Lapset ja eläimet

Olen vahvasti sen puolesta puhuja, että eläimiä kohdellaan eläiminä, vaikka niillä onkin paljon inhimillisesti tunnistettavia piirteitä. Tällä kohtelulla tarkoitan sitä, että ei pidä odottaa että eläimet ajattelevat kuin ihmiset, koska eivät ne sitä tee. Usein minusta ihmisen toiminta ei ole edes niin ylevää, että pitäisi kuvitella eläintenkin toiminnallaan pyrkivän siihen. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa.

Ja se mitä olen aina ihmetellyt on eläinten ja lasten saumaton yhteispeli. Ehkä lapsissa on vielä jäljellä jotain samanlaista perusrehellisyyttä ja aitoutta, jota löytyy myös kaikista eläimistä. Siksi usein hämmästelen toimintaa, joka monelle eläimiä tuntemattomille, voi näyttäytyä aivan kamalana ja vaarallisena. Tämä kaikki tietenkin edellyttää, että eläintä, oli laji mikä tahansa, on ihmisen puolelta kohdeltu johdonmukaisen oikein, jotta se on saanut kehittyä juuri siksi miksi se on tarkoitettukin - koira koiraksi, kissa kissaksi ja hevonen hevoseksi.

Eilen juuri todistin, kuinka itsenäinen ja ylväs kissa, voi olla mitä lempein ja yhteistyökykyisin eläin yksivuotiaan käsittelyssä. Neiti yksvee oli kaivanut vessamme kaapista äitimme ikivanhan kihartimen. Siis sellaisen, jolla saa aikaiseksi kauniita korkkiruuveja, kun meidän vanhemmat neidit laittautuvat juhlakuntoon. Neiti oli myös hakenut kylpuhuoneesta kissan harjaukseen käytettävän pikkukarstan, jolla koetamme välillä selvittää villin metsästäjän takkuturkkia, kun se ystävällisesti päättää silloin tällöin antaa meidän tehdä niin.

Nyt kissa loikoili kiltisti olohuoneemme lattialla. Kampauskarsta oli kiinni hännässä ja neiti yksvee koetti kiharella kisun turkkia enemmän tai vähemmän lempeästi. Jos rehellisiä ollaan kissa, ei näyttänyt tilanteessa edes kovin vaivaantuneelta. Tosiasiahan oli, että se olisi koska vaan voinut nousta ylös ja hypätä sohvan päälle pienten käsien uloittumattomiin, mutta valitsi olla tekemättä niin.

Sillä ei edes ollut silmissään "pelastakaa minut"-katse, joka oli rakkaan siskoni edesmenneellä kultaisella noutajalla Penillä välillä, kun se pääsi lasten käsittelyyn. Kiltisti se aina makasi hievahtamatta paikoillaan, kun joku pikkuihminen kiipesi sen yli tai ali ja ihmetteli sen roikkuvia pehmeitä korvia tai huiskuttavaa häntää. Sama perinne jatkuu Penin pikkuveljen Kipen osalta. Se tuskin uskaltaa hengittääkään, kun minitulokkaat tutustuvat sen eri olomuotoihin.

Hevosillakin sama ymmärrys on olemassa. Rakas jättiläisemme Kusti, jonka säkäkorkeus oli yli 175 cm, saattoi nostaa päänsä korkeuksiin, kun joku aikuinen koetti asettaa sille suitsia päähän. Mutta kun kyseessä oli meidän nyt neiti kaksitoista vee pienenä, laski poni päänsä varmasti niin alas, että pikkukädet ylettyivät. Se, jopa näytti työntävän päänsä suitsiin, että olisi ollut helpompaa.

Saman teki siskoni hevonen Matti. Kesälaitumella ollessaan tyttäreni, tuolloin viisivuotias, oli omatoimisesti päättänyt lähteä hakemaan hevosen tarhasta sillä aikaa kun korjasimme aitaa. Neiti oli laittanut Matille riimun päähän tai oikeastaan se roikkui ainoastaan ponin oikean korvan yli. Kiltisti ex-ravuri, joidenkin mielestä ennen siskolleni tuloa pimahtanutkin, seurasi neitiä, pää melkein maata laahaten, tämän päättäväisesti taluttaessa kaveria kohti porttia. Katse kertoi kaiken "en tiedä miten tässä näin kävi, mutta mennään lapsukaisen perässä, kun se sitä tuntuu tahtovan".

Eläimillä ja lapsilla on jokin saumaton yhteys. Jonkinlainen tietoisuudentaso, jonka olemassaolon me aikuiset olemme usein päästäneet kadoksiin. Mutta on kuitenkin lohdullista nähdä, että on olemassa jotain, mitä ei voi pelkästään tieteen avulla selittää. Se luo toivoa tässä välillä toivottomassa maailmassa.