perjantai 4. marraskuuta 2011

Ihmisyyden peruskysymyksiä

Miten ihmisten elämänkäsitys ja suhtautuminen itseensä, kanssaihmisiin ja koko muuhun maailmaan oikein muodostuu? Onko ihmisyydessä olemassa, jotain perusydintä, joka on kaikilla sama vai onko tosiaan niin, että jokaisen ihmisen periminä rakentuu erilaiseksi riipuen geeneistä, kasvuolosuhteista ja ympäristöstä?

Joku voisi sanoa, etteivät kysymykset ole helppoja. Nykykeskustelua kun seuraa en ole varma ollaanko ihmisen osalta menossa kehityksessä eteen- vain taaksepäin. Muukalaisvihan nouseminen ja erilaisten kansallismielisten liikkeiden vahvistuminen joka puolella Eurooppa, on askel taaksepäin. Se, että ihmisen ihmisarvo sattuu olemaan kiinni siitä missä valtiossa, minkä värisenä ja minkälaisiin olosuhteisiin, hän on syntynyt, osoittaa tämän aatten kannattajilta taantumista inhimillisyyden perusytimestä.

Todettakoon, ettei ihmisarvon kunnioittaminen ja hyväksyminen tarkoita sitä, että samalla hyväksyttäisiin esimerkiksi oman oikeuskäsityksen vastainen arvomaailma. Nämä asiat tuntuvat menevän usein sekaisin. Lainsäädännöllä asetetaan oikeusvaltion rajat. Niitä tulee kunnioittaa. Jokaisen ihmisen ihmisyyden arvon hyväksyminen, ei tarkoita sitä, etteikö lainsäädännön pohjaksi tulisi nimenomaan ottaa ihmisoikeudelliset periaatteet.

Jos joskus säädetty laki osoittautuu epätoimivaksi sitä tulee, ja onneksi myös voi, demokraattisessa yhteiskunnassa muuttaa. Mutta tässäkin pitää olla varovainen. Lakia muuttavat ne henkilöt, jotka kansa on eduskuntaan äänestänyt.

Esimerkiksi viime viikolla julkaistussa kyselyssä ainakin seitsemän nykyistä kansanedustajaa hyväksyisi kuolemantuomion tietyissä olosuhteissa. Mainittakoon, että kuolemanrangaistus on Suomessa poistettu rauhanajan rangaistuksista vuonna 1949 ja lopullisesti kokonaan rikoslaista vuonna 1972. Toisen maailmansodan kauheuksien jälkeen oltiin siis valmiita rangaistuksen poistamiseen, vaikka sota oli tuonut esiin ihmiskunnan ehkä suurimmat tähänastiset julmuudet.

On mahdotonta nähdä, miten joku voi kuvitella olevansa sen arvoinen ja sellaisessa asemassa, että voi ottaa itselleen päätösvallan toisen ihmisen elämästä. Tähänhän tietenkin osa rikollisista juuri syyllistyy. Pääpaino edellisessä lauseessa onkin nimenomaan sanalla "rikollinen". Ei siinä ole kyse ymmärtämisestä ja paapomisesta, jos oikeusvaltiossa pitäydytään niissä rangaistusmuodoissa, jotka eivät edellytä siitä päättämistä kuka saa elää ja kuka ei. Nähdäkseni se ei ole eikä pidäkään olla kenenkään ihmisen tehtävä.

Mielestäni ihminen on hieman kuin sipuli. Kun tarpeeksi kuoritaan, löytyy jokaisesta sama ydin. Välillä vaan tuntuu, että ihmisten kuva itsestään on vain ja ainoastaan ulkoisten seikkojen ja muiden asettamien kriteerien sanelema: suomalainen - ulkomaalainen, koulutettu - ei-koulutettu, suomenkielinen - ruotsinkielinen, näitähän riittää. Yksi kummallisimmista on asetelma maahanmuuttokriittinen - kukkahattutäti.

Minä en ainakaan tunnista itseäni näistä määritelmistä siinä mielessä, että niiden kautta tai niistä johtuen, minulla tulisi olla tietyt ennalta-arvattavat mielipiteet asioista. Ehkä se johtuu siitä näkemyksestäni, että ydinihmisyys on kaikissa sama. Se pitää vain löytää kaikkien kuorien ja suojapeitteiden alta. Ehkä olenkin se sipulinsydän. Nyt on sellainenkin käsite sitten luotu ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti