Heräsin aamulla aikaisin. Kaksi minuuttia ennen kuin oli kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kun Akseli kuoli. Aurigon säteet valaisivat huoneen ja lämmittivät aamuilma kesäiseksi.
Kymmenen vuotta ja hetki on kuin eilinen. Muistan kuinka silloin auringonsäteet tunkeutuivat väkisin säleverhojen välistä sairaalan teho-osaston hiljaisuuteen. Muistan kuinka pidin kädestäsi kiinni viimeiseen asti. Muistan painosi tunteen käsivarsillani. Muistan kuinka valkoinen peittosi oli. Muistan hitaasti sille pudonneet kyyneeleet, jotka kirkaiden helmien tavoin taittoivat auringon valoa sairaalan laittialle. Muistan pysähtyneen tunnelman. Unenomaiset kasvot. Kiireen poistumisen. Lasikuvun muodostumisen ympärilleni. Muistan kaiken aivan kuin eilisen ja silti siitä on kymmenen vuotta.
En ole tullut viisaammaksi. En paremmaksi ihmiseksi. En ole löytänyt vastauksia. En ole ratkaisut mitään suurta salaisuutta.
Tunnen itseni ehkä paremmin. Osaan ehkä kohdata ihmisiä paremmin. Olen ehkä hieman rauhallisempi ja hieman kokeneempi. Osaan ehkä nähdä elämän rajallisuuden hieman selkeämmin. Johtuuko se kokemuksistani vai iän karttumisesta, sitä en tiedä.
Olenko muuttunut tai en, sillä ei lopulta ole merkitystä, koska vaihtoehtoista tapahtumainketjua ei ole ollut tarjolla. Mutta yksi asia on varma. Olen edelleen äiti. Äiti sille lapselle, joka vietti tässä maailmassa reilu 46 tuntia. En ole unohtanut. En koskaan unohda. En vaikka jo uskonkin, että sinulla on hyvä olla. En vaikka nähdessäni sinun ikäisiä lapsia, mietinkin mitä sinä tänä kesäni tekisit. Pelaisitko jalkapalloa kuten sisaruksesi? Pyöräilisitkö uimaan kuten isosiskosi? Hyppäisitkö mökin hyppylaudalta voltteja niinkuin serkkusi? Vai tekisitkö jotain ihan muuta? Millainen sinä olisit?
Elämä virtaa. Aika kulkee. Mutta kaikki lapseni ovat sydämessäni. Nyt ja aina. Hyvää syntämäpäivää Akseli.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
perjantai 20. joulukuuta 2013
Puuenkeli
Satoi lunta. Hiljalleen. Aivan kuin filmeissä, joissa perhe odottaa ihanaista joulua. Kävelin pimeässä kaupungin katuja. Katsoin jouluvaloja. Tarkastelin aikuisia, jotka kiireissään pyyhälsivät ohitseni. Tavoitin muutaman lapsen katseen, sen odotuksen ja jännityksen, joka joulun odotukseen kuului.
Pyyhin kyyneleen kasvoiltani. Onneksi kukaan ei näe sitä tässä joulun alusajan kiireessä. Ei kukaan pysähdy katsomaan. Ei niinkään, että kyyneleitäni häpeäisin. Ei niin, että pyrkisin ne peittelemään, kenties kätkemään tunteeni. Ei kyse ei ole siitä.
Olen vain kyllästynyt selittämään. En jaksa kertoa, että juhlapyhät koskettavat minua sielun pohjasta asti. Muistan aina sen, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.
Sinä vuonna mietin, miksi en saa viettää joulua lapseni kanssa. Miksi en saa katsoa jouluiloa hänen silmistään? Miksi en saa muistaa häntä joululahjalla? Miksi kaikki tämä on viety minulta pois?
Silloin tarpoessani pakkasessa kävelin pienen lahjaliikkeen ohi. Sen ikkunassa oli kauniita puuenkeleitä. Pysähdyin niitä katsomaan. Aivan kuin ne olisivat tehty juuri minulle ja lapselleni. Seisoin ja tuijotin. Lämpimät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuka minua oikeasti estää? Kuka sanoo, etten saa lastani lahjalla jouluna muistaa? Kuka nämä säännöt on tehnyt? En minä ainakaan.
Kävelin kauppaan sisään. Kokosin itseni. Poimin kauneimman enkelin hyllystä ja pyysin myyjä paketoimaan sen mahdollimman kauniisti.
Siitä tuli lahja, joka helpotti oloani hieman. Edelleen asetan tuon enkelin joulupöydälleni kunniapaikalle. Viereen laitan isosiskojen itse tekemät kynttilät. Ne, jotka on tehty pikkuveljelle ja -siskolle. Heille, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Ne kynttilät, joita en voi polttaa, koska pelkään muistojen katoavan. Tiedän, ettei näin tulisi käymään, mutta jostain vähästä konkretiasta haluan silti pitää kiinni. Minun perinteeni ovat omani. Ne auttavat eteenpäin edes hetken joulun hiljaisuudessa. Levollista joulunaikaa kaikille.
Pyyhin kyyneleen kasvoiltani. Onneksi kukaan ei näe sitä tässä joulun alusajan kiireessä. Ei kukaan pysähdy katsomaan. Ei niinkään, että kyyneleitäni häpeäisin. Ei niin, että pyrkisin ne peittelemään, kenties kätkemään tunteeni. Ei kyse ei ole siitä.
Olen vain kyllästynyt selittämään. En jaksa kertoa, että juhlapyhät koskettavat minua sielun pohjasta asti. Muistan aina sen, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi.
Sinä vuonna mietin, miksi en saa viettää joulua lapseni kanssa. Miksi en saa katsoa jouluiloa hänen silmistään? Miksi en saa muistaa häntä joululahjalla? Miksi kaikki tämä on viety minulta pois?
Silloin tarpoessani pakkasessa kävelin pienen lahjaliikkeen ohi. Sen ikkunassa oli kauniita puuenkeleitä. Pysähdyin niitä katsomaan. Aivan kuin ne olisivat tehty juuri minulle ja lapselleni. Seisoin ja tuijotin. Lämpimät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Kuka minua oikeasti estää? Kuka sanoo, etten saa lastani lahjalla jouluna muistaa? Kuka nämä säännöt on tehnyt? En minä ainakaan.
Kävelin kauppaan sisään. Kokosin itseni. Poimin kauneimman enkelin hyllystä ja pyysin myyjä paketoimaan sen mahdollimman kauniisti.
Siitä tuli lahja, joka helpotti oloani hieman. Edelleen asetan tuon enkelin joulupöydälleni kunniapaikalle. Viereen laitan isosiskojen itse tekemät kynttilät. Ne, jotka on tehty pikkuveljelle ja -siskolle. Heille, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Ne kynttilät, joita en voi polttaa, koska pelkään muistojen katoavan. Tiedän, ettei näin tulisi käymään, mutta jostain vähästä konkretiasta haluan silti pitää kiinni. Minun perinteeni ovat omani. Ne auttavat eteenpäin edes hetken joulun hiljaisuudessa. Levollista joulunaikaa kaikille.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Joulun lähestyminen ja Se tunne
Se tunne, kun kauppoihin ilmestyvät joulutavarat ja tiedät, että on olemassa yksi, jolle lahjaa ei voi antaa. Se tunne, kun lehtiin ilmestyy kuvat onnellisista perhejouluista ja tiedät, että yksi on aina poissa. Se tunne, kun lapset kirjoittavat joulupukille ja tiedät, että yksi kirje on aina poissa.
Se tunne, kun kuulet kuinka ihmiset valittavat joulukiireestä, ja tiedät, että hetkessä koko aika voi kadota. Se tunne, kun vanhemmat rientävät lasten joulujuhlasta toiseen, ja tiedät, että koskaan et hänen juhliinsa pääse. Se tunne, kun katsot samanikäisten lasten esitystä, ja kyynel vierähtää poskellesi, koska kukaan muu ei muista, että yksi on joukosta poissa.
Se tunne, kun vanhemmat miettivät ostaako lapselleen uusimman puhelimen tai taulutietokoneen, ja tiedät, että sinulle riittäisi, kun saisit pitää häntä kädestä. Se tunne, kun ihmiset valittavat joulun pakollisuuksista, ja tiedät, että olisit enemmän kuin tyytyväinen yhteiseen hetkeen ilman muiden sanelemia ulkoisia vaatimuksia.
Se tunne, kun ihmiset juoksevat paikasta toiseen, ja tiedät, että hitaasti astelemalla pääset lähemmäksi kuin yhdenkään juoksuaskeleen kautta. Se tunne, kun ihmiset kiroavat lumisadetta, ja tiedät, että katsomalla lumihiutaleiden leijailua olet lähempänä elämän kauneutta, kuin yhdessäkään ihmisen luomassa valomeressä. Se tunne, kun kaikkialla soi joulumusiikki ja tiedät, että kaikki vastaukset ovat hiljaisuudessa.
Se tunne, kun kaikki kertovat miten teet täydellisen joulun, ja tiedät, että kaikki mitä tarvitse on tässä läsnä, jos vain ihmiset sen osasivat katsoa. Se tunne, kun kaiken muovikrääsän keskellä, sytytät kynttilän ja asetat puuenkelin sen viereen, ja tiedät, elämä on tässä ja nyt, ei muiden luomassa kiiltokuvatulevaisuudessa.
Se tunne, että antaisit mitä vaan, jos vielä edes kerran saisit hänet syliisi. Se tunne on jotain, mitä ihminen ei koskaan kunnolla voi sanoittaa. Ja Se tunne on läsnä tässäkin joulun odotuksessa - nyt ja aina.
Se tunne, kun kuulet kuinka ihmiset valittavat joulukiireestä, ja tiedät, että hetkessä koko aika voi kadota. Se tunne, kun vanhemmat rientävät lasten joulujuhlasta toiseen, ja tiedät, että koskaan et hänen juhliinsa pääse. Se tunne, kun katsot samanikäisten lasten esitystä, ja kyynel vierähtää poskellesi, koska kukaan muu ei muista, että yksi on joukosta poissa.
Se tunne, kun vanhemmat miettivät ostaako lapselleen uusimman puhelimen tai taulutietokoneen, ja tiedät, että sinulle riittäisi, kun saisit pitää häntä kädestä. Se tunne, kun ihmiset valittavat joulun pakollisuuksista, ja tiedät, että olisit enemmän kuin tyytyväinen yhteiseen hetkeen ilman muiden sanelemia ulkoisia vaatimuksia.
Se tunne, kun ihmiset juoksevat paikasta toiseen, ja tiedät, että hitaasti astelemalla pääset lähemmäksi kuin yhdenkään juoksuaskeleen kautta. Se tunne, kun ihmiset kiroavat lumisadetta, ja tiedät, että katsomalla lumihiutaleiden leijailua olet lähempänä elämän kauneutta, kuin yhdessäkään ihmisen luomassa valomeressä. Se tunne, kun kaikkialla soi joulumusiikki ja tiedät, että kaikki vastaukset ovat hiljaisuudessa.
Se tunne, kun kaikki kertovat miten teet täydellisen joulun, ja tiedät, että kaikki mitä tarvitse on tässä läsnä, jos vain ihmiset sen osasivat katsoa. Se tunne, kun kaiken muovikrääsän keskellä, sytytät kynttilän ja asetat puuenkelin sen viereen, ja tiedät, elämä on tässä ja nyt, ei muiden luomassa kiiltokuvatulevaisuudessa.
Se tunne, että antaisit mitä vaan, jos vielä edes kerran saisit hänet syliisi. Se tunne on jotain, mitä ihminen ei koskaan kunnolla voi sanoittaa. Ja Se tunne on läsnä tässäkin joulun odotuksessa - nyt ja aina.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Tummeneville illoille
Vihdoinkin syksy. Illat ovat tummia ja luonto rauhoittuu. Lunta sataa hiljalleen ja ihmiset kääriytyvät kaulahuiviensa suojaan. Miten helpottavaa. Ei tarvitse iloita lämmöstä, kohdata valoa ja maksimoida ulkonaolo aikaa. Ei tarvitse jaksaa hymyillä vastaantulijoille, ei osallistua sosiaalisiin tapahtumiin eikä varastoida jokaista auringonsädettä iholleen.
Saa vain olla. Kääntyä sisäänpäin. Kohdata pimeys, joka vetää vertoja oman surun syvyydelle. Saa kulkea ulkona kenenkään häiritsemättä. Ei tarvitse kohdata ketään. Ei teeskennellä mitään. Voi jopa itkeä syksyn synkkyydessä eikä vastaantulija huomaa mitään.
Akseli kuoli kesällä. Heinäkuussa, luonnon ollessa elävimmillään. Kesän vihreys vaihtui surun värittämäksi pimeydeksi. Silloin toivoin vesisadetta, myrskytuulta, mitä tahansa luonnonvoimaa, joka vastaisi mielialaani. Kuinka lohdullista tuolloin olikaan syksyn pimenevät illat. Se kuinka sai kadota aivan luvalla pimeyden turvalliseen syleilyyn. Käpertyä omaan itseensä ja kuunnella suurta hiljaisuutta. Kohdata jotain, jonka olemassaolon tunteminen, vaatii suurta levollisuutta ympärilleen.
Yhä edelleen yhdeksän vuoden jälkeen syksy tuo lohdun. Vaikka nautinkin jo kesistä, on syksyllä helpompi hengittää. Kynttilänvalossa on pieni toivo, joka on kuitenkin niin suuri, että se tarvittaessa valaisee koko tilan. Ei tarvita mitään kovin suurta voidakseen iloita jostain aivan pienestä. Silloin kuin siihen on tarpeeksi voimia. Ei hetkeäkään aikaisemmin.
Elina kuoli helmikuussa. Talven pimeydessä. Kuljin pitkin merenjäätä ja ihmettelin tähtitaivaan suuruutta ja äärettömyyttä. Sain kulkea pimeydessä lumen narskuessa kenkien alla. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut. Halusin ja sain olla yksin. Minä vastaan maailmankaikkeus. Kaikessa hiljaisuudessa.
Silloin kevään vähitellen mukanaan tuoma valo, toi lohdutuksen, päinvastoin kuin isoveljen tapauksessa. Puhkeavat koivun lehdet ja lumen alta väkisin läpitulevat leskenlehdet osoittivat elämän voiman. Sen, että jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo, halusin tai en. Sen, että jotta tähdet voisivat loistaa, tarvitaan pimeyttä.
Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta, mutta niiden merkitys on kuoleman kokemisen jälkeen muuttunut. Syksy - se on suosikkini. Sytytän jälleen kerran kynttilän lapsilleni, sekä eläville että kuolleille. Sen liekki valaisee parhaiten pimeydessä, lumihiutaleiden hiljailleen maalatessa mustan maanpinnan valkeaksi.
Saa vain olla. Kääntyä sisäänpäin. Kohdata pimeys, joka vetää vertoja oman surun syvyydelle. Saa kulkea ulkona kenenkään häiritsemättä. Ei tarvitse kohdata ketään. Ei teeskennellä mitään. Voi jopa itkeä syksyn synkkyydessä eikä vastaantulija huomaa mitään.
Akseli kuoli kesällä. Heinäkuussa, luonnon ollessa elävimmillään. Kesän vihreys vaihtui surun värittämäksi pimeydeksi. Silloin toivoin vesisadetta, myrskytuulta, mitä tahansa luonnonvoimaa, joka vastaisi mielialaani. Kuinka lohdullista tuolloin olikaan syksyn pimenevät illat. Se kuinka sai kadota aivan luvalla pimeyden turvalliseen syleilyyn. Käpertyä omaan itseensä ja kuunnella suurta hiljaisuutta. Kohdata jotain, jonka olemassaolon tunteminen, vaatii suurta levollisuutta ympärilleen.
Yhä edelleen yhdeksän vuoden jälkeen syksy tuo lohdun. Vaikka nautinkin jo kesistä, on syksyllä helpompi hengittää. Kynttilänvalossa on pieni toivo, joka on kuitenkin niin suuri, että se tarvittaessa valaisee koko tilan. Ei tarvita mitään kovin suurta voidakseen iloita jostain aivan pienestä. Silloin kuin siihen on tarpeeksi voimia. Ei hetkeäkään aikaisemmin.
Elina kuoli helmikuussa. Talven pimeydessä. Kuljin pitkin merenjäätä ja ihmettelin tähtitaivaan suuruutta ja äärettömyyttä. Sain kulkea pimeydessä lumen narskuessa kenkien alla. Kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut. Halusin ja sain olla yksin. Minä vastaan maailmankaikkeus. Kaikessa hiljaisuudessa.
Silloin kevään vähitellen mukanaan tuoma valo, toi lohdutuksen, päinvastoin kuin isoveljen tapauksessa. Puhkeavat koivun lehdet ja lumen alta väkisin läpitulevat leskenlehdet osoittivat elämän voiman. Sen, että jokaisen pimeän hetken jälkeen tulee valo, halusin tai en. Sen, että jotta tähdet voisivat loistaa, tarvitaan pimeyttä.
Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta, mutta niiden merkitys on kuoleman kokemisen jälkeen muuttunut. Syksy - se on suosikkini. Sytytän jälleen kerran kynttilän lapsilleni, sekä eläville että kuolleille. Sen liekki valaisee parhaiten pimeydessä, lumihiutaleiden hiljailleen maalatessa mustan maanpinnan valkeaksi.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Mitä tapahtuu kun ei enää pelota?
"Olet sanonut jossain haastattelussa, ettet pelkää mitään. Onko näin?". Kysymyksen esitti haastattelija ruotsalaisen mediayhtiö perijättäreltä. Myöntävän vastauksen olisi helposti kuvitellut johtuvan rouvan käytettävissä olevasta varallisuudesta. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse välittää muista. Mutta ei kai rahakaan pelkoja poista ja sitä kautta elämään sisältöä luo.
Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?
Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.
Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.
Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.
Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.
Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.
Pelon poistaa kun sen on silmästä silmään kohdannut. Pahimman niistä. Sen mitä ei pitäisi tapahtua. Mikä ei tulisi olla mahdollista meidän medikalisoituneessa maailmassa. Oman lapsen kuoleman. Niin oli myös tämän ihmisen tapauksessa. Hänen tyttärensä oli kuollut. Mitä pelättävää sen jälkeen enää on?
Kun aidosti käsittää kuoleman olemassaolon, näkemys elämästä muuttuu. Kyllä minä vieläkin pelon tunnistan. Totta kai pelkään elävien lasteni puolesta. Kahden lapsen kuoleman jälkeen tunnistan hyvin sen pelkistetyn tosiasian, että mikä tahansa on mahdollista. Koska vaan kaikki voi muuttua. Mutta ennen sitä hetkeä, meillä on olemassa vain tämä todellisuus.
Se pelko mikä poistuu, on pelko elämää kohtaan. Pelko siitä, mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Tilalle tulee tietoisuus siitä, että mitä enemmän maalaamme mielissämme kauhukuvia siitä kaikesta mitä voi tapahtua, on se kaikki pois tästä hetkestä. Siitä, että syötän nuorimmalle kaurapuuroa, kuuntelen ekaluokkaisen koulupäivän kulkua, ihastelen lapseni urheilusuoritusta tai autan teiniäni englanninläksyissä. Näitä ainutlaatuisia hetkiä en saa takaisin, jos pelon kautta murehdin jo seuraavaa hetkeä. Pelko vie nautinnon arjen ainutlaatuisista hetkistä.
Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Tietääkö tästä päivästä ketkään muut kuin lapsensa menettäneet? Ehkä osa ihmisistä on asiasta kuullut, mutta arvelen, että eivät he siitä aidosti tiedä. On eri asia katsoa, kuin nähdä. Aivan kuten suuri osa ihmisistä, ei oikeasti tiedosta kuoleman olemassaoloa. Sitä totuutta, että se lopulta koskettaa jokaista. On helpompi kieltää vaikea asia, kuin kohdata se ja tehdä sen suhteen rauha itsensä kanssa. Sitä en osaa sanoa, kumpi tapa on parempi tapa elää. Sen saakoon jokainen itse ratkaista.
Kaksi kynttilää kuitenkin tänään sytytän. Toisen Akselille ja toisen Elinalle. Ei vain tänään, vaan vuoden jokaisena päivänä, on oikeasti kuolleiden lasten muistopäivä niille, jotka sen ovat kokeneet. Sillä niin vahvasti he ovat elämäni värittäneet. Avanneet portit sellaiseen todellisuuteen, jonka olemassaoloa en aiemmin tunnistanut. Jos joku muu juuri tänä päivänä, edes hetken verran, saa pienen ymmärryksen tästä todellisuudesta, on tavoite jo saavutettu. Verho toiseen todellisuuteen on hetkeksi raottunut ja ehkä pieni siemen ymmärrystä on juurtunut.
Mitä tapahtuu kun ei enää pelota? Sitten voi levollisena elää sitä hetkeä, joka on käsillä. Pelko kun ei elämän tapahtumaketjua miksikään muuta. Se vie pois kyvyn pois nähdä hetken kauneuden, vaikka juuri sytytetyn kynttilän liekeissä. Pienessä hetkessä on läsnä levollisuus ja sen onnistuu näkemään, jos ei anna pelon sitä peittää.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Ihmisen tukemisesta
"Sieltä ei nousta, sieltä nostetaan.", toteaa haastateltava Hesarin jutussa. Jäin miettimään tuota vertaistukitoiminnan kautta sen enempää ottamatta kantaa kyseisen nuoren miehen elämänvalintoihin.
Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.
Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.
Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.
Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?
Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.
Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.
Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.
Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.
Jossain vaiheessa "Käpy-urallani", joku lausui, ettei ole mitään järkeä jäädä makamaan tuen tarpeessa olevan kanssa samaan lätäkköön, vaan on parempi seistä vierellä ja koettaa nostaa toinen vähitellen ylöspäin. Näinhän se on. Mutta.
Aina on olemassa "mutta". Pimeimmällä hetkellä, synkimmässä surussa, sitä ei halua edes nousta ylös. Ei halua, eikä edes näe, mitään toivoa, ei mitään ylös nousemisen mahdollisuutta saati eteenpäin pyrkimistä. Sitä kun katsoo, että ei ole oikeutettu muuhun kuin makamaan kasvot alaspäin kuralammikkossa. Ei ole syytä saati halua nousta.
Silloin mielestäni voi käydä siihen viereen makamaan. Sillä hetkellä se on ainoa tapa, jolla voi saada yhteyden. Heiveröisen varmaankin, mutta jonkunlaisen siteen kuitenkin.
Ei pidä olettaa mitään. Ei pidä ajatella tietävänsä mikä on oikea tapa. Suruni alkutaipaleella Akselin jälkeen tunsin loukkaavaksi jopa sen, kun toinen lapsensa menettänyt sanoi antaneensa itselleen kolme vuotta aikaa surra ja toipua. Ja se oli riittänyt. Elämä näytti paremmalta. Ajattelin, että miten noin voi ajatella? Miten tuolla tavoin voi toimia? Ja millä oikeudella hän voi esittää, että minun pitäisi kolmen vuoden päästä nähdä kaikki toisin?
Eihän hän sitä esittänytkään. Hän vain jakoi oman tapansa toimia. Siinä lasikuvussa, jossa silloin elin, en vaan ymmärtänyt sitä. Kaikki mitä minulle sanottiin suodattuin suruni läpi ja sai merkityksen, jota sille ei ehkä oltu tarkoitettu.
Vaatii kärsivällisyyttä ja voimia ja hyvää itsetuntemusta olla surevan ihmisen lähellä. Vaatii elämänkokemusta, että osaa löytää sen olennaisen ja suodattaa pois epäolennaisen. Antaa loukkauksien ohittaa itsensä ja valua pois, kuin vesi hanhen selästä. Toisen ihmisen aito kohtaaminen edellyttää oman itsensä kohtaamista sitä ennen.
Kun on käynyt pohjalla, kun elämä on muuttunut mahdottomaksi, on todennäköistä, että henkilö, joka makaa vierelläsi, on myös käynyt siellä. Hän tietää, siis aidosti tietää, että elämä on vaikeaa. Hän ei välttämättä ymmärrä tapahtunutta, mutta hyväksyy kuoleman osaksi omaa elämäänsä. Hän ymmärtää elämää syvemmin kuin aikaisemmin ja hän tietää, että meissä kaikissa on sama ydin - kuorikerrokset ovat jokaiselle erikseen omiksi muovautuneet.
Tämä kaikki on tietysti vain minun näkemykseni - kuten sanoin, ei pidä olettaa mitään.
torstai 12. syyskuuta 2013
Ihmisarvo ja kansanryhmä
Kaiken lainsäädännön ja politiikan lähtökohta tulisi olla ihmisarvo. Sen sivuuttaminen tai kieltäminen on diktatuurin erityispiirre.
Tämä tuli mieleeni kuin seuraan viime päivien poliittista keskustelua. Selvennykseksi heti, en ole lukenut kohuttua KNL:n tavoiteohjelmaa. Siitä johtuen ja koulutukseni tuomana erityispiirteenä, täytyy sanoa, että en voi sitä myökään suoraan kommentoida. Toisen käden ja tässä tapauksessa median totuuden pitäminen oikeana, ei ole periaatteideni mukaista. Mutta muutama periaatteelinen ajatus näistä kirjoituksista, kuitenkin tulee mieleeni. Kaikki tämä suodattuu myös sen kautta, että toimin Suomen Punaisen Ristin humanitaarisen oikeuden kouluttajana ja saan näitä asioita usein pohtia kurssilaisten kanssa.
Olen jo aikaisemmin miettinyt poliittisia puheita kuunnellesani ja kirjoituksia lukiessani, että missä menee demokratian raja. Onko sitä edes olemassa? Ihmisillä tuntuu myös usein unohtuvan, että päättäjiksi ja sitä kautta lainsäätäjiksi valikoituvat ne, joita me sinne äänestämme. Demokratian perusajatus kai lienee, että kansanvallan kautta demokraattisesti valitut ihmiset edustavat enemmistöä koko kansasta.
Hypoteettisena ajatuskulkuna, jos demokrattisesti valikoituun enemmistöön valitaan ihmisiä, joiden arvomaailmassa käsitys oikeasta ja väärästä, on ihmisarvon vastainen, tuleeko tällaista lainsäätämistä enää hyväksyä? En minä tiedä. Viisaammat vastatkoon. Oma käsitykseni on, että mikä tahansa ei voi olla oikein, vain koska enemmistö niin katsoo. Lainsäädännön arvomaailman tulee mielestäni olla aina ihmisarvoa kunnioittava. Se on oikeus, jota ei voi lailla pois säätää.
Ihmisten elämää, sen käsikirjoitusta, sen tapahtumia, ei etukäteen voi säädellä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Siitä voidaan keskustella mikä on oikea taho ja oikea tapa autaa. Myös siitä voidaan keskustella mikä on yksilön oma vastuu ja mikä on yhteiskunnan vastuu, mitä tulee säädellä ja mitä ei.
Mutta mitään keskustelua ei tule käydä unohtaen ihmisarvoa. Se on jokaisella sama. Riippumatta rodusta, ihonväristä, syntyperästä, kansallisesta tai etnisestä alkuperästä, uskonnosta tai vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vammaisuudesta tai näihin rinnastettavista perusteista, jotka ryhminä mainitaan rikoslain 11 luvun 10 §:ssä. Pykälä, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Selvennykseksi niille, joille asia ei ole selvä. Aikaisemmin mainitsemani "humanitaarinen oikeus" tarkoittaa samaa kuin sodan oikeussäännöt. Ne ovat vähimmäissäännöt, joita on sodassa noudatettava. Sodan oikeussäännöt toimivat moraalisena mittapuuna sille, mikä sodassa on sallittua. Sen rikoslain luvun otsikko, jonka alla kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kirjattu, on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Ehkä tuo kertoo jotain aiheen vakavuudesta ja siitä miltä arvopohjalta kyseinen säädös on säädetty.
Tämä tuli mieleeni kuin seuraan viime päivien poliittista keskustelua. Selvennykseksi heti, en ole lukenut kohuttua KNL:n tavoiteohjelmaa. Siitä johtuen ja koulutukseni tuomana erityispiirteenä, täytyy sanoa, että en voi sitä myökään suoraan kommentoida. Toisen käden ja tässä tapauksessa median totuuden pitäminen oikeana, ei ole periaatteideni mukaista. Mutta muutama periaatteelinen ajatus näistä kirjoituksista, kuitenkin tulee mieleeni. Kaikki tämä suodattuu myös sen kautta, että toimin Suomen Punaisen Ristin humanitaarisen oikeuden kouluttajana ja saan näitä asioita usein pohtia kurssilaisten kanssa.
Olen jo aikaisemmin miettinyt poliittisia puheita kuunnellesani ja kirjoituksia lukiessani, että missä menee demokratian raja. Onko sitä edes olemassa? Ihmisillä tuntuu myös usein unohtuvan, että päättäjiksi ja sitä kautta lainsäätäjiksi valikoituvat ne, joita me sinne äänestämme. Demokratian perusajatus kai lienee, että kansanvallan kautta demokraattisesti valitut ihmiset edustavat enemmistöä koko kansasta.
Hypoteettisena ajatuskulkuna, jos demokrattisesti valikoituun enemmistöön valitaan ihmisiä, joiden arvomaailmassa käsitys oikeasta ja väärästä, on ihmisarvon vastainen, tuleeko tällaista lainsäätämistä enää hyväksyä? En minä tiedä. Viisaammat vastatkoon. Oma käsitykseni on, että mikä tahansa ei voi olla oikein, vain koska enemmistö niin katsoo. Lainsäädännön arvomaailman tulee mielestäni olla aina ihmisarvoa kunnioittava. Se on oikeus, jota ei voi lailla pois säätää.
Ihmisten elämää, sen käsikirjoitusta, sen tapahtumia, ei etukäteen voi säädellä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Siitä voidaan keskustella mikä on oikea taho ja oikea tapa autaa. Myös siitä voidaan keskustella mikä on yksilön oma vastuu ja mikä on yhteiskunnan vastuu, mitä tulee säädellä ja mitä ei.
Mutta mitään keskustelua ei tule käydä unohtaen ihmisarvoa. Se on jokaisella sama. Riippumatta rodusta, ihonväristä, syntyperästä, kansallisesta tai etnisestä alkuperästä, uskonnosta tai vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai vammaisuudesta tai näihin rinnastettavista perusteista, jotka ryhminä mainitaan rikoslain 11 luvun 10 §:ssä. Pykälä, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Selvennykseksi niille, joille asia ei ole selvä. Aikaisemmin mainitsemani "humanitaarinen oikeus" tarkoittaa samaa kuin sodan oikeussäännöt. Ne ovat vähimmäissäännöt, joita on sodassa noudatettava. Sodan oikeussäännöt toimivat moraalisena mittapuuna sille, mikä sodassa on sallittua. Sen rikoslain luvun otsikko, jonka alla kiihottaminen kansanryhmää vastaan on kirjattu, on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Ehkä tuo kertoo jotain aiheen vakavuudesta ja siitä miltä arvopohjalta kyseinen säädös on säädetty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)