Tapasin vanhemman rouvan. Erinnäisistä syistä olin käymässä hänen kotonaan, jossa asui yhdessä kaksi sukupolvea. Kyse oli ensikohtaamisesta ja aika todennäköisesti myös viimeisestä, koska rouva asuu paikkakunnalla, jossa en yleensä liiku.
Mukanani minulla oli lapsistani neiti ysivee, herra kuusvee ja neiti yksvee. Tämä jo tietenkin tekee tapaamisesta hieman haastavan. Ja siihen kun lisätään, että rouvan ikä oli lähes kolminumeroinen ja kuulo ei ollut aivan parhaassa terässä. Mutta järjenjuoksu pelasi. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Nähtyäni lapseni rouva totesi kylmän viileästi, "Poikahan noista on mieluisin". Mitäs siihen vastataan? Sanoin, että kyllä kaikki lapseni ovat yhtä mieluisia. Tähän rouva jatkoi, että niin varmaan, eihän niitä tyttöjäkään todennäköisesti vihata. Että siinä ne vaihtoehdot olivat.
Oikein tai väärin, en käynyt asiasta rouvan kanssa enempää keskustelua. Olen aina ajatellut, että tällaiset lauseet kertovat niiden sanojasta enemmän, kuin siitä kenelle ne on lausuttu. Ajattelin, ettei ole minun tehtäväni käydä oikomaan rouvan käsityksiä vastaamaan omiani, mutta mielessäni kävi kysymys, siitä minkälaisen elämän rouva oli joutunut elämään ja mitä tunteita hän piti sisällään.
Samalla mieleeni palasi ne lukemattomat kerrat kun olen Akselin ja Elinan jälkeen saanut kuulla mitä uskomattomampia lausahduksia ihmisten suusta. Olen ajatellut, etteivät ihmiset tahallaan ilkeitä ole, he eivät vaan tiedä miten tietyissä tilanteissa toimia. Mutta tuntuu jokseenkin kohtuutomalta joutua sen lisäksi, että yrität löytää mieltä elämääsi, syytä jatkaa eteenpäin, suurimman surun keskellä, ymmärtämään kanssaihmisiä, jotka lohduttaakseen päästävät suustaan kaikenlaisia sammakoita.
Lauseet "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minultakin kuoli villakoira kuukausi sitten" tai "Senkun vaan uutta lasta yrittämään, eihän hänen elämä mitään helppoa olisi ollut" tai "Lääketiede varmaan hyötyy tästä ja osaa toimia toisin seuraavassa tapauksessa", ei todellakaan lapsen kuollessa lohduta.
Niinpä rouvaa katsoessa mietin selittäisinkö hänelle minkäarvoisia mielestäni kaikki lapset ovat. Miten he ovat elämän pieniä ihmeitä, lahjoja jotka saa hetken pitää luonaan. Siitä miten lapsia ei hankita, heidät saadaan ja aika, jonka heidät saa luonaan pitää on, kokonainen elämä, siihen mahtuu kaikki arvokas, oli sen kesto kuinka lyhyt tahansa. Sillä onko lapsi tyttö tai poika, ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että hän on olemassa, juuri tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ei ole tietoa.
Ehkä minun tehtäväni ei ole sitä lähes satavuotiaalle selittää. Kysehän on vain minun mielipiteestäni. Hänellä on oikeus omaansa. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivoin, ettei hän ollut saanut tuota tyttöihin kohdistuvaa vihaa kovin konkreettisesti kokea. Sellainen kun voi myrkyttää mielen pitkäksi aikaa.
perjantai 29. kesäkuuta 2012
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Nappikset jalustimiin
Kaksi vuosikymmentä sitä on katseltu, kuunneltu ja vähän tunnusteltu. Seisottu kentän laidalla ensiksi nuoruuden rakkauden huumassa ja viime aikoina tenavien tempauksia seuratessa. Neljän vuoden välein on hehkutettu maailmanmestaria ja toisen neljän vuoden Euroopan mestaria.
Olen yrittänyt ymmärtää ja avarakatseisesti tarkastella lajin hienouksia. Väitän, että tiedän jotain ja tämä on johtanut siihen, että seuraan vain joko lasten matseja tai EM- ja MM-otteluita. Mestareiden liigakin välillä menee. Vauhtia pitää olla, taitavia pelintekijöitä ja tietenkin miesten otteluissa hyvännäköisiä pelaajia, koska eihän sitä nyt koko ajan jaksa analysoida pelitilanteita.
"Poikkitieteellisyyttä" meillä on harjoiteltu siten, että olen jossain vaiheessa nuoruutta seissyt maalissa, jotta on voitu harjoitella vetoja ja taas mieheni on pari kertaa kivunnut hevosen selkään. Se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulema oli, että eihän sitä ratsastusta voi harrastaa vakavissaan, kun sillä hevosella on ihan oma tahto ja se menee mihin sitä huvittaa, ei sinne mihin olisi pitänyt.
Niinpä. Selitäpä siinä sitten, että sehän se yksi lajin hienouksista onkin. Se kun saa yhteistyön toimimaan saumattomasti. Tämä ei valitettavasti onnistu ihan parilla ratsastuskerralla. Mutta, joko intressi on olemassa tai sitten ei. You can lead the horse to the water but you can't make him drink. Mieheni mielestä kun osaa jonkun urheilulajin kunnolla, niin muutkin ovat vähän helpompia. Eikä oikeasti niin kovin vähäkään, jos on vihkiytynyt kuningaslajin eli jalkapallon saloihin. Tämä teoria meni romukoppaan tuossa kokeilussa. Asiasta ei sen jälkeen jostain syystä paljon ole puhuttu.
Mutta minulla ei ole mitään itsekritiikkiä eikä -suojelua minkään urheilumuodon suhteen. Joten tänään olin ensiksi aivan loistavalla ratsastustunnilla. Poni kulki alla edellistä kertaa paremmin ja saimme yhteistyömme hetkittäin jopa saumattomaksi. Tulipa jopa pitkästä aikaa pikkutyttömäinen halu laukata villisti pitkin peltoja, sen sijaan, että työskennellä tarkasti kymmenen metrin laukkavolttien kanssa.
Ratsastuksen jälkeen nappikset jalkaan ja elämäni ensimmäisiin futistreeneihin. Kentälle oli kokoontunut mukava joukko jalkapalloäitejä. Ensiksi lämmiteltiin, tehtiin tekniikkaharjoituksia ja lopuksi pelattiin. Täytyy myöntää, että pelikuviot omassa päässä olivat jokseenkin kehittyneemmät, kuin todellinen toiminta kentällä. Jostain syystä meno ei ollut ihan kuin tv-ruudussa iltaisin. Mutta pelkästään jo se kiljunnan ja ilon määrä, oli jotain ainutlaatuista.
Ja kertoohan sekin jotain, että saimme katsojiakin. Heillä näytti olevan hauskaa ja seurasivat koko pelin kiinteästi hyttysten valloittaman kentän laidalla. Sehän osoittaa, että peli oli varmasti ihan yhtä mielenkiintoista kuin Englannin ja Ukrainan tämän iltainen kohtaaminen.
Lopputulema oli, että jotta saan oman kroppani tekemään pallon kanssa sen mitä jo ajatuksissa teen, aion jatkaa harrastamistani. Mielikuvaharjoitusten perusteellahan syntyy kaikenlaisia mestareista :)
Olen yrittänyt ymmärtää ja avarakatseisesti tarkastella lajin hienouksia. Väitän, että tiedän jotain ja tämä on johtanut siihen, että seuraan vain joko lasten matseja tai EM- ja MM-otteluita. Mestareiden liigakin välillä menee. Vauhtia pitää olla, taitavia pelintekijöitä ja tietenkin miesten otteluissa hyvännäköisiä pelaajia, koska eihän sitä nyt koko ajan jaksa analysoida pelitilanteita.
"Poikkitieteellisyyttä" meillä on harjoiteltu siten, että olen jossain vaiheessa nuoruutta seissyt maalissa, jotta on voitu harjoitella vetoja ja taas mieheni on pari kertaa kivunnut hevosen selkään. Se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulema oli, että eihän sitä ratsastusta voi harrastaa vakavissaan, kun sillä hevosella on ihan oma tahto ja se menee mihin sitä huvittaa, ei sinne mihin olisi pitänyt.
Niinpä. Selitäpä siinä sitten, että sehän se yksi lajin hienouksista onkin. Se kun saa yhteistyön toimimaan saumattomasti. Tämä ei valitettavasti onnistu ihan parilla ratsastuskerralla. Mutta, joko intressi on olemassa tai sitten ei. You can lead the horse to the water but you can't make him drink. Mieheni mielestä kun osaa jonkun urheilulajin kunnolla, niin muutkin ovat vähän helpompia. Eikä oikeasti niin kovin vähäkään, jos on vihkiytynyt kuningaslajin eli jalkapallon saloihin. Tämä teoria meni romukoppaan tuossa kokeilussa. Asiasta ei sen jälkeen jostain syystä paljon ole puhuttu.
Mutta minulla ei ole mitään itsekritiikkiä eikä -suojelua minkään urheilumuodon suhteen. Joten tänään olin ensiksi aivan loistavalla ratsastustunnilla. Poni kulki alla edellistä kertaa paremmin ja saimme yhteistyömme hetkittäin jopa saumattomaksi. Tulipa jopa pitkästä aikaa pikkutyttömäinen halu laukata villisti pitkin peltoja, sen sijaan, että työskennellä tarkasti kymmenen metrin laukkavolttien kanssa.
Ratsastuksen jälkeen nappikset jalkaan ja elämäni ensimmäisiin futistreeneihin. Kentälle oli kokoontunut mukava joukko jalkapalloäitejä. Ensiksi lämmiteltiin, tehtiin tekniikkaharjoituksia ja lopuksi pelattiin. Täytyy myöntää, että pelikuviot omassa päässä olivat jokseenkin kehittyneemmät, kuin todellinen toiminta kentällä. Jostain syystä meno ei ollut ihan kuin tv-ruudussa iltaisin. Mutta pelkästään jo se kiljunnan ja ilon määrä, oli jotain ainutlaatuista.
Ja kertoohan sekin jotain, että saimme katsojiakin. Heillä näytti olevan hauskaa ja seurasivat koko pelin kiinteästi hyttysten valloittaman kentän laidalla. Sehän osoittaa, että peli oli varmasti ihan yhtä mielenkiintoista kuin Englannin ja Ukrainan tämän iltainen kohtaaminen.
Lopputulema oli, että jotta saan oman kroppani tekemään pallon kanssa sen mitä jo ajatuksissa teen, aion jatkaa harrastamistani. Mielikuvaharjoitusten perusteellahan syntyy kaikenlaisia mestareista :)
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Taivaallista totuutta etsimässä
Lausuma korkeimman oikeuden tuomiosta ei-taivaallisena totuutena, kuten Halla-aho kirjoitti, pitää sisällään ajatuksen siitä, että joku voisi pitää korkeimman oikeuden tuomiota "taivallisena totuutena". Ei kai se nyt ihan niin mene. Ei kumpaakaan suuntaan.
Suomen oikeusjärjestelmä on kolmiportainen - käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus. Joissain tapauksissa käytettävissä on vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Yksinkertaistaen järjestelmän tarkoituksena on saada aikaiseksi materiaalista totuuta mahdollisimman lähellä oleva tuomio aikaiseksi. Koska asiat eivät ole selkeitä eikä elämä yksiselitteinen, on jokaisessa jutussa joka valistusinstanssiin etenee, vähintään kaksi erilaista mielipidettä. Useasti perusteltuja kumpaankin suuntaan. Tuomioistuimen tulee sitten ratkaista asia sille esitetyn materiaalin perusteella.
Olen koettanut olla liikaa seuraamatta Halla-ahon tuomioista aiheutunutta keskustelua. Mutta kun esiin on nostettu erilaisia väitteitä mm. siitä, että oikeusasteet olivat erimielisiä hänen islamkriittisten kannanottojen rikosoikeudellisesta arvioinnista, päätin lukea tuomion (KKO:2012:58).Ihan vaan ymmärtääkseni mistä keskustellaan.
Todettakoon, että oikeusasteiden linja käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen, oli yhtenäinen koskien kansanedustajan kirjoittelua islamista. Kaikki kolme tuomioistuinta, toteavat rikosoikeudellisen vastuun täyttyvät tältä osin. Koskien kiihottamista kansanryhmää vastaa, oli korkein oikeus eri linjoilla kuin käräjä- ja hovioikeus. Kyse on siis kahdesta eri rikosnimikkeestä eli kahdesta eri teosta. Tämä lienee helppo ymmärtää.
Se, että korkein oikeus päätyi eri linjalle kuin alemmat oikeusasteet, ei ole mitenkään epätavanomaista. Asia on juridisesti haastava ja sen oikeudelliset koukerot avataan varsin hyvin tuomion perusteluissa. Olisi jokseenkin suotavaa, että henkilöt, jotka arvostelevat tuomiota, tutuistuisivat siihen muutoinkin kuin lehtijuttujen kautta. Kaikki kunnia journalistiselle osaamiselle, mutta jotta perustellun kannan oikeudellisesti vaikeasta rajavetoasiasta haluaa ottaa, saattaa asiaa auttaa se, että perehtyy siihen mitä arvostelee.
Tuomioiden perusteella fakta kuitenkin oli, että uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain mukainen vastuu täyttyi läpi jokaisen oikeusasteen. Kiihottaminen kansaryhmää vastaa aiheutti eriäviä näkemyksiä.
Korkeimman oikeuden päätökset ovat yleensä hyvin perusteltuja ja aina julkisia. Ne ovat avoimia kommentoinneille ja kriittiselle tarkastelulle. Sananvapaus toimii tässä maassa kaikkiin suuntiin.
Lähtökohtaisesti on todettava, että en tiedä minkä muun laitoksen päätöksiä ruoditaan yhtä perusteellisesti kuin korkeimman oikeuden. Ne analysoidaan jokaista pilkkua myöten ja asetetaan tiukan oikeustieteellisen luupin alle. Keskustelua niistä käydään yleensä faktojen, ei oletusten, perusteella. Vähemmistön mielipide on luettavissa joka päätöksestä ja onpa korkein oikeus purkanut oman tuomionsa (KKO:2009:27). Joten näkökanta siitä, että kyse olisi jostain taivaallisesta totuudesta, kertoo enemmän Halla-ahon omasta ajattelu maailmasta, kuin oikeustieteellisistä tosiasioista.
On sinänsä tervetullutta, että keskustelu tuomioista laajenee juristimaailman ulkopuolelle. Poikkitieteellisyys missä tahansa asiassa on yleensä hyväksi. Mutta, jotta keskustelusta on jotain hyötyä ja sillä saadaan aikaiseksi jotain rakentavaa, tulee tietää mistä keskustellaan. Kanssakäyminen, jossa toinen osapuoli, ei tiedä tai ei suostu tunnistamaan tosiasioita, ei yleensä johda kuin toisten ohi huutamiseen ja se ei johda mihinkään tavoiteltavaan asiaan.
Suomen oikeusjärjestelmä on kolmiportainen - käräjäoikeus, hovioikeus ja korkein oikeus. Joissain tapauksissa käytettävissä on vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Yksinkertaistaen järjestelmän tarkoituksena on saada aikaiseksi materiaalista totuuta mahdollisimman lähellä oleva tuomio aikaiseksi. Koska asiat eivät ole selkeitä eikä elämä yksiselitteinen, on jokaisessa jutussa joka valistusinstanssiin etenee, vähintään kaksi erilaista mielipidettä. Useasti perusteltuja kumpaankin suuntaan. Tuomioistuimen tulee sitten ratkaista asia sille esitetyn materiaalin perusteella.
Olen koettanut olla liikaa seuraamatta Halla-ahon tuomioista aiheutunutta keskustelua. Mutta kun esiin on nostettu erilaisia väitteitä mm. siitä, että oikeusasteet olivat erimielisiä hänen islamkriittisten kannanottojen rikosoikeudellisesta arvioinnista, päätin lukea tuomion (KKO:2012:58).Ihan vaan ymmärtääkseni mistä keskustellaan.
Todettakoon, että oikeusasteiden linja käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen, oli yhtenäinen koskien kansanedustajan kirjoittelua islamista. Kaikki kolme tuomioistuinta, toteavat rikosoikeudellisen vastuun täyttyvät tältä osin. Koskien kiihottamista kansanryhmää vastaa, oli korkein oikeus eri linjoilla kuin käräjä- ja hovioikeus. Kyse on siis kahdesta eri rikosnimikkeestä eli kahdesta eri teosta. Tämä lienee helppo ymmärtää.
Se, että korkein oikeus päätyi eri linjalle kuin alemmat oikeusasteet, ei ole mitenkään epätavanomaista. Asia on juridisesti haastava ja sen oikeudelliset koukerot avataan varsin hyvin tuomion perusteluissa. Olisi jokseenkin suotavaa, että henkilöt, jotka arvostelevat tuomiota, tutuistuisivat siihen muutoinkin kuin lehtijuttujen kautta. Kaikki kunnia journalistiselle osaamiselle, mutta jotta perustellun kannan oikeudellisesti vaikeasta rajavetoasiasta haluaa ottaa, saattaa asiaa auttaa se, että perehtyy siihen mitä arvostelee.
Tuomioiden perusteella fakta kuitenkin oli, että uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain mukainen vastuu täyttyi läpi jokaisen oikeusasteen. Kiihottaminen kansaryhmää vastaa aiheutti eriäviä näkemyksiä.
Korkeimman oikeuden päätökset ovat yleensä hyvin perusteltuja ja aina julkisia. Ne ovat avoimia kommentoinneille ja kriittiselle tarkastelulle. Sananvapaus toimii tässä maassa kaikkiin suuntiin.
Lähtökohtaisesti on todettava, että en tiedä minkä muun laitoksen päätöksiä ruoditaan yhtä perusteellisesti kuin korkeimman oikeuden. Ne analysoidaan jokaista pilkkua myöten ja asetetaan tiukan oikeustieteellisen luupin alle. Keskustelua niistä käydään yleensä faktojen, ei oletusten, perusteella. Vähemmistön mielipide on luettavissa joka päätöksestä ja onpa korkein oikeus purkanut oman tuomionsa (KKO:2009:27). Joten näkökanta siitä, että kyse olisi jostain taivaallisesta totuudesta, kertoo enemmän Halla-ahon omasta ajattelu maailmasta, kuin oikeustieteellisistä tosiasioista.
On sinänsä tervetullutta, että keskustelu tuomioista laajenee juristimaailman ulkopuolelle. Poikkitieteellisyys missä tahansa asiassa on yleensä hyväksi. Mutta, jotta keskustelusta on jotain hyötyä ja sillä saadaan aikaiseksi jotain rakentavaa, tulee tietää mistä keskustellaan. Kanssakäyminen, jossa toinen osapuoli, ei tiedä tai ei suostu tunnistamaan tosiasioita, ei yleensä johda kuin toisten ohi huutamiseen ja se ei johda mihinkään tavoiteltavaan asiaan.
Lemmikin hyvä elämä
Ei siihen mitenkään itse erityisesti kiinnittänyt huomiota. Ilmeisesti muut kuitenkin huomasivat sen kun viimeisenä vuonna lukiossa minua kuvailtiin tytöksi, jonka paidassa on aina koirankarvoja. Olihan niitä. Meidän kultainen noutaja oli minun läheisin ystäväni tuohon aikoihin. Sen vierellä oli helppo makoilla, kertoa murheita ja miettiä maailman menoa. Koskaan se ei jättänyt yksin, ei arvostellut, ei pettänyt luottamusta, eikä odottanut mitään erityistä. Sille riitti se, että olin siinä, omana itsenäni - ei enempää eikä vähempää.
Eläimillä on merkitystä. Niiden läheisyys rauhoittaa ja ne opettavat lapsille sekä vastuunkantoa että oman itsensä hyväksymistä. Kyllä minä sen tiedän. Mutta silti epäilen, kun kotona taas käydään keskustelua lemmikkieläimen hankkimisesta. On helppo myöntyä. Mennä mukaan virtaan, kun kaikilla muillakin on. Kyllä me se hoidetaan, tehdään ihan varmasti kaikki mitä tarvitsee, vakuuttelee jälkikasvu kuin yhdestä suusta.
Niinpä. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan nuo lauseet. Ihan varmasti - en usko. Eikä se oikeastaan siitä olekaan kiinni. Tiedän, että ei lemmikkiä oteteta ja sen jälkeen oleteta, että lapset sen hoitavat. He tekevät sen minkä pystyvät ja osaavat, loppu on minun harteillani. Ja totuuden nimissä kyllä tässä sekametelisopassa, joku eläin vielä menisikin ja onhan niitä ollutkin kaksi kissaa ja hevonen.
Mutta kun kyse ei ole vaan eläimen ottamisesta, hoitamisesta ja pitämisestä, vaan myöskin siitä loppuvaiheesta. Eläimet eivät elä yhtä kauan kuin ihmiset. Nekin sairastuvat, menevät huonoon kuntoon ja kärsivät. Kun rakas lemmikki katsoo sinua tummilla silmillään ja näet niissä tuskan, jonka sairaus tai vanhuus tuo mukanaan, päätös elämän lopettamisesta on sinun käsissäsi. Vaikka järki sanoo, että teet oikein, sydän huutaa tuskasta. Mikä minä olen päättämään kenenkään elämän jatkumisesta? Ja se sinä olet. Jos otat eläimen, olet vastuussa loppuun asti siitä, että elämä on hyvä. Hyvään elämään kuluu hyvä kuolema.
Kuinka monta aamua odotin, että luonto olisi tehnyt tehtävänsä kissavanhus olisi yön aikana nukahtunut ikiuneen omalle matolleen. Kuollut rauhallisen kuoleman omassa kotonaan, ettei minun vaan missään nimessä tarvitsisi päättää kahdeksantoista vuotta kestänyttä yhteiseloa. Tai tallilta soitettaisiin aamulla, että ruuna olisi syönyt viimeisen ilta-aterian rauhassa, käynyt kuivikkeiden päälle, sulkenut silmänsä ja siirtynyt ikivihreille laitumille.
Mutta ei se niin käy kuin elokuvissa. Oikeassa elämässä päätös tulee tehdä. Eläinlääkärille tulee soittaa ja varata aika. Viedä ystävä klinikalle, jossa sille annetaan rauhoittava piikki ja sen jälkeen elintoiminnot lopettava ruisku. Odotatko samassa huoneessa vai siirrytkö ulkopuolelle, kuuluu kysymys. Jos olen kahdeksantoista vuotta eläintäni hoitanut, annanko sen kuolla yksin? En tietenkään. Viimeiseen asti silitin sitä, kuiskasin korvaan hyvästit ja pidin kiinni. Vastuu sen viimeisistä hetkistä oli minulla.
Hevosen kohdalla tilanne on vaikeampi. Ei ole omaa maata mihin saa haudata, ei ole tuttua naapuria, joka voi auttaa. Tulee tehdä enemmän järjestelyjä. Eläinklinkoita, jotka ottavat vastaan hevosia, on vähän. Ja miten he hävittävät ratsuystäväsi, haaskana vai hautaamalla. Teurastamoja, jotka ottavat vastaan hevosia, ei myöskään ole kovin monta.
Ja sanotaanpa eläinten inhimillistämisestä mitä tahansa, niin kyllä lähdön hetkellä eläin oman kuolemansa aavistaa. Hevosten hautausmaan pitäjä kertoi, ettei koskaan unohda sitä hetkeä, kun yhden lopetettavan hevosen silmiin nousi kyyneleet hetkeä ennen lopetusta. Siinä on karskillakin miehellä tunteissa pitelemistä. Mutta hyvän elämän jälkeen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suoda hyvä kuolema. Sen on lemmikin omistaja pyytettömälle ystävälleen velkaa.
Joten ei se kotieläimen otto ja hoito, vaan ne viimeiset hetket - ne minua arvelluttavat.
Eläimillä on merkitystä. Niiden läheisyys rauhoittaa ja ne opettavat lapsille sekä vastuunkantoa että oman itsensä hyväksymistä. Kyllä minä sen tiedän. Mutta silti epäilen, kun kotona taas käydään keskustelua lemmikkieläimen hankkimisesta. On helppo myöntyä. Mennä mukaan virtaan, kun kaikilla muillakin on. Kyllä me se hoidetaan, tehdään ihan varmasti kaikki mitä tarvitsee, vakuuttelee jälkikasvu kuin yhdestä suusta.
Niinpä. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan nuo lauseet. Ihan varmasti - en usko. Eikä se oikeastaan siitä olekaan kiinni. Tiedän, että ei lemmikkiä oteteta ja sen jälkeen oleteta, että lapset sen hoitavat. He tekevät sen minkä pystyvät ja osaavat, loppu on minun harteillani. Ja totuuden nimissä kyllä tässä sekametelisopassa, joku eläin vielä menisikin ja onhan niitä ollutkin kaksi kissaa ja hevonen.
Mutta kun kyse ei ole vaan eläimen ottamisesta, hoitamisesta ja pitämisestä, vaan myöskin siitä loppuvaiheesta. Eläimet eivät elä yhtä kauan kuin ihmiset. Nekin sairastuvat, menevät huonoon kuntoon ja kärsivät. Kun rakas lemmikki katsoo sinua tummilla silmillään ja näet niissä tuskan, jonka sairaus tai vanhuus tuo mukanaan, päätös elämän lopettamisesta on sinun käsissäsi. Vaikka järki sanoo, että teet oikein, sydän huutaa tuskasta. Mikä minä olen päättämään kenenkään elämän jatkumisesta? Ja se sinä olet. Jos otat eläimen, olet vastuussa loppuun asti siitä, että elämä on hyvä. Hyvään elämään kuluu hyvä kuolema.
Kuinka monta aamua odotin, että luonto olisi tehnyt tehtävänsä kissavanhus olisi yön aikana nukahtunut ikiuneen omalle matolleen. Kuollut rauhallisen kuoleman omassa kotonaan, ettei minun vaan missään nimessä tarvitsisi päättää kahdeksantoista vuotta kestänyttä yhteiseloa. Tai tallilta soitettaisiin aamulla, että ruuna olisi syönyt viimeisen ilta-aterian rauhassa, käynyt kuivikkeiden päälle, sulkenut silmänsä ja siirtynyt ikivihreille laitumille.
Mutta ei se niin käy kuin elokuvissa. Oikeassa elämässä päätös tulee tehdä. Eläinlääkärille tulee soittaa ja varata aika. Viedä ystävä klinikalle, jossa sille annetaan rauhoittava piikki ja sen jälkeen elintoiminnot lopettava ruisku. Odotatko samassa huoneessa vai siirrytkö ulkopuolelle, kuuluu kysymys. Jos olen kahdeksantoista vuotta eläintäni hoitanut, annanko sen kuolla yksin? En tietenkään. Viimeiseen asti silitin sitä, kuiskasin korvaan hyvästit ja pidin kiinni. Vastuu sen viimeisistä hetkistä oli minulla.
Hevosen kohdalla tilanne on vaikeampi. Ei ole omaa maata mihin saa haudata, ei ole tuttua naapuria, joka voi auttaa. Tulee tehdä enemmän järjestelyjä. Eläinklinkoita, jotka ottavat vastaan hevosia, on vähän. Ja miten he hävittävät ratsuystäväsi, haaskana vai hautaamalla. Teurastamoja, jotka ottavat vastaan hevosia, ei myöskään ole kovin monta.
Ja sanotaanpa eläinten inhimillistämisestä mitä tahansa, niin kyllä lähdön hetkellä eläin oman kuolemansa aavistaa. Hevosten hautausmaan pitäjä kertoi, ettei koskaan unohda sitä hetkeä, kun yhden lopetettavan hevosen silmiin nousi kyyneleet hetkeä ennen lopetusta. Siinä on karskillakin miehellä tunteissa pitelemistä. Mutta hyvän elämän jälkeen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suoda hyvä kuolema. Sen on lemmikin omistaja pyytettömälle ystävälleen velkaa.
Joten ei se kotieläimen otto ja hoito, vaan ne viimeiset hetket - ne minua arvelluttavat.
torstai 14. kesäkuuta 2012
Merkittäviä ihmisiä kivipaasien alla
"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa", sanoi viisas ystävä eilisessä tilaisuudessa. Jäin miettimään ajatusta. Siinähän se on kiteytettynä tosiasia, joka konkretisoituu silloin kun elämä näyttää voimansa ja tapahtumat eivät kulkeudu etukäteen tehdyn käsikirjoituksen mukaisesti.
Joskus mietin myös sitä, kun ohjeeksi annettaan, ettei pidä elää "sitten kun"-elämää. Olen samaa mieltä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Jos tietäisin eläväni tänään viimeistä päivääni, istuisinko tässä kirjoittamassa tätä blogia? En varmasti, kuinka mukavaa tämä sitten onkaan ja oikeasti pidän kirjoittamisesta.
Nähdäkseni "sitten kun" -elämän välttäminen ei tarkoita sitä, että olisi elettävä jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Lähtökohdaksi tulisi ottaa se, että elää aidosti jokaisen hetken, on siinä läsnä. Mahdotontahan täällä olisi toimia ja saada asioita pyörimään, jos eläisimme kuin viimeistä päivää.
Mutta se mikä minusta olisi hienoa sisäistää, ovat ne asiat, mitä kuoleman lähellä käyneet ihmiset ovat kertoneet katuneensa eniten elämässä. Eivät ne liity siihen, että ei ole saanut hankittua uutta autoa, kesämökkiä, kallista lomamatkaa tai puutarhasuunnittelijaa, vaan omaan itseensä ja läheisiin. Se, että viettää aikaa niiden ihmisten parissa, jotka oikeasti merkitsevät jotain, tekee niitä asioita, jotka itsestä - ei muista - tuntuu hyvältä ja oikealta. Elää omaa elämäänsä, ei muiden.
Vaasassa järjestetään kesäisin hautausmaakierroksia. Ne ovat mielenkiintoinen tapa tutustua kotiseutuunsa ja sen historiaan. Oppaat kertovat tarinoita henkilöistä, jotka ovat haudattuina toinen toistaan hienompien hautakivien alle. "Merkittävistä ihmisistä", kuten yksi opas eräällä kierroksella sanoi.
Millä lailla nämä ihmiset ovat merkittävimpiä kuin muut tavallisen hautakiven tai puuristin alla makaavat henkilöt? Ei millään lailla. Samalla lailla he arkuissaan maatuvat ja elävät muistoina niiden ihmisten mielissä, jotka heidät aidostii tunsivat. Se, että muistokirjoituksessa luetellaan pitkä litania työ- ja muun elämän suorituksia ja viimeisenä kappaleena lyhyesti mainitaan muutamalla lauseella perheestä, on jollain lailla nurinkurista.
Ei työn tule ole keskiössä ja perhe ja läheiset elämän sivu-ulokkeita vaan toisin päin. On kovin harvoja ihmisiä, jotka voivat sanoa, että hädän ja kriisin hetkellä paras tuki tuli työpaikalta. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, kun työntekijä ei ole tuottava. Kysyä voidaan pitäisikö sielä kuulua? Työntekijän myy työnantajalle aikaansa tiettyyn hintaan. Siitähä siinä on kysymys. Eli kaikki mitä rahalla saa on halpaa.
Joskus mietin myös sitä, kun ohjeeksi annettaan, ettei pidä elää "sitten kun"-elämää. Olen samaa mieltä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Jos tietäisin eläväni tänään viimeistä päivääni, istuisinko tässä kirjoittamassa tätä blogia? En varmasti, kuinka mukavaa tämä sitten onkaan ja oikeasti pidän kirjoittamisesta.
Nähdäkseni "sitten kun" -elämän välttäminen ei tarkoita sitä, että olisi elettävä jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Lähtökohdaksi tulisi ottaa se, että elää aidosti jokaisen hetken, on siinä läsnä. Mahdotontahan täällä olisi toimia ja saada asioita pyörimään, jos eläisimme kuin viimeistä päivää.
Mutta se mikä minusta olisi hienoa sisäistää, ovat ne asiat, mitä kuoleman lähellä käyneet ihmiset ovat kertoneet katuneensa eniten elämässä. Eivät ne liity siihen, että ei ole saanut hankittua uutta autoa, kesämökkiä, kallista lomamatkaa tai puutarhasuunnittelijaa, vaan omaan itseensä ja läheisiin. Se, että viettää aikaa niiden ihmisten parissa, jotka oikeasti merkitsevät jotain, tekee niitä asioita, jotka itsestä - ei muista - tuntuu hyvältä ja oikealta. Elää omaa elämäänsä, ei muiden.
Vaasassa järjestetään kesäisin hautausmaakierroksia. Ne ovat mielenkiintoinen tapa tutustua kotiseutuunsa ja sen historiaan. Oppaat kertovat tarinoita henkilöistä, jotka ovat haudattuina toinen toistaan hienompien hautakivien alle. "Merkittävistä ihmisistä", kuten yksi opas eräällä kierroksella sanoi.
Millä lailla nämä ihmiset ovat merkittävimpiä kuin muut tavallisen hautakiven tai puuristin alla makaavat henkilöt? Ei millään lailla. Samalla lailla he arkuissaan maatuvat ja elävät muistoina niiden ihmisten mielissä, jotka heidät aidostii tunsivat. Se, että muistokirjoituksessa luetellaan pitkä litania työ- ja muun elämän suorituksia ja viimeisenä kappaleena lyhyesti mainitaan muutamalla lauseella perheestä, on jollain lailla nurinkurista.
Ei työn tule ole keskiössä ja perhe ja läheiset elämän sivu-ulokkeita vaan toisin päin. On kovin harvoja ihmisiä, jotka voivat sanoa, että hädän ja kriisin hetkellä paras tuki tuli työpaikalta. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, kun työntekijä ei ole tuottava. Kysyä voidaan pitäisikö sielä kuulua? Työntekijän myy työnantajalle aikaansa tiettyyn hintaan. Siitähä siinä on kysymys. Eli kaikki mitä rahalla saa on halpaa.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Jalkapallo on hieno laji!
Nyt se käynniystyi kunigasjalkapallon pelaaminen. Nurmi on vihreä ja tasainen, kalkkiviivat hohtavan valkoiset ja maaliverkot viritetty kireälle vastaanottamaan hurjia laukauksia. Nappikset on puunattu, säärisuojat aseteltu huolellisesti paikoilleen ja pelipaidat hohtavat puhtauttaan. Kaikki on valmista tuomarin vihellykseen. Pallon pyöritys ja vastustajan jallitus alkakoon.
Casillasin huipputorjunta Italiaa vastaan jää toiseksi, kun meidän herra kuusvee torjuu elämänsä ensimmäisessä futismatsissa monta maalia istumalla pallon päälle. Tyyli on omintakeinen, mutta varma. Pepen ylärimalaukaus on pientä siihen verrattuna, kun vastustaja tekee kaksi maalia omiinsa ja juhlii niitä vähintään yhtä raivokkaasti kuin vastapuolen maaliin tehtyjä osumia.
Tai mitä sanotte siitä, kun kentänhoitaja on kuitenkin hieman huolimattomasti ajanut pelinurmen, niin että sinne on jäänyt muutama voikukka. Kesken pelin hyökkäysvuorossa ollut pelaaja käy keskelle kentää makaamaan ja puhaltelee voikukan siemeniä ympäriinsä ja muut koettavat saada niitä kiinni. Ja sitten on nämä pelipaitojen värit pitääkö niiden olla niin samankaltaisia? Jos viereisellä kentällä pelaa joukkue, jolla on lähes saman värinen pelipaita, niin mistä sitä sivurajaheitossa voi tietää kummalle kentälle heittää pallon ja kummalla kentällä jatkaa pelaamista? On kohtuutonta vaatia muistamaan tällaisia asioita. Onneksi on olemassa tuomari, joka ohjaa pelaajat takasin omalle kentälleen. Kokoonpano 1+4 pelaamisessa, kun äkkiä huomaa, jos muutama pelitoveri osallistuu väärään peliin.
Kivan lisämausteen peliin toi myös se, että herra kuusvee osaa kinkata yhdellä jalalla. Tätä taitoahan voi harjoitella pelin tiimellyksessä. Erityisesti kuin muut pelaajat innostuivat hyppimään mukana. Hieman haastellista on tällöin koettaa potkaista palloa maassa olevalla jalalla, mutta eivätkö todelliset pallotaiturit rakasta vaikeita tehtäviä. Sitä paitsi takaperin voltti kuuluu pakollisiin taitoihintuuletus osuudessa, joten sen enemmän tai vähemmän tarkoituksellinen opetelu jo tässä vaiheessa on vain positiivista.
Ja eikö se ole niin, että kun on jonkun tempun harjoituksissa oppinut, niin sitä pitää sitten pelissä soveltaa? Senhän takia niissä treeneissä käydään. Joten jos on opetettu, että pallo otetaan haltuun asettamalla jalka sen päälle, jolloin sen vauhti loppuu, niin tarkoitushan on tutkia miten tämä taktiikka toimii matsissa. Se, että koko peli pysähtyy siihen, kun yksi poika seisoo pallon kanssa keskellä kentää jalka sen päällä, kuuluu kai pelin luonteeseen. Kukaan ei ole vielä oppinut sitä mitä pallon kanssa tehdään sen jälkeen kun se on saatu pysäytettyä tai sitä, että tällaiseltakin pelaajalta voi koettaa ottaa pallon pois. Efekti on vähän sama, kuin luonto-ohjelmissa, kun saalis lakaaa juoksemasta karkuun, saalistaja ei tiedä mitä tehdä.
Sillä miten pelit päättyivät ei ole niin paljon merkitystä. Maaleja tuli valtavasti, tasaisesti sekä omiin että vieraisiin. Maaliverkot kestivät kiipeilyä ja loppupelissä veskari ymmärsi olla ainakin hetkittäin maalilinjan ulkopuolella. Tästä se alkaa. Tulevat Gomezit, Fabregasit ja Ronaldot ovat valmiita kentälle taas viikon päästä. Siihen asti voi seurata mitä muita yllätyksiä, kuin Tanskan voitto Hollannista EM-kisat tarjoavat. Se missä vaiheessa pelaamisesta tulee kuolemanvakavaa, on jokaisen itsensä määriteltävissä.
Casillasin huipputorjunta Italiaa vastaan jää toiseksi, kun meidän herra kuusvee torjuu elämänsä ensimmäisessä futismatsissa monta maalia istumalla pallon päälle. Tyyli on omintakeinen, mutta varma. Pepen ylärimalaukaus on pientä siihen verrattuna, kun vastustaja tekee kaksi maalia omiinsa ja juhlii niitä vähintään yhtä raivokkaasti kuin vastapuolen maaliin tehtyjä osumia.
Tai mitä sanotte siitä, kun kentänhoitaja on kuitenkin hieman huolimattomasti ajanut pelinurmen, niin että sinne on jäänyt muutama voikukka. Kesken pelin hyökkäysvuorossa ollut pelaaja käy keskelle kentää makaamaan ja puhaltelee voikukan siemeniä ympäriinsä ja muut koettavat saada niitä kiinni. Ja sitten on nämä pelipaitojen värit pitääkö niiden olla niin samankaltaisia? Jos viereisellä kentällä pelaa joukkue, jolla on lähes saman värinen pelipaita, niin mistä sitä sivurajaheitossa voi tietää kummalle kentälle heittää pallon ja kummalla kentällä jatkaa pelaamista? On kohtuutonta vaatia muistamaan tällaisia asioita. Onneksi on olemassa tuomari, joka ohjaa pelaajat takasin omalle kentälleen. Kokoonpano 1+4 pelaamisessa, kun äkkiä huomaa, jos muutama pelitoveri osallistuu väärään peliin.
Kivan lisämausteen peliin toi myös se, että herra kuusvee osaa kinkata yhdellä jalalla. Tätä taitoahan voi harjoitella pelin tiimellyksessä. Erityisesti kuin muut pelaajat innostuivat hyppimään mukana. Hieman haastellista on tällöin koettaa potkaista palloa maassa olevalla jalalla, mutta eivätkö todelliset pallotaiturit rakasta vaikeita tehtäviä. Sitä paitsi takaperin voltti kuuluu pakollisiin taitoihintuuletus osuudessa, joten sen enemmän tai vähemmän tarkoituksellinen opetelu jo tässä vaiheessa on vain positiivista.
Ja eikö se ole niin, että kun on jonkun tempun harjoituksissa oppinut, niin sitä pitää sitten pelissä soveltaa? Senhän takia niissä treeneissä käydään. Joten jos on opetettu, että pallo otetaan haltuun asettamalla jalka sen päälle, jolloin sen vauhti loppuu, niin tarkoitushan on tutkia miten tämä taktiikka toimii matsissa. Se, että koko peli pysähtyy siihen, kun yksi poika seisoo pallon kanssa keskellä kentää jalka sen päällä, kuuluu kai pelin luonteeseen. Kukaan ei ole vielä oppinut sitä mitä pallon kanssa tehdään sen jälkeen kun se on saatu pysäytettyä tai sitä, että tällaiseltakin pelaajalta voi koettaa ottaa pallon pois. Efekti on vähän sama, kuin luonto-ohjelmissa, kun saalis lakaaa juoksemasta karkuun, saalistaja ei tiedä mitä tehdä.
Sillä miten pelit päättyivät ei ole niin paljon merkitystä. Maaleja tuli valtavasti, tasaisesti sekä omiin että vieraisiin. Maaliverkot kestivät kiipeilyä ja loppupelissä veskari ymmärsi olla ainakin hetkittäin maalilinjan ulkopuolella. Tästä se alkaa. Tulevat Gomezit, Fabregasit ja Ronaldot ovat valmiita kentälle taas viikon päästä. Siihen asti voi seurata mitä muita yllätyksiä, kuin Tanskan voitto Hollannista EM-kisat tarjoavat. Se missä vaiheessa pelaamisesta tulee kuolemanvakavaa, on jokaisen itsensä määriteltävissä.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Saako kuolleista puhua?
Neljä valkoista arkkua. Kirkko täynnä hiljaisia ihmisiä. Kaikkien mielessä yksi ainoa kysymys: miksi? Neljän nuoren ihmisen elämä päättyi yhden ihmisen päähänpistosta. Kukaan ei tiedä miksi hän valitsi suunnata autonsa juuri tähän autoon. Kulkuneuvoon, jossa neljä saman kylän nuorta oli lähdössä viettämään iltaa. Kuljettaja oli juuri saanut ajokortin ja muut olivat alle kahdeksantoista kesäisiä. Aika ennen kouluampumisia ja Myyrmannia. Silloin kuin vielä perhesurmista ei saanut lukea puolivuosittain. Aika jolloin vielä uskottiin tämän yhteiskunnan olevan hyvä.
Itse olin tuolloin parikymppinen. Siinä ihanassa elämänvaiheessa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja kuolema ajatuksista kaukaisin. Olin matkalla opiskelupaikkakunnalleni Turkuun, kun junassa luin toisella puolella käytävää olevan herrasmiehen lehden etusivulta, kuinka Mustasaaressa oli tapahtunut vakava auto-onnettomuus. Kolari, jossa oli kuollut kaiken kaikkiaan viisi ihmistä. Mietin hetken tunsikohan ketään. Olinhan itsekin kyseisellä paikkakunnalla asunut. Ajatus pyyhkiytyi mielestäni samaa tahtia kuin peltomaisemat kiisivät ohitseni. Ei, ei kuolema minua koskettanut.
Aika ennen kännyköitä, nettiä ja facebookia. Uutiset kulkeutuivat hitaammin. Realiaikainen tiedonsiirto oli puhdasta utopiaa. Illalla sain puhelinsoiton äidiltäni. Normaalin "miten matka meni" lauseen sijaan, hän koetti pukea sanoiksi sen tosiasia, että tunsin onnettomuudessa menehtyneet. Yhden erityisesti. Hyvän lapsuudenystäväni Katin. Emme olleet viime aikoina olleet tiivissä yhteydessä, mutta vuosikausia kuljimme pyörillämme pitkin pikkukylän raittia hevosia hoidellen ja ruotsin kieltä yhdessä opetellen.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Eihän hän voinut olla kuollut. Kati oli aina iloinen, sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Olin hänellä nuorena hieman kateellinen tavasta jolla hän rohkeasti meni kohti uusia haasteita pelkäämättä ja kyseinalaistamatta mitään. Toisaalta ujona ja syrjäänvetäytyvänä pääsin tästä itsekin hyötymään. Me täydensimme toisiamme ja koimme unohtumattomia hetkiä pikkukylän omassa maailmassa.
Nyt hän oli kuollut. Makasi arkussa muiden kuolleiden ystäviensä vierellä. Jätin jäähyväiset, laskin kukat ja annoin kyyneleiden virrata. Kohotin katseeni ja näin Katin vanhemmat ja hänen pikkuveljensä. Mietin miltä heistä mahtaa tuntua? Miltä tuntuu menettää oma lapsi? Haudata esikoistytär, joka oli täynnä valoa ja energiaa. Kuinka heidän elämänsä jatkuisi? En osannut sanoa mitään. Laskin katseeni maahan ja tunsin itseni riittämättömäksi, jopa pelkuriksi. Mikä oikeus minulla oli seistä tässä, kun heidän onnensäteensä taival oli äkillisesti ja epäoikeudenmukaisesti katkaistu?
Tapahtumat palautuivat mieleeni, kun kohtasin Katin pikkuveljen. Aikuisen perheellisen miehen. Meidän neiti kolmetoista veen kameran muistikortti oli hajonnut ja menin vaihtamaan sitä ostopaikkaan. Siellä hän seisoi ja palveli asiakasta. Ei hän niin paljon ollut muuttunut, kun olisi uskonut. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei minua.
Esittelin itseni. Kuulin sanovani olevan Katin ystävä. Hän hymyili. Niin harvoin hän enää kuulee siskonsa nimen. Niin harva muistaa, niin harva edes tietää, niin harva uskaltaa ottaa asian esiin.
Näinhän se on. Kuolleista ei puhuta - ei ainakaan kuolleista lapsista. En tiedä ajattelevatko ihmiset läheisten unohtavan vai kuvittelevatko he aukaisevansa jonkilaiset kontroloimattomat padot, jos nimi mainitaan. Vai onko niin, etteivät ihmiset tiedä miten keskustelua pitää jatkaa, jos toinen osapuoli haluaa lapsestaan jotain lausua. Jokaisella on varmasti syynsä. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kuolleet läheisten mielestä ja sydämistä koskaan katoa. Se, että joku muukin muistaa, osoittaa sillä hetkellä, että elämällä, lyhyelläkin sellaisella, on merkitys.
Itse olin tuolloin parikymppinen. Siinä ihanassa elämänvaiheessa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja kuolema ajatuksista kaukaisin. Olin matkalla opiskelupaikkakunnalleni Turkuun, kun junassa luin toisella puolella käytävää olevan herrasmiehen lehden etusivulta, kuinka Mustasaaressa oli tapahtunut vakava auto-onnettomuus. Kolari, jossa oli kuollut kaiken kaikkiaan viisi ihmistä. Mietin hetken tunsikohan ketään. Olinhan itsekin kyseisellä paikkakunnalla asunut. Ajatus pyyhkiytyi mielestäni samaa tahtia kuin peltomaisemat kiisivät ohitseni. Ei, ei kuolema minua koskettanut.
Aika ennen kännyköitä, nettiä ja facebookia. Uutiset kulkeutuivat hitaammin. Realiaikainen tiedonsiirto oli puhdasta utopiaa. Illalla sain puhelinsoiton äidiltäni. Normaalin "miten matka meni" lauseen sijaan, hän koetti pukea sanoiksi sen tosiasia, että tunsin onnettomuudessa menehtyneet. Yhden erityisesti. Hyvän lapsuudenystäväni Katin. Emme olleet viime aikoina olleet tiivissä yhteydessä, mutta vuosikausia kuljimme pyörillämme pitkin pikkukylän raittia hevosia hoidellen ja ruotsin kieltä yhdessä opetellen.
Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Eihän hän voinut olla kuollut. Kati oli aina iloinen, sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Olin hänellä nuorena hieman kateellinen tavasta jolla hän rohkeasti meni kohti uusia haasteita pelkäämättä ja kyseinalaistamatta mitään. Toisaalta ujona ja syrjäänvetäytyvänä pääsin tästä itsekin hyötymään. Me täydensimme toisiamme ja koimme unohtumattomia hetkiä pikkukylän omassa maailmassa.
Nyt hän oli kuollut. Makasi arkussa muiden kuolleiden ystäviensä vierellä. Jätin jäähyväiset, laskin kukat ja annoin kyyneleiden virrata. Kohotin katseeni ja näin Katin vanhemmat ja hänen pikkuveljensä. Mietin miltä heistä mahtaa tuntua? Miltä tuntuu menettää oma lapsi? Haudata esikoistytär, joka oli täynnä valoa ja energiaa. Kuinka heidän elämänsä jatkuisi? En osannut sanoa mitään. Laskin katseeni maahan ja tunsin itseni riittämättömäksi, jopa pelkuriksi. Mikä oikeus minulla oli seistä tässä, kun heidän onnensäteensä taival oli äkillisesti ja epäoikeudenmukaisesti katkaistu?
Tapahtumat palautuivat mieleeni, kun kohtasin Katin pikkuveljen. Aikuisen perheellisen miehen. Meidän neiti kolmetoista veen kameran muistikortti oli hajonnut ja menin vaihtamaan sitä ostopaikkaan. Siellä hän seisoi ja palveli asiakasta. Ei hän niin paljon ollut muuttunut, kun olisi uskonut. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei minua.
Esittelin itseni. Kuulin sanovani olevan Katin ystävä. Hän hymyili. Niin harvoin hän enää kuulee siskonsa nimen. Niin harva muistaa, niin harva edes tietää, niin harva uskaltaa ottaa asian esiin.
Näinhän se on. Kuolleista ei puhuta - ei ainakaan kuolleista lapsista. En tiedä ajattelevatko ihmiset läheisten unohtavan vai kuvittelevatko he aukaisevansa jonkilaiset kontroloimattomat padot, jos nimi mainitaan. Vai onko niin, etteivät ihmiset tiedä miten keskustelua pitää jatkaa, jos toinen osapuoli haluaa lapsestaan jotain lausua. Jokaisella on varmasti syynsä. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kuolleet läheisten mielestä ja sydämistä koskaan katoa. Se, että joku muukin muistaa, osoittaa sillä hetkellä, että elämällä, lyhyelläkin sellaisella, on merkitys.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Toivoa, toivoa ja toivoa
Siivosin kaappejani ja löysin pari vuotta vanhan kalenterini. Sen välissä oli prässättynä viisi neliapilaa. Pieniltä ja hieman ryppyisiltä ne jo näyttivät. Istuin alas ja katselin niitä. Muistin mistä poimin ne - Lastenklinkikan pienestä puistosta odottaessani neiti yksveen ensimmäisen sydänleikkauksen lopputulosta. Mietin silloin, että ovatkohan he tarkoituksella istuttaneet tähän pieneen puistoon tavallista enemmän neliapiloita, pitääkseen vanhempien toivon elossa.
Aikakäsitys ja hetkien kuluminen hidastuu, kun joudut odottamaan jotain mikä on kaiken oman vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Itse leikkauksen piti kestää vain pari tuntia ja siihen päälle tietenkin valmistelut ja lopputoimet. Kirurgi kuitenkin lupasi soittaa meille heti kun hän olisi oman osuutensa tehnyt. Mieheni antoi hänelle oman numeronsa. Varmuuden vuoksi, että jos jotain sattuisi, en minä olisi huonojen uutisten vastaanottaja.
Hän oli valmistellut hoitohenkilökunnan siten, että mikäli tyttäremme menehtyisi tai olisi vaarassa menehtyä, pääsisimme heti katsomaan häntä, pitämään häntä sylissä ja silittämään hänen poskiaan. Olin Akselin ja Elina kohdalla ymmärtänyt sen, kuinka tärkeää on saada fyysinen tunnemuisto omasta lapsestaan, painaa lapsensa keho omaansa vasten ja tuntea käsivarrellaan se pieni ihme, jonka elämä on lainaksi antanut. Elämän katoamisen jälkeen, muistot ovat ainoat mitä on jäljellä ja usein vanhemmat ovat ainoat, jotka eivät kuollutta lastaan koskaan unohda.
Soittoa odotellessamme kiersimme merenrantoja hiljaisina pieni toivonliekki sydämissämme. Jostain syystä muistelin vuoden 2004 tsunamia ja silloisen presidetti Halosen sanoja siitä, miten toivoa eloonjääneiden löytämisestä ei enää ole. Muistan kuinka tuo lause sattui minuun henkilökohtaisesti. Akseli oli kuollut aikaisemmin samana vuonna elettyään 46 tuntia. Silloin ymmärsin toivon merkityksen konkreettisesti. Kaikki pieni muutos, joka silloin lapseni olotilassa tapahtui, joko lisäsi toivoa tai romahdutti sen totaalisesti. Toivo on jonkinlainen eloonjäämisvoima. Sen riistäminen on julminta mitä ihmiselle voi tehdä.
Aika kului ja parin tunnin aikaraja oli ylitetty jo reilusti. Mieheni tarkisti kännykkänsä virran päälläolon kymmeniä kertoja. Ajatuksen laukkasivat villeinä siitä mitä oli tapahtunut, kun soittoa ei kuulunut. Tiesimme, että leikkaus oli vaativimmasta päästä. Olimme jo viettäneet ennen leikkausta aikaa lasten teho-osastolla ja tiesimme senkin puolesta miten pienestä kaikki oli kiinni.
Lopulta puhelin soi - minun puhelimeni. Numero oli tuntematon, enkä meinannut vastata, koska en jaksanut yhtään lehtimyyjää tai muuta kaupustelijaa. Olin jo kerran Elinan kuoleman jälkeen tokaissut yhdelle sinnikäälle myyjälle, että valmistelen lapseni hautajaisia enkä todellakaan ole kiinnostunut kylkiäisinä tulevista kiinalaisista helmikaulakoruista. Puhelu loppui siihen, eikä uusia yrityksiä kyseisestä numerosta tullut.
Vastasin lopulta. Soittaja esitteli itsensä kirurgi Puntilaksi ja aloitti puhelun "Uskalsin soittaa tähän numeroon...". Itseään yksinkertaiseksi putkimieheksi kutsuva ihmeidentekijä oli pelastunut lapsemme hengen.
Päätin vielä säilyttää neliapilat kalenterini välissä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Aikakäsitys ja hetkien kuluminen hidastuu, kun joudut odottamaan jotain mikä on kaiken oman vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Itse leikkauksen piti kestää vain pari tuntia ja siihen päälle tietenkin valmistelut ja lopputoimet. Kirurgi kuitenkin lupasi soittaa meille heti kun hän olisi oman osuutensa tehnyt. Mieheni antoi hänelle oman numeronsa. Varmuuden vuoksi, että jos jotain sattuisi, en minä olisi huonojen uutisten vastaanottaja.
Hän oli valmistellut hoitohenkilökunnan siten, että mikäli tyttäremme menehtyisi tai olisi vaarassa menehtyä, pääsisimme heti katsomaan häntä, pitämään häntä sylissä ja silittämään hänen poskiaan. Olin Akselin ja Elina kohdalla ymmärtänyt sen, kuinka tärkeää on saada fyysinen tunnemuisto omasta lapsestaan, painaa lapsensa keho omaansa vasten ja tuntea käsivarrellaan se pieni ihme, jonka elämä on lainaksi antanut. Elämän katoamisen jälkeen, muistot ovat ainoat mitä on jäljellä ja usein vanhemmat ovat ainoat, jotka eivät kuollutta lastaan koskaan unohda.
Soittoa odotellessamme kiersimme merenrantoja hiljaisina pieni toivonliekki sydämissämme. Jostain syystä muistelin vuoden 2004 tsunamia ja silloisen presidetti Halosen sanoja siitä, miten toivoa eloonjääneiden löytämisestä ei enää ole. Muistan kuinka tuo lause sattui minuun henkilökohtaisesti. Akseli oli kuollut aikaisemmin samana vuonna elettyään 46 tuntia. Silloin ymmärsin toivon merkityksen konkreettisesti. Kaikki pieni muutos, joka silloin lapseni olotilassa tapahtui, joko lisäsi toivoa tai romahdutti sen totaalisesti. Toivo on jonkinlainen eloonjäämisvoima. Sen riistäminen on julminta mitä ihmiselle voi tehdä.
Aika kului ja parin tunnin aikaraja oli ylitetty jo reilusti. Mieheni tarkisti kännykkänsä virran päälläolon kymmeniä kertoja. Ajatuksen laukkasivat villeinä siitä mitä oli tapahtunut, kun soittoa ei kuulunut. Tiesimme, että leikkaus oli vaativimmasta päästä. Olimme jo viettäneet ennen leikkausta aikaa lasten teho-osastolla ja tiesimme senkin puolesta miten pienestä kaikki oli kiinni.
Lopulta puhelin soi - minun puhelimeni. Numero oli tuntematon, enkä meinannut vastata, koska en jaksanut yhtään lehtimyyjää tai muuta kaupustelijaa. Olin jo kerran Elinan kuoleman jälkeen tokaissut yhdelle sinnikäälle myyjälle, että valmistelen lapseni hautajaisia enkä todellakaan ole kiinnostunut kylkiäisinä tulevista kiinalaisista helmikaulakoruista. Puhelu loppui siihen, eikä uusia yrityksiä kyseisestä numerosta tullut.
Vastasin lopulta. Soittaja esitteli itsensä kirurgi Puntilaksi ja aloitti puhelun "Uskalsin soittaa tähän numeroon...". Itseään yksinkertaiseksi putkimieheksi kutsuva ihmeidentekijä oli pelastunut lapsemme hengen.
Päätin vielä säilyttää neliapilat kalenterini välissä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Joskus toivoisin, että...
Joskus toivoisin, että tiskit menisivät suoraan tiskikoneeseen. Se käynnistyisi itse ja puhtaat astiat asettuisivat oikeille paikoilleen itsestään. Joskus toivoisin, että puurokattila keittäisi itse puuron. Arvoistaisi lämmintä aamuateriaa ja tiskaisi itse itsensä käytön jälkeen.
Toivoisin myös ajoittain, että ziljoona kenkäparia olisivat niille kuuluvilla paikoillaan eteisessä, oikea pari löytyisi pelkästään ajatuksen voimalla ja kaikki hiekat ja liat pysyisivät ulko-oven toisella puolella. Samalla kaikki parittomat hanskat löytäisivät kaverinsa ja eteisen koreissa olisi vain sinne tarkoitettuja tavaroita. Kaikki ruuvit, mutterit, puoliksi syödyt karkkipussit, piirrustukset, kepit, lehdet, säärisuojat ja jumppapuvut kipittäisivät niille tarkoitetuille paikoilleen näkymättömillä pikku jaloillaan.
Joskus toivoisin myös, että pyykit löytäisivät tiensä likapyykkikoriin ja sieltä pesukoneeseen. Pesuohjelma olisi aina oikea, eikä lopputulos olisi epämääräinen kasa vaaleanpunaisia tai -sinisiä tai laikukkaita kutistuneita romppeita. Vaatteet hyppäisivät pyykkinarulle siististi kuivumaan ja kuivuttuaan viikkautuisivat vaatekaappeihin nätteihin pinoihin. Toivoisin myös, että pesukone palauttaisi syömänsä miljoona paritonta sukkaa oikean parinsa luokse.
Toivoisin myös ajoittain, että mystinen "joku" ilmoittautuisi. Se "joku" joka asettaa kaikki aina väärille paikoilleen, kadottaa tavarat, rikkoo kodin esineitä, kaataa mehut lattialle, niin, että sukat jämähtävät tukevasti laminaattiin kiinni, laittaa takaisin jääkaappiin tyhjiä tai lähes tyhjiä rasioita, samoin kuin ruokailun jälkeen jättää pöytään maitopurkit, voirasiat ja osittain syödyt leivänkannikat ja kaiken tämän jälkeen katoaa mukavimpiin puuhin jälkiä jättämättä.
Sitten istun alas ja mietin kuinka suuri merkitys näillä asioilla oikeasti on. Kyllä minua rehellisesti välillä ärsyttää jatkuvassa sekasotkussa asuminen. Hetkittäin kuulen toistelevan lauseita, jotka ovat iskostuneet päähäni jossain vaiheessa omaa lapsuuttani. Kehotuksia siivota oma huone ja laittaa asiat niille kuuluville paikoille. Mielestäni näin pitää myös tehdä. Oppia tietyt perusasiat, jotta selviytyy ainakin jollain tavalla elämässään.
Näistä asioista ei kuitenkaan saa tulla arjen pääsisältö. Pitäisi oppia arvostamaan tylsää arkea. Sitä, ettei mitään mullistavaa tapahdu, vaan päivä soljuu pienten asioiden- hyvän ruuan, ystävien, lapsien uusien taitojen, kaupassakäynnin -ympärillä. Kriisin hetkellä nämä asiat nousevat arvoon arvaamattomaan ja saattaavat olla juuri se pinnalla pitävä seikka.
Aidot toiveet ovat määrältään paljon vähäisempiä. Oikeasti toivoisin, että lapsistani kasvaisi hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka tuntevat oman itsensä, kunnioittavat toisiaan ja eläisivät muita vahingoittamatta. Toivoisin myös, että itse tuntisin itseni, jotta tietäisin mitä minä haluan, en ainoastaan sitä mitä muut minulta odottavat. Saisin elää täyden elämän. Lopuksi toivoisin, että haudallani seisoisivat kaikki neljä lastani tasapainoisina onnellisina paikkansa löytäneinä aikuisina. Tätä siis oikeasti toivoisin, vaikka joskus toivosinkin arkielämän asioiden suurempaa sujuvuutta - ihan oikeasti.
Toivoisin myös ajoittain, että ziljoona kenkäparia olisivat niille kuuluvilla paikoillaan eteisessä, oikea pari löytyisi pelkästään ajatuksen voimalla ja kaikki hiekat ja liat pysyisivät ulko-oven toisella puolella. Samalla kaikki parittomat hanskat löytäisivät kaverinsa ja eteisen koreissa olisi vain sinne tarkoitettuja tavaroita. Kaikki ruuvit, mutterit, puoliksi syödyt karkkipussit, piirrustukset, kepit, lehdet, säärisuojat ja jumppapuvut kipittäisivät niille tarkoitetuille paikoilleen näkymättömillä pikku jaloillaan.
Joskus toivoisin myös, että pyykit löytäisivät tiensä likapyykkikoriin ja sieltä pesukoneeseen. Pesuohjelma olisi aina oikea, eikä lopputulos olisi epämääräinen kasa vaaleanpunaisia tai -sinisiä tai laikukkaita kutistuneita romppeita. Vaatteet hyppäisivät pyykkinarulle siististi kuivumaan ja kuivuttuaan viikkautuisivat vaatekaappeihin nätteihin pinoihin. Toivoisin myös, että pesukone palauttaisi syömänsä miljoona paritonta sukkaa oikean parinsa luokse.
Toivoisin myös ajoittain, että mystinen "joku" ilmoittautuisi. Se "joku" joka asettaa kaikki aina väärille paikoilleen, kadottaa tavarat, rikkoo kodin esineitä, kaataa mehut lattialle, niin, että sukat jämähtävät tukevasti laminaattiin kiinni, laittaa takaisin jääkaappiin tyhjiä tai lähes tyhjiä rasioita, samoin kuin ruokailun jälkeen jättää pöytään maitopurkit, voirasiat ja osittain syödyt leivänkannikat ja kaiken tämän jälkeen katoaa mukavimpiin puuhin jälkiä jättämättä.
Sitten istun alas ja mietin kuinka suuri merkitys näillä asioilla oikeasti on. Kyllä minua rehellisesti välillä ärsyttää jatkuvassa sekasotkussa asuminen. Hetkittäin kuulen toistelevan lauseita, jotka ovat iskostuneet päähäni jossain vaiheessa omaa lapsuuttani. Kehotuksia siivota oma huone ja laittaa asiat niille kuuluville paikoille. Mielestäni näin pitää myös tehdä. Oppia tietyt perusasiat, jotta selviytyy ainakin jollain tavalla elämässään.
Näistä asioista ei kuitenkaan saa tulla arjen pääsisältö. Pitäisi oppia arvostamaan tylsää arkea. Sitä, ettei mitään mullistavaa tapahdu, vaan päivä soljuu pienten asioiden- hyvän ruuan, ystävien, lapsien uusien taitojen, kaupassakäynnin -ympärillä. Kriisin hetkellä nämä asiat nousevat arvoon arvaamattomaan ja saattaavat olla juuri se pinnalla pitävä seikka.
Aidot toiveet ovat määrältään paljon vähäisempiä. Oikeasti toivoisin, että lapsistani kasvaisi hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka tuntevat oman itsensä, kunnioittavat toisiaan ja eläisivät muita vahingoittamatta. Toivoisin myös, että itse tuntisin itseni, jotta tietäisin mitä minä haluan, en ainoastaan sitä mitä muut minulta odottavat. Saisin elää täyden elämän. Lopuksi toivoisin, että haudallani seisoisivat kaikki neljä lastani tasapainoisina onnellisina paikkansa löytäneinä aikuisina. Tätä siis oikeasti toivoisin, vaikka joskus toivosinkin arkielämän asioiden suurempaa sujuvuutta - ihan oikeasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)