Huomenna meidän neiti yksveen korvat pitäisi putkittaa. Operaatio on kirurgisella tasolla helppo, mutta henkisellä tasoalla vähintäänkin vaativa. Minä nimittäin kammoan sairaaloita ja erityisesti niissä käyntejä lapsieni kanssa.
Jos ihan pitäydytään tässä neitissä, niin pelkästään hänen kanssaan elämän alku on ollut vähintäänkin värikäs. Kerrotaanpas tässä osa tarinasta. Niin ehkä ymmärrätte kantani paremmin.
Kymmenen päivän ikäisenä kiidätin hänet paikallisen sairaalan päivystykseen äkillisesti huonontuneen yleistilan vuoksi. Kahdeksan tunnin tutkimisen jälkeen löytyi vakava sydänvika. Siis aivan yllättäen, vaikka minut oli raskauden aikana ultrannut kuusi eri gynekologia ja olin tavallista tarkemmassa seurannassa historiani takia.
Neiti lennättetiin lääkintälentokoneella Helsingin Lastenklinikalle vaativaan sydänleikkaukseen. Yksinkertaiseksi putkimieheksi itseeän kutsunut lasten sydänkirurgi pelasti neitin hengen. Vietimme useita viikkoja Helsingissä aluksi tehohoidossa ja myöhemmi osasto K4:lla. Neidin ollessa hieman yli kuukauden pääsimme kotiin kokeilemaan vauvaelämää nenämahaletkun ja tuttipullon kanssa.
Viikko kotiutumisesta menimme keskussairaalaan jälkitarkastukseen. Tällöin havaittiin, että sekä sydän- että keuhkopussi olivat keränneet nestettä enemmän kuin piti. Ja taas käytettiin hyväksi lääkintälentokonetta. Tällä kertaa pääsin mukaan hienoon ambulannsilentokoneeksi muutetuun businessjettiin ja pääsin poliisisaattuessa ambulanssin etupenkillä pikavauhtia uudelleen Lastenklinikalle.
Nyt kokemusta voi jo muistella ainutlaatuisena, mutta silloin lähinnä ahdisti. Mutta jälkeenpäin voi sanoa, että kyllä minä ainakin maksan veroja, jos niitä tähän tarkoitukseen käytetään. Nesteet poistettiin, mutta tuliaisena oli epäilys bakteeritulehduksesta ja kuuden viikon sisäinen antibioottikuuri.
Ei kun takaisin kotikaupunkiin ja lastenosaston ja kotisairaanhoidon asiakkaaksi. Joka yö kuuden viikon ajan mieheni ajoi keskellä yötä vauvan kanssa sairaalaan, jotta he pystyivät antamaan neitille yöantibiootin. Muutoin sairaanhoitaja kävi kotonamme kolme kertaa päivässä. Tämän päälle kaikki kanyylinvaihdot, jotka lääkäri teki sairaalassa. Kanyyli menee vauvalta tukkoon todella helposti, joten pistämistä neitiin tältä osin oli vähintään neljä kertaa viikossa muiden käyntien lisäksi. Välillä lääkärillä kesti löytää sopiva suoni yli tunnin ja joskus vain viitisen minuuttia. Käytännössä neiti huusi kivusta koko tuon ajan.
Tästä kun selvittiin huomattiin, että neitin sydämen aorta oli ahtautunut ja se tulisi avata tähystysleikkauksella. Tämä ei ollut akuutti leikkaus, joten pääsimme suunnitellusti lentämään Lastenklinikoiden Kummeille lahjoitetuilla lentopisteillä Helsinkiin ja takaisin. Tällä keikalla vierähti taas muutama päivä sairaalassa.
Tämän jälkeen sydämen osalta on ollut tarkastukset täällä Vaasassa keskimäärin kerran kuussa ja sairaalassa. Käyntikerrat ovat aina yhtä jännittäviä ja kevyesti pakattu matkalaukku on saanut olla valmiustilassa suht pitkään. Nyt tältä osin tilanne on rauhoittunut ja uskallan jo hengittää suht vapaasti. Sydämen vuoksi ei todennäköisesti akuutisti enää tarvitse Helsikiin lähteä.
Minulla on siis aito kammo sairaalaa kohtaan, vaikkakin neiti yksvee on siellä hienosti hoidettu. En vaan kestä sitä hajua, kaikkea sitä valkoisuutta ja tunnetta siitä, että koska vaan voi tapahtua ihan mitä vaan. Joten huominen päivä on minulle oikeasti aivan kamala. Väittipä kuka tahansa, että kyse on vain rutiinitoimenpiteestä. Se kammoksuttaa minua vielä enemmän. Sillä ne kamalimmat virheet tapahtuvat kun ollaan vähiten varuillaan.
Koetankin ajatella, että ehkä tällä päästään korvatulehduskierteestä. Se kun ei myöskään ole mukavaa. Ainakin putkitus auttoi herra viisveetä. Joten toivotaan parasta. Ja onhan siellä paras mahdollinen vastaanottovirkailija huomenna töissä - rakas siskoni :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti