Ei siihen mitenkään itse erityisesti kiinnittänyt huomiota. Ilmeisesti muut kuitenkin huomasivat sen kun viimeisenä vuonna lukiossa minua kuvailtiin tytöksi, jonka paidassa on aina koirankarvoja. Olihan niitä. Meidän kultainen noutaja oli minun läheisin ystäväni tuohon aikoihin. Sen vierellä oli helppo makoilla, kertoa murheita ja miettiä maailman menoa. Koskaan se ei jättänyt yksin, ei arvostellut, ei pettänyt luottamusta, eikä odottanut mitään erityistä. Sille riitti se, että olin siinä, omana itsenäni - ei enempää eikä vähempää.
Eläimillä on merkitystä. Niiden läheisyys rauhoittaa ja ne opettavat lapsille sekä vastuunkantoa että oman itsensä hyväksymistä. Kyllä minä sen tiedän. Mutta silti epäilen, kun kotona taas käydään keskustelua lemmikkieläimen hankkimisesta. On helppo myöntyä. Mennä mukaan virtaan, kun kaikilla muillakin on. Kyllä me se hoidetaan, tehdään ihan varmasti kaikki mitä tarvitsee, vakuuttelee jälkikasvu kuin yhdestä suusta.
Niinpä. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan nuo lauseet. Ihan varmasti - en usko. Eikä se oikeastaan siitä olekaan kiinni. Tiedän, että ei lemmikkiä oteteta ja sen jälkeen oleteta, että lapset sen hoitavat. He tekevät sen minkä pystyvät ja osaavat, loppu on minun harteillani. Ja totuuden nimissä kyllä tässä sekametelisopassa, joku eläin vielä menisikin ja onhan niitä ollutkin kaksi kissaa ja hevonen.
Mutta kun kyse ei ole vaan eläimen ottamisesta, hoitamisesta ja pitämisestä, vaan myöskin siitä loppuvaiheesta. Eläimet eivät elä yhtä kauan kuin ihmiset. Nekin sairastuvat, menevät huonoon kuntoon ja kärsivät. Kun rakas lemmikki katsoo sinua tummilla silmillään ja näet niissä tuskan, jonka sairaus tai vanhuus tuo mukanaan, päätös elämän lopettamisesta on sinun käsissäsi. Vaikka järki sanoo, että teet oikein, sydän huutaa tuskasta. Mikä minä olen päättämään kenenkään elämän jatkumisesta? Ja se sinä olet. Jos otat eläimen, olet vastuussa loppuun asti siitä, että elämä on hyvä. Hyvään elämään kuluu hyvä kuolema.
Kuinka monta aamua odotin, että luonto olisi tehnyt tehtävänsä kissavanhus olisi yön aikana nukahtunut ikiuneen omalle matolleen. Kuollut rauhallisen kuoleman omassa kotonaan, ettei minun vaan missään nimessä tarvitsisi päättää kahdeksantoista vuotta kestänyttä yhteiseloa. Tai tallilta soitettaisiin aamulla, että ruuna olisi syönyt viimeisen ilta-aterian rauhassa, käynyt kuivikkeiden päälle, sulkenut silmänsä ja siirtynyt ikivihreille laitumille.
Mutta ei se niin käy kuin elokuvissa. Oikeassa elämässä päätös tulee tehdä. Eläinlääkärille tulee soittaa ja varata aika. Viedä ystävä klinikalle, jossa sille annetaan rauhoittava piikki ja sen jälkeen elintoiminnot lopettava ruisku. Odotatko samassa huoneessa vai siirrytkö ulkopuolelle, kuuluu kysymys. Jos olen kahdeksantoista vuotta eläintäni hoitanut, annanko sen kuolla yksin? En tietenkään. Viimeiseen asti silitin sitä, kuiskasin korvaan hyvästit ja pidin kiinni. Vastuu sen viimeisistä hetkistä oli minulla.
Hevosen kohdalla tilanne on vaikeampi. Ei ole omaa maata mihin saa haudata, ei ole tuttua naapuria, joka voi auttaa. Tulee tehdä enemmän järjestelyjä. Eläinklinkoita, jotka ottavat vastaan hevosia, on vähän. Ja miten he hävittävät ratsuystäväsi, haaskana vai hautaamalla. Teurastamoja, jotka ottavat vastaan hevosia, ei myöskään ole kovin monta.
Ja sanotaanpa eläinten inhimillistämisestä mitä tahansa, niin kyllä lähdön hetkellä eläin oman kuolemansa aavistaa. Hevosten hautausmaan pitäjä kertoi, ettei koskaan unohda sitä hetkeä, kun yhden lopetettavan hevosen silmiin nousi kyyneleet hetkeä ennen lopetusta. Siinä on karskillakin miehellä tunteissa pitelemistä. Mutta hyvän elämän jälkeen, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suoda hyvä kuolema. Sen on lemmikin omistaja pyytettömälle ystävälleen velkaa.
Joten ei se kotieläimen otto ja hoito, vaan ne viimeiset hetket - ne minua arvelluttavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti