"If you live your life like each day would be your last one, one day you certainly will have right."
Näinhän se on. Ajatus on lainattu Apple edesmenneeltä Steve Jobsilta. Hänen omien sanojensa mukaan hän koetti toteuttaa tätä filosofiaa päivittäisessä elämässään. Hän teki sitä mitä rakasti, löysi paikkansa elämässään ja uskoi itsepintaisesti visioonsa. Jobsin kohdalla tiedämme mitä kaikkea se toi tullessaan ja miten se muutti monen muun ihmisen elämän.
Mutta tosiasia on, että kuoleman edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Ainoastaan jäljelle jäävällä hautakivellä voidaan vielä koettaa tuleville sukupolville viestitään jotain muuta. Tätä olen miettinyt kun olen osallistut kotikaupungissa järjestettäviin hautausmaakierroksiin, kun oppaat ovat puhuneet "tärkeistä henkilöistä". Mieleni teki kysyä, että millä perusteella jokin ihminen on toista tärkeämpi, mutta kiertuekumppanina ollut äitini esti hyväntahtoisesti tämän keskustelun.
Kaikkihan me tiedämme kuolevamme, mutta kovin moni ei varsinaisesti "usko" sitä. Kyse on lähinnä tieteellisestä totuudesta, joka on meille kerrottu, muuta joka ei koske juuri omaa elämäänne. Ei ainakaan tässä hetkessä. Luulen, että tämä on ihmisen sisään rakentunut jonkinlainen puolustusmekanismi. Se hetki kun oikeasti tajuaa kuolevansa, on pelottava, mutta lopulta vapauttava.
Mikäli oman kuolevaisuuden todella ymmärtää, näyttää elämä yhtäkkiä kovin erilaiselta. Kaikki turha karsiutuu. Ihmiset ja asiat ympärillä näyttäytyvät kovin paljaina ja suht hauraina. Jäljelle jää vaan pelkkä hiljainen aitous ja totuus, jota ei ulkoisilla seikoilla pysty piilottamaan.
Tätä voi olla vaikea käsittää, jos ei ole ollut vastakkain kuoleman kanssa. Viikatemiehellä on tapana jättää lähtemätön vaikutus niihin, jotka ovat hänet kohdanneet, mutta joiden aika ei vielä ole tullut. Siinä hetkessä tajuaa sen universaalin totuuden, että ihmisen kohtalo on kovin pienestä kiinni ja voittaa ei voi, mikäli voitoksi katsotaan ikuinen maanpäällinen elämä. Mutta kuka sitä oikeasti tahtoo?
Ja tämän kun aidosti ymmärtää, voi rauhallisin mielin inventoida oman elämänsä. Karsia siitä turhat asiat pois ja keskittyä niihin tärkeimpiin ja asettaa vähemmän tärkeät, mutta ehkä välttämättömät asiat, niille kuuluvalle paikalle. Kovin vähät asiat ovat sellaisia, että niiden takia kannattaa menettää yöuniaan, katkaista välejä ystäviin tai tehdä elämästään yhtä aikatauluhelvettiä.
Ihmisen tulee keskittyä siihen mitä itse haluaa tehdä. Jokaisen tulisi selvittää mikä hänen oikea paikkansa tässä elämäksi kutsutulla matkalla on ja luottaa vaistoihinsa ja intuitiiviseen sisäiseen tietoonsa oikeasta ja väärästä. Oman elämänmalleja ei kukaan ulkopuolinen voi antaa, vaan käsikirjoitus olisi hyvä pyrkiä mahdollisimman pitkälle kirjoittamaan itse.
Asioilla on tapana järjestyä ja elämä antaa mahdollisuuksia oikean suunnan löytämiseen. Tosiasia lienee kuitenkin valitettavasti se, että moni ei suostu tai pysty pysähtymään tehdäkseen välitilinpäätöksen elämästään. On paljon helpompi antaa vain virran viedä.
Monta kertaa olen miettinyt, että onko asia todella niin, että ihmisen tulee kokea jotain traagista elämässään ennen kuin tämä totuus oikeasti meille kullekin valkenee. Toivon, että asia ei ole niin, vaan että joku kokisi tämän asian suhteen valaistuksen ilman kuoleman hipaisua omassa kuvitelussa kuolemattomassa todellisuudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti