Mikä on normaali päivä tällaisessa perheessä? Ajatus tuli mieleeni, kun näin Päivin jakaman linkin fb:ssa, koskien vauvahaaveita elättelevien pariskuntien "harjoitusohjelmasta" sisältäen märän nyytin kantamista edestakaisin ja yöunien jatkuvaa maanista katkeilemista. Onko tämä nyt niin kamalaa? Toisaalta meillä ei ole enää ihan pientä vauvaa, vaan juniorikin on jo varsin vauhdikas yksivuotias.
Mutta kyllähän päivänkuviot varsin yllättäviä saattavat olla. Aamulla pitää kaksi vanhimmaista herättää kouluun. Viisvee ja yksvee, joiden ei tarvitse aamulla lähteä mihinkään, heräävät ihan itse ensimmäisinä ilman minkäälaista ongelmaa. Kuullostaa helpolta toimelta pehmeästi houkutella kaksi vanhinta neitiä unimaailmastat tähän todellisuuteen. Ysiveen kanssa se onkin sitä. Neiti pomppaa ylös sängystä kuin vieteriukko ja ennen kuin silmät avautuvat niin suu on jo ehtinyt suoltaa ulos lukuisia erilaisia ajatuksia. Ne kun kuulemma vain tulevat päähän ja aivan pakkohan ne on samantien pukea sanoiksi. Aamu-uniselle äitille tämä on päivän ensimmäinen täydellinen kärsivällisyysharjoitus.
Toista on neiti kakstoista vee, joka tässä asiassa valitettavasti on perinyt minun geenini. Tai mikä vielä kamalampaa, rakkaan siskoni, vaikka sen ei kai pitäisi olla mahdollista... Neiti kyllä liikehtelee herättäessä epämääräisesti sängyssä, joten jonkinlaista maanpäällistä elämää siellä on. Kun hän vihdoin saa itsensä nostettua ylös, niin ensimmäiseen puoleen tuntiin on paras olla puhumatta prinsessalle mitään, jos ei halua saada vastaukseksi murhaavia katseita ja käsittämätöntä ulkosuomalaista mongerrusta. Joka arkiaamu samat kuviot. Lisäksi tässä on tietty dejá vu -ilmiö lapsuudestani, kun siskoni tosiaan oli aamuisin yhtä hilpeä, kuin sinne itteensä ammuttu karhu.
Loppupäivän kuviot ovatkin sitten aina yhtä yllättäviä ja uusia. Tänään herra viisvee teki omenasosetta. Hän kävi keräämässä muutamia omenoita kulhoon, haki sisältä sokeria, eikä mitään tavallista taloussokeria, vaan värillisitä raesokeria sekä puunuijan. Sitten vaan ainekset kulhossa, joka onneksi oli muovia, muusiksi puunuijalla ja sekaisin soseeksi. Kun puunuija ei oikein riittänyt omenoiden muusaamiseen, hoiteli hän loppusatsin isin vasaralle. Ei muuta kuin pikkusiskon kanssa herkuttelemaan.
Sillä välin ripustin pyykkiä kuivumaan ja huomasin pesseeni myös neiti yksveen hammasharjan, pehmeän Latz kissanruokapussin sekä kolme todella kaunista kiveä. Ja totta, taskut olisi hyvä tarkistaa ennen pesuun laittoa, mutta niin olisi moni muukin asia hyvä tehdä, mutta jostain syystä jää tekemättä. Kuten pyykin erottelu värien mukaan tai sukkaparien kiinnittäminen toisiinsa ennen pesua. Come on, tekeekö joku oikeasti niin? Meillä on tuloksena jonkin verran vaaleanpunaista pyykkiä ja käsittämätön määrä eripari sukkia. Collateral damages, sanoisin.
Neiti kakstoista vee taas on päättänyt ansaita rahaa. Hän kun on lähdössä jumppakisoihin ja niistä pitää aina saada ostettua uusi voimistelupuku. Täällä käpykylässä, kun niitä ei mikään liike myy. Sillä ei ole väliä, että niitä on kaapissa jo muutamia, koska tytöillä ei koskaa ole tarpeeksi kimallusta ja luksusta elämässään.
Olen luvannut, että ylimääräisistä kotitöistä voi saada maksun. Näihin ei siis kuulu esimerkiksi astian- tai pyykinpesukoneen tyhjennys, koska ne ovat normaaleja hommia tässä taloudessa. Ruuan laitosta ja leipomisesta saa ekstra kahisevaa.
Joten tänään meillä oli kotona varsinainen keittiöshow, jossa pääkokkina hääräsi vanhin sisaruksista ja kolme muuta innokkaina apukokkina. Tuloksena syntyi makaronilaatikko, korvapuusteja ja mutakakku. Sivutuotteena täysin kaottinen keittiö, suklaassa yltä päältä oleva yksvee, silputtua sipulia ruokailuvälinelaatikossa sekä rikottu kanamuna pöydällä. Lisäksi yksi vispilä, käytetty sellainen, löytyi isännän kengästä. Onneksi niissä työmonoissa ei välttämättä yksi taikinasotku paljon erotu.
Nyt vihdoin nelikko on vetäytynyt omiin kammareihinsa ja minä saan tehdä jotain tosi aikuismaista. Tässä mielentilassa se on tuoreiden korvapuustien syöntiä ja elokuvan "Terapian tarpeessa" katsominen - jälleen kerran. Se on täydellinen filmi minun mielentilaani. Robert De Niron tulkitsema Paul Vitti, on yksi minun ehdoton suosikkihahmoni. Ja lohdullista on ajatella, että jos mafiapomo ainakin elokuvissa tarvitsee terapiaa, ei minulla ole mitään hätää, vaikka välillä zenbuddamainen kärsivällisyyteni onkin erilaisten lasten luovien kokeilujen aiheuttamana, hieman koetuksella ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti