Olin mukana radiossa pyhäinpäivän haastattelussa muutamia vuosia sitten. Pyyntö osallistua tuli kovin nopeasti enkä kovin ehtinyt asiaa miettimään, vaan vastasin myöntävästi kun tuttavani sen esitti. Enhän tulisi olemaan ainoa puhuja ja kuolemaa olin kyllä jo siihen mennessä miettinyt paljon.
Haastattelija kysyi minulta mitä kyseinen päivä minulle merkitsee. Jäin hetkeksi miettimään itsestäänselvää vastausta - kysehän on kuolleitten muistopäivästä. En minä tietenkään sitä kyseenalaistanut. Jäin pohtimaan sitä tarvitsinko erityisen päivän tähän tarkoitukseen.
Jos on menettänyt oman lapsensa, on asia mielessä joka päivä. Kuolemasta on tullut joka päiväinen seuralainen. Se kulkee rinnalla välillä äänekäämpänä ja välillä hiljaisena. Varmaa on, ettei se mihinkään katoa. Sen muistamiseksi ei erityistä päivää itsessään tarvita. Ei kai kukaan edes oleta, että äiti tai isä koskaan oman lapsensa unohtaisi.
Mutta on hyvä, että tämä pyhä kalenterissamme on. Lienee niin, ettei kovinkaan moni elämän- ja kuolemankysymyksiä, oman arkensa keskellä mieti. Ajatteluhan on usein sitä, että asia ei ole ajankohtainen. Ehkä sitten joskus vanhempana...
Kuoleman tullessa lähelle. Sen viedessä kaikkein arvokkaimman, lapsen jonka elämänliekki ei vielä joko ehtinyt edes kunnolla syttyä tai joka loisti kirkkaasti aivan liian lyhyen hetken, tulee elämän peruskysymykset aivan iholle. Sen jälkeen tietää kuinka hennolla langalla meidän kunkin tarina on kirjottu.
Asiat osaa arvottaa uudella tavalla ja murheille tulee aivan uusi mittakaava. Elämässä on kovin vähän sellaisia asioita, joita ei voisi ratkaista, mikäli ihmiset niin vain haluaisivat. Ainoastaan kuoleman kanssa ei voi neuvotella.
Toivoisin, että ihmiset edes yhtenä päivänä hetkeksi oivaltaisivat elämän päättyvän myös heidän kohdallaan. En sano tätä tuomitsevasti, vaan toivoisin tämän oivalluksen avaavan syvempiä ulottuvuuksia tähän ihmisen ainutkertaiseen elämään. Ehkä jopa näyttämään välähdykseen oikeasti merkityksellisistä asioista tällä taipaalella maan päällä.
Siksi minun on vaikea esimerkiksi hyväksyä sitä, että pyhäinpäivä kaupallistetaan pelkästään amerikkalaiseksi halloweenkrääsäksi. Markkinataloutta palvelia myyntipäiviä meillä on varmasti vuodessa tarpeeksi, joten on hyvä, että muutama päivä on saatu pidettyä aidosti pyhäpäivänä. Tämä ei tietenkään auta, jos ihminen itsessään ei pysähdy edes hetkeksi perimmäisten kysymysten äärelle.
Edellisenä pyhäinpäivänä todistin erään perheen kynttilän vientiä haudalle. Auto oli pysäytetty tyhjäkäynnille hautausmaan portin eteen. Etuovi avautui ja sieltä nousi ulos mies hautakynttilä valmiiksi sytytettynä. Hän juoksi haudalle, jolle hän asetti kynttilän ja ryntäsi takaisin autoon, joka kaarsi hurjaa vauhtia matkoihinsa. Koko episodi kesti muutaman minuutin. Sen verran oli aikaa hautausmaan rauhan ja ikitotuuden eteen pysähtymiselle.
Sen jos jonkin tiedän, että minulla ei ole lupaa eikä tietoa ketään tuomita. Mutta uskallan väittää, että pyhäinpäivän sanoma, voi meidän elävien keskuudessa kääntyä myönteiseksi, kun kuoleman kohtaa kaikessa hiljaisuudessa silmästä silmään. Sen kanssa kun on joko tehtävä rauha tai katkeroituu. Muita vaihtoehtoja ei tämä ikuinen totuus elämäämme anna. Se kun tietää kohtaavansa, ei voittajana vaan totuutena, meistä jokaisen vielä yhden kerran - aivan varmasti. Sydämestäni toivon kaikille aidosti hiljentävää ja mielenrauhaa tuottavaa pyhäinpäivän viikonloppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti