Laukkaava kerrostalo

Tänään sitä taas mentiin - tukka putkella perusratsastusta. Tuli yhdessä vaiheessa mieleeni rakas siskoni, joka tuossa muutamia vuosia sitten osallistui isolla hevosellamme Jykke Malmströmin valmennukseen. Tosiasia oli, että sekä siskoni että hevosemme oli väärässä joukossa, koska ponimme ei vahingossakaan sulautunut sulavien valkopintelisten kouluratsujen joukkoon. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja toisaalta arvostetettu estevalmentaja Veikko Heikkilä oli jo hevosestamme todennut, ettei se ole esteillä mikään Einstein, joten pitihän sitä toistakin lajia kokeilla. Minä siis, joka yleensä hoidin hevosella tuon kouluratsastuspuolen, olin tuolloin kolmannellakymmenellä viikolla raskaana, joten vähän pidemmät ratsastussessiot oli siskoni harteilla. Sain siis istua katsomossa ihan kuunteluoppilaana ja voi sitä tiedon määrä mitä taas tuli ahmittua itseensä.
Siinähän neiti posotti jätilämme menemään ja kaikki meni suht mallikaasti siihen asti kunnes aloitettiin laukkaaminen. Muut ratsukot kokosivat itsensä hienosti ja laukkasivat pääty-ympyrällä hallitusti. Paitsi siskoni ja läpensä omapäinen hevosemme. Tämä parivaljakko kiisi kuin hurjimmassa lännenelokuvassa ja hyvä kun pysyivät maneesissa. Eivät varmaan olisi pysyneetkään, jollei Hubertuksen maneesi olisi suht vankkarakenteinen.
Jykke koetti sanoa siskolleni, että hiljentää vähän vauhtia, lyhentää laukkaa ja koettaa koota hevosta enemmän ulko-ohjalle. Ilmeisesti siskoni oli hurmiotunut siitä, että dieselmoottorilla varustettu ruunamme oli vihdoinkin lämmennyt, joten hän ei millään lailla tuntunut reagoivan valmentajan puheisiin. Joten Jykke toisti ohjeet uudelleen hieman kuuluvammalla äänellä ja arvovaltainen katsomo alkoi kiinnittää huomiota menoon enemmänkin ja pieni hienostunut supina kävi katsomon lehtereillä.
Vihdoin siskoni huomasi, että ilmeisesti hänelle puhuttiin ja hän huusi täysillä maneesin toisesta päästä ohjaajalle "HÄH, mitä sä selität. En mä kuule mitään kun tää hevonen vihdoinkin liikkuu, enkä haluaisin sitä pysäyttää!!!"
Oli muuten viimeinen kerta kun siskoni halusi osallistua mihinkään koulukiemuroihin vähään aikoihin.
Meno oli hieman samanlaista tänään omalla tunnilla - tuli pieni deja vu-ilmiö, kun taas laukattiin pitkin kentää ja hevosen laukka tuntui olevan yhtä hallittua, kuin jos kyseessä olisi ollut laukkaava kerrostalo. Älkää kysykö mistä sen tiedän - tiedänpä vaan :-)
Opettajakin sanoi, että eikö olekin hepolla mielenkiintoinen laukka. Niinpä niin, näinkin monen vuoden jälkeen, saan vielä ratsastaa hevosella, jonka laukka oli kieltämättä mieleenpainuva. On tämä ihana harrastus, joka kerta oppii jotain uutta ja se ei välttämättä liity omaan ratsastukseen ;-)