Meidän perheessä harrastetaan ihan kohtuullinen määrä erilaisia lajeja. Pienessä kaupungissa, vanhempien välisellä yhteistyöllä ja sukulaisten suosiollisella avustuksella kaikki sujuu pääsääntöisesti ihan mukavasti. Tosin on päiviä, jolloin tuntuu, että ammatikseen voisi vaihtaa palvelubussin kuljettaja, niin paljon kun saa ajella pitkin kaupunkia.
Olimme kodinvaihdossa muutama vuosi sitten Sveitsissä ja ihmettelimme miksi perheellä, jossa oli kaksi lasta, oli käytössään varsin iso tila-auto. Selitys oli se, että koko pikkukylän lapset oli omalla kuljetusvuorollaan ajettava liikuntahallille ja tämä onnistui parhaiten sopivan kokoisella kuljetusvälineellä. Joten "ongelma" on ainakin Euroopan laajuinen. Ja mikäs siinä sopihan se meille, kun mahduttiin mukavasti autoon ja päästiin kiertämään sujuvasti Sveitsin itäosia.
Tämä kuljetusasia on seikka, johon pulmatilanteissa löytyy yleensä joku käytännöllinen ratkaisu. Mutta miten toimia tilanteissa, joissa itse harrastuksessa ilmenee ikävän oloisia sivujuonteita? Kaikkihan me olemme kuulleet siitä, että valmentajien pitäisi antaa tehdä työnsä rauhassa, eikä vanhempien tule siihen puuttua.
Olen täysin samaa mieltä. Ei ole mukavaa katsoa ja kuunnella, kun esimerkiksi jalkapallopelissä isät ja äidit kirkuvat kentän laidalla jälkikasvulleen kuin innokkaimmat ja kriittisimmät Bundesliigan fanit. Siinä voi nopeasti kadota peli-ilo vanhempien silmissä tulevilta Beckhameilta näyttäviltä nappuloilta...
Puhutaan useasti siitä, että vanhemmat elävät lapsiensa kautta uudestaan omaa lapsuuttaan ja sitä myöten asettavat lapsilleen kunnianhimoisia tavoitteita, jotka todellisuudessa peilaavat isien ja äitien omia kadotettuja mahdollisuuksia.Itse olen suosiolla jättänyt tyttäreni ratsastustuntien katselemisen vähemmälle. Ihan vaan sen vuoksi, että omasta mielestä tiedän lajista jotain ja silloin on kovin vaikea pitää suutaan kiinni kentän laidalla kiinni. Tunnistan luonteen heikkouteni ja annan opettajan tehdä työnsä. Siihen on vain luotettava ja keskityttävä kilpailuissa kannustamiseen.
Ehkä kaikki vanhemmat eivät kuitenkaan erota kannustamisen ja oman kunnianhimoisten tavoitteiden välistä eroa. Mutta onko vika aina vanhemmissa? Mitäs jos tavoitteiden, tasapuolisuuden ja kohtuuden välinen raja hämärtyykin valmentajalta?
Kaikissa lajeissa, on selvää, että yhdessä harjoittelee sekä luontaisesti lahjakkaita lapsia sekä lapsia, joilla on tahtoa, mutta kehitys vie kauemmin aikaa sekä niitä, jotka pitävät lajista, mutta vaativat erityistä huomiota kehittyäkseen eteenpäin. Onko silloin oikein kuin valmentaja keskittyy näihin lahjakkaisiin tapauksiin, koska tietää, että sitä kautta saavutetaan nopeasti tuloksia ja valmentaja mainetta ja kunniaa?
Saako ja miten vanhempana voi tällöin puuttua asiaan? Ja miten se otetaan puheeksi, kun aihe on arka eikä tavoite ole kenekään loukkaaminen. Loppujen lopuksi tarkoitus olisi vaan, että lapsi harrastuksessaan viihtyisi ja tuntisi olonsa mukavaksi. Kumman kunnianhimo on loppujen lopuksi pahempi vanhempien vai valmentajan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti