Kenen syy?

Voiko yhteiskunta estää ampumistapaukset? Kenellä on vastuu siitä, että ihminen voi huonosti?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen lienee selvä - ei voi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioille ei pitäisi tehdä mitään. Yhteiskunnan tulee käyttää kaikki ulkoiset keinot, jotta minimoidaan mahdollisuus objektiivisesti arvioiden järjettömien tekojen tapahtumiselle. Lakeja voi kiristää äärettömyyteen saakka, mutta on selvää, ettei lainsäädäntö poista ihmisten pahoinvointia.

Ehdotetut lain tiukentamiset kohdistuvat ketjun loppupäähän. Kerä pitäisi keriä alkuun niin, että nähdään mistä lähtökohdista ketju alkaa ja mikä saa aikaiseksi sielun umpisolmun. Ulkoapäin ei voida antaa kriteereitä sille, miten ihmiset sisäisesti voivat ja miten he sisälleen patoutunutta tuskaa purkavat. Lain teksteillä tuskin on suurtakaan vaikutusta siinä vaiheessa kun ihminen päästä demoninsa valloilleen, oli sitten kyse äkkipikaistuksessa tehdystä "perinteistä" surmatyöstä tai tarkemman suunnittelun ohjelmoidun teon loppuunviemisestä. Lainsäädännön avulla usein pestään vaan likapyykki, ei estetä itse tahriintumista.

Koulukiusaus nostetaan aina syystä esiin. Rehellisesti arvioiden kuinka moni on ollut joku koulukiusattu tai koulukiusaaja omina kouluaikoinaan? Epäilen, että useampi kuin annetaan ymmärtää, on kokenut koulukiusausta. Sen osalta tunnistaako tai tunnustaako kukaan olleensa koulukiusaaja, veikkaan että lukumäärä on paljon vähäisempi. Usea kiusaaja ei edes ymmärrä rooliaan kiusatun näkökulmasta. Se tekee asiasta vähintäänkin haastavan erityisesti kun tosiasia on se, että kiusaaminen jättää varmasti jonkinlaisen arven loppuelämäksi kiusatun mieleen.

Kaikki kunnia koululaitokselle, mutta notoorinen tosiseikka on, että opettajat ovat vain ihmisiä. Ja kuten kaikki tiedämme, meitä on sekä hyvästä että pahasta. Avoin kysymys, kuinka moni kokeen koulun oikeudenmukaiseksi paikaksi?

On naivia ajatella, että koululaitoksen sisällä asiat hoituvat "itsestään". Eivät hoidu. Jokaisesta tarinasta on vähintään kaksi versioita. Jokainen ihminen valitsee puolensa, joko tiedostaen tai tiedostamattaan, myös opettajat. Jos tämä myönnetään, asiat ovat hyvin, mutta jos ei, ollaan menossa väärään suuntaan ongelmien edessä.

Sen kuvitteleminen, että ongelmat ratkaistaan koulussa aina oikeudenmukaisesti, ei pidä paikkansa. Pyrkimys siihen on toivottavasti aito, mutta lopputulos ei läheskään aina ole oikea. Vaatii suurta ihmisyyttä erottaa teot ja ihmiset ja sen jälkeen toimia siten, että ratkaisu on oikeudenmukainen. Millä eväillä koululaitoksessa tähän päästään? En tiedä annetaanko opettajakoulutuksessa tähän mitään työvälineitä.Tässä kohdassa yhteiskunta voi olla avuksi - luomalla mahdollisuuksia ongelmien tunnistamiseen ja työkalujen antamisen mahdollisimman päteviin käsiin.

Mutta eihän koulukiusaaminen ole kaiken alku. Pohja kaikelle luodaan kotona. Paikassa, jossa pitäisi pystyä aikaansaamaan lapselle sellainen kasvuympäristö, jossa hänelle kehittyisi terve itsetunto, kyky kunnioittaa muita ihmisiä luopumatta omasta ainutlaatuisesta minuudestaan. Vanhempien vaativa tehtävä on asettua oman elämänsä negatiivisten kokemusten yläpuolelle ja nähdä itsensä ja omat elämäntraumansa objektiivisesti, jotta uuden elämän edessä ei siirretä sukupolvien mustaa perintöä jälkeläisille ja samalla jätetä heitä kasvamaan sisäisesti oman onnensa ja yhteiskunnan luomien järjestelmien varaan. Ei yhteiskunnan tehtävänä ole lapsien kasvattaminen. Vanhemuuden tukeminen kyllä, mutta se on aivan eri asia.

Valitettava tosiasia tuntuu olevan, että ei ainoastaan vanhemmuus vaan myös aikuisuus on kateissa. Mustien tekojen hetkellä huudetaan avuksi yhteiskuntaa ja syytetään politikoita, kun kaiken lähtökohtana tulisi olla terve aikuisuus ja perhe-elämä, jossa hyvällä silmällä huolehditaan sekä omista että muiden lapsista. Sellainen inhimillisyys, jossa nähdään oman itsensä ja omien halujen ulkopuolelle ja pystytään antamaan lapselle ihmisarvo pelkästään sillä, että hän on tähän elämään syntynyt. Se tarkoittaa lähellä olevan pahoinvoivan lapsen elämään puutumista - vastuullista aikuisuutta. Monestako meistä on siihen?