, että asioissa ei tuoda julki kaikkia relevantteja seikkoja, jotta voisi tehdä perustellun päätöksen oman lapsensa elämässä. On ihmisten aliarvioimista, jos ei luoteta siihen, että faktojen perusteella kukin tekee itselleen juuri oikean päätöksen. Päätöksen seurauksistahan kukaan ei osaa varmuudella sanoa mitään. Mutta näinhän se elämässä on, voi vain navigoida niiden faktojen mukaan, jotka tietää, se mihin tehdyt valinnat johtavat, voi olla täysi yllätys.

Äitiä ja tyttäriä

Esikoinen täytti tänään kolmetoista vuotta. Marraskuunlapsen syntyessä lunta oli maassa niin paljon, että vanhan punaisen Mazdamme joutui ihan oikeasti kaivamaan lumen alta aamulla kun sairaalaan lähdimme. Nyt ulkona näyttää hieman erilaiselta. Viikonloppuna vielä herra viisvee keräsi kukkakimpun ulkoa. Toki se oli pieni ja vaatimaton, mutta aitoja tienvarsikukkia puketissa kuitenkin oli.

Neitiltä on kovasti kyselty lahjatoiveita, sekä minä että sukulaiset. Kovin hankalaa tuntuu olevan esiteinillä, kun miettii mitä voisi pyytää, kun tietää, että budjetti on rajattu. Se järjestelmäkamera ja pelikonsoli, kun ei kuulu realistisiin mahdollisuuksiin tässä vaiheessa.

Itse kävin ostamassa neitille talvikengät. Vakaasti uskon, että ilmat tästä vielä kylmenevät ja neiti voisi kulkea muissakin kuin iänikuisissa tennareissa. Saapikkaat ovat korkeavartiset, nahkaa ja niissä on lämmin vuori. Kuullostaa järkevältä, eikö totta? Itse sain aina lapsena käytännöllisiä lahjoja. Siis sellaisia, jotka olivat aikuisten mielestä hyväksi minulle. Itse en aina ollut asiasta samaa mieltä.

Jonkinlainen kapinahenki on tuntunut jäävän näistä ajoista elämään. Annoin neitille nimittäin valkoiset kengät. Kaikkien vanhempien ja aikaisempien sukupolvien kauhuksi! Totta kai tiedän, että mikä tahansa muu väri olisi ollut käytännöllisempi ja järkevästi perusteltavissa. Mutta, kun nuo saappaat miellyttivät omaa silmää kaikista eniten. Jossain korvan takana kuului pieni kuiskaus "et muuten itse olisi koskaan saanut noita kenkiä" ja toisessa korvassa äitini viisaat sanat "ei ole mitään järkeä ostaa valkoisia kenkiä"...

Tällä kertaa vähempi järki voitti. On se kummallista kun tässä iässä vielä joutuu miettimään tällaisia asioita - kapinointia kotona saatuja malleja kohtaan. Ehkä tämä hetkittäinen heittäytyminen saa tulta allensa niistä yhä lisääntyvistä kommenteista, että sitä päivä päivältä muistuttaa omaa rakasta äitiään. Eroa on sitten tehtävä, ainakin omassa pienessä elämässään :-)

En tiedä miten tyttäreni käy, kun hän aikuistuu. Jo nyt hän on todennut kauhuksensa muistuttavan äitiään, jos hänellä on silmälasit päässä. On muuten siis pienestä kiinni. Kai se kuuluu ikään, että halutaan kasvaa pois mallista, joka annetaan omassa kotona, jotta voidaan löytää oma itsensä. Mutta c'mon kai tämä asia nyt tässä iässä pitäisi olla hyväksytty ja selvä?

Joulunavajaisista ja lasten oikeuksista

Tänään on täällä päin maailmaa joulunavajaiset. Kaupalliset sellaiset. Torilla on ohjelmaa ja kaupat pitävät ovensa auki, jotta jokainen kynnelle kykynevä voi ostaa tarpeellista tavaraa.

Itse olen jouluihminen. Nautin hämyisestä tunnelmasta ja kynttilöiden loisteesta. Pidän siitä, että saan antaa lahjoja läheisille, jos ja kun löydän sellaisia mistä tiedän heidän ilahtuvan. Turha on turhaa ja markkinamiesten tarpeita luovat mainoskikat tulisi pystyä analysoimaan analyyttysesti. Eihän tuo aina onnistu. Ei ainakaan kun on tenavia jaloissa juoksemassa ja jos eivät itse huomaa jotain tarvitsevansa, niin kaverit ainakin kertovat mitä ilman ei voi elää.

On jokseenkin haastavaa koettaa kasvattaa lapsiaan poispäin kuluttamisesta, kun tavaran paljous ympäröi joka puolelta. Jos perheiden yhteinen aika sunnuntaisin on aina shoppailua, niin joko on ihmisiltä mielikuvitus kadonnut ja/tai sitten markkinahörhöt ovat hyvin aivopesseet vanhemmilta kuvan aidosta vanhemmuuden tarkoituksesta.

Onko Suomessa sitten lapsien asiat hyvin? Kaikki kai sen tietävät, ettei näin ole. Lapsien ongelmat ilmenevät eri tavoin erilaisissa perheissä. Pienituloisen yksinhuoltajan jälkikasvun ulospäin ilmenevät epäkohdat eroavat keski- ja hyvätuloisten vesojen probleemoista.

On hätkähdyttävää, että hyvin suuri osa ihmisistä hyväksyy yhä edelleen ruumiillisen kurittamisen lasten kohdalla. Jos aikuiseen tällä tavoin koskee, on kyseessä rikos, mutta usean ihmisen ajatusmaailmassa sama ei päde lasten kohdalla.

Itse muistan todistaneeni sivusta kerran vanhempi-lapsi -kahvilassa, kun yksi äiti läimäytti noin vuoden vanhaa lastaan kasvoihin, ipanan tarratessa kiinni tämän silmälaseihin. Menin täysin hämilleni, mutta tuon aikaisella elämänkokemuksella, en valitettavasti puuttunut asiaa. Ehkä olisi pitänyt. Erityisesti, kun sama henkilö vuosia myöhemmin toimi seurakunnan kerhossa yhden lapseni lastenohjaajan sijaisena. Aidosti kauhistui nähdessäni hänet lapsityössä, vaikkakin vain tuuraajana.

Asia mistä myös paljon puhutaan on lasten yksinäisyys. Ei ihmistaimia ole tarkoitettu kasvamaan ja olemaan yksin. Saadakseen hyvän ja terveen pohjan elämään, tarvitaan terveitä sosiaalisia kontakteja ja ennen kaikkea aikuisten läsnäoloa. Vanhempien yksi tehtävistä on esimerkeillään näyttää hyvää vastuullisuutta aikuisuutta.

Vanhempana olemisessa on tärkeää ottaa vastuu myös niistä ikävistä asioista. Ihmettelin, kuin luin yhdestä aikakauslehdestä, kuinka eräs äiti kertoi, että hän keskusteli kaikista päätöksistä kahdeksanvuotiaan kanssa. Mitään ei tehty ilman lapsen mielipiteen huomioimista. En tiedä, ehkä se onnistuu yhden lapsen perheissä. Mutta kun on olemassa enemmän tenavia ympärillä, ei tällaisessa demokratiassa olisi mitään järkeä. Jotkut asiat kuuluvat aikuisten päätettäviksi. Se kuuluu siihen vastuuseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö lapsia pitäisi kuunnella. Totta kai pitää, mutta päätöksentekovastuu on aikuisilla. Se luo turvallisuutta lapsen maailmassa.

Yksi asia mikä on viime vuosina nostanut päätään, on aineettomien joululahjojen antaminen. Niissä on ihan ideaa. Koska kovin vähän asioita, joita ihmiset nykyään enää tarvitsevat. Sanotaan tuottavuudesta ja kuluttamisesta mitä tahansa poliitikkojen puheissa. Tätä immaterialisuutta voi soveltaa myös vanhemmuuteen. Kun valittavana on uusi tavara - tai aikaa lapsen kanssa, voi valita hetket lapset kanssa. Veikkaisin, että niissä on tulevaisuudessa hyvä tuottoprosentti.

Hitaampaa elämää ja porkkanapilatesta

FB-sivustoni bannerina pyörii tasaisesti Voi Hyvin-lehden mainos, jossa kehotetaan hitaampaan elämään. Ajankohtaisessa kakkosessa tuli pari viikkoa sitten insertti muodikaasta downshiftaamisesta ja täällä Pohjanmaalla Kristiinankaupunki on virallisesti valittu Cittaslow-kaupungiksi. Nyt ei ole enää trendikästä elää kiireessä. Lienee kai turha ajatella, että viime vuosituhannen juppielämäntapa enää tulisi takaisin virallisesti ihannoitavaksi. Brett Easton Ellisin Amerikan Psykon aika on mennyttä.

En tiedä miksi ihmisten elämän sisältö ja tapa elää ylipäätään tulisi antaa jonkin kolmannen taholta. Maksettu hiljaisuus ja tuotteistettu mielenrauha ei aina välttämättä johda tuloksiin. Ulkopuolinen valmennus voi antaa paljon, mutta miten valita kaikesta mitä on tarjolla?

Elämää voi hidastaa ihan omilla ehdoillaan. Toki ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia, mutta suht suuri osa asioita on itse valittuja. Ennenkaikkea mihin voi vaikuttaa on se, miten asioihin suhtautuu. Jo pelkästään se, että ajattelee kussakin hetkessä, että kyse on useimmiten tilanteesta, jonka on itse valinnut, avaa uusia näkökulmia kiireeseen ja stressiin. Toki valinta on voinut tapahtua enemmän tai vähemmän tietoisesti, mutta on se kuitenkin jossain vaiheessa tehty.

Selvennyksenä todettakoon, etten väitä että kukaan on valinnut esimerkiksi sairautta tai läheisen kuolemaa. Siihen ei minunkaan ymmärtämykseni riitä. Näissä tilanteissa on pakko ja tarve käydä lävitse oma surutyö juuri niin kuin itsestä tuntuu. Kun on voimia, voi käydä miettimään miten tapahtuman saisi jollain lailla siedettäväksi ja osaksi elämäänsä. Itse tapahtumaa ei välttämättä voi hyväksyä, mutta sen eteen voi koettaa tehdä töitä, että hyväksyy sen osaksi omaa elämäänsä. Lause: "Tämä on minun elämäni", saattaa jo auttaa eteenpäin. Näkemys siitä, että olosuhteet ovat mitä ne ovat ja omaan suhtautumistaan voi koettaa muuttaa, on jo askel oikeaan suuntaan.

Kuinka moni löytää hiljaisuuden ja hitaan elämän oppaiden avulla? En tiedä. Ehkä on niin, että useimmiten tarvitaan jokin tapahtuma, joka laittaa itse muutoksen liikeelle. Toivottavaa tietenkin olisi, että väylä mielenrauhaan ja enemmän hetkessä elämiseen, ei tarvitsisi jotain tragediaa taaksensa.

Minulle lähtökohtana on ollut jo pitkään rauhallisuuden löytäminen arjen melun keskellä. Siihen auttaa hetki luonnossa tai vaikka lasten leikkien ja harrastusten keskittynyt seuraaminen. Olen myös esimerkiksi käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti joogassa. Jo pelkästään se, että on saanut keskittyä omaan itseensä paikassa, jossa ei soi musiikki, ei kuulu muiden ihmisten treenausäänet, eikä kukaan huuda "korkeammalle", "nopeammin", "jaksaa, jaksaa" ja kaiken lähtökohtana on oman kehon kuunteleminen, on ollut vapauttavaa. Harjoitukseen kuuluu aina loppurentoutus. Siinä kohdassa olen kuullut yhden henkilön sanoneen "lepään vasta haudassa" ja jättäneen loppurentoutuksen pois. Niinpä. Pakottamalla ei mitään tapahdu.

Pilatestakin olen joskus ajatellut kokeilevani. Tämä vaan ei ole vielä onnistunut. Aikapula, täälläkin ;-) Nyt uusimmassa Hippos-lehdessä oli artikkeli hevosten venytyksestä ja pilateksesta. Ehkä eläimetkin alkavat olla stressaantuneita, koska ihmiset ovat sitä. Jutun ajatus oli, että poni saatiin venyttelemään jumissa olevia lihaksia asettamalla porkkanoita eri kohtiin hevosen kehoa.

Voin suositella. Siis hevosille. En tiedä ihmisistä - ehkä jokin makupalahoukutin voisi heilläkin toimia. Metodi on tehokas. Olen kokeillut sitä aikoinani oman suuren suuren heponi kanssa. Ruuna taivutti itsensä uskomattomiin asentoihin itsensä saadakseen palan porkkanaa. En vain ymmärtänyt silloin tuotteistaa ideaa ;-)

Suvaitsevaisuutta ja kidutusta

Tänään vietetään suvaitsevuuden päivää. Tarkoituksena on nostaa esiin ja kunniottaa ihmisten moninaisuutta, vapautta ja tasa-arvoa sekä kannustaa eri ihmisten väliseen yhteistyöhön, arvostukseen ja vuorovaikutukseen.

Tämän päivän Hesarin pääkirjoituksessa puhutaan sopivasti Yhdysvaltojen tulevista ensi vuoden presidentinvaaleista. Kirjoituksen mukaan kidutus on jälleen noussut tv-väittelyiden aiheeksi. Obamahan on kieltänyt kidutuksen käytön terrorismista epäiltyjen kuulusteluissa, hänen edeltäjänsä Bushin ne salliessa - enemmän tai vähemmän tietoisesti.

Nyt kidutuspuheet ovat taas nousseet teemaksi, koska republikaaniehdokkaat eivät pidä sitä kaikilta osin tuomittavana. On ihmeellistä, että Yhdysvaltojen kokoisessa maassa, esiin noustaan tällaisilla puheilla. Vai onko se niin, että jotta mielenkiinto saadaan herämään, on myös sanavalintojen ja mielipiteiden oltava äärimmäisiä? Pelottavaa tietysti on, että jos suuri osa kansasta on asiasta samaa mieltä.

Saman sarjan puheet jatkuvat sillä, että Yhdysvallat ei ole samanlainen valtio kuin muut maailman maat. Ei varmaan olekaan. Mikä maa nyt olisi samanlainen kuin joku toinen? Mutta perustelu siitä, että näin on, koska Yhdysvallat on vapaan maailman johtaja ja jonka arvot ovat vahvemmat kuin muilla, saattaa herättää jonkilaisia ristiriitoja näin täältä päin maailmaa katsottuna.

On selvää, että ihmiset ovat ja tulevat aina olemaan monesta asiasta eri mieltä. Näin se pitääkin olla, koska vain siten asioita voidaan kehittää järkevän dialogin kautta. Nähdäkseni on kuitenkin eri asia olla itse asioista eri kannalla kun asettaa itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Mitkä ovat nämä vahvat arvot, joista Yhdysvaltojen kohdalla puhutaan? Kuka ne asettaa maassa jonka asukasluku ylittää 300 miljonaa?

Logiikka siitä, että koska arvot ovat vahvat ovat ne myös oikeat, sisältää päättelyketjuna kiitettävän määrän aukkoja. Lienee paljon valtioita ja ihmisiä, joiden arvot ovat hyvinkin vahvoja, mutta pelkästään se ei tee niistä yleismaailmallisesti eikä edes yksittäisten ihmisten osalta oikeita saati sellaisia, että muiden pitäisi ne mukisematta hyväksyä.

Eikö suvaisevaisuuden yksi ydinajatus kuitenkin ole se, että koetetaan ainakin ymmärtää toisten ihmisten näkemyksiä. Ei niitä tarvitse itse allekirjoittaa eikä edes hyväksyä. Niin kauan kuin on kyse aikuisista oman ajattelukyvyn omaavista ihmisistä, jotka eivät toiminnallaan loukkaa ketään toista ja noudattavat lakeja, on kai jokaisella oikeus omiin mielipiteisiin ja omaan elämään.

Sen edellyttäminen että muutkin omaksuisivat oman näkemyksen, on sitten toisen ihmisen ydinihmisarvon vastaista. Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa tässä elämässä, kunhan on aina valmis myös itse ottamaan vastuun teoistaan. Vapautta ei voi saada ilman siihen liittyvää vastuuta. Klisee tai ei, näin se on. Jotta voi oikeutetusti pitäytyä omissa arvoissaan edellyttää se saman vapauden antamista muille ihmisille. Jos näin ei tee, on asettunut toisen yläpuolelle. Niin, ja millä perusteella sen ylipäätään voi tehdä?

Oikeudenkäynnin julkisuudesta

Norjassa käsiteltiin alkuviikosta uudelleen Breivikin pitämistä vangittuna. Tapauksen teki erikoiseksi se, että epäilty itse oli oikeudessa ensimmäistä kertaa paikalla. Aikaisemmissa vangitsemisoikeudenkäynneissä asianajaja on käyttänyt hänen puolestaan puhevaltaa.

Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu, että henkilön vangitsemisasia otetaan uudelleen käsiteltäväksi oikeudessa, mikäli epäilty niin vaatii. Suomessa tällainen ns. "kurkistaminen" on mahdollista pitää kahden viikon välein. Tämä on takuu siitä, ettei ketään pidetä ennen varsinaista pääasian oikeudenkäyntiä vangittuna ilman syytä. En tunne Norjan rikoslakia, mutta epäilemättä sielläkin perusperiaate on sama, vaikkakin määräajat voivat asiassa olla erilaisia.

Monelle voi nousta mieleen ajatus, että eihän kyseisessä tapauksessa ole syytä erillisille vangitsemisoikeudenkäynneille, koska asia on selvä. Jotta taataan yhteiskunnan toimivuus ja oikeusjärjestelmän luotettavuus, on säädettyjä prosessilakeja ja periaatteita kuitenkin ehdottomasti noudatettava. Lopullinen rikosoikeudellinen vastuu ja sen laajuus tutkitaan vasta itse pääasian prosessissa. Ketään ei saa tuomita ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tämä on seikka, josta ei sivistysvaltioissa tulisi tinkiä, vaikka teot olisivat kuinka kamalia tahansa.

Eri asia on sitten julkisuus. Siinä on hyvä erottaa toisistaan oikeudenkäynnin julkisuus ja medianäkyvyys. Ne ovat kaksi eri asiaa.

Oikeudenkäynnit ovat pääsääntöisesti julkisia. Ainoastaan poikkeustapauksissa yleensä uhria ja/tai tämän läheisiä suojatakseen käsittely voidaan pitää suljetuin ovin. Julkisuudella taataan oikeusprosessien läpinäkyvyys. Sillä kuka oikeasti haluaisi tuomioistuinlaitoksen, jonka käsittelyä ei voisi kuka tahansa valvoa. Mutta miten menetellä oikeudenkäynnissä, jossa epäilty tuntuu tarvitsevan ja haluavansa julkisuutta. Näin näyttää olevan Norjassa. Yleensähän asia on päinvastoin - syytetty peittää kasvonsa median läsnäollessa.

Norjassa tuomari kielsi kaiken kuvamateriaalin lähettämisen itse käsittelystä. Itse oikeudenkäynti oli edelleen avoin, mutta suora mediajulkisuus suljettiin ovien ulkopuolelle. On vaikea nähdä kenen etua jokaisen lauseen ja kaikkien kasvonilmeiden tallentaminen ylipäätänsä palvelisi tapauksessa. Tuskinpa ainakaan niiden, joita tehty teko on peruuttamattomasti satuttanut ja joiden elämän se on lopullisesti muuttanut. Ei paha katoa, jos sitä ei katso, mutta se ei liene sama asia kuin asian julkinen riepottelu.

Tuomioistuin myös keskeytti epäillyn puheet, kun ne ajautuivat tietoisesti esitettyjen kysymysten ulkopuolle. Selvää on, että oikeudessa syytetyllä on halutessaan puheoikeus. Se kuuluu oikeusvaltion periaatteisiin ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin. Näin varmasti myös Norjassa. Mutta tämä tapahtuu vasta itse pääasian oikeudenkäynnissä, sen jälkeen kun varsinainen syyte asiassa on nostettu. Tämä tapahtunee kevättalvella. Toivottavasti silloin myös osataan erottaa toisitaan itse oikeudenkäynnin julkisuus ja medianäkyvyys.

Oli teko miten käsittämätön vain ja yleinen mielipide kuinka vahva tahansa, se ei saa aiheuttaa sitä, että prosessioikeuden ja rikosoikeuden perusopeista poiketaan. Yhteiskunta on rakennettu tiettyjen perusoikeuksien varaan, joita tulee kunnioittaa. Ne takaavat yhteiskunnan toimivuuden ja viranomaisten toiminna luotettavuuden. Nämä asiat kun ovat kaikkien etu. Oli mediasirkus asiassa minkälainen tahansa.

Laillinen u-käännös

Tulipahan taas autoiltua viikon aikana ympäri eteläisintä Suomea ja pitkästä aikaa myös Helsingin seudulla. Tytöillä oli telinevoimistelukisat sekä Helsigissä että Kauniaisissa. Auton kanssa liikkuminen pitäisi nykyään olla niin paljon helpompaa kun ennen, jolloin tarvittiin kartanlukija ja hyvät hermot kanssakulkijoilta, kun sähellettiin menemään vierailla paikkakunnilla. Nyt navigaattori hoitaa hommat tai ainakin sen pitäisi.

Lähtökohtaisesti esimerkiksi Helsingissä autoilu on periaatteessa ihan helppoa. Liikennettä ei ole mitenkään järjettömästi ja kuskit ovat suht kohteliaita ja antavat tilaa, jos on eksynyt väärälle kaistalle. Tämä tuntuu pätevän suht monessa suuressa kaupungissa esimerkiksi Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Italiassa meno oli ehkä "vähän" villimpää, mutta loppujen lopuksi suhtautuminen liikenteeseen oli sielläkin suht rentoa, muutamia tuittupäitä lukuunottamatta.

Tosin kuin esimerkiksi Vaasassa. Täällä ajatus monella autoilijalla tuntuu olevan se, ettei missään tilanteessa jousteta omista oikeuksistaan. Jos joku liikkuu vähempiarvoisella kulkuvälineella kuin mikä on itsellä alla tai jos jopa uskaltautuu jalankulkijaksi, ensisijainen päämäärä on, ettei kenekään anneta mennä edelle eikä ketään päästetä ylittämään tietä edes suojatien kohdalla. Kyse on aidosta Survival Gamesta...

Mutta mikä tuntui huvittavan matkaseuralaisiani tänä viikonloppuna oli se, että minä juttelen navigaattorille. Keskustelun taso on suht ykspuolinen ja tietynlainen hauskuus asiassa kieltämättä on. Esimerkiksi kehoitus "aja liikenneympyrään ja ota toinen oikealle". Niin, miten sinne liikenneympyrään voi olla ajamatta ja c´mon kuinka monesta ympyrästä pääsee poistumaan vasemalle?

Portugalissa ollessamme keskustelimme mieheni kanssa suht kiivaasti siitä, pitääkö navigaattoriin vain luottaa vai voisiko kenties perinteistä karttasuunnistusta myös käyttää. Minä kannatan periteistä metodia ja mieheni uutta teknologiaa. Annoin periksi ja päätin olla sanomatta mitään, kun vekottimeen ohjelmoitiin lasten huvipuiston osoite.

Teknologian ihme neuvoi meidät pitkin kärrypolkua rinnettä ylös keskelle ei-mitään ja ilmoitti "saavut määränpäähäsi oikealle". Ok. Siinä oli kirjaimellisesti muutama vuohi ja ränsistynyt asuinrakennus. Ehkä etelä-eurooppalaisilla on erilainen käsitys lasten haukanpidosta, mutta meitä se ei jostain syystä miellyttänyt. Erityisen mukavaa oli kuunnella omituista muminaa kuskin paikalta, kun rinnettä piti tulla jonkin matkaa peruuttamalla alas... Itse huvipuisto oli kaksikymmentä kilometriä merelle päin.

Toinen mielenkiintoisuus oli, kun väärinajoissa vekotin ilmoitti, "tee laillinen u-käännös". Tätä tapahtui suht useasti kun ajatuksenamme oli tutustua ns. aitoon Portugaliin ja emme ajaneet pääteitä pitkin. Kääntyminen Iberian niemimaan ihmeessä oli kuitenkin eksyessämme hieman haastavaa, kun edessä ja ympärillä oli vähän väliä lampaita. Tämän jälkeen takapenkiltä alkoi kuulumaan kommentteja "tee laillinen u-käännös JA varo lampaita!" Muutaman ei-laillisen u-käännöksen jälkeen, päädyimme takaisin ajelemaan moottoriteitä.

Nyt viikonloppuna hilpeyttä neideissä tuntui herättävän se, kun en ollut kapistuksen kanssa samaa mieltä. Ja tätä sattui suht useasti, koska olen kuitenkin Helsingissäkin useamman vuoden ajanut, joten omasta mielestä ei minua nyt ihan mitä tahansa reittiä voi neuvoa :-) Kommentti "laskee uudelleen" sain enemmän kuin kerran vastauksen, "laita vauhtia siihen hommaan, jotta susta on jotain hyötyä. Kumpaa kaistaa Länsiväylälle?"

Joka tapauksessa oikeat kohteet löydettiin. Helsingissä kisat olivat Gloria-hallissa. Ja minähän omasta mielestä tiesin missä se on. Olenhan asunut ja työskennellyt samalla alueella. Jostain syystä eksyimme neiti ysiveen kanssa entiseen Gloria elokuvateatteriin. Siellä oli käynnissä jonkilainen raskaan musiikiin tapahtuma ja koko sali oli täynnä pitkätukkaisia, mustapukuisia partamiehiä. Siis varsinaista äijä-meininkiä. Neiti ysivee käveli reippaasti saliin ja totesi, ettei täällä mitään voimistelutelineitä ole. Ystävällinen herrasmies neuvoi meidät seuraavasta rapusta sisään. Kysymällä selvisi, mutta toisaalta tällä kertaa kyse ei ollut navigaattorin virheestä. Se myönnettököön ;-)

Lentopisteitä ja hyväntekeväisyyttä

Joskus kuulee sanottavan, että Suomessa ei tarvitsisi järjestää hyväntekeväisyys ja rahankeruukampanjoita. Meillä kun kaikki on niin hyvin ja vastuu heikoimmista on valtiolla. Tällaiset seikat kuuluvat Yhdysvaltoihin, jossa rikkaat lahjoittavat omaisuuttaan ostaakseen itselleen hyvän omatunnon.

Me täällä maksamme veroja, jotta kaikista ihmisistä ja palveluista huolehditaan. Säestyksenä näille argumenteille on useasti vielä se, ettei voi tietää meneekö apu perille vai jääkö se kerääjien taskuun. Totta on, että tästä viimeisestä on olemassa ikäviä esimerkkejä. Mutta sen ei pitäisi tehdä kaikkien toimintaa epäilyksenalaiseksi. Nimittäin, jos tätä logiikkaa soveltaa, ei mieleen tule yhtään alaa, joka olisi epäkäytösten osalta putipuhdas.

Viime syksynä viettäessäni hyvän aikaan Helsingin Lastenklinikalla konkretisoitui suomalaisten auttamishalu myös minulle. Teimme klinikalle yhteensä kolme käyntiä ja niistä kaksi ensimmäistä kustantui verorahoista. Hengenvaarallisen akuutissa tilanteessa lääkintälentokone tuli hakemaan pientä potilasta Vaasasta. Molemmilla kerroilla ambulanssikuljetus oli järjestetty suoraan lentokentältä Lastenklinikalle. En edes osaa arvata kuinka paljon tämä kokonaisuudessaan kustanti. Mutta se pelasti kuopuksemme hengen. Joten valittamatta maksan veroja, jos ja kun niitä tällaiseenkin toimintaan käytetään.

Kolmannella kerralla tilanne oli jo vakaa, eikä leikkaus enää ollut akuutti, ainoastaan kiireellinen. Siitä on nyt tasan yksi vuosi. Silloin mietin, että miten ihmeessä lähdemme pienen reilusti alle kolme kiloisen infektioriskin omaavan neitin kanssa marraskuun ilmoilla ajelemaan Helsinkiin. Silloin ei ollut tällaisia "kesäkelejä" kuin nyt. Samalla tulisi miettiä hoito kolmelle kotiin jäävälle lapselle. Minulle ei tullut edes mieleen, että Lastenklinikoiden Kummit voisivat tilanteessa auttaa. Mielikuva kummeista oli minulla lähinnä se, että Teemu Selänne ja muut kirkkaat urheilu- ja viihdemaailman tähdet vierailevat piristämässä lapsia osastoilla. Se, että apu ulottuisi myös meidän perheen tilanteeseen, oli yllätys.

Kun kummeilta soitettiin ja tarjottiin ilmaisia lentoja edestakaisin, en aluksi saanut sanaa suustani. Ei kai tällainen ole mahdollista ilman mitään taka-ajatuksia? Mutta niin se vain oli. Saimme kaikki kolme lentoliput käyttöömme ja pääsimme sujuvasti siirtymään viidensadan kilometrin matkan edestakaisin.

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että ihmiset epäitsekkäästi lahjoittavat lentopisteitään hyväntekeväisyyteen. Ja kaiken tämän kokeneena tunnen syvää kiitollisuutta niitä henkilöitä kohtaan, jotka tämän mahdollistivat ja edelleen mahdollistavat muiden kohdalla.

Toinen lahjoitusvaroin ylläpidetty ja rakennettu kohde johon pääsin tutustumaan oli Ronald MacDonald-talot Seurasaaressa. Lastenklinikalla on maan huippuosaajat, mutta tilat ovat surkeat. Kun ensimmäisen kerran astuin alimman kerroksen pääovesta sisään, en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Se rapistuneisuuden aste mitä ensisilmäyksellä kohtasi rakennuksessa oli järkyttävä. Kuinka maan huippulääkärit ja -kirurgit ovat joutuneet tällaisiin olosuhteisiin?

Potilashuoneet olivat suhteettoman pieniä. Niihin mahtui juuri ja juuri kaksi lastensänkyä. Meidän neiti oli sydänosaston pienin potilas, joten hänen huoneessaan oli jopa kolme sänkyä. Hoitajat sanoivat ystävällisesti, että voisimme nukkua patjalla lattialla sänkyjen välissä. Periaateessa kyllä, mutta käytänössä aika hankalasti toteutettavissa ja tuskinpa siinä nukuttua tulisi, pikkupotilaat kun tarvitsevat hoitoa ympäri vuorokauden.

Pääsimme onneksi Mäkkitaloon. Ne sijaitsevat kivenheiton päässä Lastenklinikasta ja yöpymismaksu on niissä varsin kohtuullinen ja tilat ovat avarat ja suuret. Lisäksi talossa tapasi kohtalotovereita ja sai sitä kautta jakaa kokemuksia. Nämä talot on rakennettu lahjoitusvaroin ja niitä ylläpidetään talkoovoimiin. Ollaanpa mitä mieltä yhtiöstä, joka on idean takana ja sen edustamasta muusta aatteesta, ovat nämä talot olleet ja tulevat olemaan henkireikä usealle eri perheelle, joissa on pieni potilas. Amerikkalaista tai ei, hyväntekeväisyydellä tehdään tässäkin maassa aidosti hyvää.

Synttäriajatuksia

Taas yksi syntymäpäivä meneillään. Miten mukavaa!

Kun ulos katsoo, on vaikea yhdistää tätä säätilaa siihen mikä muistuu mieleen, lapsuuden syntymäpäivistä. Silloin oli aina lunta ja lämpötila ihan jotain muuta kuin nykyään. En minä kuitenkaan valita. Tämäkin on ihan ok, kunhan ei sada vettä tai räntää ja saa rämpiä epämääräisessä sohjossa jouluun asti.

Kävin miettimään miten elämä heittelee. Lapsuudenystävistä Koivulahden perukoilta vain muutaman kanssa enää pitää yhteyttä. Suurimmasta osasta en edes tiedä mitä heille tänäänkuuluu. Silloin meitä oli ihan mukava porukka ja vietimme aikaa seikkaillen metsissä, pelaten eri ulkopelejä, rakentaen lumilinnoja ja vakoillen "epäillyttäviä" naapureita. Enemmän tai vähemmän kaikki tulivat sopuisasti toimeen keskenään. Välillä toki muodostui pieniä ryhmittymiä sukupuolen tai kielen perusteella, mutta vastakkainasettelut eivät kauaa kestäneet. Ja miksi olisivatkaan, kun kaikkein parhaimmat tempaukset sai aikaiseksi isolla jengillä.

Viime vuonna tähän aikaan olin Helsingissä Lastenklinikalla nuorimmaisen kanssa, joten silloin jäi juhlimiset väliin, vaikka vuosien puolesta olisi voinut kai pitää isommatkin bileet. Mutta tässä kohdin mietin aina, että eivät ne todelliset vuodet, vaan se minkä ikäiseksi itsensä tuntee. Tosin en tiedä montako vuotta minulle on kertynyt tällä tunnepuolella.

Yhdessä vaiheessa mieheni sanoi minulle, että olen kahdessa vuodessa vanhentunut kymmenen vuotta. Ihan vaan vinkki kaikille parisuhteessa eläville, kyseinen lausahdus ei välttämättä ole paras mahdollinen lausuttavaksi omalle puolisolle. Selitys oli, että se oli tarkoitettu positiiviseksi sanomaksi ja jatkoi höpöttämistä, jostain henkisestä kypsymisestä ja niin edelleen. Mitä enemmän hän selvitti asiaa sen enemmän solmuun se meni. Joten yksinkertaisesti, ei kannata ihan kaikkea ääneen sanoa ;-)

Tänäkin vuonna syntymäpäivät ovat rauhallisemmat. Mutta nyt niitä kuitenkin vietetään. Neiti kaksitoista vee on luvannut leipoa kakun. Herra viisvee on paketoinut jo useampia itsetekemiään lahjoja, kuten piirrustuksia, väritettyjä jugurttipurkkeja, toisiinsa teipattuja jäätelötikkuja ja eri materiaaleista askarreltuja mielenkiintoisia päähineitä. Neiti ysivee on vatsataudissa, joten hän ei omaksi harmikseen pääse osallistumaan näihin tapahtumiin. Koetan vakuutella, että minusta on kaikista paras lahja, kun hän vain lepää ja tulee kuntoon. Jostain syystä, ei tunnu vakuuttavan neitiä.

Tässä syntymäpäivässä on kuitenkin yksi erikoisuus. Olen nimittäin saanut mieheltäni lahjan. Ja vielä ihan ilman, että olen synttäreistä etukäteen muistuttanut. Hänen filosofiansa kun on, että mitään turhaa ei osteta, vaan ainoastaan tarpeeseen. No, tämä periaate tietysti meidän taloudessa käytännössä tarkoittaa taloustavaroita ja muuta mukavaa. Niitä en lahjaksi kelpuuta. Ja kyllä ihan vain tiedoksi, lahjasta voi kieltäytyä ;-)

Ei kuitenkaan tästä. Sain nimittäin punaisen Vespan. Aidon italialaisen menopelin. Olen sellaisesta haaveillut jo vaikka kuinka kauan, mutta käytännön ihmisenä jättänyt hankkimatta. Sillä kun ei paljon lapsia kuskailla eikä kauppakasseja siirrellä. Ei ainakaan niissä määrissä, joissa meidän kohdalla asiasta puhutaan.

Nyt minulla kuitenkin sellainen tallissa on, joten voin kuvitellusta vapauden tunteesta nauttien ajella pitkin kaupungin raitteja. Ja on kuulemma niin yksinkertainen menopeli, että minunkin pitäisi se hallita, vaikka kaksipyöräisiä en ole ennen itse ohjastanut, vaan ainoastaan istunut kyydissä. Eikä sitä ilmeisesti tarvitse edes katsastaa, joten ei muutakuin menoksi ja ajatuksen Fellinin Roomaan. Säätilakin kun on muuttumassa Italian suuntaan :-)

Kriiseistä, elämästä ja kirjoista

Pyhäinpäivä on vietetty ja arki jatkuu. Sain yllättävän paljon palautetta sekä pyhäinpäivän kirjoituksestani että kuolemanrangaistusta koskevasta tekstistä. Tämä yllätti positiivisesti. Kiitos niistä. Palaute on aina tervetullutta. Ilman sitä välillä tuntuu, että huutaisi tuuleen eikä kukaan kuule.

Aloittaessani kirjoittamista mietin välillä minkälaisista asioista ajatuksiaan voi "paperille" laittaa. Joskus tuntuu, että omat mietteet ja elämä liikkuu sellaisissa syvissä vesissä, että pelkää eksyvänsä. Mutta kuitenkin nämä tekstit tuntuvat myös löytävän lukijansa. En ehkä ole mietteitteni kanssa yksin. Miten ihanan eteenpäin kantava ajatus. Ja todettakoon, että koen elämän pääsääntöisesti rikkaana, antoisana ja valoisana, vaikka teksteistä ei tämä aina välittyisikään ;)

Katsoin eilen Inhimillisen tekijän. Siinä puhuttiin raiskauksesta sekä inhimillisenä tragediana että rikoksena. Ohjelmassa vieraana ollut Lotta, joka oli tullut raiskatuksi, antoi kasvot uhrille. Oli vavahduttavaa panna merkille miten samankaltaisia "peruskokemuksia" hänellä oli kohdatessaan muita ihmisiä erityisesti hoitohenkilökuntaa teon jälkeen, kun ihmisillä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Ihmettelen mistä kumpuaa tämä kyvyttömyys toisen ihmisen kohtaamiseen, jopa siinä määrin, että uhrista tai surijasta tulee se, joka lopuksi koettaa kannatella muita.

Mieleeni tuli lauseet, joita olen itse saanut kuulla. Erityisesti toisen lapseni kuoleman jälkeen, minulle sanottiin enemmän kuin kerran "Miten ihmeessä sä kestät. Mä en ainakaan selviäisi tosta!". Niinkö? Kuinka moni meistä tietää mistä sitä selviää ennen kuin tilanne tulee omalle kohdalle? Ja jos rehellisiä ollaan, niin mitä vaihtoehtoja ihmisellä kriisin kohdattuaan on? Se on kai joko koettaa elää hetki kerrallaan eteenpäin tai sitten luovuttaa. Kuinka monelle se oikeasti on todellinen vaihtoehto? Ennen kaikkea ihminen kriisin keskellä tarvitsee aikaa ja jonkun joka kulkee rinnalla. Siinä on pohja ylös nousemiselle ja vähitellen askelten eteenpäin ottamiselle.

Selvää on, että "selviäminen" on toisille pidempi prosessi kuin toisille. Minua myös häiritsee tuo sana "selvitä". Mitä se tarkoittaa? Onko se sitä, kun minulle tokaisi vanhempi sukulainen, "hienoa, olet edelleen oma vanha itsesi". Siis ilmeisesti samanlainen kuin ennen tapahtumia. Ihan varmasti en ole, mutta tälle henkilölle muutos johonkin suuntaan minussa olisi ilmeisesti ollut liian vaikea asia käsitellä. Mutta se on hänen ongelmansa, ei minun. Tämä on myös hyvä pitää mielessä. Erottaa oma itsensä ja tahtonsa muiden odotuksista ja haluista. Ne eivät ole aina synonyymeja.

Jokaisella on oma tapansa työstää asioita. On vain löydettävä omansa. Minä kirjoitan ja luen. Näin olen tehnyt aina, myös ennen surujani. Näkökulma teksteihin on vain ajan kuluessa muuttunut.

Olen kirjojen suurkuluttaja. Luen kaikenlaisia teoksia dekkareista elämän peruskysymyksiä käsitteleviin teoksiin. Välillä mietin näitä elämäntapa- ja itsehoito-oppaita. Niitä kun tuntuu ilmestyvän tasaiseen tahtiin ja erilaisen taustan omaavilta kirjoittajilta. Kun tämän pitää mielessä, voi niiden joukosta löytää kultajyviä.

Mutta kuten kaikessa muussakin elämässä, jos joku julistautuu absoluuttisen oikean tiedon omistajaksi, kannattaa olla varuillaan. En nimittäin ole vakuuttunut, että kukaan ihminen voi vilpittömästi julistaa tietävänsä oikean vastauksen kenekään muun ihmisen elämään. Niin pelottavalta kuin se tuntuukin, jokaisen on löydettävä tiensä itse ja en usko, että sitä on joku ulkopuolinen kirjojen kansiin sanoiksi onnistunut pukemaan.

Kaksikielisyydestä

Tällä viikolla julkaistiin Helsingin Sanomissa tutkimus, jonka mukaan yli kuusikymmentä prosenttia sihen vastanneista laittaisi lapsensa mielellään kaksikieliseen kouluun. En tiedä oliko tulos jollekin yllätys. Oletettavaa on, että jos mahdollisuus tarjotaan kielellisten valmiuksien kehittämiseen, tarttuu varmasti merkittävä osa ihmisistä siihen.

Oli kuuluvin yleinen keskustelun sävy ja esitetetyt mielipiteet kieliasiasta kuinka kärkeviä tahansa, ei suurimmalla osalla ihmisistä liene mitään sitä vastaan, että heidän jälkikasvunsa oppisi vähintään molemmat kansalliskielemme. Se onko kaksikielinen koulu vastaus asiaan, on sitten monisyisempi kysymys. Tämä riippuu siitä mikä kaksikielisen koulun asema ja tarkoitus on ja mitä nämä asiat käytännössä tarkoittavat saman alueen yksikielisille kouluille.

Suurimman osan suomenkielisten osalta tilanne on ymmärtääkseni selkeä. Se lienee jo nähty Vaasassa ja muualla käytössä olevassa kielikylpyopetuksessa. Kyse ei ole kaksikielisestä koulusta, mutta kiinnostus opetusta kohtaan on koko ajan ollut suurta ja kaikki halukkaat eivät ole edes opetukseen päässeet. Pietarsaaressa kielikylvetystä on myös annettu ruotsinkielisille suomeksi.

Ymmärrän myös sen ruotsinkielisten esittämän näkemyksen, että kaksikielinen koulu voisi heikentää heidän asemaansa. Tämä ei välttämättä heti aukene suomenkieliselle enemmistölle. Takana lienee kuitenkin ajatus siitä, että ne kaksikieliset perheet, jotka tähän asti ovat valinneet jälkikasvulleen ruotsinkielisen koulun valitsisivatkin kaksikielisen koulun. Tällä taas saattaa olla se seuraus, että kauaskantoisesti näistä kaksikielisistä perheistä, vähitellen osa siirtyy suomenkieliseksi.

Täytyy kuulua vähemmistöön, ymmärtääkseen täysin tämän pelon. Jos on joutunut ja joutuu perustelemaan olemassaoloaan omassa kotimaassaan jatkuvasti aggressiivisemmaksi käyvässä ympäristössä, on selvää, että näkökanta asioihin on perustellusti täysin toisesta vinkkelistä kuin enemmistöllä. Se, että tätä ei kunnioitettaisi, vaan väkisin vietäisiin läpi oma näkemys, on vastapuolen aliarvioimista ja itsensä ylentämistä ihmisenä toisen yläpuolelle. Seikka joka ei missään asiassa ole oikeutettua.

Kuitenkin on jokseenkin kummallista, ettei vanhemmille ja sitä kautta lapsille, anneta mahdollisuutta tutustua toiseen kotimaiseen kieleen mahdollisimman positiivisessa ja kannustavassa ympäristössä. Se, että tarjottaisiin erilaisia vaihtoehtoja, ei kai ole keneltäkään pois. Tiedän, että on myös ruotsinkielisiä perheitä, jotka olisivat enemmän kuin valmiita lisäämään lapsiensa mahdollisuutta opetella suomenkieltä.

On vaikea nähdä miten tämä kaksikielisten mahdollisuuksien lisääminen vähentäisi kunkin omaa kulttuurista perintöä. Tämä vastakkainasettelu, ei saa minulta minkäänlaista ymmärrystä ja jos se siirrettään lapsillemme, on maamme tulevaisuus asian suhteen lohduton.

Tosiasia on, että lapset ovat uusien kielten suhteen ennakkoluulottomia. Esimerkiksi ollessani eilen neiti ysiveen kanssa jumppakilpailussa tutustui hän katsomossa toiseen jumppatyttöön. Tämä neiti oli adoptoitu Venäjältä kaksikieliseen kotiin Vaasan lähistölle muutamia vuosia sitten. Hän puhui venäjää, ruotsia ja suomea. Odotellessamme neiti kaksitoistaveen kilpailun loppua, oli näiden pikkutyttöjen kesken käyty keskustelua sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kun menin hakemaan ysiveetä kotiinlähtöä varten, opiskeli hän innoissaan venäjänkielen aakkosia. Tuossa lyhyessä ajassa hän oli oppinut lukemattoman määrän erilaisia kirjaimia sekä sanoja itänaapurimme kielellä. Ennenkaikkea kummallakin neitillä oli erittäin hauskaa heidän verratessa latinalaisia aakkosia kyrillisiin. Miksi tätä innostusta uusiin kieliin ei vain yksinkertaisesti voida vaalia, sen sijaan, että asiasta tehdään jonkinlainen valtataistelu?

Ajatuksia pyhäinpäiväksi

Olin mukana radiossa pyhäinpäivän haastattelussa muutamia vuosia sitten. Pyyntö osallistua tuli kovin nopeasti enkä kovin ehtinyt asiaa miettimään, vaan vastasin myöntävästi kun tuttavani sen esitti. Enhän tulisi olemaan ainoa puhuja ja kuolemaa olin kyllä jo siihen mennessä miettinyt paljon.

Haastattelija kysyi minulta mitä kyseinen päivä minulle merkitsee. Jäin hetkeksi miettimään itsestäänselvää vastausta - kysehän on kuolleitten muistopäivästä. En minä tietenkään sitä kyseenalaistanut. Jäin pohtimaan sitä tarvitsinko erityisen päivän tähän tarkoitukseen.

Jos on menettänyt oman lapsensa, on asia mielessä joka päivä. Kuolemasta on tullut joka päiväinen seuralainen. Se kulkee rinnalla välillä äänekäämpänä ja välillä hiljaisena. Varmaa on, ettei se mihinkään katoa. Sen muistamiseksi ei erityistä päivää itsessään tarvita. Ei kai kukaan edes oleta, että äiti tai isä koskaan oman lapsensa unohtaisi.

Mutta on hyvä, että tämä pyhä kalenterissamme on. Lienee niin, ettei kovinkaan moni elämän- ja kuolemankysymyksiä, oman arkensa keskellä mieti. Ajatteluhan on usein sitä, että asia ei ole ajankohtainen. Ehkä sitten joskus vanhempana...

Kuoleman tullessa lähelle. Sen viedessä kaikkein arvokkaimman, lapsen jonka elämänliekki ei vielä joko ehtinyt edes kunnolla syttyä tai joka loisti kirkkaasti aivan liian lyhyen hetken, tulee elämän peruskysymykset aivan iholle. Sen jälkeen tietää kuinka hennolla langalla meidän kunkin tarina on kirjottu.

Asiat osaa arvottaa uudella tavalla ja murheille tulee aivan uusi mittakaava. Elämässä on kovin vähän sellaisia asioita, joita ei voisi ratkaista, mikäli ihmiset niin vain haluaisivat. Ainoastaan kuoleman kanssa ei voi neuvotella.

Toivoisin, että ihmiset edes yhtenä päivänä hetkeksi oivaltaisivat elämän päättyvän myös heidän kohdallaan. En sano tätä tuomitsevasti, vaan toivoisin tämän oivalluksen avaavan syvempiä ulottuvuuksia tähän ihmisen ainutkertaiseen elämään. Ehkä jopa näyttämään välähdykseen oikeasti merkityksellisistä asioista tällä taipaalella maan päällä.

Siksi minun on vaikea esimerkiksi hyväksyä sitä, että pyhäinpäivä kaupallistetaan pelkästään amerikkalaiseksi halloweenkrääsäksi. Markkinataloutta palvelia myyntipäiviä meillä on varmasti vuodessa tarpeeksi, joten on hyvä, että muutama päivä on saatu pidettyä aidosti pyhäpäivänä. Tämä ei tietenkään auta, jos ihminen itsessään ei pysähdy edes hetkeksi perimmäisten kysymysten äärelle.

Edellisenä pyhäinpäivänä todistin erään perheen kynttilän vientiä haudalle. Auto oli pysäytetty tyhjäkäynnille hautausmaan portin eteen. Etuovi avautui ja sieltä nousi ulos mies hautakynttilä valmiiksi sytytettynä. Hän juoksi haudalle, jolle hän asetti kynttilän ja ryntäsi takaisin autoon, joka kaarsi hurjaa vauhtia matkoihinsa. Koko episodi kesti muutaman minuutin. Sen verran oli aikaa hautausmaan rauhan ja ikitotuuden eteen pysähtymiselle.

Sen jos jonkin tiedän, että minulla ei ole lupaa eikä tietoa ketään tuomita. Mutta uskallan väittää, että pyhäinpäivän sanoma, voi meidän elävien keskuudessa kääntyä myönteiseksi, kun kuoleman kohtaa kaikessa hiljaisuudessa silmästä silmään. Sen kanssa kun on joko tehtävä rauha tai katkeroituu. Muita vaihtoehtoja ei tämä ikuinen totuus elämäämme anna. Se kun tietää kohtaavansa, ei voittajana vaan totuutena, meistä jokaisen vielä yhden kerran - aivan varmasti. Sydämestäni toivon kaikille aidosti hiljentävää ja mielenrauhaa tuottavaa pyhäinpäivän viikonloppua.

Ihmisyyden peruskysymyksiä

Miten ihmisten elämänkäsitys ja suhtautuminen itseensä, kanssaihmisiin ja koko muuhun maailmaan oikein muodostuu? Onko ihmisyydessä olemassa, jotain perusydintä, joka on kaikilla sama vai onko tosiaan niin, että jokaisen ihmisen periminä rakentuu erilaiseksi riipuen geeneistä, kasvuolosuhteista ja ympäristöstä?

Joku voisi sanoa, etteivät kysymykset ole helppoja. Nykykeskustelua kun seuraa en ole varma ollaanko ihmisen osalta menossa kehityksessä eteen- vain taaksepäin. Muukalaisvihan nouseminen ja erilaisten kansallismielisten liikkeiden vahvistuminen joka puolella Eurooppa, on askel taaksepäin. Se, että ihmisen ihmisarvo sattuu olemaan kiinni siitä missä valtiossa, minkä värisenä ja minkälaisiin olosuhteisiin, hän on syntynyt, osoittaa tämän aatten kannattajilta taantumista inhimillisyyden perusytimestä.

Todettakoon, ettei ihmisarvon kunnioittaminen ja hyväksyminen tarkoita sitä, että samalla hyväksyttäisiin esimerkiksi oman oikeuskäsityksen vastainen arvomaailma. Nämä asiat tuntuvat menevän usein sekaisin. Lainsäädännöllä asetetaan oikeusvaltion rajat. Niitä tulee kunnioittaa. Jokaisen ihmisen ihmisyyden arvon hyväksyminen, ei tarkoita sitä, etteikö lainsäädännön pohjaksi tulisi nimenomaan ottaa ihmisoikeudelliset periaatteet.

Jos joskus säädetty laki osoittautuu epätoimivaksi sitä tulee, ja onneksi myös voi, demokraattisessa yhteiskunnassa muuttaa. Mutta tässäkin pitää olla varovainen. Lakia muuttavat ne henkilöt, jotka kansa on eduskuntaan äänestänyt.

Esimerkiksi viime viikolla julkaistussa kyselyssä ainakin seitsemän nykyistä kansanedustajaa hyväksyisi kuolemantuomion tietyissä olosuhteissa. Mainittakoon, että kuolemanrangaistus on Suomessa poistettu rauhanajan rangaistuksista vuonna 1949 ja lopullisesti kokonaan rikoslaista vuonna 1972. Toisen maailmansodan kauheuksien jälkeen oltiin siis valmiita rangaistuksen poistamiseen, vaikka sota oli tuonut esiin ihmiskunnan ehkä suurimmat tähänastiset julmuudet.

On mahdotonta nähdä, miten joku voi kuvitella olevansa sen arvoinen ja sellaisessa asemassa, että voi ottaa itselleen päätösvallan toisen ihmisen elämästä. Tähänhän tietenkin osa rikollisista juuri syyllistyy. Pääpaino edellisessä lauseessa onkin nimenomaan sanalla "rikollinen". Ei siinä ole kyse ymmärtämisestä ja paapomisesta, jos oikeusvaltiossa pitäydytään niissä rangaistusmuodoissa, jotka eivät edellytä siitä päättämistä kuka saa elää ja kuka ei. Nähdäkseni se ei ole eikä pidäkään olla kenenkään ihmisen tehtävä.

Mielestäni ihminen on hieman kuin sipuli. Kun tarpeeksi kuoritaan, löytyy jokaisesta sama ydin. Välillä vaan tuntuu, että ihmisten kuva itsestään on vain ja ainoastaan ulkoisten seikkojen ja muiden asettamien kriteerien sanelema: suomalainen - ulkomaalainen, koulutettu - ei-koulutettu, suomenkielinen - ruotsinkielinen, näitähän riittää. Yksi kummallisimmista on asetelma maahanmuuttokriittinen - kukkahattutäti.

Minä en ainakaan tunnista itseäni näistä määritelmistä siinä mielessä, että niiden kautta tai niistä johtuen, minulla tulisi olla tietyt ennalta-arvattavat mielipiteet asioista. Ehkä se johtuu siitä näkemyksestäni, että ydinihmisyys on kaikissa sama. Se pitää vain löytää kaikkien kuorien ja suojapeitteiden alta. Ehkä olenkin se sipulinsydän. Nyt on sellainenkin käsite sitten luotu ;)

Ajatuksia työpaikkakiusaamisesta

Viime viikolla julkaistiin kirja nimeltä "Miesten kanssa duunissa". Sen on toimittanut Krista Kinnunen ja se sisältää kolmisenkymmentä kirjoitusta työelämän syrjinnästä. Teoksen saaman julkisuuden perusteella kyse on ikävistä tapahtumista työpaikoilla, jotka nimenomaisesti kytkeytyvät naisen sukupuoleen.

En ole lukenut kirjaa, mutta voin jo kuvitella minkälaisista tarinoista siinä on kyse. Tilastollisesti tasa-arvoisessa maassa esiintyy sukupuoleen liittyvää työpaikkakiusaamista. On täysin turha käydä kieltämään etteikö tällaista tapahtuisi. Se, jos joku, olisi yksilöllisten kokemusten halveksimista ja toivotun keskustelun tyrehdyttämistä. Eli juuri sitä mitä nämä teoksen kertojat ovat työpaikoillaan kokeneet.

Jäin miettimään sitä, miksi aiheen esiin nostaminen on niin vaikeaa. Kirjan toimittanut Kinnunen totesi, että kyse on niin henkilökohtaisista ja iholle tulevista kokemuksista, että siksi moni ei halua eikä pysty niistä kertomaan. Toisena seikkana hän mainitsi sen, että muu työyhteisö sulkee silmänsä tältä toiminnalta eli antaa sen hiljaisella hyväksynnällään jatkua.

Tämä näyttää olevan yleinen reaktio suurinpaan osaan ihmistä kohtaavista henkilökohtaisista tragedioista. Ihminen jätetään niiden kanssa yksin. Ja sitten, jos niistä uskaltautuu puhua oikeassa seurassa, huomaa, ettei ehkä todellakaan ole kokemustensa kanssa ainoa. Kukaan vaan ei uskalla avata keskustelua asiasta. Tämä pätee jo pelkästään arkielämän suruihin, tapahtumiin joihin ei välttämättä liity niin sanotusti "ulkopuolista tekijää". Kaavan toistuminen on selkeä myös monessa rikoksessa. Uhrin kokemusketjukin näyttäytyy samanlaisena kuin mitä kirjassa tuodaan esiin näiden naisten osalta. Teon kohde alkaa epäillä omaa käyttäytymistään, omia motivejaan sekä pahimmassa tapauksessa uskoo itse olevansa syyllinen tilanteeseen.

Kuten asiassa on tullut ilmi muodot tälle työpaikkakiusaamisella ovat kovin erilaisia. Onko seuraava tapaus työpaikkakiusaamista? Korkeasti koulutettu nainen pyytää mahdollisuutta jäädä hoitovapaalle ja tehdä lyhyempää työaikaa, koska hänellä on siihen lain mukaan oikeus. Esimiehen vastaus on, että kyseinen laki on tarkoitettu sellaisille henkilöille, jotka työskentelevät toisenlaisissa ei-itsenäisissä työtehtävissä eli vastaus on kieltävä. Ei tämä nyt ainakaan ihan kaikkien oppikirjojen mukaan mene. Jos etuuksistaan haluaa pitää kiinni, on niistä taisteltava, mutta selvää on, ettei kaikilla ole voimaan näin tehdä. Ja kummalistahan on, että tällöin energiansa joutuu kohdistamaan asiaan, joka lain puolesta pitäisi olla itsestäänselvä, kuten senkin, että samasta työstä sama palkka.

Jos asiaa ei ole lakiin kirjattu, joudutaan miettimään subjektiiviseen kokemuksen merkitystä. Näinhän se tietekin useimmissa tapauksissa on. Tuntuu jokseenkin kummalliselta, että voitaisiin edes asettaa jonkilaiset objektiiviset kriteerit työpaikkakiusaamiselle. Ei ole olemassa mitään mittaria, joka osoittaisi mitkä teot tulee sallia ja mitkä ylittävät soveliaisuuden rajan. On jokseenkin absurdia, että tällaista edes joutuu miettimään.

Yksi syy miksi aiheen esiin nostaminen olisi vaikeaa, on tietenkin leimautuminen ja leimautuminen nimenomaan feministiksi. Nettikirjoittelussa tämä on jo otettu esiin. Argumentoiti tämän asian suhteen on yksinkertaista: kirjan kertojat ja toimittaja ovat naisia, joten kyse on feministisestä kirjallisuudesta. Jostain syystä sanaa feministi pyritään käyttämään lyömäaseena ja tällä tavoin vaientamaan koko keskustelu itse asiasta. Argumentti onkin itse asiassa aika kätevä. Sittenhän meillä onkin paljon sovinistista kirjallisuutta, eikä sen sisällöstä tarvitse sitten sen enempää keskustella.

Oikeasti on pelottavaa, että asiat koetetaan luokitella jonkin etukäteen määritellyn ismin alle. Itse minua aina hieman kavahduttaa, kun joku julistautuu jonkin tietyn ismin kannattajaksi. Asiat ovat kovin harvoin täysin mustavalkoisia ja monessa asiassa on kyse siitä miten käsitteet määritellään. Me kun kaikki teemme sen omista lähtökohdistamme. Miksei vain yksinkertaisesti puhuta siitä, miksi tällaista toimintaa on ja miten se saataisiin loppumaan? Keneltä tällainen asiallinen keskustelu on pois?

Syysidylli ja todellisuus eläinten ja lasten kanssa

Tiedättekö sen tunteen kun on pimeää, sateista, rapaista ja kaupan päälle vielä tuulee mukavasti pohjoisesta, eikä missään nimessä huvittaisi mennä ulos? Mieli tekisi vaan käpertyä sohvalle lämpimän peiton alle lukemaan kirjaa tai katsomaan suosikki tv-sarjaa. Ja jos asiat oikein täydellisesti ovat niin vierellä on vielä kuppi kuumaa teetä ja jotain hyvää naposteltavaa. Täydellinen syysilta suoraan naistenlehtien stailatuilta sivuilta.

Mutta, mutta. On ainakin kolme eri tekijää, jotka saavat aikaiseksi tämän mielikuvan katoamisen johonkin kadotettujen epätodellisten unelmien harhamaahan.

Ensimmäisenä mainittakoon hevoset. Muistaakseni pitkänlinjan hevosihminen Käthe minulle joskus sanoi, että jos hevosenomistajana selviää ajanjakson lokakuu-helmikuu, on jo hyvää matkaa valmis huolehtimaan kokopäiväisesti ja ympärivuotisesti omasta ponista.

Tähän vuodenaikaan, ulkona odottaa ainakin yksi hevonen, joka on koko päivän seissyt polviaan myöten mutaisessa tarhassa. Jos päällä ei ole ollut loimea, niin saattaa olla, että hevosen alkuperäinen pohjaväri erottuu joistain yksittäisistä vaikeasti määriteltävistä pisteistä vasemman korvan takaa. Muuten koko kokonaisuus on epämääräistä suurta liikkuvaa märän harmaan sekaista klimppimössöä. Ja jos on niin fiksu, että on laittanut ponille loimen päälle aamulla, on se tässä vaiheessa joko a) siinä samassa kahden sentin märässä kurakerroksessa eikä mainoksen lupaamaa fiksua kiinnityssyteemiä löydy sen enempää lapojen edestä kuin sivuiltakaan tai b) tuhansina epämäärisinä päreinä ympäri hakaa trampattuna osina mutavellin sekaan.

Ei muutakuin kaveri sisälle ja miettimään, että pitikö tänään harjoitella siirtymisiä tai muuta Kyran aakkosia. Tai vain realistisena vaihtoehtona yksinkertaisesti koettaa saada oma tulevaisuuden lupaus esiin kaiken sen pölyn ja lian alta ja samalla siirtää takaosanjumppaharjoitukset huomiseen, koska silloin varmasti alkuasetelma on houkuttelevampi. Ja kun se pari kuukautta sitten hankittu monen sadan euron loimikaan ei osoittautunut tämän kestävämmäksi, voi siirtyä muutaman tunnin pölymyrkytyksen jälkeen kotiin nettiostoksille. Sillä tosiasiassa tiedät, etteivät ilmat tästä vähään aikaan parane, joten uusi loimi on taas hankittava.

Toinen asia on koirat. Ne kun on aina vietävä ulos oli ilma mikä tahansa. Osa koirista taitaa olla niin inhimillistyneitä, etteivät ne vaatimalla vaadi lenkkeilyä syysmyrskyissä. Näin olen ainakin ajatellut, kun vastaan on tullut omistajia, jotka ovat pukeneet koiriensa päälle viimeisimmät Hundeoverallit korvasta tassuihin ja silti lemmikin liikkuminen on pitkälti taluttajan maanittelusta kiinni. Sitten on tietysti näitä "kunnon jätkiä", joihin sääilmiöt vaikuttavat korkeintaan sen osalta, minkälainen kohtalo on kun palataan lenkiltä. Syysilmoilla, kun vuorossa on yleensä perusteellinen pesu, joka saa minkätahansa tuffin metsäkoiran näyttämään "maailman surkein ja säälittävin ilme"-kilpailun finalistilta. Mutta kun nämä operaatiot on suoritettu, saa nelijalkaisesta suht varman kaverin sinne sohvan viereen. Mitä väliä sillä on, vaikka märän koiran haju on suht omalaatuinen, yhdessä taas selvittiin yhdestä iltalenkistä ja muistutetaan päivä päivältä enemmän toisiamme.

Kolmas tekijä on tietenkin lapset. Heitä ei tietenkään tarvitse viedä ulos ja jos niin reippaasti päättää tehdä, kuravaatteet pelastavat paljon. Lasten kohdalla alussa kuvaillussa sohvaidyllissä mättää tietenkin se tosiasia, ettei ikinä saa rauhassa maata siellä viltin alla. Aina on joku jonka pitää saada ruokaa, vaippa vaihdettua, riita selvitettyä, katsottua Pikku Kakkosta tai Bolibompaa tai syötyä ne äitin sohvan viereen varaamat herkut. Ja kun vihdoin saat jälkikasvun peiteltyä unten maille, menee tavaroiden paikalleen laittamisessa ja jälkien siivoamisessa oma aikansa ja sen jälkeen onkin niin väsynyt, että parasta olisi mennä nukkumaan.

Edellä mainituista kun lapset ja koirat herättävät sinut aivan varmasti aamulla aikaisin. Ja jos olet siinä onnellisessa asemassa, että sinulla on oma talli, niin hommiin vaan viimeistään seitsemältä - satoi tai paistoi. Ja taas saat vakuuttaa itsellesi, että hevoset ovat ulkoeläimiä kun kuljetat ne niihin samoihin upottaviin hakoihin tietäen, että sama pesuoperaatio odottaa illalla. Ja kuitenkin tosiasia on se, että kukaan joka omistaa hevosen tai koiran tai jolla on lapsia tai kenties kaikki kolme edellä mainittua, ei voisi kuvitellakaan elävänsä millään toisella lailla - ei ainakaan, hetkittäisiä hairahduksia lukuunottamatta, pidempää aikaa :)

Eu:sta ja lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Minulla on sellainen tunne, että tässä Eu-asiassa suuri enemmistö on hiljaa ja antaa poliittisesti kovaäänisten perussuomalaisten melskata aiheesta suht vapaasti. Heidän edustajiltaan, kun kysyy minkä tahansa kysymyksen on vastaus aina suurinpiirtein se, että syy on Eu:ssa ja liittovaltiota kohti ollaan menossa. Ainoa viisas reaktio on hypätä laivan kyydistä, ennen kuin se lopullisesti uppoaa.

Totta kai asioihin pitää suhtautua kriittisesti, mutta terveellä tavalla. Ei kaikkea pidä tuomita, vain sen vuoksi, että siihen liittyy Eu. Tosiasia lienee kuitenkin se, että kyllä sieltä unionista paljon hyviäkin asioita tulee. Välillä vaan tuntuu, että ne jäävät median huomion ulkopuolelle, kun eivät ilmeisesti ole tarpeeksi mediaseksikkäitä aiheita. Lukijoita ja heidän reaktioitaan tavoitellaan jutuilla, joiden lopullinen merkitys useasti jää tavallisen ihmisen osalta suht minimaaliseksi.

Välillä tuntuu, että poliitikot ja journalismi aliarvioivat ihmisten kokonaiskuvan ymmärtämiskykyä. Aivan kuin periaate "leipää ja sirkushuveja", olisi edelleen vallitseva ohjenuora. Kansan huomion voi kiinnittää haluamiinsa seikkoihin, kunhan vain sen tarjoilee oikein. Siten aidosti merkityksellisest asiat voi päättää ilman ikävää huomiota ja mahdollista kritiikkiä ja kyseenalaistamista.

Puhutaanpa vakavasta aiheesta, jota on käsitelty Eu:ssa. On tutkittu, että 10-20 % eurooppalaisista alaikäisistä joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tähän tilanteeseen puuttuakseen Euroopan parlamentti vahvisti viime viikon torstaina 27.10.2011 uudet säännöt, joiden mukaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja lapsiporonografiasta internetissä tullaan jatkossa langettamaan kovempia rangaistuksia. Kyseinen direktiivi myös velvoittaa jäsenmaat poistamaan internetistä lapsipornografiaa sisältävät tai levittävät nettisivut. Mikäli tämä ei onnistu, tulee pääsy sivuille estää.

Direktiivi asettaa kovat vähimmäisrangaistukset usealle rikosnimikeelle. Esimerkiksi lapsen pakottamisesta seksuaaliseen kanssakäymiseen seuraa vähintään kymmenen vuoden vankeustuomio. Lapsipornogragian tuottamisen vähimmäistuomio on kolme vuotta ja katsomisesta vähintään vuosi. Lisäksi rikokseksi koko unionin alueella määritellään sellainen internetin kautta tapahtuva ystävystyminen lasten kanssa, jonka tarkoituksena on seksuaalinen hyväksikäyttö.

Kyseinen direktiivi siirtyy vielä ministerineuvoston hyväksyttäväksi tämän vuoden aikana ja sen jälkeen jäsenmailla on aikaa kaksi vuotta tuoda direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä.

Suomalaista rangaistuskäytäntöä ajatellessa uskallan väittää, että kyse on varsin radikaalista muutoksesta. Tuon tasoisia rangaistuksia ei Suomessa ole jaettu eikä jaeta kovinkaan monesta rikoksesta. Missään nimessä näihin tekoihin ei ainakaan kuulu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Tutkittu on myös, etteivät kovat rangaistukset vähennä rikollisuutta. Tekijät kuin harvemmin miettivät seurauksia rikosta tehdessään. Tästä huolimatta oikeusvaltion ainoa keino puuttua ei-toivottuun toimintaan on oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja siitä seuraava lain mukainen rangaistus. Euroopan parlamentti on päättänyt, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö kaikissa muodoissaan on asia, joissa pitää olla yhtenäinen rangaistuskäytäntö koko Euroopassa. Väittäisin, että ilman Eu:ta, ei Suomessa ihan heti tuon tasoisia vähimmäisrangaistuksia näistä teoista säädettäisi. Onko tämä nyt sitten huono asia?



Parlamentin eh

Och samma på svenska

Mikä tässä kieliasiassa on niin hankalaa? Eikö se ole itsestäänselvää, että jokaisella on oikeus omaan äidinkieleensä omassa kotimaassaan.

Ei tietenkään voi edellyttää, että kaikkien ihmisten tulee puhua täydellisesti kumpaakin kotimaista, mutta kyllä peruspalvelut pitää omalla äidenkielellä hoitua. Se, ettei välttämättä saa tilattua joka ravintolassa aterioita tai ostettua tarpeitaan kaikista kaupoista, omalla äidinkielellä, ei pitäisi olla maailmanloppu. Mutta se, ettei omassa maassaan esimerkiksi oikeudessa tai muissa viranomaisissa saisi käyttää synnyinkieltänsä, on jo perusoikeusloukkaus.

Suomen historia on se mikä se on. Tosiasia on, että tässä maassa on aina puhuttu sekä suomea että ruotsia. Kummallakin kielellä on kansalliskielen asema ja tämä on turvattu perustuslaissa. Miksi ihmeessä tätä pitäisi horjuuttaa? Kenen tarpeita se palvelee?

Kaikki koululaiset lukevat koulussa toista kotimaista. Hyvä niin. Tuskinpa lasten oppimiskyky on sillä lailla vakio, että kun jotain ainetta koulussa lukee, on tietty oppimiskiintiö täyttynyt ja se on sitten toisen aineen oppimisesta pois. Se kuinka paljon kukin siitä opetuksessa omaksuu, on sitten eri asia. Tämä lienee tilanne myös muiden oppiaineiden kohdalla. Toiset aineet uppoavat mieleen paremmin kuin toiset. Kai kaikille on selvää, ettei kukaan täydellisesti koulussa omaksu kaikkea siellä opetettavaa. Se mistä elämässä sitten on myöhemmin hyötyä, selviää vasta taipaleen jatkuttua peruskoulusta pidemmälle.

Argumentti siitä, että toisen kotimaisen opiskeluun käytettävä aika, olisi hyödyllisempää keskittää esimerkiksi jonkin muun eurooppalaisen kielen tai vaikka venäjän opetteluun, on minusta aika irrationaalinen. Vaikea kuvitella esimerkiksi omalta kouluajalta, että ne oppilaat, jotka eivät mielellään lukeneet esimerkiksi ruotsia, olisivat olleet jotenkin enemmän motivoituneita jonkin muun kielen osalta. Kuka voi sanoa minkä kielen opettelu on varmasti kannattavaa tässä maailmassa? Ja mitä itse asiassa tarkoitetaan kannattavalla? Euroillako se ratkaistaan?

Minulla on nimittäin myös suht monen vuoden kokemus venäjän kielen aseman kasvusta esimerkiksi Lappeenrannassa. Kun parikymmentä vuotta sitten ensimmäisiä kertoja vierailin kaupungissa, oli useassa liikkeessä kyltti, jossa sanottiin, ettei kauppaan saanut tulla kuin kaksi venäläistä kerrallaan. Nyt tilanne on jotain aivan muuta.

Kaupungissa, eivät liikkeet olleet edes suljettuina helatorstaina, kun yhtään venäläisten matkailijoiden tuomaa euroa ei haluttu päästää ohi suun. Missä muussa maassa toimitaan tällä tavalla? Turistien eurot menevät omien perinteidemme ohi. Kaikki, jotka ovat vierailleet esimerkiksi Lontoossa, tietävät, että kaupat menevät iltaisin aikaisin kiinni. Paljon aiemmin kuin meillä, ei siellä turistien tarpeiden mukaan tanssita.

Toisaalta puhutaan suomalaisesta nationalismista ja toisaalta taas kumarretaan juuri siihen suuntaan mistä eurot kauppoihin tulevat. Oli varsin mielenkiintoista asioida lappeenrantalaisessa urheiluliikkeessä ja tulla puhutelluksi venäjäksi myyjän taholta. Lapsista se oli erityisen hauskaa. Kuulla välillä jotain muuta kuin suomea tai ruotsia. Totta kai venäjän kielen osaamisesta on hyötyä. Se miten tämä liittyy kahden kotimaisen kielen asemaan on minulle mysteeri.

Ei tätä maata rahan sanelemana pidä rakentaa. Riippumatta siitä onko kotikieli suomi vai ruotsi, on kotimaa Suomi. Kannatetaan suomalaisia urheilijoita, puhuvatpa he sitten äidinkielenään suomea tai ruotsia, iloitaan erityisesti Ruotsin voittamisesta jääkiekossa ja voi sitä riemua, jos se joskus tapahtuisi myös jalkapallossa sekä ajetaan kaikissa asioissa Suomen etua maailmalla.

On kummallista miten pitää keskittyä siihen mikä on erilaista, kun voisi täysin sydämin iloita asioista, jotka yhdistävät. En ymmärrä mikä etuoikeus suomenkielisillä, olisi kaventaa ruotsinkielisten asemaa. Kummankin kieliset asuvat omassa kotimaassaan. Vähän aikaa sitten, oli Hesarin kuukausiliitteessä juttu siitä, kuinka paljon itä- ja länsisuomalaisten suomenkielisten geeniperimä eroaa toisitaan. Kyse oli valtavasta erosta. Jopa niin suuresta, että olisi perinteisessä mielessä voinut puhua kahdesta aivan eri kansasta.

Joten väite siitä, että suomenkieliset olisivat homogeeninen ryhmä, on tuulesta temmattu. Yhdistävä tekijä tässäkin asiassa on ihmisyys ja inhimillisyys. Miten sen hyväksyminen on niin vaikeata?