Taas on lokakuu ja Horse Show Helsingissä. Olen ollut monen monta kertaa menossa pääkaupunkiin katsomaan uljaita ratsuja ja enemmän tai vähemmän edustavia ratsastajia areenalle. Mutta aina on ollut jokin syy miksi käyntikerta on siirtynyt vuodella eteenpäin.
Muistan kuitenkin ensimmäiset kerrat kun Horse Show järjestettiin. Silloin tapahtumapaikkana oli Helsingin Messukeskus ja kävijöitä ei todellakaan ollut 40.000, kuten nyt mainostetaan olevan. Osallistuin siskoni kanssa ensimmäisiin kertoihin yhdessä edesmenneen Irja-mummimme kanssa.
Mummi oli Rovaniemen ratsastusseuran kantavia voimia ja uraauraatava rautaisen tahdon omaava persoona. Jotenkin meidän äitistä tuli hevosia suuresti kunnioittava kaukaa katsova huolestunut huoltaja ja meistä lapsenlapsista täysmittaisia hevoshulluja, jotka aiheuttivat omille vanhemmilleen ylimääräisiä sydämentykytyksiä tempauksillaan. Tästä kaikesta on aidosti mummia kiittäminen. Hän vei meitä joka kesä Mutterilla ja Kessulla ratsastamaan ja piti yllä sitä perinteistä hevosmiestaitoa. Sitä, joka kunnioittaa hevosta eläimenä, mutta pitää selvänä ihmisen johtajuutta tässä epätasapainoisessa suhteessa.
Matkat HIHS:siin olivat yhtä juhlaa. Oli sanoinkuvaamattoman hienoa päästä läheltä seuraamaan maailmanluokan ratsastajien huippusuorituksia. Piskuinen Hugo Simon Gladstonen selässä jätti lähtemättömän jäljen pienen harrastajan sydämeen. Mieleenpainuva oli myös se kannustuksen määrä, jonka jokainen Helsinkiin tullut ratsukko yleisöltä sai.
Silloin kierrettiin varovasti muutaman myyntikojun ympärillä ja ihmeteltiin sitä tavaroiden paljoutta, joka Messukeskuksen eteishalliin saatiin mahdutettua. Tosin nyt kun katsoo Hartwall Arenan sisä- ja ulkotiloihin majoittuneita tarvikekauppioita, on kuin vertaisi lähikulman Siwaa ja autolähiön Prismaan.
Mutta aikaisemmin ei kai ollut tarvetta uudistaa sekä hevosen että ratsastajan varustuksia vuosittain ja vuodenajan mukaan. Riitti kun oli yhdet mustat ratsastushousut ja ponilla kaksi satulahuopaa ja yhdet suojat. Nyt voi hankkia itselleen ja hevoselleen toisiinsa sointuvat vaaleanpunaiset varustukset kauniisti hopeatekstein kirjailtuna kevääksi ja talveksi metsänvihreän satulahuovan ja kimaltelevan strassiotsapannan keventämään syksyn pimeitä päiviä.
Lisäksi on tämä kestosuosikki - loimittaminen. Aikasemmin hevoselle laitettiin täkki päälle, jos taivaalta satoi pikku-ukkoja ja peltikatot irtosivat trombien voimasta. Nykyään joka ponilla on eri loimi alkaen hellesäästä 20 asteen pakkaseen. Siinä sitten tallinpitäjänä tavailet omistajien ohjeita siitä minkälainen varustus tälle kultamurulle laitetaan päälle kun asteita on -7 ja ei tuule. Se kun on kardinaalimoka, jos ponilla on silloin päällä varustus, joka kuuluisi hoitotaulun mukaan olla päällä, jos on -8 ja sataa räntää. Nämä ovat välillä elämää suurempia kysymyksiä.
Tottahan se on, että kaupallisuus lävistää joka elämänalueen. Miksi sitten ei jo muutenkin kaikki rahat vievää hevosharrastusta. Ja eihän siinä mitään pahaa ole, että HIHS:siin mennään shoppailemaan ja kilpailusuoritukset ovat sivuseikka. Onhan se mukavaa kun saa laittaa sävysävyyn burgundin punaisen satulahuovan, istuvat fleecepintelit ja kaiken kruunaa ratsastajan hillitysti ruudutetut superistuvat viininpunaiset uudet menohousut.
Tässä kaikessa yhteensopivuudessa pitää vaan muistaa, että kaiken takana on rakkaus hevoseen. Pitää vaan muistaa, että hevonen kuitenkin ymmärtää kiintymyksenosoituksista parhaiten kehonkielen ja selvän laumahierarkian. Oli johtajalla sitten minkäkuosiset housut tahansa, hevosmiestaidon puuttuessa, todellinen leadership siirtyy niiden pinteiden haltijalle. Ja se jos mikä olisi Irja-mummista kaiken hevostelun lopun alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti