perjantai 8. kesäkuuta 2012

Saako kuolleista puhua?

Neljä valkoista arkkua. Kirkko täynnä hiljaisia ihmisiä. Kaikkien mielessä yksi ainoa kysymys: miksi? Neljän nuoren ihmisen elämä päättyi yhden ihmisen päähänpistosta. Kukaan ei tiedä miksi hän valitsi suunnata autonsa juuri tähän autoon. Kulkuneuvoon, jossa neljä saman kylän nuorta oli lähdössä viettämään iltaa. Kuljettaja oli juuri saanut ajokortin ja muut olivat alle kahdeksantoista kesäisiä. Aika ennen kouluampumisia ja Myyrmannia. Silloin kuin vielä perhesurmista ei saanut lukea puolivuosittain. Aika jolloin vielä uskottiin tämän yhteiskunnan olevan hyvä.

Itse olin tuolloin parikymppinen. Siinä ihanassa elämänvaiheessa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja kuolema ajatuksista kaukaisin. Olin matkalla opiskelupaikkakunnalleni Turkuun, kun junassa luin toisella puolella käytävää olevan herrasmiehen lehden etusivulta, kuinka Mustasaaressa oli tapahtunut vakava auto-onnettomuus. Kolari, jossa oli kuollut kaiken kaikkiaan viisi ihmistä. Mietin hetken tunsikohan ketään. Olinhan itsekin kyseisellä paikkakunnalla asunut. Ajatus pyyhkiytyi mielestäni samaa tahtia kuin peltomaisemat kiisivät ohitseni. Ei, ei kuolema minua koskettanut.

Aika ennen kännyköitä, nettiä ja facebookia. Uutiset kulkeutuivat hitaammin. Realiaikainen tiedonsiirto oli puhdasta utopiaa. Illalla sain puhelinsoiton äidiltäni. Normaalin "miten matka meni" lauseen sijaan, hän koetti pukea sanoiksi sen tosiasia, että tunsin onnettomuudessa menehtyneet. Yhden erityisesti. Hyvän lapsuudenystäväni Katin. Emme olleet viime aikoina olleet tiivissä yhteydessä, mutta vuosikausia kuljimme pyörillämme pitkin pikkukylän raittia hevosia hoidellen ja ruotsin kieltä yhdessä opetellen.

Ensimmäinen ajatukseni oli epäusko. Eihän hän voinut olla kuollut. Kati oli aina iloinen, sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. Olin hänellä nuorena hieman kateellinen tavasta jolla hän rohkeasti meni kohti uusia haasteita pelkäämättä ja kyseinalaistamatta mitään. Toisaalta ujona ja syrjäänvetäytyvänä pääsin tästä itsekin hyötymään. Me täydensimme toisiamme ja koimme unohtumattomia hetkiä pikkukylän omassa maailmassa.

Nyt hän oli kuollut. Makasi arkussa muiden kuolleiden ystäviensä vierellä. Jätin jäähyväiset, laskin kukat ja annoin kyyneleiden virrata. Kohotin katseeni ja näin Katin vanhemmat ja hänen pikkuveljensä. Mietin miltä heistä mahtaa tuntua? Miltä tuntuu menettää oma lapsi? Haudata esikoistytär, joka oli täynnä valoa ja energiaa. Kuinka heidän elämänsä jatkuisi? En osannut sanoa mitään. Laskin katseeni maahan ja tunsin itseni riittämättömäksi, jopa pelkuriksi. Mikä oikeus minulla oli seistä tässä, kun heidän onnensäteensä taival oli äkillisesti ja epäoikeudenmukaisesti katkaistu?

Tapahtumat palautuivat mieleeni, kun kohtasin Katin pikkuveljen. Aikuisen perheellisen miehen. Meidän neiti kolmetoista veen kameran muistikortti oli hajonnut ja menin vaihtamaan sitä ostopaikkaan. Siellä hän seisoi ja palveli asiakasta. Ei hän niin paljon ollut muuttunut, kun olisi uskonut. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei minua.

Esittelin itseni. Kuulin sanovani olevan Katin ystävä. Hän hymyili. Niin harvoin hän enää kuulee siskonsa nimen. Niin harva muistaa, niin harva edes tietää, niin harva uskaltaa ottaa asian esiin.

Näinhän se on. Kuolleista ei puhuta - ei ainakaan kuolleista lapsista. En tiedä ajattelevatko ihmiset läheisten unohtavan vai kuvittelevatko he aukaisevansa jonkilaiset kontroloimattomat padot, jos nimi mainitaan. Vai onko niin, etteivät ihmiset tiedä miten keskustelua pitää jatkaa, jos toinen osapuoli haluaa lapsestaan jotain lausua. Jokaisella on varmasti syynsä. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kuolleet läheisten mielestä ja sydämistä koskaan katoa. Se, että joku muukin muistaa, osoittaa sillä hetkellä, että elämällä, lyhyelläkin sellaisella, on merkitys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti