Toivoa, toivoa ja toivoa

Siivosin kaappejani ja löysin pari vuotta vanhan kalenterini. Sen välissä oli prässättynä viisi neliapilaa. Pieniltä ja hieman ryppyisiltä ne jo näyttivät. Istuin alas ja katselin niitä. Muistin mistä poimin ne - Lastenklinkikan pienestä puistosta odottaessani neiti yksveen ensimmäisen sydänleikkauksen lopputulosta. Mietin silloin, että ovatkohan he tarkoituksella istuttaneet tähän pieneen puistoon tavallista enemmän neliapiloita, pitääkseen vanhempien toivon elossa.

Aikakäsitys ja hetkien kuluminen hidastuu, kun joudut odottamaan jotain mikä on kaiken oman vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Itse leikkauksen piti kestää vain pari tuntia ja siihen päälle tietenkin valmistelut ja lopputoimet. Kirurgi kuitenkin lupasi soittaa meille heti kun hän olisi oman osuutensa tehnyt. Mieheni antoi hänelle oman numeronsa. Varmuuden vuoksi, että jos jotain sattuisi, en minä olisi huonojen uutisten vastaanottaja.

Hän oli valmistellut hoitohenkilökunnan siten, että mikäli tyttäremme menehtyisi tai olisi vaarassa menehtyä, pääsisimme heti katsomaan häntä, pitämään häntä sylissä ja silittämään hänen poskiaan. Olin Akselin ja Elina kohdalla ymmärtänyt sen, kuinka tärkeää on saada fyysinen tunnemuisto omasta lapsestaan, painaa lapsensa keho omaansa vasten ja tuntea käsivarrellaan se pieni ihme, jonka elämä on lainaksi antanut. Elämän katoamisen jälkeen, muistot ovat ainoat mitä on jäljellä ja usein vanhemmat ovat ainoat, jotka eivät kuollutta lastaan koskaan unohda.

Soittoa odotellessamme kiersimme merenrantoja hiljaisina pieni toivonliekki sydämissämme. Jostain syystä muistelin vuoden 2004 tsunamia ja silloisen presidetti Halosen sanoja siitä, miten toivoa eloonjääneiden löytämisestä ei enää ole. Muistan kuinka tuo lause sattui minuun henkilökohtaisesti. Akseli oli kuollut aikaisemmin samana vuonna elettyään 46 tuntia. Silloin ymmärsin toivon merkityksen konkreettisesti. Kaikki pieni muutos, joka silloin lapseni olotilassa tapahtui, joko lisäsi toivoa tai romahdutti sen totaalisesti. Toivo on jonkinlainen eloonjäämisvoima. Sen riistäminen on julminta mitä ihmiselle voi tehdä.

Aika kului ja parin tunnin aikaraja oli ylitetty jo reilusti. Mieheni tarkisti kännykkänsä virran päälläolon kymmeniä kertoja. Ajatuksen laukkasivat villeinä siitä mitä oli tapahtunut, kun soittoa ei kuulunut. Tiesimme, että leikkaus oli vaativimmasta päästä. Olimme jo viettäneet ennen leikkausta aikaa lasten teho-osastolla ja tiesimme senkin puolesta miten pienestä kaikki oli kiinni.

Lopulta puhelin soi - minun puhelimeni. Numero oli tuntematon, enkä meinannut vastata, koska en jaksanut yhtään lehtimyyjää tai muuta kaupustelijaa. Olin jo kerran Elinan kuoleman jälkeen tokaissut yhdelle sinnikäälle myyjälle, että valmistelen lapseni hautajaisia enkä todellakaan ole kiinnostunut kylkiäisinä tulevista kiinalaisista helmikaulakoruista. Puhelu loppui siihen, eikä uusia yrityksiä kyseisestä numerosta tullut.

Vastasin lopulta. Soittaja esitteli itsensä kirurgi Puntilaksi ja aloitti puhelun "Uskalsin soittaa tähän numeroon...". Itseään yksinkertaiseksi putkimieheksi kutsuva ihmeidentekijä oli pelastunut lapsemme hengen.

Päätin vielä säilyttää neliapilat kalenterini välissä. Ihan vain varmuuden vuoksi.