Kuinka elää hetkessä?

Kaikkihan me tiedämme tämän "sitten kun" -keskustelun. Sen vastakohtana esitetään ajatus siitä, että pitäisi elää tässä hetkessä, koska seuraavasta ei ole varmuutta. Kysymys "elätkö vai oletko vain olemassa?", kuvaa samaa tilannetta.

Kun ihminen kokee kriisin elämässä, palautuu jokapäiväinen taivallus tuohon hetkessä elämiseen. Silloin hetki on aluksi aivan lyhyt ehkä jopa vain seuraava hengenveto. Siitä päästä vähitellen sekuntien ja minuuttien kautta pidempiin aikakokonaisuuksiin. Tämä on välttämätöntä, jotta ihminen ajan kanssa oppii elämään uuden elämäntilanteen kanssa. Nähdäkseni ihminen on viisasti rakennettu. Meissä jokaisessa on sisäänrakennettu selviytymismalli, jonkinlainen elämänkipinä. Niin kauan kuin se edes vähän hehkuu, on toivoa.

Kun menetin ensimmäisen lapseni Akselin, tutustuin kaikkeen mahdolliseen surua ja kriisejä käsitteleviin teoksiin. Siinä mylleryksessä oli ristiriitaista lukea tieteellisiä teorioita siitä miten surun tulisi edetä. Elisabeth Gubler-Rossin teoria surun eri vaiheista shokkivaiheesta hyväksymiseen tulivat tutuksi. Jollainlailla tuntui omituiselta, että yksilöllisen surun kokemista koetetiin selittää sanoiksi puetulla teorialla. Välillä koin se jopa loukkaavana. Miten kukaan muu voi minua suruani määritellä?

Kuitenkin mietin jopa itse, että missähän vaiheessa sitä nyt ollaan menossa. Tuntuikin siltä, että välillä analysoin itseäni enemmän kuin psykoterapiassa varmaankin tehtäisiin.

Toisen lapseni Elinan menehdyttyä 36 raskausviikolla tiesin jo kaiken sen mikä Akselin kohdalla piti opetella. Moni on kysynyt miten ihmeessä selvisin. En tiedä. Mitä vaihtoehtoja oikeastaan on? Oli kuitenkin absurdia joutua takaisin tilanteisiin, jotka tunnisti Akselin jälkeen. Kun kuuli itsensä sanovan hautaustoimistoon, että minä tiedän jo tämän tai kun tunnistin etukäteen muiden ihmisten kävelytyylistä heidän epätoivonsa minun kohtaamisen suhteen, oli kuin kohtaus Kafkan novellista. Elinan kuoleman jälkeen mikään ei enää päässyt yllättämään minua.

Nyt minun nuorimmaisella neiti yksveellä on kromosomipoikkeama, joka on aiheuttanut hänelle vakavan, nyt jo korjatun, sydänvian ja hitaan pituuskasvun, johon todennäköisesti tullaan myöhemmin antamaan hormonihoitoa. Muutoin poikkeaman kliininen merkitys on epäselvä. Suomeksi: kukaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Neiti yksvee on aidosti ainutlaatuinen. Lääketiede ei tunne toista samalaista tapausta.

Koetan elää tätä päivää ja nauttia jokaisesta hetkestä. En kuitenkaan ole ihmeihminen, vaan aivan tavallinen normaalisti hermostuva äiti, joka ei vaan ehdi joka paikkaan silloin kuin pitäisi. Faktat on aina tietenkin hyväksyttävä :)

Neiti yksvee on aivan hurmaava villi persoona, positiivisesti elämästä sekaisin ja tuntuu tässä vaiheessa kehittyvän aivan hienosti. Hänen kohdallaan olen tietoisesti tehnyt valinnan, etten liikaa mieti miltä tulevaisuus näyttää. Olen koettanut hypätä tieteellisten kriisivaiheiden yli, niin paljon kuin mahdollista. Väärin vai ei? Tulevaisuus näyttää.

Jossain vaiheessa omalta kohdaltani mietin, ettei tämä ole normaalia elämää. Mutta sekin on kääntynyt siihen, etten enää väitä tietäväni mikä on normaalia ja mikä ei. Tämä on minun elämäni. Totuus, jonka kaikki tietävät, mutta vain harva oikeasti tiedostaa on, että elämää ei voi hallita. Sitä voi ohjailla, mutta lopullinen päätösvalta on jollain muulla kuin meillä itsellä. Vaikka kuinka suunnittlee "sitten kun" -elämää, kaikki se voi aidosti muuttua ihan pienessä hetkessä.

Kuolema tuo ihmisen tähän hetkeen. Se on varmaa. Se kuinka kauan siinä pystyy, haluaa tai voi elää, on yksilöllisistä. Mutta sen tunteen siitä miltä tuntuu, siis oikeasti tuntuu, maistella aamulla jokaista puurolusikallista, tuntea suihkun vesipisaroiden valuminen iholla, kuljeskella paljain jaloin hiekkarannalla tai jopa pohjaan palaneen kattilan tiskaaminen käsin, on hetkessä elämistä. Pitäisi pystyä sulkea silmänsä ja aidosti tuntea elämä keskittymällä siihen mitä juuri nyt on tekemässä.

Ei elämää pysty elämään suunnitelematta. Mielestäni näin ei edes pidä tehdä. Oma elämä on näkymättömin sitein kiinni muiden ihmisten elämässä - kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta suunnitelmallisuuden, ei pitäisi estää hetkessä elämistä. Se on asennekysymys ja taitolaji sen suhteen, että jatkuvan ajatusvirran pysäyttäminen, vaatii lujaa tahtoa ja harjoittelua. Mutta se on sen arvoista - oman itsensä avaaminen elämälle.