Eläinten inhimillistämisestä

Entinen Korkeasaaren johtaja Seppo Turunen haluaisi kissojen ja koirien omistajille pakollisen pätevyyskortin, jonka saaminen edellyttäisi lemmikin pitämiseen tarvittavaa koulutusta. Pidemmällä tähtäimellä Turunen haluaisi, että lemmikeistä luovuttaisiin kokonaan. Kyse on hänestä muoti-ilmiöstä, joka laihduttamisen tavoin, on karannut käsistä. Vähän aikaa sitten oli Hesarissa artikkeli siitä, että koirille syötetään Suomessa yhä enenevässä määrin masennuslääkkeitä. Lemmikeillä ilmenee yhä enenevässä määrin käytöshäiriöitä, joita pyritään hoitamaan lääkityksellä.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Onko niin, että nykyihminen ei tiedä miten eläinten kanssa toimitaan? Tuntuu siltä, että asiassa on päässyt unohtumaan maalaisjärki. Toisaalta miten sitä voisi edes olla, kun suurin osa ihmisistä on kasvanut olosuhteissa, joissa luonnonmukaisuus eläinten kanssa, on kaukana. Ihmisen hyvä ei ole sama kuin eläimen hyvä.

En kiistä eläinten tärkeyttä ihmisille. Sitä kuinka ne tuovat lohtua ja turvaa ja kuinka yksinäisinä hetkinä pelkkä lemmikin läsnäolo ja pehmeä katse tekee elämästä vähän siedettävämpää. Mutta se, että eläimiä inhimillistetään, on ajatuksena täysin väärä. Sanotaan mitä sanotaan, niin ihminen on ihminen ja eläin on eläin. Huomautettakoon, että tämä ei ole kannanotto siihen, että ihminen olisi luomakunnan kuningas ja saisi seistä kaikkien muiden yläpuolella. Kiistämätön tosiasiahan on, että ihmisen olemuksessa ei itsessään ole tällaista hyvää ylivertaisuutta, joka tähän oikeuttaisi. Historia on osoittanut, että pikemminkin päinvastoin.

Eläimet ansaitsevat reilun kohtelun. Se tarkoittaa sitä, että niitä kohdellaan niiden lajille tyypillisellä tavalla. Laumaeläin tarvitsee johtajan, jonka tehtävänä on toimia oikeuden- ja johdonmukaisesti. Esimerkiksi hevosen kanssa ei neuvotella, jos halutaan säilyttää turvallinen suhde moni satakiloisen ruohonsyöjän kanssa. Poni voisi tuskin vähempää välittää strassiotsapannasta ja yhteensopivista vaaleanpunaisista pinteleistä sillä hetkellä, kun se pelkää villinä lepattavaa lipputangon köyttä. Se ei edes muista, että omistaja lahjoi sen kahdella kilolla porkkanoita edellisenä päivänä, jotta se lopettaisi pelkäämästä pelkästä kiitollisuuden velasta. Joko se luottaa omistajaansa tai sitten ei. Tätä ei kuitenkaan osteta, vaan ansaitaan. Tosipaikan tullen monta sataa kiloa villiintynyttä saaliseläintä, saa aikaiseksi pahaa jälkeä kymmenissä kiloissa mitattavissa ihmisessä. Siinä pakokauhun hetkellä ei neuvottelut auta.

Koira on myös laumaeläin ja saalistaja. Jos se ei kunnioita omistajaansa johtajana, se ottaa sen paikan. Tämä on aika yksinkertaista, mutta tuntuu olevan kovin vaikeaa ymmärtää. Ei koira loukkaannu siitä, että sitä komennetaan ja koulutetaan. Se on sille aivan luonnollista ja luo turvallisen olon. Tietysti tämä edellyttää oikeaoppisuutta. Ulkona liikkuessa on lohdutonta nähdä, kuinka moni koira ulkoiluttaa isäntäänsä eikä päinvastoin. Yleensä vielä mitä pienempi hauva sen vääristyneemmät suhteet omistajan ja lemmikin välillä tuntuvat olevan.

Kissoista en sano muuta kuin, että ne aidosti kuvittelevat olevansa luomakunnan kuninkaita ja käyttäytyvät sen mukaan. Joko siihen sopeudut tai sitten et.

En näe, että lemmikkejä tulisi kieltää, mutta ajatus pätevyyskortista, ei ole täysin vailla perustetta. Tuntuu siltä, että perusasiat ovat monelta täysin kadoksissa ja se on lohdutonta. Osoituksena siitä lienee tuo masennuslääkkeiden syöttäminen. Kun ei muuten tulla toimeen eläimen kanssa, koetetaan muuttaa sen aivojen kemiallista koostumusta. Eikö tämä nyt ole jo aivan kuin jostain tieteisleffasta, jossa eläimet on todellakin inhimillistetty täysin – sekä ihmiset että eläimet popsivat rintarinnan masennuslääkkeitä selviytyäkseen todellisuudesta, jonka maailmankuva ei toisella vastaa niiden luonnollista olotilaa ja toisella osapuolella hänen kuvitelmiaan.

Syysidylli ja todellisuus eläinten ja lasten kanssa

Tiedättekö sen tunteen kun on pimeää, sateista, rapaista ja kaupan päälle vielä tuulee mukavasti pohjoisesta, eikä missään nimessä huvittaisi mennä ulos? Mieli tekisi vaan käpertyä sohvalle lämpimän peiton alle lukemaan kirjaa tai katsomaan suosikki tv-sarjaa. Ja jos asiat oikein täydellisesti ovat niin vierellä on vielä kuppi kuumaa teetä ja jotain hyvää naposteltavaa. Täydellinen syysilta suoraan naistenlehtien stailatuilta sivuilta.

Mutta, mutta. On ainakin kolme eri tekijää, jotka saavat aikaiseksi tämän mielikuvan katoamisen johonkin kadotettujen epätodellisten unelmien harhamaahan.

Ensimmäisenä mainittakoon hevoset. Muistaakseni pitkänlinjan hevosihminen Käthe minulle joskus sanoi, että jos hevosenomistajana selviää ajanjakson lokakuu-helmikuu, on jo hyvää matkaa valmis huolehtimaan kokopäiväisesti ja ympärivuotisesti omasta ponista.

Tähän vuodenaikaan, ulkona odottaa ainakin yksi hevonen, joka on koko päivän seissyt polviaan myöten mutaisessa tarhassa. Jos päällä ei ole ollut loimea, niin saattaa olla, että hevosen alkuperäinen pohjaväri erottuu joistain yksittäisistä vaikeasti määriteltävistä pisteistä vasemman korvan takaa. Muuten koko kokonaisuus on epämääräistä suurta liikkuvaa märän harmaan sekaista klimppimössöä. Ja jos on niin fiksu, että on laittanut ponille loimen päälle aamulla, on se tässä vaiheessa joko a) siinä samassa kahden sentin märässä kurakerroksessa eikä mainoksen lupaamaa fiksua kiinnityssyteemiä löydy sen enempää lapojen edestä kuin sivuiltakaan tai b) tuhansina epämäärisinä päreinä ympäri hakaa trampattuna osina mutavellin sekaan.

Ei muutakuin kaveri sisälle ja miettimään, että pitikö tänään harjoitella siirtymisiä tai muuta Kyran aakkosia. Tai vain realistisena vaihtoehtona yksinkertaisesti koettaa saada oma tulevaisuuden lupaus esiin kaiken sen pölyn ja lian alta ja samalla siirtää takaosanjumppaharjoitukset huomiseen, koska silloin varmasti alkuasetelma on houkuttelevampi. Ja kun se pari kuukautta sitten hankittu monen sadan euron loimikaan ei osoittautunut tämän kestävämmäksi, voi siirtyä muutaman tunnin pölymyrkytyksen jälkeen kotiin nettiostoksille. Sillä tosiasiassa tiedät, etteivät ilmat tästä vähään aikaan parane, joten uusi loimi on taas hankittava.

Toinen asia on koirat. Ne kun on aina vietävä ulos oli ilma mikä tahansa. Osa koirista taitaa olla niin inhimillistyneitä, etteivät ne vaatimalla vaadi lenkkeilyä syysmyrskyissä. Näin olen ainakin ajatellut, kun vastaan on tullut omistajia, jotka ovat pukeneet koiriensa päälle viimeisimmät Hundeoverallit korvasta tassuihin ja silti lemmikin liikkuminen on pitkälti taluttajan maanittelusta kiinni. Sitten on tietysti näitä "kunnon jätkiä", joihin sääilmiöt vaikuttavat korkeintaan sen osalta, minkälainen kohtalo on kun palataan lenkiltä. Syysilmoilla, kun vuorossa on yleensä perusteellinen pesu, joka saa minkätahansa tuffin metsäkoiran näyttämään "maailman surkein ja säälittävin ilme"-kilpailun finalistilta. Mutta kun nämä operaatiot on suoritettu, saa nelijalkaisesta suht varman kaverin sinne sohvan viereen. Mitä väliä sillä on, vaikka märän koiran haju on suht omalaatuinen, yhdessä taas selvittiin yhdestä iltalenkistä ja muistutetaan päivä päivältä enemmän toisiamme.

Kolmas tekijä on tietenkin lapset. Heitä ei tietenkään tarvitse viedä ulos ja jos niin reippaasti päättää tehdä, kuravaatteet pelastavat paljon. Lasten kohdalla alussa kuvaillussa sohvaidyllissä mättää tietenkin se tosiasia, ettei ikinä saa rauhassa maata siellä viltin alla. Aina on joku jonka pitää saada ruokaa, vaippa vaihdettua, riita selvitettyä, katsottua Pikku Kakkosta tai Bolibompaa tai syötyä ne äitin sohvan viereen varaamat herkut. Ja kun vihdoin saat jälkikasvun peiteltyä unten maille, menee tavaroiden paikalleen laittamisessa ja jälkien siivoamisessa oma aikansa ja sen jälkeen onkin niin väsynyt, että parasta olisi mennä nukkumaan.

Edellä mainituista kun lapset ja koirat herättävät sinut aivan varmasti aamulla aikaisin. Ja jos olet siinä onnellisessa asemassa, että sinulla on oma talli, niin hommiin vaan viimeistään seitsemältä - satoi tai paistoi. Ja taas saat vakuuttaa itsellesi, että hevoset ovat ulkoeläimiä kun kuljetat ne niihin samoihin upottaviin hakoihin tietäen, että sama pesuoperaatio odottaa illalla. Ja kuitenkin tosiasia on se, että kukaan joka omistaa hevosen tai koiran tai jolla on lapsia tai kenties kaikki kolme edellä mainittua, ei voisi kuvitellakaan elävänsä millään toisella lailla - ei ainakaan, hetkittäisiä hairahduksia lukuunottamatta, pidempää aikaa :)

Lapset ja eläimet

Olen vahvasti sen puolesta puhuja, että eläimiä kohdellaan eläiminä, vaikka niillä onkin paljon inhimillisesti tunnistettavia piirteitä. Tällä kohtelulla tarkoitan sitä, että ei pidä odottaa että eläimet ajattelevat kuin ihmiset, koska eivät ne sitä tee. Usein minusta ihmisen toiminta ei ole edes niin ylevää, että pitäisi kuvitella eläintenkin toiminnallaan pyrkivän siihen. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa.

Ja se mitä olen aina ihmetellyt on eläinten ja lasten saumaton yhteispeli. Ehkä lapsissa on vielä jäljellä jotain samanlaista perusrehellisyyttä ja aitoutta, jota löytyy myös kaikista eläimistä. Siksi usein hämmästelen toimintaa, joka monelle eläimiä tuntemattomille, voi näyttäytyä aivan kamalana ja vaarallisena. Tämä kaikki tietenkin edellyttää, että eläintä, oli laji mikä tahansa, on ihmisen puolelta kohdeltu johdonmukaisen oikein, jotta se on saanut kehittyä juuri siksi miksi se on tarkoitettukin - koira koiraksi, kissa kissaksi ja hevonen hevoseksi.

Eilen juuri todistin, kuinka itsenäinen ja ylväs kissa, voi olla mitä lempein ja yhteistyökykyisin eläin yksivuotiaan käsittelyssä. Neiti yksvee oli kaivanut vessamme kaapista äitimme ikivanhan kihartimen. Siis sellaisen, jolla saa aikaiseksi kauniita korkkiruuveja, kun meidän vanhemmat neidit laittautuvat juhlakuntoon. Neiti oli myös hakenut kylpuhuoneesta kissan harjaukseen käytettävän pikkukarstan, jolla koetamme välillä selvittää villin metsästäjän takkuturkkia, kun se ystävällisesti päättää silloin tällöin antaa meidän tehdä niin.

Nyt kissa loikoili kiltisti olohuoneemme lattialla. Kampauskarsta oli kiinni hännässä ja neiti yksvee koetti kiharella kisun turkkia enemmän tai vähemmän lempeästi. Jos rehellisiä ollaan kissa, ei näyttänyt tilanteessa edes kovin vaivaantuneelta. Tosiasiahan oli, että se olisi koska vaan voinut nousta ylös ja hypätä sohvan päälle pienten käsien uloittumattomiin, mutta valitsi olla tekemättä niin.

Sillä ei edes ollut silmissään "pelastakaa minut"-katse, joka oli rakkaan siskoni edesmenneellä kultaisella noutajalla Penillä välillä, kun se pääsi lasten käsittelyyn. Kiltisti se aina makasi hievahtamatta paikoillaan, kun joku pikkuihminen kiipesi sen yli tai ali ja ihmetteli sen roikkuvia pehmeitä korvia tai huiskuttavaa häntää. Sama perinne jatkuu Penin pikkuveljen Kipen osalta. Se tuskin uskaltaa hengittääkään, kun minitulokkaat tutustuvat sen eri olomuotoihin.

Hevosillakin sama ymmärrys on olemassa. Rakas jättiläisemme Kusti, jonka säkäkorkeus oli yli 175 cm, saattoi nostaa päänsä korkeuksiin, kun joku aikuinen koetti asettaa sille suitsia päähän. Mutta kun kyseessä oli meidän nyt neiti kaksitoista vee pienenä, laski poni päänsä varmasti niin alas, että pikkukädet ylettyivät. Se, jopa näytti työntävän päänsä suitsiin, että olisi ollut helpompaa.

Saman teki siskoni hevonen Matti. Kesälaitumella ollessaan tyttäreni, tuolloin viisivuotias, oli omatoimisesti päättänyt lähteä hakemaan hevosen tarhasta sillä aikaa kun korjasimme aitaa. Neiti oli laittanut Matille riimun päähän tai oikeastaan se roikkui ainoastaan ponin oikean korvan yli. Kiltisti ex-ravuri, joidenkin mielestä ennen siskolleni tuloa pimahtanutkin, seurasi neitiä, pää melkein maata laahaten, tämän päättäväisesti taluttaessa kaveria kohti porttia. Katse kertoi kaiken "en tiedä miten tässä näin kävi, mutta mennään lapsukaisen perässä, kun se sitä tuntuu tahtovan".

Eläimillä ja lapsilla on jokin saumaton yhteys. Jonkinlainen tietoisuudentaso, jonka olemassaolon me aikuiset olemme usein päästäneet kadoksiin. Mutta on kuitenkin lohdullista nähdä, että on olemassa jotain, mitä ei voi pelkästään tieteen avulla selittää. Se luo toivoa tässä välillä toivottomassa maailmassa.