Synttäriajatuksia

Taas yksi syntymäpäivä meneillään. Miten mukavaa!

Kun ulos katsoo, on vaikea yhdistää tätä säätilaa siihen mikä muistuu mieleen, lapsuuden syntymäpäivistä. Silloin oli aina lunta ja lämpötila ihan jotain muuta kuin nykyään. En minä kuitenkaan valita. Tämäkin on ihan ok, kunhan ei sada vettä tai räntää ja saa rämpiä epämääräisessä sohjossa jouluun asti.

Kävin miettimään miten elämä heittelee. Lapsuudenystävistä Koivulahden perukoilta vain muutaman kanssa enää pitää yhteyttä. Suurimmasta osasta en edes tiedä mitä heille tänäänkuuluu. Silloin meitä oli ihan mukava porukka ja vietimme aikaa seikkaillen metsissä, pelaten eri ulkopelejä, rakentaen lumilinnoja ja vakoillen "epäillyttäviä" naapureita. Enemmän tai vähemmän kaikki tulivat sopuisasti toimeen keskenään. Välillä toki muodostui pieniä ryhmittymiä sukupuolen tai kielen perusteella, mutta vastakkainasettelut eivät kauaa kestäneet. Ja miksi olisivatkaan, kun kaikkein parhaimmat tempaukset sai aikaiseksi isolla jengillä.

Viime vuonna tähän aikaan olin Helsingissä Lastenklinikalla nuorimmaisen kanssa, joten silloin jäi juhlimiset väliin, vaikka vuosien puolesta olisi voinut kai pitää isommatkin bileet. Mutta tässä kohdin mietin aina, että eivät ne todelliset vuodet, vaan se minkä ikäiseksi itsensä tuntee. Tosin en tiedä montako vuotta minulle on kertynyt tällä tunnepuolella.

Yhdessä vaiheessa mieheni sanoi minulle, että olen kahdessa vuodessa vanhentunut kymmenen vuotta. Ihan vaan vinkki kaikille parisuhteessa eläville, kyseinen lausahdus ei välttämättä ole paras mahdollinen lausuttavaksi omalle puolisolle. Selitys oli, että se oli tarkoitettu positiiviseksi sanomaksi ja jatkoi höpöttämistä, jostain henkisestä kypsymisestä ja niin edelleen. Mitä enemmän hän selvitti asiaa sen enemmän solmuun se meni. Joten yksinkertaisesti, ei kannata ihan kaikkea ääneen sanoa ;-)

Tänäkin vuonna syntymäpäivät ovat rauhallisemmat. Mutta nyt niitä kuitenkin vietetään. Neiti kaksitoista vee on luvannut leipoa kakun. Herra viisvee on paketoinut jo useampia itsetekemiään lahjoja, kuten piirrustuksia, väritettyjä jugurttipurkkeja, toisiinsa teipattuja jäätelötikkuja ja eri materiaaleista askarreltuja mielenkiintoisia päähineitä. Neiti ysivee on vatsataudissa, joten hän ei omaksi harmikseen pääse osallistumaan näihin tapahtumiin. Koetan vakuutella, että minusta on kaikista paras lahja, kun hän vain lepää ja tulee kuntoon. Jostain syystä, ei tunnu vakuuttavan neitiä.

Tässä syntymäpäivässä on kuitenkin yksi erikoisuus. Olen nimittäin saanut mieheltäni lahjan. Ja vielä ihan ilman, että olen synttäreistä etukäteen muistuttanut. Hänen filosofiansa kun on, että mitään turhaa ei osteta, vaan ainoastaan tarpeeseen. No, tämä periaate tietysti meidän taloudessa käytännössä tarkoittaa taloustavaroita ja muuta mukavaa. Niitä en lahjaksi kelpuuta. Ja kyllä ihan vain tiedoksi, lahjasta voi kieltäytyä ;-)

Ei kuitenkaan tästä. Sain nimittäin punaisen Vespan. Aidon italialaisen menopelin. Olen sellaisesta haaveillut jo vaikka kuinka kauan, mutta käytännön ihmisenä jättänyt hankkimatta. Sillä kun ei paljon lapsia kuskailla eikä kauppakasseja siirrellä. Ei ainakaan niissä määrissä, joissa meidän kohdalla asiasta puhutaan.

Nyt minulla kuitenkin sellainen tallissa on, joten voin kuvitellusta vapauden tunteesta nauttien ajella pitkin kaupungin raitteja. Ja on kuulemma niin yksinkertainen menopeli, että minunkin pitäisi se hallita, vaikka kaksipyöräisiä en ole ennen itse ohjastanut, vaan ainoastaan istunut kyydissä. Eikä sitä ilmeisesti tarvitse edes katsastaa, joten ei muutakuin menoksi ja ajatuksen Fellinin Roomaan. Säätilakin kun on muuttumassa Italian suuntaan :-)