Joskus toivoisin, että tiskit menisivät suoraan tiskikoneeseen. Se käynnistyisi itse ja puhtaat astiat asettuisivat oikeille paikoilleen itsestään. Joskus toivoisin, että puurokattila keittäisi itse puuron. Arvoistaisi lämmintä aamuateriaa ja tiskaisi itse itsensä käytön jälkeen.
Toivoisin myös ajoittain, että ziljoona kenkäparia olisivat niille kuuluvilla paikoillaan eteisessä, oikea pari löytyisi pelkästään ajatuksen voimalla ja kaikki hiekat ja liat pysyisivät ulko-oven toisella puolella. Samalla kaikki parittomat hanskat löytäisivät kaverinsa ja eteisen koreissa olisi vain sinne tarkoitettuja tavaroita. Kaikki ruuvit, mutterit, puoliksi syödyt karkkipussit, piirrustukset, kepit, lehdet, säärisuojat ja jumppapuvut kipittäisivät niille tarkoitetuille paikoilleen näkymättömillä pikku jaloillaan.
Joskus toivoisin myös, että pyykit löytäisivät tiensä likapyykkikoriin ja sieltä pesukoneeseen. Pesuohjelma olisi aina oikea, eikä lopputulos olisi epämääräinen kasa vaaleanpunaisia tai -sinisiä tai laikukkaita kutistuneita romppeita. Vaatteet hyppäisivät pyykkinarulle siististi kuivumaan ja kuivuttuaan viikkautuisivat vaatekaappeihin nätteihin pinoihin. Toivoisin myös, että pesukone palauttaisi syömänsä miljoona paritonta sukkaa oikean parinsa luokse.
Toivoisin myös ajoittain, että mystinen "joku" ilmoittautuisi. Se "joku" joka asettaa kaikki aina väärille paikoilleen, kadottaa tavarat, rikkoo kodin esineitä, kaataa mehut lattialle, niin, että sukat jämähtävät tukevasti laminaattiin kiinni, laittaa takaisin jääkaappiin tyhjiä tai lähes tyhjiä rasioita, samoin kuin ruokailun jälkeen jättää pöytään maitopurkit, voirasiat ja osittain syödyt leivänkannikat ja kaiken tämän jälkeen katoaa mukavimpiin puuhin jälkiä jättämättä.
Sitten istun alas ja mietin kuinka suuri merkitys näillä asioilla oikeasti on. Kyllä minua rehellisesti välillä ärsyttää jatkuvassa sekasotkussa asuminen. Hetkittäin kuulen toistelevan lauseita, jotka ovat iskostuneet päähäni jossain vaiheessa omaa lapsuuttani. Kehotuksia siivota oma huone ja laittaa asiat niille kuuluville paikoille. Mielestäni näin pitää myös tehdä. Oppia tietyt perusasiat, jotta selviytyy ainakin jollain tavalla elämässään.
Näistä asioista ei kuitenkaan saa tulla arjen pääsisältö. Pitäisi oppia arvostamaan tylsää arkea. Sitä, ettei mitään mullistavaa tapahdu, vaan päivä soljuu pienten asioiden- hyvän ruuan, ystävien, lapsien uusien taitojen, kaupassakäynnin -ympärillä. Kriisin hetkellä nämä asiat nousevat arvoon arvaamattomaan ja saattaavat olla juuri se pinnalla pitävä seikka.
Aidot toiveet ovat määrältään paljon vähäisempiä. Oikeasti toivoisin, että lapsistani kasvaisi hyviä ihmisiä. Sellaisia, jotka tuntevat oman itsensä, kunnioittavat toisiaan ja eläisivät muita vahingoittamatta. Toivoisin myös, että itse tuntisin itseni, jotta tietäisin mitä minä haluan, en ainoastaan sitä mitä muut minulta odottavat. Saisin elää täyden elämän. Lopuksi toivoisin, että haudallani seisoisivat kaikki neljä lastani tasapainoisina onnellisina paikkansa löytäneinä aikuisina. Tätä siis oikeasti toivoisin, vaikka joskus toivosinkin arkielämän asioiden suurempaa sujuvuutta - ihan oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti