Pyhäinpäivä on vietetty ja arki jatkuu. Sain yllättävän paljon palautetta sekä pyhäinpäivän kirjoituksestani että kuolemanrangaistusta koskevasta tekstistä. Tämä yllätti positiivisesti. Kiitos niistä. Palaute on aina tervetullutta. Ilman sitä välillä tuntuu, että huutaisi tuuleen eikä kukaan kuule.
Aloittaessani kirjoittamista mietin välillä minkälaisista asioista ajatuksiaan voi "paperille" laittaa. Joskus tuntuu, että omat mietteet ja elämä liikkuu sellaisissa syvissä vesissä, että pelkää eksyvänsä. Mutta kuitenkin nämä tekstit tuntuvat myös löytävän lukijansa. En ehkä ole mietteitteni kanssa yksin. Miten ihanan eteenpäin kantava ajatus. Ja todettakoon, että koen elämän pääsääntöisesti rikkaana, antoisana ja valoisana, vaikka teksteistä ei tämä aina välittyisikään ;)
Katsoin eilen Inhimillisen tekijän. Siinä puhuttiin raiskauksesta sekä inhimillisenä tragediana että rikoksena. Ohjelmassa vieraana ollut Lotta, joka oli tullut raiskatuksi, antoi kasvot uhrille. Oli vavahduttavaa panna merkille miten samankaltaisia "peruskokemuksia" hänellä oli kohdatessaan muita ihmisiä erityisesti hoitohenkilökuntaa teon jälkeen, kun ihmisillä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Ihmettelen mistä kumpuaa tämä kyvyttömyys toisen ihmisen kohtaamiseen, jopa siinä määrin, että uhrista tai surijasta tulee se, joka lopuksi koettaa kannatella muita.
Mieleeni tuli lauseet, joita olen itse saanut kuulla. Erityisesti toisen lapseni kuoleman jälkeen, minulle sanottiin enemmän kuin kerran "Miten ihmeessä sä kestät. Mä en ainakaan selviäisi tosta!". Niinkö? Kuinka moni meistä tietää mistä sitä selviää ennen kuin tilanne tulee omalle kohdalle? Ja jos rehellisiä ollaan, niin mitä vaihtoehtoja ihmisellä kriisin kohdattuaan on? Se on kai joko koettaa elää hetki kerrallaan eteenpäin tai sitten luovuttaa. Kuinka monelle se oikeasti on todellinen vaihtoehto? Ennen kaikkea ihminen kriisin keskellä tarvitsee aikaa ja jonkun joka kulkee rinnalla. Siinä on pohja ylös nousemiselle ja vähitellen askelten eteenpäin ottamiselle.
Selvää on, että "selviäminen" on toisille pidempi prosessi kuin toisille. Minua myös häiritsee tuo sana "selvitä". Mitä se tarkoittaa? Onko se sitä, kun minulle tokaisi vanhempi sukulainen, "hienoa, olet edelleen oma vanha itsesi". Siis ilmeisesti samanlainen kuin ennen tapahtumia. Ihan varmasti en ole, mutta tälle henkilölle muutos johonkin suuntaan minussa olisi ilmeisesti ollut liian vaikea asia käsitellä. Mutta se on hänen ongelmansa, ei minun. Tämä on myös hyvä pitää mielessä. Erottaa oma itsensä ja tahtonsa muiden odotuksista ja haluista. Ne eivät ole aina synonyymeja.
Jokaisella on oma tapansa työstää asioita. On vain löydettävä omansa. Minä kirjoitan ja luen. Näin olen tehnyt aina, myös ennen surujani. Näkökulma teksteihin on vain ajan kuluessa muuttunut.
Olen kirjojen suurkuluttaja. Luen kaikenlaisia teoksia dekkareista elämän peruskysymyksiä käsitteleviin teoksiin. Välillä mietin näitä elämäntapa- ja itsehoito-oppaita. Niitä kun tuntuu ilmestyvän tasaiseen tahtiin ja erilaisen taustan omaavilta kirjoittajilta. Kun tämän pitää mielessä, voi niiden joukosta löytää kultajyviä.
Mutta kuten kaikessa muussakin elämässä, jos joku julistautuu absoluuttisen oikean tiedon omistajaksi, kannattaa olla varuillaan. En nimittäin ole vakuuttunut, että kukaan ihminen voi vilpittömästi julistaa tietävänsä oikean vastauksen kenekään muun ihmisen elämään. Niin pelottavalta kuin se tuntuukin, jokaisen on löydettävä tiensä itse ja en usko, että sitä on joku ulkopuolinen kirjojen kansiin sanoiksi onnistunut pukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti