Ihan helppoa hommaa!

Olosuhteista johtuen sain eilen olla yksin ratsastustunnilla. Ei siis paikalla ketään, jonka taakse piiloutua, kokeilla vähän omia juttuja, kun opettaja katsoo muualle tai muuten vaan hengähtää, kun yksinkertaisesti kunto ei kestä. Ei, mitään tätä ei ollut tarjolla, vaan täysaikaista valvovan silmän alla olemista, jossa jokaiseen sormenpään asentoon ja varpaankynnen suuntaan puututtiin.

Ratsastushan on helppo laji, ainakin jos esimerkiksi minun isältä kysytään. Istutaan vaan selkään ja ns. åkataan, vapaasti suomennettuna istutaan kyydissä ja annetaan mennä. Jaa, tuohon vaiheseen en vielä ole päässyt, mutta se johtunee vain ja ainoastaan minun rajallisesta kyvystäni soveltaa teoriaa käytäntöön. Ja vaikka olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ei siitä ole mitään hyötyä tunnilla opettajan ohjeita kuunnellessa. Pikemminkin luulen, että siitä on haittaa. Jostain syystä ei millään ehdi analysoida ja sulattaa kaikkia annettuja ohjeita sen sadasosasekunnin aikana kun tilanne on ns. päällä.

Pidätä sisäohjalla - laske neljään - puolipidätteitä ulko-ohjalla - irrota sisäpohje - anna kertaluontoinen pohjeapu, sillä sisäpohkeella, mutta älä paina koko ajan - ylläpidä laukka ulkopohkeella - älä päästä lapaa ympyrän sisäpuolelle - käytä sisäjalkaa - älä päästä ympyrää liian suureksi - käytä ulkojalkaa - korjaa istunta suoraksi - oikea olkapää eteen - vasemalla pohkeella ylläpidä tahti - liikuta kättä säilyttäen kyynärvarren kulma - älä laske käsiä alas - älä levitä käsiä - älä anna ohjien pidentyä - tarpeeksi selkeät avut - katso että laukka rullaa - liikkeen pitää lähteä selästä, siis sen hevosen - sun osalta ristiselän pitää myödätä...

Ihan helppoa hommaa. Siinä vaiheessa, kun aivot ymmärtävät mitä käsillä pitää tehdä, on jalat jo tekemässä jotain ihan muuta ja kun korjaa jalat, niin istunta ei todellakaan ole enää keskellä. Sitten kun kaikki on suurinpiirtein tasapainossa, niin vaihdetaan askellajia, jolloin ne olemattomat vatsalihakset, jotka eivät todellakaan ole huippunsaviritettyjä, jotta voisivat heti ottaa vastaan ne ravin parhaimmat askeleet, huutavat hoosianaa. Ja ihan oikeasti tässä vaiheessa olen jo niin hengästynyt, että voisin liittyä lauantain talutustunneille. Siitä huolimatta hymyssä huulin koetan muistaa hengittää ja pitää mielessä, että kehitystä voi tapahtua. Oppihan isoisänikin käyttämään tietokonetta eläkepäivinään, miksen minäkin nyt saisi yhteispeliä hevosen kanssa toimimaan - ainakin siksi sadasosasekunniksi.

Hienoa, sain tunnin aikana hevosen kuulemma kulkemaan viidessä eri muodossa, niistä noin kahdestakymmenestä. Hyvä vai huono, en tiedä. Enkä viitsi oikeastaan kysyäkään. Tosiasiahan on, että ihminenhän voi myös liikkua monessa eri muodossa ja kaikki ne eivät ole kovin toivottavia. En analysoi asiaa sen enempää. Tyydyn siihen, että kun en kysy, voin itse päätyä haluamaani vastaukseen. Sen ainakin olen tässä vaiheessa ansainnut. Jalat kun olivat hyytelöä ja vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Ne ovat sittenkin olemassa siellä jossain kaikkien makkaroiden alla. Ei aivan huono havainto. Jo tästä ilosta, voi vähän fyysisesti kärsiä.

Lopputoteamukseen ja -kysymykseen siitä miten meni, vastaus oli jotain niinkin korkealentoista, kuin että "mä oon aivan loppu ja kauhia hiki..." Ens viikolla uudelleen. Ehkä sitten voisi åkata :)

Nappikset jalustimiin

Kaksi vuosikymmentä sitä on katseltu, kuunneltu ja vähän tunnusteltu. Seisottu kentän laidalla ensiksi nuoruuden rakkauden huumassa ja viime aikoina tenavien tempauksia seuratessa. Neljän vuoden välein on hehkutettu maailmanmestaria ja toisen neljän vuoden Euroopan mestaria.

Olen yrittänyt ymmärtää ja avarakatseisesti tarkastella lajin hienouksia. Väitän, että tiedän jotain ja tämä on johtanut siihen, että seuraan vain joko lasten matseja tai EM- ja MM-otteluita. Mestareiden liigakin välillä menee. Vauhtia pitää olla, taitavia pelintekijöitä ja tietenkin miesten otteluissa hyvännäköisiä pelaajia, koska eihän sitä nyt koko ajan jaksa analysoida pelitilanteita.

"Poikkitieteellisyyttä" meillä on harjoiteltu siten, että olen jossain vaiheessa nuoruutta seissyt maalissa, jotta on voitu harjoitella vetoja ja taas mieheni on pari kertaa kivunnut hevosen selkään. Se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulema oli, että eihän sitä ratsastusta voi harrastaa vakavissaan, kun sillä hevosella on ihan oma tahto ja se menee mihin sitä huvittaa, ei sinne mihin olisi pitänyt.

Niinpä. Selitäpä siinä sitten, että sehän se yksi lajin hienouksista onkin. Se kun saa yhteistyön toimimaan saumattomasti. Tämä ei valitettavasti onnistu ihan parilla ratsastuskerralla. Mutta, joko intressi on olemassa tai sitten ei. You can lead the horse to the water but you can't make him drink. Mieheni mielestä kun osaa jonkun urheilulajin kunnolla, niin muutkin ovat vähän helpompia. Eikä oikeasti niin kovin vähäkään, jos on vihkiytynyt kuningaslajin eli jalkapallon saloihin. Tämä teoria meni romukoppaan tuossa kokeilussa. Asiasta ei sen jälkeen jostain syystä paljon ole puhuttu.

Mutta minulla ei ole mitään itsekritiikkiä eikä -suojelua minkään urheilumuodon suhteen. Joten tänään olin ensiksi aivan loistavalla ratsastustunnilla. Poni kulki alla edellistä kertaa paremmin ja saimme yhteistyömme hetkittäin jopa saumattomaksi. Tulipa jopa pitkästä aikaa pikkutyttömäinen halu laukata villisti pitkin peltoja, sen sijaan, että työskennellä tarkasti kymmenen metrin laukkavolttien kanssa.

Ratsastuksen jälkeen nappikset jalkaan ja elämäni ensimmäisiin futistreeneihin. Kentälle oli kokoontunut mukava joukko jalkapalloäitejä. Ensiksi lämmiteltiin, tehtiin tekniikkaharjoituksia ja lopuksi pelattiin. Täytyy myöntää, että pelikuviot omassa päässä olivat jokseenkin kehittyneemmät, kuin todellinen toiminta kentällä. Jostain syystä meno ei ollut ihan kuin tv-ruudussa iltaisin. Mutta pelkästään jo se kiljunnan ja ilon määrä, oli jotain ainutlaatuista.

Ja kertoohan sekin jotain, että saimme katsojiakin. Heillä näytti olevan hauskaa ja seurasivat koko pelin kiinteästi hyttysten valloittaman kentän laidalla. Sehän osoittaa, että peli oli varmasti ihan yhtä mielenkiintoista kuin Englannin ja Ukrainan tämän iltainen kohtaaminen.

Lopputulema oli, että jotta saan oman kroppani tekemään pallon kanssa sen mitä jo ajatuksissa teen, aion jatkaa harrastamistani. Mielikuvaharjoitusten perusteellahan syntyy kaikenlaisia mestareista :)

Hevosurheilukeskuksesta

Vaasan alueen hevosurheilukeskus on vastatuulessa. Syynä täysin järjenvastainen budjetointi. Jos ja kun jo muutama vuosi sitten tehdyn selvityksen lopputulos oli, että keskuksen rakentaminen maksaisi noin yhdeksän miljoonaa euroa, miten joku ylipäätään voi ajatella, että urakasta selvittäisiin alle kolmella miljoonalla eurolla? Ei tarvitse olla talousnero nähdäkseen, ettei yhtälö täsmää.

On surullista, jos keskuksen rakentaminen pysähtyy, johtuen kyseisestä asiasta. Tästä kärsivät eniten lajin tuhansissa laskettavat harrastajat, joilla ei budjetoinnin kanssa ole mitään tekemistä. Hevosurheilukeskukseen on tarkoitus sijoittaa sekä ravitoiminta että ratsastuskeskus. Ravit ja ratsastus ovat kaksi eri lajia. Yhteistä niille on hevonen, muuten voidaan puhua täysin eri toimintamuodoista.

Raveissa liikkuu aivan erilaiset rahasummat palkintorahojen muodossa ja veikkauksen kautta, kuin ratsastuksessa. Ravit ovat miehinen urheilumuoto ja ratsastus taas naisten ja tyttöjen kansoittama. Totta kai poikkeuksia löytyy, mutta tämä on perusjakauma.

Väitän, että tästä "naiseudesta" johtuu osittain se, että ratsastus lajina on jäänyt kunnallisessa päätöksenteossa muiden lajien jalkoihin. Naiset eivät samalla tavalla vaadi kuin miehet ja heidän harrastustoimintansa nähdään erilaisessa valossa kuin miesten. Kyse on "puuhastelusta", ei vakavasti otettavasta kilpaurheilusta, jossa voidaan päästä maailmanhuipulle. Kaikki kunnia vaan kaikille maailman valloittaneille maakunnan jalka- ja jääkiekkoilijoille sekä muiden valtalajien harrastajille.

Vaasan lähialueella on vilkasta ratsastustoimintaa. Se on hajaantunut ympäri maakuntaa ja pyörii harrastajien omilla rahoilla. Kunnalliset satsaukset lajiin ovat olemattomat. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa hevosurheilua ja ratsastusta katsotaan vinkkelistä, joka Suomessa tuntuu unohtuvan. Nimittäin nuorten ja lasten näkökulmasta.

Itse olen huomannut, etten löydä lapsilleni paikkaa, jossa he voisivat harrastaa ratsastusta asiantuntevassa opetuksessa tavoitteellisesti. Tosin kuin esimerkiksi jalkapallossa ja jopa telinevoimistelussa, jossa jokainen harrastaja huomioidaan hienosti yksilönä ja tosissaan. Näin ei voida sanoa ratsastuksen kohdalla. Alkeet kyllä oppii, mutta entä siitä eteenpäin?

Se, että kunta aikaansaisi puitteet, joissa tämä tärkeä nuorten toiminta mahdollistuisi, ilman välitöntä satsaamista omaan poniin, olisi sijoitus tulevaisuuteen. Sillä sekä tuettaisiin loistavaa harrastusta, joka kantaa usean nuoruuden kolhujen lävitse, se myös nostaisi lajin tasoa, kun taattaisiin useammalle mahdollisuus harrastamiseen sekä tavoitteellisesti että ilman.

Hevosurheilukeskuksenkin osalta on ehdotettu sen rakentamista yksityisin varoin siten, että kunta/kunnat tekisivät pitkän vuokrasopimuksen yksityisen rakennuttajan kanssa. Tämä vaihtoehto on ehdottomasti tutkittava, jos ei yhteistä poliittista tahtoa rakentamisen loppuun saattamiseen nyt löydy.

Zumbaratsastusta

Ratsastukselle vannoutuneet ihmiset ovat varmasti kuullet pilatesratsastuksesta. Koska en ole sitä itse kokeillut, en voi kun teoriassa ajatella miten se toimii. Voisin kuvitella, että ilmeisen hienosti nämä kaksi lajia tulevat toisiaan. Tämä perustuu siihen tosiseikaan, että olen kokeillut pilatesta ja harjoitellut ratsastusta aika monta vuotta.

Zumbaratsastusta ei vielä tietääkseni kukaan ole kehittänyt. Tuli vaan mieleen zumbatunnilla kuinka vaikeaa voi olla oman kehon hallinta ja sen saaminen sinne suuntaan mihin ohjaaja neuvoo ja jopa näyttää. Taitaa olla valuvika, kun säännönmukaisesti astun oikealle kun muut menee vasemalle, eteen kun muut peruuttaa ja oikea jalka johtaa, kun sen pitäisi seurata vasenta jalkaa. Täytyy myöntää, että itselleen pitää osata nauraa, kun todellakin näyttää eksyksissä olevalta notkealta norsulta porsiliinikaupassa kaikkien muiden elegantisti pyöritellen notkeita varsiaan.

Mutta huomasin, että en ollut aivan yksin asiani kanssa. Toinen tunnilla ollut ja myös pitkän linjan ratsastaja noudatti hetkittäin kanssani hieman samanlaisia täysin omaperäisiä kuvioita. Tästä tulikin mieleeni, että ehkä tämä onkin lajikohtainen juttu.

Sitä kun on tottunut kuulemaan selkeitä ohjeita: oikea kierros, päätyvoltti, laukannosto A-kirjaimen kohdalla, siirtyminen käyntiin S:ssä ja uusi nosto kolmen käyntiaskeleen jälkeen. Katse eteen, kyynärpäät kiinni kyljissä ja kädet hiljaa. Sitten yhtäkkiä pitäisi keinutella lantiota, elehtiä kauniisti käsillä ja ottaa tupla-askelia edestakaisin rytmin mukaan. Eihän se nyt vain onnistu. Kauniit kädetkin näyttävät lähinnä epäkuntoisen helikopterin lavoilta. Siitä on eleganssi kaukana.

Sitä kun on ymmärtänyt, että mitä vähemmän näkyvää liikettä, sen hienompi suoritus ja yhtäkkiä se onkin toisinpäin. Eihän se nyt vaan onnistu.

Paitsi, että kylläpäs luonnistuu. Olin katsomassa ratastusuransa alkupuolella taivaltavien junioireiden tuntia. Siinä oli aitoa zumbameininkiä.

Yllätysmomentteja riitti sekä ratastajien toimien osalta että hevosten päähänpistoja katsellessa. Kukaan ei loppujen lopuksi tiennyt mihin kukin oli menossa ja hevosten mielestä voltti tarkoitti lähinnä pään taivuttamista uralla sisäänpäin. Opettaja oli kärsivällinen - aivan kuin zumbaope. Kumpikin kehui oppilaitaan vaikka välillä kaikki meni myötäpäivän sijasta vastapäivään.

Ja ennen kaikkea jokaisella oli iso hymy kasvoilla, ihan kuin meillekin zumbatunnilla sanottiin. Tosin se oli kyllä välillä vähän väkinäistä, toisin kuin tulevilla mestariratsastajilla, jotka jälleen kerran saivat viettää loistavan tunnin ihanan lajin parissa. Siinä, jos jossain, on oikeaa asennetta.

Klassista ratsastusta

Ratsastus on siitä mukava harrastus, ettei siinä ikinä tule valmiiksi. Toisaalta ei varmaan mikään laji ole sellainen, että voi todeta oppineensa asiasta kaiken. Mutta sitä mietin, että monessako muussa lajissa itsensä voi tuntea täysin aloittelijaksi vaikka harrastusvuosia on takana jonkin verran?

Tällainen fiilis tuli, kun ensimmäistä kertaa opiskelin oikein opettajan johdolla klassisen ratsastuksen saloja. Kirjoistahan minä olen asiaan tutustunut jo aiemmin, mutta ohjauksessa en aikaisemmin ole ollut. Periaatteessa kirjaviisauskin voi asioissa olla hyväksi. Muistan, että joskus taannoin sain yläasteella ihan kympin kotitaloudesta, kun tiesin kaikki asiat teoriassa. Käytännössä en varmaan osannut silloin edes kanamunaa keittää. Sama tunne oli tälläkin kertaa. Mutta nyt helpotti, että jotain asiasta kuitenkin etukäteen tiesin.

Kun ratsastuksen aluksi saa luennon siitä, että hevonen on niin herkkä, ettei liikkeitten suorittamiseen tarvita kuin vähän painonsiirtoja ja tärkeää on vain seurata kehollaan hevosen liikkeitä, jotta sillä voi pyytää eri asioita allaan olevalta ratsulta, lyö kokeneemmankin ratsastajan aivot tyhjäksi. Ei se, etteikö sanottu pidä paikkansa, vaan se, että mitä sitä tekee kaikelle sille tiedolle, jonka on jo aikaisemmin omaksunut? Saako sitä käyttää ollenkaan, vaan istutaanko selässä kuin joustava viljasäkki ja toivotaan parasta ja odotellaan pahinta.

Ilmeisesti en ollut ensimmäinen hieman hätääntyneen näköinen oppilas, kun opettaja jatkoi, ettei aikaisemmin oppimaansa tarvitse kokonaan hylätä, kyse on vaan ajattelun ja sitä kautta tapojen muuttamisesta. Sepä hienoa. Olen jostain lukenut, että opittujen tapojen muuttaminen vaatii tuhansia toistoja, joten tämän elon aikana, ei taida niitä kohdalleni tarpeeksi tulla.

Alkukangerruksen jälkeen asiat kuitenkin sujuivat yllättävän hyvin. Helpottava havainto oli nimittäin, ettei tässä mistään uudesta asiasta ole kyse. Näinhän sitä on jo tehnyt luonnostaan aikaisemminkin ja kun alla oli ratsu, jonka koulutustaso oli vaativan luokkaa, homma oli helppoa kuin heinänteko. Mitä nyt poislukien muutama suunnitelematon ja luokittelematon korkeamman kouluratsastuksen liike, kuten laukannoston yhteydessä suoritettu nelijalka hyppy suoraan ylöspäin lisättynä laukanvaihdolla ilmassa ja seuraava laukannosto yhdistettynä hallituun(?) levadeen. Kolmanella kerralla taisimme tyytyä perinteiseen pelkään nostoon ilman muita lisukkeita.

Tunnin jälkeen olin tyytyväinen. Taas tuli huomattua miten hieno laji tämä on ja sain myös ripauksen siitä flow-fiiliksestä, jonka saavuttaa silloin kuin yhteistyö hevosen kanssa on täydellistä - ainakin omasta mielestä. Huono puoli tunnissa oli se, että pitkään aikaan en ole oman hevosen perään unelmoinut - nyt taisi sekin kipinä hieman lehahtaa liekkeihin. Mutta toisaalta nopeasti sen lepatus arjen riemuissa jää taka-alalle. Onneksi kuvitelmissa kaikki on erilaista ;-)

HIHS, kaupallisuus ja hevosmiestaito

Taas on lokakuu ja Horse Show Helsingissä. Olen ollut monen monta kertaa menossa pääkaupunkiin katsomaan uljaita ratsuja ja enemmän tai vähemmän edustavia ratsastajia areenalle. Mutta aina on ollut jokin syy miksi käyntikerta on siirtynyt vuodella eteenpäin.

Muistan kuitenkin ensimmäiset kerrat kun Horse Show järjestettiin. Silloin tapahtumapaikkana oli Helsingin Messukeskus ja kävijöitä ei todellakaan ollut 40.000, kuten nyt mainostetaan olevan. Osallistuin siskoni kanssa ensimmäisiin kertoihin yhdessä edesmenneen Irja-mummimme kanssa.

Mummi oli Rovaniemen ratsastusseuran kantavia voimia ja uraauraatava rautaisen tahdon omaava persoona. Jotenkin meidän äitistä tuli hevosia suuresti kunnioittava kaukaa katsova huolestunut huoltaja ja meistä lapsenlapsista täysmittaisia hevoshulluja, jotka aiheuttivat omille vanhemmilleen ylimääräisiä sydämentykytyksiä tempauksillaan. Tästä kaikesta on aidosti mummia kiittäminen. Hän vei meitä joka kesä Mutterilla ja Kessulla ratsastamaan ja piti yllä sitä perinteistä hevosmiestaitoa. Sitä, joka kunnioittaa hevosta eläimenä, mutta pitää selvänä ihmisen johtajuutta tässä epätasapainoisessa suhteessa.

Matkat HIHS:siin olivat yhtä juhlaa. Oli sanoinkuvaamattoman hienoa päästä läheltä seuraamaan maailmanluokan ratsastajien huippusuorituksia. Piskuinen Hugo Simon Gladstonen selässä jätti lähtemättömän jäljen pienen harrastajan sydämeen. Mieleenpainuva oli myös se kannustuksen määrä, jonka jokainen Helsinkiin tullut ratsukko yleisöltä sai.

Silloin kierrettiin varovasti muutaman myyntikojun ympärillä ja ihmeteltiin sitä tavaroiden paljoutta, joka Messukeskuksen eteishalliin saatiin mahdutettua. Tosin nyt kun katsoo Hartwall Arenan sisä- ja ulkotiloihin majoittuneita tarvikekauppioita, on kuin vertaisi lähikulman Siwaa ja autolähiön Prismaan.

Mutta aikaisemmin ei kai ollut tarvetta uudistaa sekä hevosen että ratsastajan varustuksia vuosittain ja vuodenajan mukaan. Riitti kun oli yhdet mustat ratsastushousut ja ponilla kaksi satulahuopaa ja yhdet suojat. Nyt voi hankkia itselleen ja hevoselleen toisiinsa sointuvat vaaleanpunaiset varustukset kauniisti hopeatekstein kirjailtuna kevääksi ja talveksi metsänvihreän satulahuovan ja kimaltelevan strassiotsapannan keventämään syksyn pimeitä päiviä.

Lisäksi on tämä kestosuosikki - loimittaminen. Aikasemmin hevoselle laitettiin täkki päälle, jos taivaalta satoi pikku-ukkoja ja peltikatot irtosivat trombien voimasta. Nykyään joka ponilla on eri loimi alkaen hellesäästä 20 asteen pakkaseen. Siinä sitten tallinpitäjänä tavailet omistajien ohjeita siitä minkälainen varustus tälle kultamurulle laitetaan päälle kun asteita on -7 ja ei tuule. Se kun on kardinaalimoka, jos ponilla on silloin päällä varustus, joka kuuluisi hoitotaulun mukaan olla päällä, jos on -8 ja sataa räntää. Nämä ovat välillä elämää suurempia kysymyksiä.

Tottahan se on, että kaupallisuus lävistää joka elämänalueen. Miksi sitten ei jo muutenkin kaikki rahat vievää hevosharrastusta. Ja eihän siinä mitään pahaa ole, että HIHS:siin mennään shoppailemaan ja kilpailusuoritukset ovat sivuseikka. Onhan se mukavaa kun saa laittaa sävysävyyn burgundin punaisen satulahuovan, istuvat fleecepintelit ja kaiken kruunaa ratsastajan hillitysti ruudutetut superistuvat viininpunaiset uudet menohousut.

Tässä kaikessa yhteensopivuudessa pitää vaan muistaa, että kaiken takana on rakkaus hevoseen. Pitää vaan muistaa, että hevonen kuitenkin ymmärtää kiintymyksenosoituksista parhaiten kehonkielen ja selvän laumahierarkian. Oli johtajalla sitten minkäkuosiset housut tahansa, hevosmiestaidon puuttuessa, todellinen leadership siirtyy niiden pinteiden haltijalle. Ja se jos mikä olisi Irja-mummista kaiken hevostelun lopun alku.

Hevosen omistamisesta osa I

Yllätän itseni aina välillä selailemassa ilmoituksia myytävistä hevosista. On mukava lukea myyntitekstejä ja miettiä mitä niiden taakse todellisuudessa kätkeytyy ja josko sieltä löytyisi kuitenkin itselle se oikea.

Vähän niin kuin ennen vanhaan kun matkojen osalta selattiin matkatoimistojen myyntiesitteitä. Ilmaisu ”lyhyenkö sänky” tarkoitti sitä, ettei normaalimittainen aikuinen pystynyt oikaisemaan raajojaan pedillä. ”Kadulta saattaa kantautua ääniä huoneeseen” oli synonyymi sille, että huoneen alakerrassa oli kaupungin kovaäänisin disko, jonka musiikin jumputus ei ennen aamuviittä hiljentynyt. Tai muotoilu ”yksikertainen aamiainen” oli kahvi ja ehkä yksi kovakuorinen ja sisältä epämääräistä höttöä sisältävä sämpylä. ”Kivinen ranta” taas tarkoitti sitä, että ilman kunnon kenkiä ei kyseisellä beachillä edes uitu.

Myytävänä on todella paljon hevosia ”joiden luonne on 10+”, ”kaikki toimenpiteet sujuvat ongelmitta”, ”eivät kyttäile mitään maastossa”, ”kapasiteettia enempään”, ”oikealla ratsastajalla vaikka kuinka pitkälle”, ”tarhata voi laumassa tai yksin” jne. Siis aivan ihania hepoja. Unelmakopukoita, jotka toimivat moitteettomasti tilanteessa kuin tilanteessa.

Mitä minä tein väärin kun meidän ponimme arvon kerra Kusti ei noihin kriteereihin edes laajalla sihdillä kuulunut? Paitsi ehkä tuo luonne. Se oli vähintään 10+, mutta ei ihan siinä mielessä, kuin perinteisesti ymmärretään…

Ruuna oli iso ja omapäinen. Toimenpiteet eivät sujuneet ongelmitta. Kengittäjän piti olla nainen, miehiä ei hyväksytty. Eläinlääkärin tuli olla ovelampi kuin CSI:n tutkijan päästäkseen tuikkaamaan piikiin kaulalle. Ranskalaisen hammasspesialistin oli turha haaveillakaan pääsevänsä vekottimiensa kanssa herran suuhun. Se ponin kunniaksi sanottakoon, että rehellinen se oli. Samat ongelmat olivat joka kerta ja se johdonmukaisesti kieltäytyi yhteistyöstä tiettyjen ihmisten kanssa.

Lisäksi kaveri kyttäili maastossa milloin mitäkin. Väliä ei ollut oliko mukana hevostoveri vai ei. Sanottakoon kuitenkin, ettei se tehnyt muuta kuin tuijotti epämääräisiä seikkoja, kuten viemärikaivonkansia, avonaisia postilaatikkoja tai puolitankoon hissattuja lippuja, tarpeelliseksi katsomansa ajan. Muutama kikka oli, miten tämän hypnoottisen tuijotuksen sai lopetettua. Melko varmasti matka jatkui, jos onnistui nipistämään herraa korvasta. Eli ei kun ylös jalustimille seisomaan ja tavoittelemaan kahden metrin korkeudessa heiluvaa karvakorvaa. Tätä ei muuten opeteta missään alan teoksessa, mutta keinoa saa vapaasti kokeilla :)

Ja sitten tuo tarhaaminen. Kai meidän Kustinkin pystyi loppujen lopuksi laittamaan aitaukseen yksin tai muiden kanssa. Eri asia oli pysyikö se siellä. Mitään logiikkaa ei sen suhteen ollut kelpasiko herralle milloin ylhäinen yksinäisyys ja milloin solidaarinen laumaelämä. Olen joskus joutunut polkemaan Vaasan Hubertukselle ottaakseni kaverin illalla sisälle, kun se ei yksinkertaisesti ole tallityttöjen kanssa suostunut liikkumaan. Ei siis vaikka muut olivat jo karsinoissaan syömässä iltaruokiaan.

Olen myös kerran saanut lähtemään kesken työpäivän ottamaan kiinni Kustia, sen parasta kaveria Mattia ja shettistamma Susinaa, näiden karatessa aitauksesta naapurin porkkanamaalle. Hepot asustelivat silloin siskoni kotipihassa. Naapurit olivat yrittäneet saada karkulaisia kiinni porkkanoiden avulla. Sehän oli hevosten mielestä tosi hauska leikki. Ne olivat yksi toisensa jälkeen käyneet naukkaamassa kiinniottajan kädestä porkkanan ja kirmaanneet takaisin vapauteen eli noin viiden metrin päähän ihmisistä. Porkkanat olivat loppu, joten naapurit soittivat siskolleni. Kyseessä oli siis Mission Impossible alá Vallvik Mustasaari.

Siskoni ei päässyt lähtemään töistään, joten hän soitti minulle. Mikäs siinä. Kävelin silloisen pomoni puheille ja sanoin, että nyt on hätätilanne. Pakko mennä ottamaan hevoset kiinni ennen kuin mitään pahempaa tapahtuu. Palaan tunnin päästä. Esimieheni meni hetkeksi sanattomaksi ja ensi-ihmetyksen kadottua totesi, että nyt on kyllä sellainen syy, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tuskin lienee Tupo-neuvottelijoille tulleen edes mieleen tuollaista vaihtoehtoa työehtosopimukseen sisällyttää hyväksyttäväksi syyksi työpaikalta poistumiseen, mutta minkäs teet - elämä yllättää kokeneemmankin poliittisen neuvottelijan. Sain luvan lähteä silloiselta kustannuspaikaltani, sillä eihän hevosten voi antaa juosta vapaanakaan parin sadan metrin päästä valtatie 8:lta.

Ajoin kahdenkymmenen kilometrin matkan todetakseni, että Kusti seisoi kiltisti tarhassa. Aivan kuten pitää. Naapuri sanoi sen siirtyneen takaisin hakaan nähdessäni autoni tallitien päässä. Joten aivan kuten sanoin - luonne ihan täysi 10 +. Matti oli siskoni talonkulmalla nauttimasta syysauringosta ja Susina naapurin porkkanamaalla.

Siinäpä minä sitten kymmenen sentin koroilla hame päällä hyppelin märällä nurmikolla ja otin kiinni ensimmäisen karkulaisen. Se ei edes viitsinyt yrittää paeta, vaan päästi vain syvän huokauksen ja käveli kiltisti takaisin laitumelle. Ja viimeisenä neiti Susina, joka totesi, ettei olo yksin aidan toisella puolella ole hääpöistä, päätti kävellä itse takaisin hakaan.

Sen jälkeen ei muuta kuin aitatolpat takaisin pystyyn. Onneksi maa ei ollut vielä jäässä niin en tarvinnut hommaan rautakankea, pelkkä leka riitti. Ja sitten vielä poikkimenneen sähkölangan korjaus, irronneiden eristeiden kiinnitys ja langan asettelu paikalle.Homma hoidettu ja takaisin töihin. Hävikkinä vain ja ainoastaan yhdet rikkoutuneet sukkahousut.

Tarkemmin ajateltuna taidan edelleen tyytyä ilmoitusten selailemiseen ja kuvitteellisen ihanneratsun ostamiseen ja toivottelen mielessäni mukavia syyskelejä kaikille hevosihmisille ja erityisesti oman tallin pitäjille :)

Ratsastaminen ja "pehmeä" opetus

Ratsastaminen on vaikea laji. En tosin tiedä onko se sen hankalampi kuin suurin osa muista urheilulajeista, mutta ainakin minun kokeilemistani harrastuksista, on se ehdottomasti haastavin. Muissa lajeissa kun pääsääntöisesti saa taistella vain oman itsensä ja omien kykyjensä kanssa, mutta ratsastuksessa pitää vielä huomioda vähintään 500 kilon omalla tahdolla varustetun saaliseläimen mielenoikut.

Joskus nuorempana olen kuullut sanottavan, että hevonen menee juuri niin hyvin kuin ratsastaja vaatii. Eli vähän samalla periaatteella, kun koira ja sen käyttäytyminen on isäntänsä tai useimmin ehkä nykyään emäntänsä peili. Nöyränä ja omat rajoitetut taitoni tunnustaen olen oppinut ajattelamaan, että näin se varmaan on. Mutta nyt on päässyt kuulkaa kapinahenki iskemään! En allekirjoita väitettä enää sinisilmäisesti.

Luulen oppineeni jotain ratsastuksesta kuluneina vuosina ja ennen kaikkea tunnen itseäni jo tässä iässä jonkin verran. Ei se voi olla vaan niin, että jos hevonen ei esimerkiksi osaa lyhentää laukkaa, kyse on vain minun huonosta ratsastuksestani. Tai kuten rakas siskoni totesi, että "on se hemmetti kumma, jos ei vielä tässä iässä osaa edes nostaa laukkaa..."

Onko siis aina vika ratsastajassa vai voisiko kenties vika olla myös hevosessa. Oppikirjojen mukaanhan ratsastus on teoriassa suht helppoa. Mutta tämän teorian siirtäminen käytäntöön, ei toimi ehkä ihan samoin kuin auton käyttöohjeen noudattaminen.

Eiköhän se niin ole, että harva hevonen on oppikirjan ihannehevonen, vaan päinvastoin, jotain ihan muuta. Pitkään tuntiratstuna olleet ponit, ovat ainakin tottuneet saamaan niin paljon ristiriitaisia apuja, että jos ja kun joku niitä ratsastaa oikeaoppisesti, niin hepo saattaakin "tiltata" aluksi. Ihan vaan ihmetyksestä.

Selittelyä, selittelyä... Voi olla, mutta vielä parempaa selittelyä on syyttää osittain ratsastuksen opettajaa. Silloin kun minä olin tunneilla aktiivisesti opettaja oli auktoriteetti. Useimmiten siinä ei sanoja säästelty, kun koetettiin "piiskata" oppilaita ja hevosia parempiin tuloksiin. Ehkä touhu ei ollut aivan heikkohermoisille aina tarkoitettuakaan.

Mutta nyt on maailmankirjat ratsastuksenopetuksen suhteen sekaisin, jos mennään seuraavalle linjalle. Vai mitä sanotte kommenteista: "Jos haluat, voisit vähän auttaa raipalla pohkeen taakse, kun se näyttää liikkuvan vähän huonosti" tai "Voisit halutessa istua syvempään satulaan, niin se takapää tulisi paremmin mukaan".

Siis mitä! Jos haluat, voisit vähän tehdä töitä sen eteen, että saat yhteistyön ponin kanssa paremmin sujumaan, mutta jos et halua, niin ajelehdi vaan sen hepon kanssa muiden seassa. Sinähän siitä tunnista maksat, joten käytä rahasi kuten haluat.

Toisaalta tästä metodista saa mukavan vastuunsiirtoelementin aikaiseksi, kun tunnin jälkeen saa vapaasti puida sitä, miltä maisemat maneesissa tällä kertaa näyttivät sen sijaan, että saa aikaiseksi ahaa-elämyksen siitä, kun sai hevosen edes hetkittäin liikkumaan.

Ja onhan tässä pehmeässä uudessa opetustavasta, se hyvä puoli, että sitä noudattamalla saa vielä monta vuotta miettiä, miksi ihmeessä tämä ratsastaminen on niin vaikeaa. Onko vika hevosessa vai ratsastajassa tai kenties jossain muussa ;-)

Inkkariponiratsastusta

Arvaatka mitä, pääsin ratsastamaan ponilla. Ja vieläpä sellaisella laikukkaalla aivan aidolla inkkariponilla, jonka harjakin oli ihanan villi ja vapaa. Minut tuntevat tietävät, että olen aina tuntenut pientä katkeruutta sitä kohtaan, etten koskaan varsinaisesti ole saanut olla poniratsastaja. Hubertuksen ponit Marlo ja myöhemmin Tore olivat minulle aivan liian pieniä ja se valkoinen hurjimus Benjamin taisi olla aina jonkin muun käytössä. Jotenkin minulla on myös se mielikuva, ettei "ennen vanhaan" ollut niin paljon poneja ratsastuskoulu käytössä kun nykyään. Tämä yhdistettynä siihen, että minulla kun tuota pituutta on aina ollut niin hevosten selässähän tässä on kasvettu. Eikä siinä mitään, mutta onhan se aina vähän kismittänyt, ettei ole päässyt tutustumaan ponien aivoituksiin.
Mutta kuten sanotaan, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Joten eilen sain oikein kunnolla fiilistellä, kun kiidin menemään Mortti-ponila. Kerrottakoon nyt huolestuneille, että kyllä taisi kuitenkin tämän ponin säkä olla lähempänä 150 cm kuin 120 cm, joten ihan shettismeininkiä ei nyt kuitenkaan.
Siis ihan oikeasti tunne oli ihan mahtava, ponin askel oli kevyen rullaava ja tasainen. Sanoinkin tunnin jälkeen, että jos ostaisin lapsilleni ponin, se olisi juuri tällainen - perusvarma, mutta pilketä silmäkulmassa. Tosin en meinanut sitä silmäkulmaa löytää, kun aivan hurja harja peitti sen allensa.
Uutta minulle oli myös se, että opettaja totesi, ettei hepo ole tottunut liikkumaan noin tiivissä paketissa ja korkeassa muodossa, joten jos mahdollista anna välillä lepotaukoja. Ehkä tämä onkin yksi ero ponien ja hevosten ratsastamisen välillä ;-)
Ja minähän tottelin. Kaikki sujui kuin ratsastuksen käsikirjoissa, ei mitään ongelmia. Sisäohja oli löysänä ja inkkariponini kulki kauniisti ulko-ohjan tuella. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin olevani Merja Jalon Nummelan ponitallin sankaritar, jolla oli allansa juuri ja juuri kesytetty villiponi ;-)
Tunnin jälkeen minulle esiteltiin tallin muut hevoset ja kerrottiin, että eiköhän kokeilemalla löydy niistäkin jokin mieluinen. Varmaankin, mutta palan sydämestäni vei tämä villi ja vapaa pieni inkkariponi, joka toteutti vanhan sielun kauan kätköissä olleen haaveen :-)

Äitiys ja lasten harrastaminen

On mielenkiintoista seurata lastensa harrastamista. Meillä on kokeiltu monia lajeja ja vahvimmin kuvioissa pyörii telinevoimistelu ja ratsastus. Ensimmäinen on kannaltani sikäli mielenkiintoinen, etten ennen lasteni harrstamista, käytännössä tiennyt lajista mitään. Ja jos tyttäreltäni kysytään, en varmaan vieläkään tiedä niin paljon, että en aiheuttaisi yleistä nolostumista neidissä, kun kommentoin voimisteluun liittyviä asioita.
Jotenkin kipit, kupit, urhot, flikit, siltakaadot, puolivoltit, arabialaiset yms. ovat päässäni sekoittuneet yhdeksi suureksi temppuradaksi. Joten on parasta vaan katsoa ja ihastella ääneen nuorten neitien taitojen kehittymistä ja kuunnella viisaan näköisenä treenien sujumista tai sujumattomuutta.
Toista on ratsastuksen osalta. Siitä tiedän omasta mielestäni jotain ja ainakin enemmän kuin voimistelusta. Mutta se ei tee asioista helpompia, pikemminkin päinvastoin. On erinomainen kärsivällisyysharjoitus istua kentän laidalla seuraamassa tuntia kun oma jälkikasvu istuu hevosen selässä. Tosiasiahan on, että opettajan silmä ei ehdi koko ajan joka paikkaan ja näissä väleissä, on vaikea hillitä itsensä. "Nojaa taaksepäin, paino jalustimille, katse ylös yms.", kai nyt voisi vähän kuiskata kentän laidalta ja jos ei ääneen niin voi ainakin ruumiin kielellä yrittää saada itsensä ymmärretyksi lapsensa silmissä. On kuitenkin jokseenkin epäselvää, onko ulkopuolisten silmissä heilumiseni koivun takana tulkittava elekieleksi vai huonoksi tasapainoksi yhdistettynä erilaisilla ylöspäin kohdistuville pään pakkoliikkeillä.
Olen yhden kerran saanut jopa "keltaisen kortin" Stenforsin Nisseltän kun zenmäiset kärsivällisyysharjoitukseni eivät olleet vielä johtaneet tuloksiin kentänlaidalla ja neuvoin vahingossa tytärtäni ponin selässä. Tiedän toki jalkapalloharjoituksista, että vanhempien pitää vaan kannustaa ja antaa valmentajien tehdä työtänsä. Sekin on välillä vaikeaa, kun on lajia seurannut 20 vuotta ja "tietää" miten pakkien pitää liikkua ja hyökkääjien liikkua tyhjiin paikkoihin. Selitäpä sitä viisivuotialle, joille yhtä mielenkiintoista pelin aikana on ohikiitävä juna kuin pallon syöttäminen omille joukkuetovereille
Mutta nyt osaa olla hiljaa tai sitten rauhoittumiseni johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei tyttäreni enää katso minuun päin kun olen tunteja seuraamassa. Seuraava sukupolvi on aina edellistä viisaampi.
Ja tosiasiahan on, ettei jälkikasvun seuraaminen hevosen selässä ole parasta mielenrauhoituslääkettä. Tähän yhtynee ainakin oma äitini, joka ei kovin montaa kertaa käynyt katsomassa minun ja siskoni ratsastussuorituksia. Ja ne kerrat kuin kävi niin useammilla siskoni onnistui putoamaan hevosen selästä. Viimeisimmällä kerralla Backlundin Sophian Lakun selästä kunnolla okserin keskelle siten, että äitini sai toimia hillittynä ambulanssina terveyskeskukseen. Ei ole hyvä harrastus heikommalle äidin sydämelle, mutta onneksi molemmat selvisivät ja Laku myös:-)

Esteratsastusta ja itsetutkiskelua

Esteiden hyppääminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, joten opettajan kysyessä minulta onko minulla mitään sitä vastaan, että mennään vähän puomeja, aiheutti hieman epämiellyttävän tunteen vatsassani. Mutta toisaalta puomeja olen kyllä mennyt useastikin, esteitä hyppäsin sitä vastoin edellisen kerran viime vuosituhannella. Siltä se ainakin tuntui :-)
Joten reippaasti vastasin, että mikäs siinä. Olinhan jo sitä paitsi kiivennyt hevosen selkään ja siinä vaiheessa perääntyminen olisi antanut muille ratsastajille täysin väärän kuvan peräänantamattomasta luonteestani. Hieman minua kuitenkin epäilytti, koska muut tuntilaiset vaikuttivat minusta sen ikäisiltä, että liekö olisivat olleet edes toisella vuosikymmenellä, kun minä viimeksi viiletin esteiden yli. Mutta puomiahan meidän piti mennä…
Kovin oli käsite puomi muuttunut minun villistä nuoruudesta. Kyllä ne olivat ihan oikeita esteitä, aluksi kyllä ristiesteitä, mutta lopulta aitoja pystyjä. Korkeus tosin ei välttämättä ollut kovin paljon yli 1,5 litran limsapullon, mutta kyllä hevosen hypätä pitäisi, jotta selvittäisiin toiselle puolelle.
Ei se pelaa joka pelkää, joten kannustin tammani esteitä kohti mentaliteetilla, että täytyyhän sitä nuoremmille näyttää. Ja hah, luulette tietysti, etten selvinnyt. Olette väärässä! Ylitimme esteet ihan kohtuullisesti. Ei mitään loistosuoritusta, mutta yli päästiin ja kentällä pysyttiin.
Tietenkin heti tunnin jälkeen hehkutin siskolleni, että mitä tuli tehtyä. Hän jos kukaan ymmärsi, että kyse oli osaltani hurjasta jutusta. Jäin kuitenkin miettimään miksi esteet eivät ole minun juttu.
Ja löytyihän se sieltä muistini sopukoista tieto, jonka olin haudannut kohtaan ”älä muista ja kysyttäessä kiellä”. Tasapuolisuuden nimissä siskoani kohtaan kerrottakoon se nyt kuitenkin.
Joskus hamassa lapsuudessani erehdyin osallistumaan estekisoihin vakiotuntiratsullani. Manhattan oli hyvä hyppääjä, joten luotin häneen enemmän kuin itseeni. Ei olisi pitänyt…
Olen nimittäin varmaan ainoita ratsastusseurani historiassa, joka on estekisoissa ratsastanut suoraan tolppaa päin. Ei edes mitenkään hipaisemalla vaan täystörmäys suoraan kohti. Muistan vaan ajatelleeni, ettei hevonen nyt niin tyhmä ole, että törmää tolppaan. Kukaan vaan ei ollut minulle vielä tuossa vaiheessa kertonut hevosen näkökentän rajallisuudesta. Nyt sen tiedän. En pudonnut, hevonen ei paljon välittänyt ja jatkoimme maaliin saakka. Mutta taisi olla viimeiset estekisani.
Joten rakas siskoni kyllä minun ”töppäykseni” yltävät vähintään samalle tasolle kuin sinun, joten voit olla huoleti ”maineesi” kanssa. Ehkä tämä selittää, miksi en kilju riemusta nähdessäni esteitä ratsastuskentällä eikä pitäisi myös hevosenkaan, jos minä satun istumaan sen selässä ;-)

Laukkaava kerrostalo

Tänään sitä taas mentiin - tukka putkella perusratsastusta. Tuli yhdessä vaiheessa mieleeni rakas siskoni, joka tuossa muutamia vuosia sitten osallistui isolla hevosellamme Jykke Malmströmin valmennukseen. Tosiasia oli, että sekä siskoni että hevosemme oli väärässä joukossa, koska ponimme ei vahingossakaan sulautunut sulavien valkopintelisten kouluratsujen joukkoon. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja toisaalta arvostetettu estevalmentaja Veikko Heikkilä oli jo hevosestamme todennut, ettei se ole esteillä mikään Einstein, joten pitihän sitä toistakin lajia kokeilla. Minä siis, joka yleensä hoidin hevosella tuon kouluratsastuspuolen, olin tuolloin kolmannellakymmenellä viikolla raskaana, joten vähän pidemmät ratsastussessiot oli siskoni harteilla. Sain siis istua katsomossa ihan kuunteluoppilaana ja voi sitä tiedon määrä mitä taas tuli ahmittua itseensä.
Siinähän neiti posotti jätilämme menemään ja kaikki meni suht mallikaasti siihen asti kunnes aloitettiin laukkaaminen. Muut ratsukot kokosivat itsensä hienosti ja laukkasivat pääty-ympyrällä hallitusti. Paitsi siskoni ja läpensä omapäinen hevosemme. Tämä parivaljakko kiisi kuin hurjimmassa lännenelokuvassa ja hyvä kun pysyivät maneesissa. Eivät varmaan olisi pysyneetkään, jollei Hubertuksen maneesi olisi suht vankkarakenteinen.
Jykke koetti sanoa siskolleni, että hiljentää vähän vauhtia, lyhentää laukkaa ja koettaa koota hevosta enemmän ulko-ohjalle. Ilmeisesti siskoni oli hurmiotunut siitä, että dieselmoottorilla varustettu ruunamme oli vihdoinkin lämmennyt, joten hän ei millään lailla tuntunut reagoivan valmentajan puheisiin. Joten Jykke toisti ohjeet uudelleen hieman kuuluvammalla äänellä ja arvovaltainen katsomo alkoi kiinnittää huomiota menoon enemmänkin ja pieni hienostunut supina kävi katsomon lehtereillä.
Vihdoin siskoni huomasi, että ilmeisesti hänelle puhuttiin ja hän huusi täysillä maneesin toisesta päästä ohjaajalle "HÄH, mitä sä selität. En mä kuule mitään kun tää hevonen vihdoinkin liikkuu, enkä haluaisin sitä pysäyttää!!!"
Oli muuten viimeinen kerta kun siskoni halusi osallistua mihinkään koulukiemuroihin vähään aikoihin.
Meno oli hieman samanlaista tänään omalla tunnilla - tuli pieni deja vu-ilmiö, kun taas laukattiin pitkin kentää ja hevosen laukka tuntui olevan yhtä hallittua, kuin jos kyseessä olisi ollut laukkaava kerrostalo. Älkää kysykö mistä sen tiedän - tiedänpä vaan :-)
Opettajakin sanoi, että eikö olekin hepolla mielenkiintoinen laukka. Niinpä niin, näinkin monen vuoden jälkeen, saan vielä ratsastaa hevosella, jonka laukka oli kieltämättä mieleenpainuva. On tämä ihana harrastus, joka kerta oppii jotain uutta ja se ei välttämättä liity omaan ratsastukseen ;-)