Olosuhteista johtuen sain eilen olla yksin ratsastustunnilla. Ei siis paikalla ketään, jonka taakse piiloutua, kokeilla vähän omia juttuja, kun opettaja katsoo muualle tai muuten vaan hengähtää, kun yksinkertaisesti kunto ei kestä. Ei, mitään tätä ei ollut tarjolla, vaan täysaikaista valvovan silmän alla olemista, jossa jokaiseen sormenpään asentoon ja varpaankynnen suuntaan puututtiin.
Ratsastushan on helppo laji, ainakin jos esimerkiksi minun isältä kysytään. Istutaan vaan selkään ja ns. åkataan, vapaasti suomennettuna istutaan kyydissä ja annetaan mennä. Jaa, tuohon vaiheseen en vielä ole päässyt, mutta se johtunee vain ja ainoastaan minun rajallisesta kyvystäni soveltaa teoriaa käytäntöön. Ja vaikka olen suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ei siitä ole mitään hyötyä tunnilla opettajan ohjeita kuunnellessa. Pikemminkin luulen, että siitä on haittaa. Jostain syystä ei millään ehdi analysoida ja sulattaa kaikkia annettuja ohjeita sen sadasosasekunnin aikana kun tilanne on ns. päällä.
Pidätä sisäohjalla - laske neljään - puolipidätteitä ulko-ohjalla - irrota sisäpohje - anna kertaluontoinen pohjeapu, sillä sisäpohkeella, mutta älä paina koko ajan - ylläpidä laukka ulkopohkeella - älä päästä lapaa ympyrän sisäpuolelle - käytä sisäjalkaa - älä päästä ympyrää liian suureksi - käytä ulkojalkaa - korjaa istunta suoraksi - oikea olkapää eteen - vasemalla pohkeella ylläpidä tahti - liikuta kättä säilyttäen kyynärvarren kulma - älä laske käsiä alas - älä levitä käsiä - älä anna ohjien pidentyä - tarpeeksi selkeät avut - katso että laukka rullaa - liikkeen pitää lähteä selästä, siis sen hevosen - sun osalta ristiselän pitää myödätä...
Ihan helppoa hommaa. Siinä vaiheessa, kun aivot ymmärtävät mitä käsillä pitää tehdä, on jalat jo tekemässä jotain ihan muuta ja kun korjaa jalat, niin istunta ei todellakaan ole enää keskellä. Sitten kun kaikki on suurinpiirtein tasapainossa, niin vaihdetaan askellajia, jolloin ne olemattomat vatsalihakset, jotka eivät todellakaan ole huippunsaviritettyjä, jotta voisivat heti ottaa vastaan ne ravin parhaimmat askeleet, huutavat hoosianaa. Ja ihan oikeasti tässä vaiheessa olen jo niin hengästynyt, että voisin liittyä lauantain talutustunneille. Siitä huolimatta hymyssä huulin koetan muistaa hengittää ja pitää mielessä, että kehitystä voi tapahtua. Oppihan isoisänikin käyttämään tietokonetta eläkepäivinään, miksen minäkin nyt saisi yhteispeliä hevosen kanssa toimimaan - ainakin siksi sadasosasekunniksi.
Hienoa, sain tunnin aikana hevosen kuulemma kulkemaan viidessä eri muodossa, niistä noin kahdestakymmenestä. Hyvä vai huono, en tiedä. Enkä viitsi oikeastaan kysyäkään. Tosiasiahan on, että ihminenhän voi myös liikkua monessa eri muodossa ja kaikki ne eivät ole kovin toivottavia. En analysoi asiaa sen enempää. Tyydyn siihen, että kun en kysy, voin itse päätyä haluamaani vastaukseen. Sen ainakin olen tässä vaiheessa ansainnut. Jalat kun olivat hyytelöä ja vatsalihakset ilmoittivat olemassaolostaan. Ne ovat sittenkin olemassa siellä jossain kaikkien makkaroiden alla. Ei aivan huono havainto. Jo tästä ilosta, voi vähän fyysisesti kärsiä.
Lopputoteamukseen ja -kysymykseen siitä miten meni, vastaus oli jotain niinkin korkealentoista, kuin että "mä oon aivan loppu ja kauhia hiki..." Ens viikolla uudelleen. Ehkä sitten voisi åkata :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti