sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaksikielisyydestä

Tällä viikolla julkaistiin Helsingin Sanomissa tutkimus, jonka mukaan yli kuusikymmentä prosenttia sihen vastanneista laittaisi lapsensa mielellään kaksikieliseen kouluun. En tiedä oliko tulos jollekin yllätys. Oletettavaa on, että jos mahdollisuus tarjotaan kielellisten valmiuksien kehittämiseen, tarttuu varmasti merkittävä osa ihmisistä siihen.

Oli kuuluvin yleinen keskustelun sävy ja esitetetyt mielipiteet kieliasiasta kuinka kärkeviä tahansa, ei suurimmalla osalla ihmisistä liene mitään sitä vastaan, että heidän jälkikasvunsa oppisi vähintään molemmat kansalliskielemme. Se onko kaksikielinen koulu vastaus asiaan, on sitten monisyisempi kysymys. Tämä riippuu siitä mikä kaksikielisen koulun asema ja tarkoitus on ja mitä nämä asiat käytännössä tarkoittavat saman alueen yksikielisille kouluille.

Suurimman osan suomenkielisten osalta tilanne on ymmärtääkseni selkeä. Se lienee jo nähty Vaasassa ja muualla käytössä olevassa kielikylpyopetuksessa. Kyse ei ole kaksikielisestä koulusta, mutta kiinnostus opetusta kohtaan on koko ajan ollut suurta ja kaikki halukkaat eivät ole edes opetukseen päässeet. Pietarsaaressa kielikylvetystä on myös annettu ruotsinkielisille suomeksi.

Ymmärrän myös sen ruotsinkielisten esittämän näkemyksen, että kaksikielinen koulu voisi heikentää heidän asemaansa. Tämä ei välttämättä heti aukene suomenkieliselle enemmistölle. Takana lienee kuitenkin ajatus siitä, että ne kaksikieliset perheet, jotka tähän asti ovat valinneet jälkikasvulleen ruotsinkielisen koulun valitsisivatkin kaksikielisen koulun. Tällä taas saattaa olla se seuraus, että kauaskantoisesti näistä kaksikielisistä perheistä, vähitellen osa siirtyy suomenkieliseksi.

Täytyy kuulua vähemmistöön, ymmärtääkseen täysin tämän pelon. Jos on joutunut ja joutuu perustelemaan olemassaoloaan omassa kotimaassaan jatkuvasti aggressiivisemmaksi käyvässä ympäristössä, on selvää, että näkökanta asioihin on perustellusti täysin toisesta vinkkelistä kuin enemmistöllä. Se, että tätä ei kunnioitettaisi, vaan väkisin vietäisiin läpi oma näkemys, on vastapuolen aliarvioimista ja itsensä ylentämistä ihmisenä toisen yläpuolelle. Seikka joka ei missään asiassa ole oikeutettua.

Kuitenkin on jokseenkin kummallista, ettei vanhemmille ja sitä kautta lapsille, anneta mahdollisuutta tutustua toiseen kotimaiseen kieleen mahdollisimman positiivisessa ja kannustavassa ympäristössä. Se, että tarjottaisiin erilaisia vaihtoehtoja, ei kai ole keneltäkään pois. Tiedän, että on myös ruotsinkielisiä perheitä, jotka olisivat enemmän kuin valmiita lisäämään lapsiensa mahdollisuutta opetella suomenkieltä.

On vaikea nähdä miten tämä kaksikielisten mahdollisuuksien lisääminen vähentäisi kunkin omaa kulttuurista perintöä. Tämä vastakkainasettelu, ei saa minulta minkäänlaista ymmärrystä ja jos se siirrettään lapsillemme, on maamme tulevaisuus asian suhteen lohduton.

Tosiasia on, että lapset ovat uusien kielten suhteen ennakkoluulottomia. Esimerkiksi ollessani eilen neiti ysiveen kanssa jumppakilpailussa tutustui hän katsomossa toiseen jumppatyttöön. Tämä neiti oli adoptoitu Venäjältä kaksikieliseen kotiin Vaasan lähistölle muutamia vuosia sitten. Hän puhui venäjää, ruotsia ja suomea. Odotellessamme neiti kaksitoistaveen kilpailun loppua, oli näiden pikkutyttöjen kesken käyty keskustelua sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kun menin hakemaan ysiveetä kotiinlähtöä varten, opiskeli hän innoissaan venäjänkielen aakkosia. Tuossa lyhyessä ajassa hän oli oppinut lukemattoman määrän erilaisia kirjaimia sekä sanoja itänaapurimme kielellä. Ennenkaikkea kummallakin neitillä oli erittäin hauskaa heidän verratessa latinalaisia aakkosia kyrillisiin. Miksi tätä innostusta uusiin kieliin ei vain yksinkertaisesti voida vaalia, sen sijaan, että asiasta tehdään jonkinlainen valtataistelu?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti