Kymmen vuotta

Heräsin aamulla aikaisin. Kaksi minuuttia ennen kuin oli kulunut tasan kymmenen vuotta siitä kun Akseli kuoli. Aurigon säteet valaisivat huoneen ja lämmittivät aamuilma kesäiseksi.

Kymmenen vuotta ja hetki on kuin eilinen. Muistan kuinka silloin auringonsäteet tunkeutuivat väkisin säleverhojen välistä sairaalan teho-osaston hiljaisuuteen. Muistan kuinka pidin kädestäsi kiinni viimeiseen asti. Muistan painosi tunteen käsivarsillani. Muistan kuinka valkoinen peittosi oli. Muistan hitaasti sille pudonneet kyyneeleet, jotka kirkaiden helmien tavoin taittoivat auringon valoa sairaalan laittialle. Muistan pysähtyneen tunnelman. Unenomaiset kasvot. Kiireen poistumisen. Lasikuvun muodostumisen ympärilleni. Muistan kaiken aivan kuin eilisen ja silti siitä on kymmenen vuotta.

En ole tullut viisaammaksi. En paremmaksi ihmiseksi. En ole löytänyt vastauksia. En ole ratkaisut mitään suurta salaisuutta.

Tunnen itseni ehkä paremmin. Osaan ehkä kohdata ihmisiä paremmin. Olen ehkä hieman rauhallisempi ja hieman kokeneempi. Osaan ehkä nähdä elämän rajallisuuden hieman selkeämmin. Johtuuko se kokemuksistani vai iän karttumisesta, sitä en tiedä.

Olenko muuttunut tai en, sillä ei lopulta ole merkitystä, koska vaihtoehtoista tapahtumainketjua ei ole ollut tarjolla. Mutta yksi asia on varma. Olen edelleen äiti. Äiti sille lapselle, joka vietti tässä maailmassa reilu 46 tuntia. En ole unohtanut. En koskaan unohda. En vaikka jo uskonkin, että sinulla on hyvä olla. En vaikka nähdessäni sinun ikäisiä lapsia, mietinkin mitä sinä tänä kesäni tekisit. Pelaisitko jalkapalloa kuten sisaruksesi? Pyöräilisitkö uimaan kuten isosiskosi? Hyppäisitkö mökin hyppylaudalta voltteja niinkuin serkkusi? Vai tekisitkö jotain ihan muuta? Millainen sinä olisit?

Elämä virtaa. Aika kulkee. Mutta kaikki lapseni ovat sydämessäni. Nyt ja aina. Hyvää syntämäpäivää Akseli.