Juoksemisen ihanuus

Kaikista helpoin liikuntamuoto on kai juokseminen. Helpoin siis siinä mielessä, että varusteiksi periaateessa riittää kunnon kengät ja ei muuta kuin ulko-ovi auki ja menoksi. Kellonajalla ei ole väliä eikä periaatteessa ilmallakaan, kunhan vaan kurjilla keleillä satsaa vähän johonkin muuhunkin kuin niihin kenkiin. Kuullostaa todella yksinkertaiselta...
Todellisuus on sitten jotain aivan muuta. Näistä mielikuvista kun puuttuu se vaihe kun ryhdyt juoksemaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta sitten jossain vaiheessa iskee täydellinen stoppi. Jalat tuntuvat vähitellen siltä kun ne olisi tarkoitettu johonkin aivan muuhun kuin juosten paikasta toiseen siirtymiseen.
Vähitellen koulun liikuntatunnilta mieleen palautuvat maitohappotönkkösääret ovat kevyttä kauraa verrattuna nykyisiin rautakanki-lyijypainokoipiin, jotka yksinkertaisesti eivät ymmärrä koko kirmailun ideaa. Mieleen palautuu elokuvan Paluu tulevaisuuteen III kohta, jossa paikallinen cowboy ironisesti toteaa Michael J. Foxille, ettei kukaan täyspäinen juokse huvikseen "run for fun?", ei edes tulevaisuudessa. Poissa on se harmoninen kokonaisuus, jonka Mel Gibson luo elokuvassa "Mitä nainen haluaa". Gibsonin esittämä Nick Marshall maalailee Niken naistenosaston pääpomoille mielikuvaa heidän uudesta mainoskampanjasta, joka on suunnattu itsenäiselle naisille. Kuinka he juostessaan saavuttavat täydellisen mielenrauhan periaatteella - vain minä ja tie ja meidän välillä täydellinen sielujen sympatia.
Ja paskat minun kohdallani ainoa yhteys minun ja kulkuväylän välillä on se, että se johtaisi mahdollisimman pikaisesti takaisin kotisohvalle.
Nimittäin jos jalat eivät tee stoppia, niin keuhkot sitten. Olen täysin vakuuttunut, ettei minun hengitysteitä ole suunniteltu tukemaan juoksemista toimintona. Ilma yksinkertaisesti loppuu ja keuhkojen tilavuus ei kertakaikkiaan riitä käsittelemään kaikkea sitä raitista happea, joka niihin virtaa sujuvien askelten lomassa.
No, miksi ihmeessä sitten käyn lenkillä ja olen käynyt jo ainakin kuukauden verran. Juuri niiden ensiksi mainittujen syiden vuoksi. Se kun on yksinkertaisin tapa liikkua, kun on muutama muu häiriötekijä kotona, jotka rajoittavat aikataulutettua harrastamista. Joten lenkkeily yhdistettynä kerran viikossa ratsastamiseen, pitää jollain lailla mielen virkeänä.
Koomisintaan tässä hommassa on se, että minähän en ainakaan millekään juoksukurssille osallistu, vaikka niitä tuputetaan joka tuutista. En myöskään lainaa alaa käsittelevää kirjallisuutta, vaikka muuten ahmin eri teoksia laidasta laitaan. Olen jopa lukenut yhden golfopuksen, vaikka en ole koskaan edes pelannut golfia. Kai nyt kaikki osaavat juosta!
Ihan toinen juttu on sitten se, että kymmeniä vuosia ratsastaneena opin edelleen uusia asioita hyvän opettajan johdolla ja olen taas huomenna menossa kokeilemaan uutta paikkaa. Ja hevos-/ratsastuskirjoja meillä on kokonainen kirjahyllyllinen ja silti löytyy aina uusia teoksia, joissa on vähän eri näkökulma asiaan. Mutta kysehän on ihan eri asiasta vai mitä?

Sisaria vai ei?

Vasabladetissa oli tänään juttua siitä mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, että perheessä on lapsia ainoastaan yksi versus ipanoita on enemmän. Artikkelin otsikko oli mielenkiintoinen ""Vain" yksi lapsi voi aiheuttaa huonon omatunnon". Mieleen tuli heti se, että nyt taas kirjoitetaan siitä kuinka epäreilu maailma ja muut ihmiset ovat, jos pari on tietoisesti valinnut ns. yhdenlapsenpolitiikan. Korostan tässä nyt sanaa tietoisesti eli en puutu tilanteeseen, jossa yksi lapsi on pakotettu vaihtoehto.
Yhden lapsen hankkimista perustellaan sillä, että halutaan panostaa työhön, satsata omiin kiinnostuksen kohteisiin ja silti nauttia vanhemmuudesta. By the way, inhoan sanontaa "hankkia lapsia". Niitä kun ei hankita, vaan saadaan. Mutta siitä joskus toiste enemmän.
Lehden haastatteleman psykologin mukaan muut vanhemmat syyllistävät niitä, jotka päätyvät yhteen lapseen. Kyse on kuulemma mustasukkaisuudesta. Siis anteeksi mistä?
Tarkoittaako tämä sitä, että usemman lapsen vanhempana olen kateellinen yhden lapsen vanhemmille, kun he ovat saavuttaneet väitetyn tasapainon "oman" elämän ja lasten välillä? Saavat siis kaiken kerralla... Täydellistä bullshittiä sanon minä.
Ainoa asia, joka minua tuossa politiikissa harmittaa, ovat nuo lapset. Vanhemmista en välitä ns. pätkääkään. Minä kun en usko yhteen totuuteen "kaiken" saavuttamisessa.
Sanotaan mitä sanotaan niin kyllä sisarusten kanssa kasvamisessa on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Meidän ipanoilla on ainakin keskenään niin kivaa, että kateeksi käy. Tietysti siinä joutuu samalla jakamaan enemmän asioita, kun jos olisi yksin. Esimerkiksi jäätelö pitää jakaa viivottimella ja Cheeseballit kristillisesti. Sitä kun saa vain yhden pussin, vaikka jakajia on monia. Viikkorahaakin saisi meidän neiti 12 v:n mukaan enemmän, jos ei olisi niin paljon ottajia. Hänen logiikan mukaan pankki olisi silloin auki vain ja ainoastaan hänelle koko ajan. Toisaalta ikävät hommat, kuten pyykikoneen ja astianpesukoneen tyhjennys sujuu huomattavasti mukavammin kun on seuraa. Samoin marjojen kerääminen, lehtien haravointi ja ruokasalaatin tekeminen. Ja ennen kaikkea kaikista tekemisistä saa aikaiseksi juhlan, leikin, pelin tai vaihtoehtoisesti sotatantereen, kun on sisaruksia hommissa seurana.
Ja ihan oikeesti, kenen kanssa pystyt riitelemään samalla lailla kuin sisarusten. Meillä välillä ainakin seinät raikuu, kun mitellään siitä kuka saa asiansa kuuluviin parhaiten. Onneksi ei asuta kerrostalossa. Ja itse muistan kuinka raahasin siskoani jalasta kiskoen huoneestani, kun ei muuten ymmärtänyt jättää rauhaan.
Välillä erityisesti neiti 12 v:n mukaan pikkusisarukset ovat ihan hanurista ja vanhempien huonoin päätös on ollut sisarusparven kasvattaminen. Seuraavassa hetkessä nelikko onkin sitten sellaisessa harmoniassa keskenään, ettei sitä saavuteta kuin todella läheisissä ihmissuhteissa - neiti yksvee saa osallistua kortinpeluuseen omilla korteillaaan ja samalla muut koettavat löytää yhteiset pelisäännöt Mustalle Maijalle.
Joten ihan oikeesti, älkää viitsikö väittää, että olisin kateellinen yhden lapsen perheille. Tehköön jokainen omat valintansa ja vastatkoon niiden seurauksista. Tosiasia on kuitenkin se, että sisarussuhde on elämän pisimpiä suhteita ja jos niin haluaa tarkoittaa se sitä, ettei koskaan ihan oikeasti ole yksin. Ja se jos joku on asia, jonka vuoksi omia harrastuksia voi pikkulapsivaiheessa hetkeksi vähentää. Aikansa kutakin, mutta sisaruussuhdetta kuitenkin koko elämä :-)

Hämähäkin metsästys x 2

Luonto on sitten ihmeellinen, mutta vielä yllättävämpi on lasten maailma. Syksy on selvästi tulossa ja siihen kuuluu se hyvä puoli, että useimmista pikkuötökistä päästään eroon. Oli sitten kuinka kärsivällinen tahansa niin kyllä hermoille käy itikat ja muut pörriäiset, jotka surisevat korvan juuressa muuten niin nautinnollisessa kesässä. Erityisesti nyt minua ärsyttää nuo pienen pienet banaanikärpäset. Ne kyllä hukkuvat massoittaan tiskiaineella terästettyyn omenamehuun, mutta silti niitä tuntuu riittävän muuallekin keittiöön lukematon määrä.
Ja sitten on nuo iänikuiset alkukantaiset hämähäkit. Niitä joko sietää tai sitten niitä kammoaa. Jälkimmäisiin kuuluu rakas siskoni, joka hämähäkin nähdessään hyppää lähimpään korkeaan paikkaan, eikä tule alas ennen kuin totaalinen eliminointi on suoritettu viidentoista metrin säteellä. Samaan sarjaan kuuluu myös hyvän ystävättäreni eskarilainen. Poika on muuten oikea jätkien jätkä, mutta hämähäkki saa kuulemma hänenkin kammonsa heräämään. Jopa niin, ettei uni häkin näkemisen jälkeen tule, muuta kuin täydessä sotavarustuksissa oman äitin vieressä.
Toisin on meillä, jossa neitien eläinrakkaus ulottuu näihinkin ötököihin. Viime viikolla neiti 12 v kertoi kuinka heidän jumppaharjoituksensa keskeytyivät, kun juomatauon aikana minitarantella oli hivuttautumassa kohti neiti 14 v juomapulloa. Nuori daami hyppäsi taaksepäin ja alkoi kiljumaan valmentajalle, ettei voi juoda tämän vaaran läsnäollessa. Samalla neiti lisäsi, että tämä kahdeksanjalkainen pikkuotus oli kohdistamassa matkaansa valmentajan laukulle. Joukkohysteria jumppasalissa oli valmis ja kuka tahansa Frank Marshallin Araknofobiaa uudelleen filmaava kyky olisi saanut todella aitoa kauhumateriaalia kuvattua neitien hyppisessä pakoon suurta hyötyeläintä.
Onneksi meidän neiti 12 v on tottunut kaikenlaisiin pikkuvaeltajiin ja oli lopulta katseltuaan hetken ystäviensä ylimääräistä sprinttiharjoitusta, pyydystänyt hämiksen käsipaperiin ja vienyt ulos jumppasalista ja nuorten leidien flikkien harjoittelu sai jatkua.
Seuraavana päivänä olin hakemassa meidän neiti ysiveetä orkesteriharjoituksista. Enemmän kuin kerran olen saanut palautetta siitä, että hän joutuu odottelemaan minua minuttitolkulla harjoitusten loppumisten jälkeen. Tällä kertaa olin ajoissa ja sanonut, että neiti voi tulla ulos kun ovat valmiita. Tähän viuluniekka totesi, että hän kyllä soittaa ensiksi varmistuspuhelun minulle. Hän kun ei turhaa ulkona seiso - siis ilmeisesti yli kahta minuuttia...
Siinäpä odottelin neitiä eikä häntä näkynyt eikä soittoakaan kuulunut. Huomasin, että osa pikkumuusikoista oli jo ulkona, mutta ei meidän tuleva Lampenius.
Olin juuri nousemassa autosta katsomaan mikä oli vikana, kun neiti juoksee posket innosta hehkuen kohti autoa. Hän ei meinaa henkeä saada selittäessään, miten hän on pelastanut söpön hämähäkin, jota uhkasi varma kuolema. Se kun oli asettunut kakkosviulistin viulukotelon päälle ja tällä taisi olla samanlainen kammo niveljalkaisia kohtaan kuin suurella osalla ihmisistä ja opettaja oli valmis listimään otuksen päästääkseen minimusikantit kotiinsa. Meidän neiti oli ohjannut tarantellan omaan viulukoteloonsa ja päästänyt sen ulos nurmikolle vapauteen. Että sellaisia spiderneitejä täällä päin :-)

Vaasan Hubertus 45 vuotta

Lauantaina juhlittiin Hubertuksen 45 vuotiskekkereitä. Edellisen kerran synttärit on järjestetty kuulemma 20 vuotisen taipaleen kunniaksi. Joko hevosihmiset eivät ole juhlijatyyppejä tai sitten yhteisen tilaisuuden kokoonsaaminen on liian haastavaa ratsastajille.
Juhlat olivat mukavat, ruoka oli erinomaista ja juhlijat niitä värikkäitä hevosihmisiä. Illan yllätysvieras oli "Irma" Helsingistä, joka asteli sisään diagonaalilla niin, että Väisäsen Paulan ei auttanut kuin väistää. Callen yhden naisen esitys oli täysin hervoton.
Helena Liukkonen puhui jälleen kerran viisaita totuuksia. Iän ja kokemuksen tuomalla arvovallalla voi sanoa sen kaikkien tietämän totuuden, että hevosihmiset ovat hankalia. Ei sitä auta kaunistella. Jokaisella on oma käsityksensä siitä miten asiat pitää tehdä ja mikä on se ainoa oikea tapa hoitaa asiat.
Itse muistan esimerkiksi kun tallilla siirryttiin kuivaheinästä säilöheinään. Päätös oli, että kaikki hevoset syövät määrätystä päivästä lähtien säilöä. Toin esiin näkökannan, että mielelläni antaisin kuitenkin ponilleni kuivaa heinää ja vähitellen lisäisin säilön osuutta. Vastaus oli, että koska olin silloin raskaana, ei puheitani tarvinnut osaltani ottaa vakavasti. Argumentit siitä,että satuin tietämään jotain hevoseni ruokinnasta syrjäytettiin olan kohautuksella. No hard feelings, mutta kuvaa jollain lailla tietynlaista toimintamallia.
Pääasiassa muistot ovat mukavia. Niin kuin se, kun yhtenä aamuna tallin vesihanat olivat poikki - yhteenkään vesikuppiin ei tullut vettä eikä tallimestarin aamukahvin keittäminen onnistunut. Siinä meni Ossi Perälän koko aamupäivä ja muutama tupakka selvittäessä vikaa. Lopulta selvisi, että meidän jättiponi oli yksinkertaisesti ylettynyt turvallansa katonrajassa kulkevaan vesihanaan ja kääntänyt sen poispäältä. Sain kuulla muutaman valitun sanan Ossilta saapuessani myöhemmin paikalle :-)
Totta oli myös Carina Kempin sanat siitä, että tallilla oppi perusasiat. Sen Helenan peräänkuuluttaman hevosmiestaidon. Sitä kun ei opi kuin tekemällä - paskaa luomalla, paaleja raahaten, hevosia hoitaen ja rämpien pitkin liejuisia hakoja koettaen saada enemmän tai vähemmän yhteistyöhaluisia hevosia kiinni.
Ja olihan siellä ne sosiaaliset kontaktit. Erityisesti mieleen on jäänyt tallityttöjen välinen hierarkia. Jostain syystä toiset vaan olivat parempia kuin toiset ja jos ei muuta niin ainakin puoliansa oppi pitämään. En tiedä luotiinko tietynlainen hevosihmishankaluus jo tässä vaiheessa.
Nyt meno Hubertuksella näyttää olevan mukavaa. Järjestys on saatu aikaiseksi ja oma tyttärenikin tuntuu viihtyvän tallilla aivan eri lailla kuin aikaisemmin. Onhan hän käytännössä kasvanut heinäpaalien päällä ja kuralätäköissä leikkien :-)
Vaikka meitä kaikkia yhdistää ensisijaisesti rakkaus hevoseen pitää muistaa, että kyse on myös nuorisokasvatuksesta. Ratsatusseurassa opitaan toimintamalleja sekä eläinten että ihmisten kanssa. Halusi tai ei jokainen tallillaolija luo käytöksellään esimerkin.
Viisikymmenvuotisjuhlia odotellessa nautin edelleen usean vuosikymmenen ratsastuksen jälkeen siitä upeasta tunteesta, jonka voi saavuttaa vain hevosen selässä, joten vaalitaan yhdessä hienoa lajia ja kunniakasta ratsastusseuraperinnettä :-)

Herra Joku ja siivoaminen

On mielenkiintoista kuunnella keskusteluja kodinhoidosta ja erityisen ihalevasti keskityn ihmisiin, jotka sanovat harrastavansa siivoamista - siis harrastavansa! Sehän tarkoittaa sitä, että siivoamisen aikana saa aikaiseksi täydellisen flow-tilan, jossa koko muu maailma sulkeutuu oman tietoisuuden ulkopuolelle ja raja oman itsensä ja muun maailmankaikkeuden välillä on hämärtyy. Siis tältähän tuntuu esimerkiksi täydellisen yhteyden saavuttaminen hevosen ja ratsastajan välillä.
Siivoaminen on minulla aika kaukana siitä. Vaikka kuinka koettaisin rauhallisin mielin zenbuddalaisuuden periaatteella tehdä jokaisesta liikkeestä ja tavaran paikalleen laittamisesta juuri sen hetken tärkeimmän asian, ei mielenrauhaa tästä toiminnasta tule. On jokseenkin turhauttavaa asetella tavaroita paikoilleen, kun perässä kulkee neiti yksivee, jonka mielestä hiusharjat kuuluvat keittiönlaatikoihin ja keittiön kauhat eteiseen kenkien sisään. Neiti on muutenkin nyt keksinyt hiusten harjaamisen ja siitähän saa mitä mielenkiintoisimpia variaatioita aikaiseksi. Hetki sitten sain irroitella metallista puurovispilää prinsessan kutreista. Se kun oli varsin mukavasti takertunut sinne ja jos tarkemmin katsoo, niin sehän muistuttaa hiusharjaa, joten ei muutakuin takkuja suoristamaan. En tiedä loppujen lopuksi oliko tämän kampaamisen lopputulos enemmän vai vähemmän sotkuiset hiukset.
Meillä ei mikään pysy tallessa ja omasta mielestäni olen koettanut keksiä mitä erilaisimpia systeemejä järjestyksen ylläpitämiseen. Mutta olen voimaton tyypin nimeltä "joku" edessä. Joku on kadottanut kaikki herra viisveen sukat. Siis jokaikisen - yhtään ei ole tallella. Joku on laittanut sormikaslaatikkoon laskettelulasit, pyöränpumpun, yhden Crocsin ja kolme palapelin palaa ja jättänyt jälkeensä muutaman parittoman sormikkaan. Joku on vienyt neiti 12 v:n jumppapuvut. Nehän kimaltelevat kauniisti, joten syyllinen on varmaan Herra Harakka pihakoivusta.Jokulla on myös toinen neiti ysiveen säärisuoja ja mieheni akkuporakoneen kaikki neljä akkua.
Lienee parasta luovuttaa ja myöntää herra Joku voittajaksi. Silloin voin rauhassa keskittyä unelmoimaan naistenlehtien kuvan kauniista kodeista, joissa osassa on jopa päävärinä valkoinen. Meillä ei valkoisena pysy edes t-paidat, jotka pyykissä muuttuvat joko vaaleanpunaisiksi tai sinisiksi samalla kuin pesukone imaisee sisäänsä muutaman sukan, jotta meidän jengin pakosta luoma eriparisukkatrendi varmasti jatkuu vuodenajasta toiseen ja herra Jokun omaisuus karttuu karttumistaan.

Äitiys ja lasten harrastaminen

On mielenkiintoista seurata lastensa harrastamista. Meillä on kokeiltu monia lajeja ja vahvimmin kuvioissa pyörii telinevoimistelu ja ratsastus. Ensimmäinen on kannaltani sikäli mielenkiintoinen, etten ennen lasteni harrstamista, käytännössä tiennyt lajista mitään. Ja jos tyttäreltäni kysytään, en varmaan vieläkään tiedä niin paljon, että en aiheuttaisi yleistä nolostumista neidissä, kun kommentoin voimisteluun liittyviä asioita.
Jotenkin kipit, kupit, urhot, flikit, siltakaadot, puolivoltit, arabialaiset yms. ovat päässäni sekoittuneet yhdeksi suureksi temppuradaksi. Joten on parasta vaan katsoa ja ihastella ääneen nuorten neitien taitojen kehittymistä ja kuunnella viisaan näköisenä treenien sujumista tai sujumattomuutta.
Toista on ratsastuksen osalta. Siitä tiedän omasta mielestäni jotain ja ainakin enemmän kuin voimistelusta. Mutta se ei tee asioista helpompia, pikemminkin päinvastoin. On erinomainen kärsivällisyysharjoitus istua kentän laidalla seuraamassa tuntia kun oma jälkikasvu istuu hevosen selässä. Tosiasiahan on, että opettajan silmä ei ehdi koko ajan joka paikkaan ja näissä väleissä, on vaikea hillitä itsensä. "Nojaa taaksepäin, paino jalustimille, katse ylös yms.", kai nyt voisi vähän kuiskata kentän laidalta ja jos ei ääneen niin voi ainakin ruumiin kielellä yrittää saada itsensä ymmärretyksi lapsensa silmissä. On kuitenkin jokseenkin epäselvää, onko ulkopuolisten silmissä heilumiseni koivun takana tulkittava elekieleksi vai huonoksi tasapainoksi yhdistettynä erilaisilla ylöspäin kohdistuville pään pakkoliikkeillä.
Olen yhden kerran saanut jopa "keltaisen kortin" Stenforsin Nisseltän kun zenmäiset kärsivällisyysharjoitukseni eivät olleet vielä johtaneet tuloksiin kentänlaidalla ja neuvoin vahingossa tytärtäni ponin selässä. Tiedän toki jalkapalloharjoituksista, että vanhempien pitää vaan kannustaa ja antaa valmentajien tehdä työtänsä. Sekin on välillä vaikeaa, kun on lajia seurannut 20 vuotta ja "tietää" miten pakkien pitää liikkua ja hyökkääjien liikkua tyhjiin paikkoihin. Selitäpä sitä viisivuotialle, joille yhtä mielenkiintoista pelin aikana on ohikiitävä juna kuin pallon syöttäminen omille joukkuetovereille
Mutta nyt osaa olla hiljaa tai sitten rauhoittumiseni johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei tyttäreni enää katso minuun päin kun olen tunteja seuraamassa. Seuraava sukupolvi on aina edellistä viisaampi.
Ja tosiasiahan on, ettei jälkikasvun seuraaminen hevosen selässä ole parasta mielenrauhoituslääkettä. Tähän yhtynee ainakin oma äitini, joka ei kovin montaa kertaa käynyt katsomassa minun ja siskoni ratsastussuorituksia. Ja ne kerrat kuin kävi niin useammilla siskoni onnistui putoamaan hevosen selästä. Viimeisimmällä kerralla Backlundin Sophian Lakun selästä kunnolla okserin keskelle siten, että äitini sai toimia hillittynä ambulanssina terveyskeskukseen. Ei ole hyvä harrastus heikommalle äidin sydämelle, mutta onneksi molemmat selvisivät ja Laku myös:-)

Esteratsastusta ja itsetutkiskelua

Esteiden hyppääminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, joten opettajan kysyessä minulta onko minulla mitään sitä vastaan, että mennään vähän puomeja, aiheutti hieman epämiellyttävän tunteen vatsassani. Mutta toisaalta puomeja olen kyllä mennyt useastikin, esteitä hyppäsin sitä vastoin edellisen kerran viime vuosituhannella. Siltä se ainakin tuntui :-)
Joten reippaasti vastasin, että mikäs siinä. Olinhan jo sitä paitsi kiivennyt hevosen selkään ja siinä vaiheessa perääntyminen olisi antanut muille ratsastajille täysin väärän kuvan peräänantamattomasta luonteestani. Hieman minua kuitenkin epäilytti, koska muut tuntilaiset vaikuttivat minusta sen ikäisiltä, että liekö olisivat olleet edes toisella vuosikymmenellä, kun minä viimeksi viiletin esteiden yli. Mutta puomiahan meidän piti mennä…
Kovin oli käsite puomi muuttunut minun villistä nuoruudesta. Kyllä ne olivat ihan oikeita esteitä, aluksi kyllä ristiesteitä, mutta lopulta aitoja pystyjä. Korkeus tosin ei välttämättä ollut kovin paljon yli 1,5 litran limsapullon, mutta kyllä hevosen hypätä pitäisi, jotta selvittäisiin toiselle puolelle.
Ei se pelaa joka pelkää, joten kannustin tammani esteitä kohti mentaliteetilla, että täytyyhän sitä nuoremmille näyttää. Ja hah, luulette tietysti, etten selvinnyt. Olette väärässä! Ylitimme esteet ihan kohtuullisesti. Ei mitään loistosuoritusta, mutta yli päästiin ja kentällä pysyttiin.
Tietenkin heti tunnin jälkeen hehkutin siskolleni, että mitä tuli tehtyä. Hän jos kukaan ymmärsi, että kyse oli osaltani hurjasta jutusta. Jäin kuitenkin miettimään miksi esteet eivät ole minun juttu.
Ja löytyihän se sieltä muistini sopukoista tieto, jonka olin haudannut kohtaan ”älä muista ja kysyttäessä kiellä”. Tasapuolisuuden nimissä siskoani kohtaan kerrottakoon se nyt kuitenkin.
Joskus hamassa lapsuudessani erehdyin osallistumaan estekisoihin vakiotuntiratsullani. Manhattan oli hyvä hyppääjä, joten luotin häneen enemmän kuin itseeni. Ei olisi pitänyt…
Olen nimittäin varmaan ainoita ratsastusseurani historiassa, joka on estekisoissa ratsastanut suoraan tolppaa päin. Ei edes mitenkään hipaisemalla vaan täystörmäys suoraan kohti. Muistan vaan ajatelleeni, ettei hevonen nyt niin tyhmä ole, että törmää tolppaan. Kukaan vaan ei ollut minulle vielä tuossa vaiheessa kertonut hevosen näkökentän rajallisuudesta. Nyt sen tiedän. En pudonnut, hevonen ei paljon välittänyt ja jatkoimme maaliin saakka. Mutta taisi olla viimeiset estekisani.
Joten rakas siskoni kyllä minun ”töppäykseni” yltävät vähintään samalle tasolle kuin sinun, joten voit olla huoleti ”maineesi” kanssa. Ehkä tämä selittää, miksi en kilju riemusta nähdessäni esteitä ratsastuskentällä eikä pitäisi myös hevosenkaan, jos minä satun istumaan sen selässä ;-)

Kuka oikeasti viihtyi yläasteella?

Sain palautetta kirjoituksistani vanhimmalta tyttäreltäni. Ovat kuulemma tylsiä tekstejä. Kävin sitten miettimään, että mistähän sitä kirjoittaisi, jos haluaisi tuon ikäisille kirjoituksia tuottaa. Yläasteikä siitä, kun itsellä on jo niin kauan aikaa...
Muistaakseni aika yläasteella ei ollut mitenkään ruusuista. Tyttäreni kertoi, että heillä on koulussaan ihan kauheat vessat. Istuimista kuulemma puuttuvan istuinrenkaat ja poikien puolella joku oli tehnyt tarpeensa roskakoriin. Ei ole tuo asia ainakaan muuttunut. Muistaakseni vessassakäyntiä välteltiin viimeiseen asti kouluaikana eikä ainoastaan niiden epäsiisteyden takia. Tosiasia kai oli, ettei opettajien valvonta ulottunut näihin sosiaalitiloihin ja mikäli halusi elää vaarallisesti kannatti mennä hengailemaan vessaan. Ihan varmasti joku tai jotkut järjenjättiläiset liityivät seuraan ja kiusatuksi joutuminen oli todennäköistä.
Siihen aikaan ei ollut mitään kivakoulu -projekteja, vaan enemmän tai vähemmän tilanteista oli selvittävä itse. Tämä asia lienee paremmin nykyään.
Toinen kummallinen asia oli, että minun aikanani pipon käyttö, ei ollut soveliasta. Sitä oli jonkinlainen nössö, jos pakkasessa oli päähine päässä. Ei väliä vaikka pakkasta oli -20 astetta, tärkeintä oli, että kampaus pysyi kunnossa ja silloin ei pipoa päähän tungettu. Ehkä sen ajan kauniilla hiusten tupeerausmuodilla oli myös osuutensa asiaan.
Nykyään pipot pysyvät päässä. Ilmeisesti liiankin kanssa, jos nykyopeja kuuntelee. Ilmeisesti samanlainen nolous koskee nykyään pyöräilykypäröitä. Niiden käyttö loppuu kun seinään viimeistään yläasteella.
Ja sitten oli tietenkin se pukeutuminen. Piti kuulua johonkin jengiin sen suhteen ja jos ei ollut varaa kalliisiin merkkivaatteisiin, oli ulkona sisäpiiristä. Nyt taitaa olla vähän väljempää sen suhteen, mutta kyllä tuo laumasieluisuus tuntuu edelleen nuorisossa elävän, mutta ryhmiä joihin samaistua on enemmän kuin silloin. Sehän on hyvä, kunhan siitä pääsee yli ja löytää ihan omat juttunsa.
Mutta oli minulla hyviäkin kokemuksia yläasteelta. Tosin se sattui yläasteen jälkeen, kun tein ylioppilaskeväänä sijaisuuksia. Olin kuvaamataidonopettajan sijaisena entisessä koulussa ja kuten kaikki muistaa piirrustustunnit saattoivat olla aika vauhdikkaita. Suurin osa luokasta kun ei ottanut niitä tosissaan.
Tällä kertaa hyödyin siskostani, joka minua nuorempana oli käynyt saman koulun minun jälkeeni. Hänen yläasteaikansa oli hieman vauhdikkampi. Hän kuului siihen jengiin, joka välituntisin katosi aidan taakse röökille ja joita väisteltiin koulun pitkillä käytävillä. Kun mainitsin kenen sisko olen, kuri pysyi luokassa itsessään. Niin lähtemättömän vaikutuksen oli rakas siskoni tehnyt, juuri niiden oppilaiden osalta, jotka yleensä olivat kaikista hankalampia ja harrastivat kaikkea muuta kuin oppimista koulussa. Tunnit sujuivat koko viikon kuin itsestään :-)

Aku Ankka ja lukemisen juhlaa!

Tänään on keskiviikko ja Aku Ankka kolahti postiluukusta. Heti mieleen muistuu oma lapsuus. Meillekin lehti tuli useita vuosia ja äitini järjestelmällisesti arkistoi jokaisen numeron silloin keltaisiin kansioihin. Välillä siskomme kanssa etsimme yötä myöten kadonneita numeroita pitkin hyvin järjestettyjä huoneitamme. Luulen, että aina lopulta kaikki kappaleet löytyivät.
Siskoni osalta taitaa olla yksi tarkimmin säilytettyjä kirjallisia eepoksia nämä kyseiset kansiot. Voi olla, että perinnönjaossa ei mistään muusta keskustelua enää käydänkään kun Akujen kohtalosta :-)
Ja hyvä on kun ovat säilyneet. Niitä ovat lukeneet meillä käyneet lasten vanhemmat serkut ja jopa aikuiset - yleensä miehet, jostain syystä. Ehkä "live"seura on ollut liian puuduttavaa.
Nyt Akun kieltä tavaavat lapseni. Lehti on nimittäin hyvä keino aktivoida ipanoita lukemaan jotain suomeksi. He kun ovat ruotsinkielisessä koulussa niin helposti lukupuoli painottuu sille kielelle. Akusta meillä oikein riidellään kuka saa kahlata lehden ensiksi läpi.
Erityisen hauskaa on ollut seurata meidän neiti ysiveen lukemaan oppimista. Kun kirjainten arvoitukset ratkesivat hänelle ensimmäisellä luokalla, ei häntä ole saanut kirjoista irti. Hän jopa totesi ihmettelevään sävyyn, että mitä ihmettä hän teki ennen kun hän oppi lukemaan. Voisin muistuttaa monestakin mieleenpainuneesta asiasta, mutta annetaan tässä vaiheesa olla. Yhdessä vaiheessa hän käveli koulumatkat ja luki samalla kirjan siinä matkalla. Liikenneturvallisuuden nimissä kielsin tämän toiminnan.
Nyt hän on kahlannut läpi kaikki Harry Potterit ja menossa on toinen kierros ruotsiksi ja siinä sivussa ensimmäinen kierros suomeksi. Tätä menoa katsoessani uskon, että puheet kirjan kuolemasta ovat täysin ennenaikaisia.
Juuri nyt Aku Ankkaa on tarrannut kiinni herra viisvee, jonka lukutaito rajoittuu sanojen "on", "ja" sekä "Siwa" tunnistamiseen. Viimeinen sana taitaa olla markkinamiesten aikaansaannosta, mutta alku lukemisellehan sekin ;-)

Laukkaava kerrostalo

Tänään sitä taas mentiin - tukka putkella perusratsastusta. Tuli yhdessä vaiheessa mieleeni rakas siskoni, joka tuossa muutamia vuosia sitten osallistui isolla hevosellamme Jykke Malmströmin valmennukseen. Tosiasia oli, että sekä siskoni että hevosemme oli väärässä joukossa, koska ponimme ei vahingossakaan sulautunut sulavien valkopintelisten kouluratsujen joukkoon. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja toisaalta arvostetettu estevalmentaja Veikko Heikkilä oli jo hevosestamme todennut, ettei se ole esteillä mikään Einstein, joten pitihän sitä toistakin lajia kokeilla. Minä siis, joka yleensä hoidin hevosella tuon kouluratsastuspuolen, olin tuolloin kolmannellakymmenellä viikolla raskaana, joten vähän pidemmät ratsastussessiot oli siskoni harteilla. Sain siis istua katsomossa ihan kuunteluoppilaana ja voi sitä tiedon määrä mitä taas tuli ahmittua itseensä.
Siinähän neiti posotti jätilämme menemään ja kaikki meni suht mallikaasti siihen asti kunnes aloitettiin laukkaaminen. Muut ratsukot kokosivat itsensä hienosti ja laukkasivat pääty-ympyrällä hallitusti. Paitsi siskoni ja läpensä omapäinen hevosemme. Tämä parivaljakko kiisi kuin hurjimmassa lännenelokuvassa ja hyvä kun pysyivät maneesissa. Eivät varmaan olisi pysyneetkään, jollei Hubertuksen maneesi olisi suht vankkarakenteinen.
Jykke koetti sanoa siskolleni, että hiljentää vähän vauhtia, lyhentää laukkaa ja koettaa koota hevosta enemmän ulko-ohjalle. Ilmeisesti siskoni oli hurmiotunut siitä, että dieselmoottorilla varustettu ruunamme oli vihdoinkin lämmennyt, joten hän ei millään lailla tuntunut reagoivan valmentajan puheisiin. Joten Jykke toisti ohjeet uudelleen hieman kuuluvammalla äänellä ja arvovaltainen katsomo alkoi kiinnittää huomiota menoon enemmänkin ja pieni hienostunut supina kävi katsomon lehtereillä.
Vihdoin siskoni huomasi, että ilmeisesti hänelle puhuttiin ja hän huusi täysillä maneesin toisesta päästä ohjaajalle "HÄH, mitä sä selität. En mä kuule mitään kun tää hevonen vihdoinkin liikkuu, enkä haluaisin sitä pysäyttää!!!"
Oli muuten viimeinen kerta kun siskoni halusi osallistua mihinkään koulukiemuroihin vähään aikoihin.
Meno oli hieman samanlaista tänään omalla tunnilla - tuli pieni deja vu-ilmiö, kun taas laukattiin pitkin kentää ja hevosen laukka tuntui olevan yhtä hallittua, kuin jos kyseessä olisi ollut laukkaava kerrostalo. Älkää kysykö mistä sen tiedän - tiedänpä vaan :-)
Opettajakin sanoi, että eikö olekin hepolla mielenkiintoinen laukka. Niinpä niin, näinkin monen vuoden jälkeen, saan vielä ratsastaa hevosella, jonka laukka oli kieltämättä mieleenpainuva. On tämä ihana harrastus, joka kerta oppii jotain uutta ja se ei välttämättä liity omaan ratsastukseen ;-)

Arkipäivän ihmeitä

Meidän taloudessa arkipäivät on jakautunut pitkälti siten, että mieheni on kotona päivisin ja minä iltapäivisin ja iltaisin. Homma toimii ihan mukavasti ja parisuhdekin voi tuoreesti kun ollaan vähän harvemmin yhtäaikaa kotona :-)
Tietysti tämä tarkoittaa sitä, että joskus tulee pieniä kommmunikaatiokatkoksia ja väärinymmärryksiä. Välillä molemmat esimerkiksi ovat käyneet ruokakaupassa ja toisinaan ei kumpikaan. Joten välillä meidän jääkaapissa on kymmenen litraa maitoa ja välillä saa koko perhe tyytyä Huberin olueeseen.
Pääsääntöisesti kumpikin meistä tekee päätökset siitä mitä kaupasta ostetaan itsenäisesti. Useamman vuoden yhteiselo on jo tuonut tähänkin asiaan rutiinia. Välillä tosin pyydän miestäni tuomaan kaupasta tuotteita, joita tarvitsen. Yleensä siis silloin kun olen suunnitellut tekeväni jotain tiettyä ruokaa ihan jopa reseptin pohjalta - ei kokkisotaperiaatteella.
Tosin nykyään olen vähitellen luopunut siitäkin tavasta. Tämä siksi, että mieheni on varsin omatoiminen ajattelija. Jos pyydän tuomaan vaikka turkkilaista jugurttia, hän saattaa tuoda hedelmäpommijogurtin. Peruste oli se, että se oli tarjouksessa ja paljon halvempi. No, teeppä siitä sitten kreikkalaista tsatikia valkosipulin ja kurkun kanssa höystettynä eksoottisilla hedelmillä. Tai kun pyydän tuomaan hunajaa tuo hän taloussokeria. Ajaa kuulemma saman asian eli makeuttaa ruuan, ja sitä sai kolme kiloa paljon halvemmalla kuin pullon juoksevaa luomuhunajaa. Ei sitten muuta kuin valelemaan broilerin rintaleikkeitä taloussokerilla.
Välillä on tehnyt mieli sanoa, kuten alansa ammattilainen sanoi minulle ollessani nuoruudessa kesätöissä ja tehtäviini kuului asianajajien saneluiden purkaminen eli puhtaaksi kirjoittaminen "älä sinä ajattele, vaan kirjoita vaan mitä sanelen". Tämä kommentti tuli sen jälkeen kun olin uskaltanut mainita, että hänen kirjoituksessaan oli virhe ja epäloogisuus. Parisuhdeoppaiden neuvosta en kuitenkaan aina sano ääneen sitä mitä ajattelen :-)
Mutta kaikista tilanteista on ihan hienosti selvitty ja ehkäpä tuo edellä mainittu selittää sitä miksi olen kokkisota-aineista - pakko osata improvisoida. Eipä siinä mitään.
Mutta välillä tämän ajattelumallien erilaisuus pääsee vielä yllättämään. Tänään hän soitti ja kysyi pitääkö ketään lapsista kuskata mihinkään illalla. Hän voisi ruokatunnillaan ajella johonkin suuntaa. Sanoin, ettei tarvitse, koska minun täytyy käydä ruokakaupassa, joten saan aikani kulumaan harrastuksen ajan eli kuskaan molempiin suuntiin. Totesin, ettei talossa ole yhtään maitoa, vaikka hän on ollut päivän kotona. Tosin viimeisen sivulauseen jätin sanomatta - parisuhde oppia jälleen. Hän tosin taisi ymmärtää sen muutenkin. Tähän hän totesi. "onhan siellä uunissa porsaankyljyksiä". Minulle jäi taas epäselväksi, miten se liittyi siihen, ettei talossa ole maitoa. Ehkä ajatus oli, että voisin asetella kyljykset maitolaseihin ja tarjoilla lapsille iltaruuan kanssa ;-)

Hokkuspokkus ja liirumlaarum – maailma seis

Kävin katsomassa musikaalin Maailma Seis! – Minä jään tässä. Pidin musiikista ja sanoituksesta. Se oli oivaltavaa ja varmasti osa hienouksista meni ohitse, kun tempo esityksessä oli suht nopea. Tuli mieleen, että pitäisi katsoa toisen kerran, jotta kaikki jujut avautuisivat. Mutta taidan jättää väliin.
Musikaali on tehty jo 1960-luvulla ja nyt se oli ohjaajan sanojen mukaan sovitettu nykypäivään. Oliko? Osa teemoista, kuten päähenkilön politiikkaan siirtyminen ja puheet ja lupaukset siellä varmasti löytävät kosketuspintoja tästä päivästä, asekauppa myöskin, jos näkökulman laajentaa globaaliksi ja tietenkin päähenkilön naisseikkailut, ne kai ovat olleet osa miesten elämää niin pitkällä ajalla kuin ihmiskunnalla on muisti.
Mutta mitä jäin miettimään, oli musikaalin lavastus ja tunnelma. Se oli likainen. Totta kai, tarkoituksella. Epämääräinen ruskeanharmaa höttötausta ja esiintyjien likaiset asut ja nuhruisuus veivät mielestäni huomion pois esityksen tärkeistä teemoista. Ja kun koko esitys oli lävistetty kyseisellä roskilookilla, ei kukaan hahmoista noussut päähenkilön järjettömän toiminnan yläpuolelle – ei edes päähenkilön pelottavan kauniit naisihastukset.
Se on harmi, koska kyllä musikaalilla sanoma on. En vaan pystynyt hahmottamaan, ketkä on ajateltu sen kohderyhmäksi. Nähdäkseni on selvää, ettei musikaalista tule koko kansan musikaalia. Siihen se on liian hankala. Dialogi on oivaltavaa, mutta ehkä väärällä lailla saavuttaakseen lukuisia katsojia. Itse näyttelijät laulu- ja tanssitaitoineen olivat erinomaisia.
Nautinkin tutuista sävelistä silmät kiinni – aivan kuin edesmennyt isoäitini, joka Kansallisteatterin Anna Karenina - näytelmän aikana, mielestäni nukkui, omasta mielestään vain leputti silmiään, totesi tarinan olevan niin tuttu hänelle, että hän nauttii siitä paremmin silmät kiinni, kun katsoen tuntemattomien näyttelijöiden pilaavan hänen käsityksensä klassikkotarinasta ;-)
Lähtökohta tarinalle oli aika, jolloin lapset vielä osasivat lukea ja oli kukkia ja muutenkin kaunista. Sen ajan kääntäminen roskiksessa elämiseksi – oli ilmeisesti ohjaajan näkemys tästä ajasta. Rohkeaa, mutta jään miettimään, onko se sitä mitä ihmiset haluavat tulla teatteriin katsomaan. Jos oman elämänsä tai maailman näkee rumana – haluaako sitä sellaisena vielä seurata näyttämöltä?

Kissan elämää

Kissat ovat kadehdittavia eläimiä. Oli nyt siiten koira- tai kissaihminen niin ei voi kuin myöntää, että kissoilla on loistava asenne elämään.
Meidän kissa on kaksivuotta ja on kaikkien cityihmisten kauhuksi ulkokissa. Onneksi asumme kuitenkin suht rauhallisella ja vanhalla alueella, jossa kissoja on kai aina ollut. Kissaherra on suht pätevä metsästäjä. Vähän väliä hän tuo saalista kotirappusille meidän kaikkien ihailtavaksi.
Erityisen tunteitaherättävää se on kun kissa kuskaa päästäisiä ja muita pikkujyrsijöitä meidän neiti kasvissyöjän sängyn eteen. Tämä on tapahtunut muutaman kerran. Kissa on ilmeisesti sitä mieltä, että pieni proteinilisä tekisi neitille hyvää. Neitillä itseellään on täysin vastakkainen käsitys asiasta ja yleensä tämä kissan hyväntahdonele saa aikaiseksi jonkilaisen kirkumisreaktion lisättynä muutamalla suht mielenkiintoisella hyppyliikehdinnällä. Kummallista, kissahan vaan ajattelee nuoren neidin parasta...
Mielenkiintoista on myös seurata kissan ja yksveen kanssakäymistä. Tuntuu siltä, että kissa ymmärtää, että kyseessä on pieni ihminen, jota ei saa käsitellä ihan miten haluaa. Yksvee saa osoittaa suurta kiintymystään suht vapaasti tarraamalla kissaa karvoista kiinni ja halaamalla omasta mielestään varmaankin hellästi. Kissa alistuu kohtaloonsa kiltisti ja irti päästyään hyppää sohvalle pikkukäsien ulottumattomiin.
Toinen seikka mitä on hauska seurata on ruokailuhetki. Tarkoituksena on tietenkin, että kissa saa syödä rauhassa ja näin pääsääntöisesti onkin. Joskus kuitenkin neiti yksvee on nopeampi ja ehtii kissan ruokakipolle ennen muita.
Tällöin neiti kaataa kaikki kissanruokamurot lattialle ja pitää kulhoa kädessään. Kissa istuu kiltisti vieressä ja tuijottaa pikkuihmistä tai ehkä ruokakulhoaan suht intensiivisesti, mutta ei tee elettäkään koskeakseen mini-ihmiseen. Samalla neiti komentaa kissaa minkä ehtii. En tiedä mitä elämäntotuuksia neiti kissalle kertoo ruokakulho kädessään, mutta kissa istuu kiltisti ja kuuntelee.
Tässä vaiheessa siirrään tulevan saarnasnaisen pois kissan ruokapaikalta, jotta kissa pääsee syömään. Mielenkiintoista on, ettei kissa suostu syömään ruokaansa lattialta, vaan se pitää kerätä takaisin kulhoon! Siis eläin joka rämpii yökaudet metsässä vaanien suurta saalista, haluaa ruokansa tarjottavan lautaselta. Kotiravintolan pitää palvella kunnolla arvon saaliseläintä :-)

Synttäreiden järjestäminen

Meidän talossa on synttäreitä tasaisesti. Nyt on neiti kasiveen vuoro eli pian neiti on ysivee! Tosi hienoa. Nyt pitäisi järkätä juhlat. Ja tässä iässähän ei riitä yhdet bileet, vaan pirskeet on järjestettävä erikseen luokkakavereille ja sitten sukulaisille ja kummeille. Onneksi tässä selvitään vielä kahdella eri kerralla. Vanhimmalle neitille pitää olla erikseen luokkakaverit, voimistelukaverit, sukulaiset ja sitten vielä osa jengistä pitää jakaa kielen mukaan eli molemmille kotimaisille omat juhlat.
Tosin koetin jossain vaiheessa yhdistää sukulaiset ja kaverit. Tietyllä tavalla se oli aika näppärää. Sukulaiset juoksivat lasten perässä ympäri kotia ja pihamaata ja minä keitin kahvia, tarjoilin mehua ja leikkasin kakkua. Ihan mukavaa, mutta seurustelun kannalta aika nollatulos. En ole tosin kysynyt mitä isovanhemmat menosta pitivät ;-)
Meidän synttärit lienee aika standardikamaa. Ei mitään ylimääräisiä ohjelmanumeroita eikä palkattuja viihdyttäjiä. Menoa tuntuu riittävän muutenkin. Tosin nyt neiti 12 v järjesti kaverisynttärit kasiveelle ja täytyy myöntää, että lapsilla oli todella hauskaa. Ehkä idean voisi tuotteistaa, mutta en tiedä olisiko se järjestäville tytöille enää niin kivaa. Joka tapauksessa kaunis kiitos loistavasti järjestetyistä pikkuihmisten juhlista.
Siivota koetan aina ennen kemuja. Tosin en tiedä miksi, koska kaikki jotka lasten synttäreitä ovat järjestäneet tietävät, että putsausta tarvitaan vasta jälkikäteen. Mutta kai se on jokin opittu tai selkärankaan iskostettu järjestelmä, että koetetaan saada ainakin jonkinlainen illusio siisteydestä aikaiseksi.
Tässäkin asiassa periaatteni on, ettei liikoja vaatimuksia, koska ei niihin päästä ja toisaalta jos päästäisiinkin, eivät ne kauaa pidä. Siivoamisen osalta olen jo kauan ihmetellyt sukupuolten eri käsitystä asiasta. Siis siitä miten sen tehdään ja mitä pitää siivota. Olen miettinyt, että onko naiset ja miehet varustettu erilaisella näkökyvyllä, koska asiat jotka vaivaavat minua eivät tunnu hetkauttavat miestäni. Hän voi aivan tyytväisenä väistellä lattialla olevia vaatekasoja, mutta takan tuhkaluukku pitää ehdottomasti tyhjätä.
Ei ole vain yksi kerta kun on pitänyt siivota meidän talo ennen juhlia, niin hän on lähtenyt siivoamaan autokatosta ja/tai ulkovarastoa. Voihan se olla, että en vieraiden saapuessa huomaa, että osa heistä nauttii kahvinsa ja kakkunsa autokatoksessa. Joten lienee parasta, että sielläkin on järjestys kohdallaan. Tai mieheni pelikampekaapissa. Todennäköisyys, että sen sisältöä tutkitaan seurustelun lomassa, on tietenkin olemassa.
Mutta kuten kaikki tiedätte, minun katsatokantani asiassa ei ole sen perustelumpi kuin miehenikään, joten kuten ukkivainaa sanoi "tehköön kukin makkaran mieleisekseen". Tärkeintä on, että vieraat viihtyvät ja olo on illalla kaikilla tyytyväinen. Ei muuta kuin juhlimaan :-)

Vauvan sukupuolen selvittäminen

Euroopan neuvoston tasa-arvokomitea esitää, ettei vanhemmille kerrottaisi tulevan lapsen sukupuolta. Tämä siksi, että suosituksella pyrittäisiin estämään valikoivat abortit. Ihan vaan perustietona, että Euroopan neuvosto on vanhin ja laajin polittiinen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestö. Jäseniä siinä on 47 eli käytännössä melkein koko Eurooppa Atlantilta Uralille.
Valikoivat abortit eli sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat tasa-arvokomitean raportin mukaan ongelma neljässä neuvoston jäsenmaassa: Albaniassa, Armeniassa, Azerbaidzanissa ja Georgiassa. Tästä johtuen siis kaikille neuvoston jäsenmaille ollaan esittämässä edellä mainittua suositusta.
Mikäli suositus hyväksytään, koskee se myös Suomea. Toki kyseessä on vain suositus, mutta koska Suomi on ns. mallioppilas useimissa asioissa, niin varmaan tätäkin ohjetta pyrittäisiin noudattamaan.
Onko tässä mitään järkeä? Se että edellä mainituissa valtiossa syntyy enemmän poikia kuin tyttöjä eli tyttölapsia abortoidaan kyseisissä maissa, ei saisi vaikuttaa Suomen periaatteisiin. Oltiin nyt sitten mitä mieltä tahansa vauvan sukupuolen kertomisesta vanhemmille etukäteen, niin peruste kertomatta jättämiselle, ei voi olla Albanian tilanne asiassa.
Toivoa sopii, että tätä suositusta ei Suomessa pyritä noudattamaan, vaan luotetaan vanhempien harkintaa siitä miksi he haluavat tietää lapsensa sukupuolen etukäteen. Sillä perusteet asiassa tuskin ovat lähelläkään georgilaisten naisten ajatuksia.

Rikesakko ja kaukalopallo

Mieheni sai sakot siitä, ettei käyttänyt turvavyötä. Hän oli lähdössä ruokakaupasta ja kurvannut kotiin vievälle pääsuoralle kun poliisipartio pysäytti hänet. Ennen pysähtymistään hän ehti napsauttaa turvavyön kiinni. Mutta ei se enää auttanut, nähty mikä nähty.
Ei tässä vielä mitään, mutta partio joka herran pysäytti koostui samoista kavereista, joiden kanssa hän oli hetki aiemmin käynyt pelaamassa kaukalopalloa. Mieheni oli harjoituksista suunnistanut kauppaan ja poliisit töihin. Siinäpähän tuijottelivat toisiaan hieman hämillään.
Mieheni supliikkikaverina koetti selittää, että ehkä tällä kertaa pääsisi huomautuksella. Sinipukuiset miettivät tilannetta ja ratkaisivat sen niin, että toisesta partiosta kaveri, joka ei ollut pelaamassa, tuli ja kirjoitti sakot.
Kuuntelin mieheni kertomusta ja totesin kysyvästi, että "niin, mitä sitten?". Sitä vaan, että olihan se nolo tilanne ja ei hänen olisi pitänyt saada sakkoja.
"Eikö?", kysyin, "etkö nyt kuitenkin ajanut ilman turvavyötä". "Ajoin, ajoin, mutta ei kai niillä nyt mitään valokuvaa asiasta ole".
"Ei varmaankaan, mutta etkö ajanut ilman turvavyötä", toistin tuntien itseni hieman typeräksi, kun en nähnyt tilanteen ongelmaa.
"No, joo ajoin, ehkä olet oikeassa. Mutta minä en ainakaan maksa kaukalopallon kausimaksua. Kärsiköön sen nahoissaan", totesi mieheni ja lopetti keskustelun ymmärtämättömän vaimonsa kanssa siihen.
Minulle jäi vieläkin epäselväksi miten kausimaksu ja rikesakko liittyvät toisiinsa, mutta ehkä se tässä vielä selviää ;-)

Mitä ruokaa meille oikein tarjotaan?

Meidän taloudessa tehdään paljon ruokaa. Pääsääntöisesti kaikki tehdään itse, mutta toki pakasteet ja puolivalmisteet, ovat myös käytössä. Välillä meinaa mielikuvitus loppua, kun yksi lapsista on kasvissyöjä, toinen rakastaa pastaa ja kanaa,mutta ei pidä kalasta ja kolmannen mieliruoka on muikut ja perunamuusi. Neljäs ei onneksi vielä ole muodostanut vahvoja käsityksiä ruuasta, vaan kaikki kelpaa (paitsi italianpata ja moussaka...). Olenkin joskus sanonut, että olisin varmaan pärjännyt suht mukavasti Sikke Sumarin juontamassa Kokkisodassa, missä piti "taikoa" eri aineksista monta ruoka-annosta 20 minuutissa.
Eilen ostin lähimarketista ensimmäistä kertaa Atrian valmiiksimarinoidun broilerin tosimureita leikkeitä. Ajatuksena oli, että ruoka tulee nopeasti pöytään ennen jumppaharjoituksia.
Kaadoin leikkeleet paistinpannulle ja ne käytännössä mureni siihen. Siis ennen paistamista! Aivan kun kyse olisi ollut heikosti jauhetusta jauhelihasta.
Käänsin leikkeleitä pannulla muutaman kerran ja hajoamisprosessi vain paheni. Ei kai murea tarkoita sitä, että lihakimpale on epämääräistä keltaista höttöä, joka rapistuu kymmeniksi paloiksi paistaessa. Minulle leike tarkoittaa jotain ihan muuta.
En ole koskaan ennen heittänyt ruokaa suoraan pannulta roskiin, mutta en yksinkertaisesti voinut ajatellakaan syöttäväni tuota epämääräistä marinadilihahöttöä jälkikasvulleni.
Onneksi pakasteesta löytyi aikaisemmin tehty makaronilaatikko, joka erilailla tuunattuna kelpaa kaikille lapsille. Ja toisaalta hieman kauempana sijaitsevassa marketissa on erittäin hyvä liha- ja kalatiski. Sinne toisaalta pitää mennä autolla, mutta kaikkea ei voi vielä saada - nimittäin hyvää lähiruokaa läheltä.

Tavallinen arkipäivä

Neiti 8 v piti viedä viulutunnille. Tein tilannekatsauksen ja totesin, että keikalle pitää ottaa mukaan myös herra 5 v ja neiti 1 v. Yläkoululainen kun ei vielä ole saapunut opinahjostaan, jotta voisi hetken katsoa pienempien perään.
Olen kuin armeijan komentaja ja jakelen päivittäin ohjeita mitä kunkin pitää milläkin hetkellä tehdä. Kasiveelle komento laittaa viulukamat valmiiksi ja siinä samassa kysymys, että onko niitä soittoläksyjä tullut harjoiteltua. Saan epämääräisen vastauksen miten joku kappale pitäisi oppia ulkoa, mutta ei sitä voi vielä harjoitella, kun ei ole saanut nuotteja.
Hmm, ymmärrän, että soittoläksyjä voisi tiedustella jo aiemmin, kun hetki ennen tuntia, se on minun vikani. Mutta se, että läksyille ei ole nuotteja kuullostaa omituiselta. Ehkä kyseessä on jokin uusi opetusmetodi - psyykataan ensiksi henkisesti, että jotain pitää opetella pian ulkoa, ei sitten tunnu niin pahalta, kun lopulta saa nuotit eteen :-) En kuitenkaan tällä kertaa jää keskustelemaan asiasta neitin kanssa pidempään, nuorimmainen kun pitää saada matkaan mukaan ja hänellä on käytännössä päällään vain t-paita.
Neiti yksvee ei pidä pukemisesta, mutta minkäs tälle ilmastolle teet. Saan taisteltua lisävaateet ja ulkokamat päälle ja kengät jalkoihin. Samalla komennan muut autoa kohti luottaen, että he tietävät miten homma toimii. Se kun on sama rutiini, joka kerta ja joka päivä...
Viisvee on matkalla ulko-ovella päällään sadetakki, batman-sukkahousut ja kumisaappaat. Ulkona ei sada, mutta vaatteet on helppo vetää päällensä. Tässä rumbassa olen jo luopunut toivosta saada kaikki yhtäaikaa, jotenkin "ihmisen" näköisiksi, kun lähdetään. Jotain vähimmäisvaatimuksia kuitenkin on ja nyt herralla ei ole housuja jaloissaan.
Selityksenä on, ettei hänellä ole sopivia housuja. Kaappi on tietenkin täynnä niitä, mutta yhdetkään ei kelpaa herralle. Olenkin miettinyt miten paljon vaikeampaa tämän pojan pukeminen on, kuin vanhempien tyttösisarusten. Tytöille kelpasi aina kaikki mitä tarjottiin - herralle ei. Maku on valikoiva ja päättäväinen. Lopulta saan suostuteltua herralle yhdet suht asialliset jalkaan. En kuitenkaan viitsisi viulutunnin aikana käydä ruokakaupassa lapsen kanssa, jolla ei ole housuja...
Sillä aikaa kun keskustelen housuvalinnoista misterin kanssa neiti yksvee on jo saanut kenkänsä pois jaloistaan ja kuljettanut toisen kylpyhuoneeseen ja toista en vaan yksinkertaisesti löydä. Kengät kun ovat hänen mielestään vihoviimeinen keksintö. Päätän ottaa neitin ilman kenkiä mukaan. Kello kun lähestyy uhkaavasti viulutunnin alkua.
Samalla neiti 12 v ilmoittaa itsestään. Hän on kaverinsa luona ja ovat kuulemma tulossa meille. Kysäisen, että milloinhan tämä saapuminen on odotettavissa. No, sitten kun kaveri tulee kotiin. Hetkinen olet siis ystäväsi luona, mutta hän ei ole kotona? Jep, mutta kyllä sen bussi pian tulee. En viitsi ajella edestakaisin. Huomautuksena, että matkaahan on melkein kilometri meidän kotien välillä. Ok, luovutan, näin kai nämä asiat menee, vanhemmat ei vaan tajua mitään.
Niin, mutta miksi neiti soitti oli se, että kuinka hän pääsee jumppaharjoituksiin kolmen tunnin päästä. Huokaisen syvään, kun hän nyt ensiksi pääsisi kotiin ja saisin tämän päivän ensimmäisen kuljetuksen hoidettua.
Onneksi loppukolmikko istuu jo kiltisti autossa ja emme ole aikataulusta yhtään jäljessä. Ja kyllähän oma mieli paranee, kun istun autoon ja herra viisveen ensimmäinen kysymys on, että miksi aloitan shakin peluun aina avaamalla pelin keskeltä enkä laidoilta. Niin, että batman-sukkahousuista sellaisiin sfääreihin. Minä kun en shakista tiedä muuta kuin sen miten eri nappulat liikkuvat ja vielä pärjään joten kuten pelissä herran kanssa sillä. Mutta en ilmeisesti kovin kauaa, jos hän automatkojen aikana saa pohdituksi paremman strategian itselleen kun minun oma. Ei tämä ainakaan tylsäksi näiden kanssa käy ja seuraavaksi ei muutakuin telinevoimistelu porukka autoon ja uusi kierros ympäri kaupunkia. ;-)

Eri roolit elämässä

Olin pari viikkoa siiten Punaisen Ristin Sodan oikeussäännöt jatkokoulutus viikonlopussa Helsingissä. Siellä yhtenä aiheena oli roolipelit ja aihetta alusti tarinateatterilainen näyttelijä. Hänellä oli vaikuttava aloitus aloittaessaan osuutensa. Hän luetteli kaikkien kurssilaisten nimet ulkomuistista. Meitä oli kolmisenkymmentä ja hän oli opetellut ne esitelessämme itsemme. Tosi vakuuttavaa erityisesti ottaen huomioon, että minä en enää muista hänen nimeään...
Mutta hän osasi asiansa ja toi esiin useita oivalluksia elämästä ja rooleista. Mitä itse jäin miettimään oli hänen lauseensa siitä, että meillä jokaisella on eri rooleja elämässä. Näiden roolien avulla selviämme arjesta. Jos niitä ei olisi, eli olisimme ns. yhden roolin vankeja, sairastuisimme. Näin varmaankin on.
Jo pelkästään omaa elämää ajatellessa löytyy useita rooleja, joissa on ja joihin on sulautunut, toisiin paremmin ja toisiin vähän huonommin. Kotona on tietenkin oma tehtävänsä, harrastuksissa, töissä, sukulaisten ja ystävien kanssa jne.
Toisaalta sana rooli sisältää myös jonkinasteisen negatiivisen latauksen. Ajatuksen siitä, että ihminen ei ole oma itsensä. Lause "sillä nyt vaan on tollainen rooli". Voi kai se joskus näinkin olla. Silloin kai kyse voi olla suojaavasta roolista. Halutaan paeta sen taakse. Esimerkiksi ei tarvitse ottaa vastuuta sanoistaan/teoistaan, kun voidaan turvautua ulkoiseen rooliin esimerkiksi ammatissaan tai sitten jokin asia voi olla niin tulehdusarka, että se satuttaa, joten on helpompi "kätkeytyä" roolin taakse.
Itse näen eri roolit kuitenkin myös tietyllä lailla vapauttavana - eri tilanteissa on erilaiset "säännöt". Erityisesti jos näkee ns. roolien ulkopuolelle ja tuntee aidosti itsensä on myönteistä toimia eri ympyröissä hiukan eri kaavojen mukaan. Ihminen on sopeutuvainen, mutta ei se tarkoita oman itsensä kadottamista, missään roolissa, vaan nimenomaan aidon minuutensa löytämistä eri toimintojen ja toimijoiden kautta.

Yöliikennettä

Yöt ovat mielenkiintoisia aikoja. Meillä ainakin liikennettä on enemmän kuin rautatieasemalle - ainakin enemmän kuin Vaasan rautatieasemalla. Yritä siinä itse saada levätyksi, kun sängystä löytyy ainakin yksi lapsi poikittain, kissa tyynyltä ja yksivuotias ilmoittelee pinnasängystään tasaisin väliajoin olemassaolostaan, nousemalla ylös ja kirkaisemalla. Ihan vaan tarkistaakseen, että on turvallista jatkaa uniaan, kun äiti, jos ei nyt aina nouse ylös niin ainakin joka kerta reagoi. Kissa ja herra 5-v poikittainnukkuja ei tietenkään kutsuhuudoista hätkähdäkkään.
Jossain vaiheessa, joka yö, viisivuotias putoo sängystä ja a) joko kiipeää takaisin samalla yrittäen asetella peittoaan ja kahta tyynyään sänkyyn uudestaan tai b) muuttaa omaan sänkyynsä loppuyöksi. Muuttovaiheessa mukaan otetaan Irjo-nalle, joka on samaa kokoa kuin lapsi, pari tyynyn alla olevaa Tatu ja Patu kirjaa, muutama leikkiauto sängyn jalkopäästä ja tietenkin oma tyynyt ja peitto. Koska muuttokuorma on varsin iso, on hyvä jos äiti auttaa siirrossa.
Hetken rauha ennen kuin kissa haluaa ulos ja/tai ruokaa. Yleensä tyydyn työntämään herran huoneen oven toiselle puolelle, mutta mitä se auttaa kun kissan naukuna on suht kova. Ei muutakuin katti ulos ja kukaan muu ei tähänkään ääntelyyn reagoi...
Seuraavaksi alkaa vessassajuoksu. Ensiksi neiti 12 v ja sen perään neiti 8 v. Erityisesti nuorempi tapaus kuullostaa joka yö siltä, kun hän samalla liikuttelisi mukanaan dinosauruslaumaa. Tosin hän on niin unessa siinä vaiheessa, että pitää kuulostella, ettei hän vahingossa kävele ulko-ovesta ulos viinimarjapensaiden taakse yöasioille.
Niin ja kaikessa tässä mieheni on linnoittautunut perähuoneeseen, jotta saisi nukkua rauhassa. Se hänelle suotakoon, hän kun tulee töistä pääsäätöisesti puolenyön aikaan, joten untahan hän tarvitsee. Niin ja tietenkin herään myös hänen tulemiseen ja iltapuuhiinsa.
Mutta saan syyttää asiasta vaan itseäni, minun pitäisi hankkia korvatulpat. Mutta miten minä sitten voi rauhassa nukkua, kun en tiedä mitä talossani tapahtuu ;-)

Lain voima

Luin vähän aikaa sitten ruotsalaisen teologi Ann Heberleinin teoksen "Inte mitt fel-konsten att ta ansvar". Kirjassa Heberlein käsitteli aihetta miten ihmisten pitäisi ottaa vastuu omista teoistaan ja valinnoistaan. Olen pohtinut jo pitkään samoja asioita.
Hesarissa Jani Kaaro kirjoitti samaan aihepiiriin liittyvän kolumnin "Järjen asialla" sunnuntaina 11.9.2011. Tekstissään Kaaro puhuu siitä, että miksi silloin kun asian eivät mene niin kuin piti, reagoidaan tiukentamalla säädöksiä. Seuraavana päivänä oikeusministeriön ylijohtaja Pekka Nurmi kommentoi Edilexissä, että on ongelmallista, että lakeja vaaditaan pikaratkaisuksi ongelmiin. Hän toteaa, että mieltä kuohuttavia tapauksia, ei välttämättä ratkaista pykälillä.
Esimerkkinä tällaisista tapauksista Lex Nokia, romanikerjäläiset, jätevesiasetus, ns. vakaan tahdon pykälä, jonka perusteella uhri saattoi perheväkivaltatilanteessa vakaasta tahdostaan pyytää, ettei syytettä nosteta. Ja viime aikoina on tietenkin puhuttanut poliisin peitetoiminnan säätely. Sen peruisteet nousivat keskusteluun Auerin tapauksen jälkimainingeissa.
Miten nämä kaikki liittyy toisiinsa? Olen ihmetellyt miksi aina ensimmäinen ratkaisu, jota ongelmiin etsitään on lainsäädäntö? Toki sitä pitää olla, mutta sen pitää olla hyvin valmisteltua ja perusteltua. Hätiköiden ei tässä asiassa tule hyvää jälkeä.
Ja sitten se ihmisen oma vastuu teoistaan ja elämästään. Jokaisen ihmisen pitäisi pyrkiä toimimaan oikein ja ottamaan vastuu valinnoistaan.
Esimerkiksi voidaan ottaa vanhukset. On erittäin tärkeää, että heidän asiansa saadaan kuntoon ja meille toimiva vanhuspalvelulaki. Mutta ei laki tässäkään tapauksessa pysty takaamaan vanhuksille inhimillisyyttä, sosiaalisia kontakteja tai mitä kukin hyvään elämään tarvitsee. Vastuu läheisistämme on meillä kaikilla.
Samoin lapset ja oikeus päivähoitoon on hyvä esimerkki. Totta kai asian tulee olla lailla säädetty. Mutta onhan täysin selvää, ettei päivähoidolta voida vaatia samaa kasvatusvastuuta kuin kodilta. Kyllä lapsen perusarvojen hyvän lapsuuden pohjan, tulee lähteä kotoa. Kärjistäen ei kasvatusta voida ulkoistaa yhteiskunnalle, vaikka lain mukaan tietyt palvelut tulee kunnan puolesta tarjotakin. Aristoteleä mukaillen viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein :-)

Perusratsastusta?

Tavoiteenani on ollut kuluvan vuoden aikana päästä ainakin kerran viikossa hevosen selkään. Kevät ja kesä meni mukavasti, mutta nyt syksylle piti löytää uusi paikka harrastukselle. Tässä iässä kun sitä on jo oppinut huomaamaan, että voi näin syksyllä kaikkien harrastusten alkaessa, kokeilla kaikenlaisia uusia villityksiä, mutta paras laji on kuitenkin se, minkä on jo nuorempana hyväksi havainnut. Joten paikankin suhteen oli paluu juurille eli sinne mistä kaikki oli saanut alkunsa - elämäni ensimmäiseen ratsastuskouluun.
Tuttavani oli onneksi sanonut, että tunneilla keskitytään perusratsastukseen.
Asiaan vihkiytyneillä on oma käsityksensä siitä mitä se pitää sisällään. Niin minullakin oli... Mutta ilmeisesti minä olen jäänyt asiassa väärälle vuosikymmenelle. En kuitenkaan ehkä ihan väärälle vuosisadalle. Toivottavasti ;-)
Nyt kun olen pari kertaa käynyt tunneilla niin niillä on pitkälti laukkailtu. Siis menty laukkaa perä perään kentällä tai maneesissa ja ainoa asia mitä on pitänyt tarkkailla on ollut välimatkat. Iiik!
Minä olen rauhallinen tätiratsastaja ja olen saanut osallistua uudestaan junnumeininkiin. Mainittakoon, että tyttäreni neiti 12 v, rakastaa näitä harjoituksia. Pitäisikö minunkin?
Olenko aivan väärässä kun pidän siitä, että hiotaan kerta toisensa jälkeen kulmien läpi ratsastamista, oikeita teitä, tehdään kymmeniä siirtymisiä, joista ehkä muutamassa tuntee, että kaikki meni putkeen. Väistöistä voidaan aloittaa pohkeenväistöillä ja ehkä jopa koettaa koota tuntsaria muutamalla avolla ja/tai sululla ja tietenkin voltteja ja taivutuksia, uudestaan ja uudestaan. Minulle se on perusratsastusta. Ei se pysyykö hevonen viisi tai kuusi kokonaista kierrosta varsin vauhdikkaassa laukassa niin, että välimatka edellä olevaan pysyy hyvänä. Olenko jäämässä väärälle vuosikymmenelle?
Eipä siinä mitään, tunti sinänsä tekee tehtävänsä. Seuraavana päivänä tuntee käyttäneensä niitä olemattomia vatsalihaksiaan, jos ei muuta niin vauhdissa mukana pysymiseen ;-)