Hengenvaarallinen jälkitauti ja muistitikku

Meidän neiti yksvee sairastui vesirokkoon. Muut kolme ipanaa olivat läpikäyneet taudin muutama vuosi sitten, joten ajattelin helpottuneena, että yhdestä lapsesta selviää kyllä. Lisäksi kaikki enemmän tai vähemmän itseään asiantuntijoina pitäväy henkilöt sanoivat, että hyvä kun sairastaa pienenä, on kuulemma helpompaa silloin.

Voi olla, että on yksinkertaisempaa. Toisaalta, kun potilas käyttää vaippoja, ärsyttävät ne rokkoista ihoa, tutin imemin rikkoo kasvoissa olevat näppylät ja kun puhetta ei vielä tule, niin oireiden tulkitseminen on jokseekin haastavaa. Joten helppous tässäkin asiassa on suhteellista.

Neljän rokkopäivän jälkeen neiti näytti jo piristymisen merkkejä. Yleisilme oli toki vieläkin kuin kärpässienen väritys päinvastoin, mutta olo näytti kohonevan. Takapakki tuli heti seuraavana yönä. Se oli hämärä muistutus vauva-ajoista, jolloin suoranainen ylellisyys oli, jos nukkua sai enemmän kuin tunnin kerralla. Mieleen hiipi herra viisveen tokaisu hänen ollessa aikaisemmin keväällä kipeä "en taida jaksaa tätä yötä aamuun asti". Yön tunnit ovat lapsen sairastaessa todella pitkiä.

Aamulla lääkäriin ja tulehdusarvokontrolliin. Crp oli reilusti koholla ja kuumekin oli noussut. Siinäpä sitten pohdittiin lääkärin kanssa mitä tehdä. Päätös oli lähettää lastenpolille lisätutkimuksiin. Astuin oven toiselle puolelle pukemaan neitiä sillä aikaa kun lääkäri saneli lähetteen ja soitti konsultaation päivystävälle lastenlääkärille.

Tämän jälkeen toimintasuunnitelma muuttui äkisti. Eivät kuulemma halunneet meitä lastenosastolle, jos neitillä olisi vesirakon jälkitauti. Se kun voisi olla hengenvaarallinen. Tuo onkin lause, jonka jokainen äiti haluaa kuulla. Erityisen mukavalta se tuntui minun historiallani ja kokemuksellani. Jokseenkin ristiriitaiselta tuntui myös ajatus, että jos kyseessä on hengenvaarallinen jälkitauti, kuten aivokalvontulehdus tai keuhkokuume, niin miksi ihmeessä en silloin saa mennä sairaalaan? Eikö se ole paikka juuri tällaisia tapauksia varten?

Eli matka jatkui pääterveysasemalle keuhkokuviin. Jos niissä ilmenisi jotain, jatkettaisiin eristykseen sairaalaan. Joten kävin neitin kanssa levittämässä mahdollisesti hengenvaarallista virusta pitkin terveyskeskuksen käytäviä ja jäin odottamaan keuhkokuvien tuloksia.

Lukuisten puhelinsoittojen ja kolmen lääkärin konsultaation jälkeen, oli lopputulos se, että keuhkokuvat olivat puhtaat. Meidät passitettiin kotiin antibiottikuurin kanssa ja takataskussa suora puhelinnumero keskussairaalan päivystykseen, jos tilanne huononisi. Arvio oli, että vesirokon rakkulat olivat ärsyyntyneet ja iho sen takia tulehtunut.

Pari päivää on kuuria syöty ja neitin olo näyttää kohentuneen. Meno tuntuu normalisoituneen ja hiipunut vauhti löytyneen uudelleen. Edelleen koko pikkukeho on täynnä rakkuloita ja rupia, mutta tulehdus niissä näyttää laskeneen. Ja mikä tärkeintä leikit näyttävät jatkuvan. Eilen hän pudotti muistitikkuni wc-pönttöön. Seurasi tikun uppoamista katsellaan ja sen ollessa pohjalla päästi sydämellisen naurun. Tosi hienoa vai mitä?

Ainoa ongelma oli, että minä olin menossa pitämään kurssia Punaiselle Ristille ja kaikki luentomateriaali oli juuri tuolla tikulla. Ja arvatkaa mitä, se ei uimisen ja sukelluksen jälkeen enää toiminut. Joten ei auttanut, kun ottaa suunnitelma b kurssin suhteen käyttöön. Ja jos rehellisiä ollaan, olin vilpittömän iloinen neitin toimintakyvyn palautumisesta. Yksi muistitikku sinne tai tänne - se on niin maallista :-)