Tapasin vanhemman rouvan. Erinnäisistä syistä olin käymässä hänen kotonaan, jossa asui yhdessä kaksi sukupolvea. Kyse oli ensikohtaamisesta ja aika todennäköisesti myös viimeisestä, koska rouva asuu paikkakunnalla, jossa en yleensä liiku.
Mukanani minulla oli lapsistani neiti ysivee, herra kuusvee ja neiti yksvee. Tämä jo tietenkin tekee tapaamisesta hieman haastavan. Ja siihen kun lisätään, että rouvan ikä oli lähes kolminumeroinen ja kuulo ei ollut aivan parhaassa terässä. Mutta järjenjuoksu pelasi. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Nähtyäni lapseni rouva totesi kylmän viileästi, "Poikahan noista on mieluisin". Mitäs siihen vastataan? Sanoin, että kyllä kaikki lapseni ovat yhtä mieluisia. Tähän rouva jatkoi, että niin varmaan, eihän niitä tyttöjäkään todennäköisesti vihata. Että siinä ne vaihtoehdot olivat.
Oikein tai väärin, en käynyt asiasta rouvan kanssa enempää keskustelua. Olen aina ajatellut, että tällaiset lauseet kertovat niiden sanojasta enemmän, kuin siitä kenelle ne on lausuttu. Ajattelin, ettei ole minun tehtäväni käydä oikomaan rouvan käsityksiä vastaamaan omiani, mutta mielessäni kävi kysymys, siitä minkälaisen elämän rouva oli joutunut elämään ja mitä tunteita hän piti sisällään.
Samalla mieleeni palasi ne lukemattomat kerrat kun olen Akselin ja Elinan jälkeen saanut kuulla mitä uskomattomampia lausahduksia ihmisten suusta. Olen ajatellut, etteivät ihmiset tahallaan ilkeitä ole, he eivät vaan tiedä miten tietyissä tilanteissa toimia. Mutta tuntuu jokseenkin kohtuutomalta joutua sen lisäksi, että yrität löytää mieltä elämääsi, syytä jatkaa eteenpäin, suurimman surun keskellä, ymmärtämään kanssaihmisiä, jotka lohduttaakseen päästävät suustaan kaikenlaisia sammakoita.
Lauseet "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minultakin kuoli villakoira kuukausi sitten" tai "Senkun vaan uutta lasta yrittämään, eihän hänen elämä mitään helppoa olisi ollut" tai "Lääketiede varmaan hyötyy tästä ja osaa toimia toisin seuraavassa tapauksessa", ei todellakaan lapsen kuollessa lohduta.
Niinpä rouvaa katsoessa mietin selittäisinkö hänelle minkäarvoisia mielestäni kaikki lapset ovat. Miten he ovat elämän pieniä ihmeitä, lahjoja jotka saa hetken pitää luonaan. Siitä miten lapsia ei hankita, heidät saadaan ja aika, jonka heidät saa luonaan pitää on, kokonainen elämä, siihen mahtuu kaikki arvokas, oli sen kesto kuinka lyhyt tahansa. Sillä onko lapsi tyttö tai poika, ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että hän on olemassa, juuri tässä ja nyt. Seuraavasta hetkestä ei ole tietoa.
Ehkä minun tehtäväni ei ole sitä lähes satavuotiaalle selittää. Kysehän on vain minun mielipiteestäni. Hänellä on oikeus omaansa. Hiljaa mielessäni kuitenkin toivoin, ettei hän ollut saanut tuota tyttöihin kohdistuvaa vihaa kovin konkreettisesti kokea. Sellainen kun voi myrkyttää mielen pitkäksi aikaa.
Heippa, Olen käynyt aika ajoin blogia seurailemassa nyt minun täytyy laittaa hieman vastaavanlaisesta tapauksesta. Meidän esikoispoika kuoli kohtuun 30.1.2012 ja syntyi 4.2.2012 RV35. Olin kuukausi synnytyksen jälkeen omasta tahdosta siedätyshoidossa messuilla ja siellä sattui tulemaan vastaan "suuren ja mahtavan" (ainakin omasta mielestään) suvun mies meidän paikkakunnalta, joka mutkan kautta on sukua miehelleni. Tiesin että heillä oli laskettuaika lähellä heidän esikoispojalla ja hänen vaimollaan ja kysyin että onko perheenlisäystä tullut? Siihen ukko tiuskasi "joo TYTTÖ TULI!, annatko tuon ilmapallon minulle ja kirjoitat TYTTÖ TULI!!! Olin että okei.... meinasin ukolle pitää ripityksen siitä että olisiko tytön nyt pitänyt olla poika jotta suuren suuri ja mahtava suku saisi jatkajan ja että olisiko parempi jos heille olisi käynyt kuin meille? Mikä oli hänen tarkoitus sitä en tiedä mutta voin sanoa että olin kiukkuinen kuin ampiainen enkä viittinyt asiaa alkaa korjaamaan kun hänen aivojen tilalla on jotain muuta kuin aivot.
VastaaPoista