"Kaikki mitä rahalla saa, on halpaa", sanoi viisas ystävä eilisessä tilaisuudessa. Jäin miettimään ajatusta. Siinähän se on kiteytettynä tosiasia, joka konkretisoituu silloin kun elämä näyttää voimansa ja tapahtumat eivät kulkeudu etukäteen tehdyn käsikirjoituksen mukaisesti.
Joskus mietin myös sitä, kun ohjeeksi annettaan, ettei pidä elää "sitten kun"-elämää. Olen samaa mieltä, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Jos tietäisin eläväni tänään viimeistä päivääni, istuisinko tässä kirjoittamassa tätä blogia? En varmasti, kuinka mukavaa tämä sitten onkaan ja oikeasti pidän kirjoittamisesta.
Nähdäkseni "sitten kun" -elämän välttäminen ei tarkoita sitä, että olisi elettävä jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Lähtökohdaksi tulisi ottaa se, että elää aidosti jokaisen hetken, on siinä läsnä. Mahdotontahan täällä olisi toimia ja saada asioita pyörimään, jos eläisimme kuin viimeistä päivää.
Mutta se mikä minusta olisi hienoa sisäistää, ovat ne asiat, mitä kuoleman lähellä käyneet ihmiset ovat kertoneet katuneensa eniten elämässä. Eivät ne liity siihen, että ei ole saanut hankittua uutta autoa, kesämökkiä, kallista lomamatkaa tai puutarhasuunnittelijaa, vaan omaan itseensä ja läheisiin. Se, että viettää aikaa niiden ihmisten parissa, jotka oikeasti merkitsevät jotain, tekee niitä asioita, jotka itsestä - ei muista - tuntuu hyvältä ja oikealta. Elää omaa elämäänsä, ei muiden.
Vaasassa järjestetään kesäisin hautausmaakierroksia. Ne ovat mielenkiintoinen tapa tutustua kotiseutuunsa ja sen historiaan. Oppaat kertovat tarinoita henkilöistä, jotka ovat haudattuina toinen toistaan hienompien hautakivien alle. "Merkittävistä ihmisistä", kuten yksi opas eräällä kierroksella sanoi.
Millä lailla nämä ihmiset ovat merkittävimpiä kuin muut tavallisen hautakiven tai puuristin alla makaavat henkilöt? Ei millään lailla. Samalla lailla he arkuissaan maatuvat ja elävät muistoina niiden ihmisten mielissä, jotka heidät aidostii tunsivat. Se, että muistokirjoituksessa luetellaan pitkä litania työ- ja muun elämän suorituksia ja viimeisenä kappaleena lyhyesti mainitaan muutamalla lauseella perheestä, on jollain lailla nurinkurista.
Ei työn tule ole keskiössä ja perhe ja läheiset elämän sivu-ulokkeita vaan toisin päin. On kovin harvoja ihmisiä, jotka voivat sanoa, että hädän ja kriisin hetkellä paras tuki tuli työpaikalta. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, kun työntekijä ei ole tuottava. Kysyä voidaan pitäisikö sielä kuulua? Työntekijän myy työnantajalle aikaansa tiettyyn hintaan. Siitähä siinä on kysymys. Eli kaikki mitä rahalla saa on halpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti