Anteeksiantamisen vaikeus

Vaikka haluaisikin, niin se on välillä vaikeaa, anteeksiantaminen. Järki sanoo, että helpottaisi, jos siihen pystyisi. Silti se tuntuu liian korkealta kynnykseltä ylitettäväksi. Ja sitten kun luulee antaneensa anteeksi ja pääseensä asian kanssa sopuun, joku tapahtuma aikaansaa ketjureaktion, mitätön teko johtaa toiseen ja loppupäätelmä on, että asia ei olekaan valmiiksi käsitelty.

Pienikin vihje, jonkin muun seikan yhteydessä, linkittyy siihen mitä olet kokenut ja tuntuu siltä, että kaikki se työ mitä olet anteeksiantamisen eteentehnyt, valuu hiekkaan. Kaikki on aloitettava alusta. Epäluulo ja viha ovat taas nurkan takana, etkä voi kun taas taistella pois katkeruuden karvaasta houkutuksesta.

On vaikeaa on antaa anteeksi ihmiselle, joka on syvästi loukannut. Mietin, että pitäisi pystyä erottamaan henkilö ja asia. Ajattelemaan ne kahtena eri seikkana. Ei kyseinen ihminen itsessään ole paha, ainoastaan hänen tekonsa. Jalo ajatus, mutta en ole enää niinkään varma sen paikkansapitävyydestä. Lasten kohdalla näin on. Mutta tähän ikään mennessä, olen nähnyt ihmisiä, joiden ihmisyyden perushyvyyttä, on minun rajallisella ymmärryksellä, ollut mahdotonta löytää.

Jos teko kohdistuu perusarvoihin, johonkin mitä on pitänyt koskemattomana ja pyhänä, sen unohtaminen on mahdotonta. Anteeksiantaminen ja unohtaminen ovatkin eri asioita. Ei voi unohtaa, mutta voiko antaa anteeksi?

Joskun mietin, että kuolleelle on helpompi antaa anteeksi. Hän ei enää palaa tähän maailmaan ja muistuta teoillaan ja olemassaoloillaan tapahtumista. Ei ole enää olemassa hänen versioitaan siitä miten asiat menivät. On vain minun totuuteni ja minun tulkintani siitä. Se on helpompi hyväksyä ja muokata mielessään mieleiseksi. Kuolinvuoteella on helpompi saada ja antaa anteeksi, kun elävässä elämässä. Ihmisen kyky kun käsitellä asioita on rajallinen, eikä edes aika aina auta.

Mutta kun sinua loukannut henkilö, on yhä elämässäsi, asia on vaikeampi. Tuo ihminen ei näet tekonsa jälkeen muutu miksikään muuksi. Hän on edelleen sama ihminen, vaikka katuisi tapahtunutta. Ei hän jalostu mielesi mukaiseksi. Ei hän muutu kuin taikaiskusta, joksikin toiseksi kuin mitä hän on. Ja oikeasti, eihän kukaan muu ihminen voi olla mittapuu, johon toisia on verrattava. Kenekään perusihmisyys ei ole parempaa kuin jonkun toisen.

Kyse on siitä, pystytkö itse elämään sinua loukkaaneen ihmisen ja asian kanssa. Et sinäkään paremmaksi muutu, ei teko sinua jalosta, et voi ajatella olevasi toisen yläpuolella, vaikka mieli tekisi. Et sinäkään ole täydellinen, mutta tällä kertaa olet loukattu. Pystyykö sen kääntämään omaksi voimavaraksi? Kenties jonkinlaiseksi suojakilveksi, että osaa seuraavan kerran suojatua ja varautua paremmin?

Sillä selvää on, että elämän vaikeudet jatkuvat. Se, että ne voivat tulla täysin yllättävältä taholta, on myös selvää. Miten tähän kaikkeen pitää suhtautua? Ei kipu jalosta, mutta tuo se erilaista näkökulmaa elämään. Mutta ongelma on se, että loukatuksi tulemisen jälkeen, pitäisi pystyä luottamaan. Ja se on työn ja tuskan takana.